Mitä enemmän luen dandyismistä, sitä vahvemmaksi muuttuu intohimoni tätä ilmiötä kohtaan. Dandy-sana kantaa Suomessa yhä valitettavan negatiivisia konnotaatioita, joten olen päättänyt pitää asiasta mölyä niin kauan kunnes dandyismi on saavuttanut aseman, joka sille historiansa puolesta kuuluu myös Pohjoismaissa. Oli ilmiöstä itse mitä tahansa mieltä suuntaan jos toiseenkin, ainoastaan typerryttävän syvästi sivistymätön henkilö uskaltaa kiistää dandyismin vaikutusvallan länsimaiseen miesten pukeutumiseen. Beau Brummellin visiosta sai alkunsa tumman puvun kantamuoto, Windsorin herttuaan palautuu moderni pehmeäkauluksinen smokkipaita, Fred Astaireen yhdistyy rento pukutyyli niin töissä kuin vapaa-ajallakin, ja Gianni Agnelli sai länsimaisen miehen ajattelemaan pukeutumistaan luovasti. Heidän kaltaisilleen pukeutumisen kauneuden ymmärtäneille miehille jokainen vaatteita valmistava yhtiö on loputtomassa kiitollisuudenvelassa. Sekä pettyneenä että iloissani ilmoitan, että suomenkielinen dandy-kirjallisuus on täydentynyt jälleen yhdellä teoksella.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

Jules-Amédée Barbey d’Aurevillyn teos “Du Dandysme Et De George Brummell” julkaistiin vuonna 1845. Viime toukokuussa, 164 vuotta ensijulkaisunsa jälkeen, Suomi sai vihdoin tuta ranskalaisen kirjailijan kynästä. Suomentaja Antti Nylén saattoi loppuun kyseenalaisen kulttuuritekonsa teoksen nähdessä suomenkielisen päivänvalon Kustannusosakeyhtiö Sammakon suostumuksella. Erikoinen valinta on sen vuoksi, että d’Aurevillyn teoksesta suomenkielisenä tuskin koskaan tulee myyntivalttia, ahnaasti lainattua taikka päivälehtien lukijapalstojen vakiokasvoa. Nylénin kohdalla voinee siis puhua kutsumuksesta, intohimosta tai rakkaudesta. Tämä on kunnioitettavaa.

Dandyismistä ja George Brummellista on kiehtovasta aiheestaan huolimatta suuri pettymys. Tämä ei niinkään ole suomentajan syy, vaan d’Aurevillyn kirjallisen tyylin. Kirjan pääaihe, Beau Brummellin persoona ja elämä, jää taka-alalle d’Aurevillyn kuorruttaessa teoksen aikansa aatelisten, virkamiesten, ja taiteilijoiden nimien luettelemisella, sekä epämääräisillä huomioillaan kaikesta olevaisesta. Suomenkieliseen laitokseen on tämän rönsyilyn vuoksi jouduttu lisäämään peräti 90 päätekstin selitystä, ja 39 d’Aurevillyn myöhemmän painoksen alaviitteen selitystä. d’Aurevilly epäonnistuu lörpöttelevässä kerrontatavassaan, jossa ei ole Gogolin kaltaista huvittavaa henkeä. Esimerkiksi Sammakon painoksen sivulla 86 lukija kohtaa seuraavaa:

“Pilkka ei purrut Brummelliin. Pelkkä hienostunut käytös ja itsevarmuus eivät olisi estäneet häntä joutumasta naurunalaiseksi, mutta hän onnistui välttämään sen älynsä avulla. Äly on kilpi, jossa on pistin keskellä. Puolustus onkin hyökkäämistä. Ehkä tämä oivallus hieman avaa Brummellin salaisuutta? Kauneus saattaa paksunahkaisimmalta livahtaa ohi silmien, mutta hänkin tuntee voiman pistoksen. Brummellin valtakunta tuntuu heti vähemmän tarumaiselta, vähemmän selittämättömämältä, kun tajuaa jotakin mitä ei yleensä tajuta: iva on valtaa. Ironia on neroutta, joka tekee kaiken muun nerouden tarpeettomaksi. Se antaa ihmiselle sfinksin auran, joka kiehtoo muita kuin salaisuus, herättää heissä levottomuutta kuin vaara”.

Dandyismin ollessa kyseessä tekstin muodon soisi olevan sisältöä tärkempää, mutta d’Aurevilly löpertelee ohi aiheen, viittaa jakomielisesti suuntaan jos toiseen, ja vieläpä päättää kirjan esittämällä Lauzunin herttua Antonin Nompar de Caumontin dandyismin esi-isäksi. Pettymykseni oli suuri, sillä kuvittelin tämän kirjallisen dandyismin merkkiteoksen tarjoavan suuria elämyksiä. Omana aikanaan se oli taatusti tujumpi teos, sillä Brummellin hahmo oli yhä ajankohtainen ja vaikutusvaltainen sekä Englannissa että Ranskassa. Tällöin hänestä liikkui runsaasti kertomuksia puolesta, vastaan, totuudenmukaisesti ja useamman kerronnan saatossa vääristyneesti.

d’Aurevillyn kirjalla on toki ansionsa. Hän esimerkiksi korostaa useaan otteeseen, että Brummell oli vain dandy. Tämä on merkittävä huomio. Missä dandiytensä ohella lordi Byron oli menestynyt runoilija sekä romantiikan johtotähti, Charles Baudelaire merkittävä kriitikko ja runoilija, Oscar Wilde legendaarinen kirjailija-runoilija-näytelmäkirjailija, George Bryan “Beau” Brummell oli vain ja ainoastaan dandy. Hänellä ei ollut taiteellisia, kirjallisia tai filosofisia lahjoja. Beaulla oli vain makunsa, persoonansa, tyylinsä, puhe- ja kommunikointitapansa sekä valtaisa karisma. Viimeisen ominaisuuden puolesta puhuu se, että edes karvas välirikko kuningas Yrjö IV:n – aikansa Britannian merkittävimmän henkilön – kanssa ei johtanut Beaun sosiaaliseen eristykseen. Dandyistä suurimman luona vieraili herttuoita, kreivejä, virkamiehiä ja muita paremman luokan ihmisiä kuten ennenkin. Heitä ei houkuttanut Beaun omaisuus, sivistys tai aatelinen tausta (jota suinkaan hänellä ei ollut), vaan vain ja ainoastaan hänen seuransa. Tämän lisäksi vuoroin d’Aurevilly, vuoroin suomentaja, osoittavat virheellisiksi tiettyjä pinttyneitä anekdootteja, jotka liittyvät Beaun elämään. Beau ei esimerkiksi koskaan kiillottanut saappaitaan samppanjalla, kuten yleinen väite kuuluu.

d’Aurevillyn teosta edeltää Nylénin johdantoessee, jonka takakansi toteaa “kirjallisen dandyismin perinteen jatkajaksi”. Tätä se on vain, mikäli seuraa Baudelairen määritelmää tarkasti. Tyyliltään essee on töksähtelevä. Nylénin tekstin pilaavat tusinamäärissä olevat retoriset kysymykset, ja- sekä mutta-alkuiset lauseet, sulkeisiin lisätyt virkkeet jotka seisovat irrallisina lauseina, sanojen tiivis kursivointi, useampi kolmen pisteen käyttö jatkuvuutta osoittamaan sekä tusinoissa laskettavat lyhyet, töksähtävät lauseet. Nämä kaikki ovat vain tyyliseikkoja, mutta niiden perusteella Nylénin teksti ei ole nautinnollista, ei tyylikästä eikä myöskään kovin dandyististä. Esimerkkipalanen sivulta 10:

“Mitä Richard Dawkins, vain tunnetuimman tiedefundamentalistin nimen mainitakseni, sanoisi ilmiöstä, joka ei selvästikään ole vain sosiaalinen eikä ainakaan mitattava ja kuvattava? Ehkä se olisi hänestä samaa mitä kaikki, paitsi geenit: ‘meemi’. Mitä Dawkins (joka muuten käyttää vaimonsa suunnittelemia solmioita) sanoisi edes vaatteista? Eikö niiden loputonta kirjoa, niihin liittyviä, niiden takana olevia merkityksiä ja eroja, pitäisi ihmetellä yhtä syvästi kuin uskonnollisia ‘meemejä’? En tiedä, ehkä maailma onkin skientistin mielestä tulvillaan sietämätöntä hölynpölyä ja epärehellistä luulottelua. Ei esimerkiksi ole todistettu, että on parempi käyttää silkistä kuin teryleenistä ommeltua solmiota. Tai että on parempi käyttää solmiota kuin olla kokonaan sellaista käyttämättä. Dawkinsin kaltaiset ajattelijat uskovat avoimesti tai salaa, että vaikeinkin tieto saavutetaan joskus, jos ei tässä, niin tulevassa elämässä, jos ollaan kärsivällisiä, niin että lopulta kaikki ilmiöt sopivat samanluonteisten selitysten alle ja maailmasta tulee ihmisten silmissä valmis, hölynpölytön. Ja jos dandyismiä ei silloin onnistuttaisi selittämään (eli todistamaan), se julistettaisiin olemattomaksi, kuten Dawkins ja kumppanit ovat jo tehneet Jumalalle, joka on heistä vain ihmisen keksintöä eikä siis ‘totta’. Mutta kenen keksintöä ovat solmiot? Ovatko ne ‘totta?'”

Mikäli tyylin pystyy sivuuttamaan, huomaa sisällön olevan ajoittain arvokasta. Nylén selventää ansiokkaasti dandyismin syntyhistoriaa, Brummellin sekä d’Aurevillyn elämänvaiheita, dandyihin liittyviä persoonallisia ominaisuuksia ja tarjoaa vieläpä määritelmän dandy-sanalle. Hänen mukaansa se on miehinen identiteetti ja olemassaolemisen tapa. Tämä on kelpo määritelmä, joskin lisäisin siihen vielä, että lopulta dandyismi määritellään sen perusteella minkälaisen vaikutelman dandyn läsnäolo saa toisissa aikaan. Tämän vuoksi dandyismistä voi kirjoittaa loputtomiin ja myös luetella ominaisuuksia, joita dandyillä yleensä on, mutta ilmiötä ei koskaan saada paperille. Dandy tulee kokea. Muita Nylénin ansiokkaita huomioita ovat käsitys siitä, ettei dandyksi voi tulla vain pukeutumalla tietyllä tavalla, ja ettei kukaan voi itse julistaa itseään dandyksi. Jos pukeutumiskoodisto määrittelisi dandyn, kuka tahansa voisi tulla moiseksi vain seuraamalla koodia. Länsimainen historia on myös osoittanut, ettei omasta dandy-identiteetistään alituisesti vouhkaava saa persoonalleen toivomaansa hyväksyntää. Dandyn titteli on arvonimi, joka suodaan kovin harvoille kovin epämääräisin kriteerein. Nylénin esseen viimeistä lausetta lainatakseni: “sillä ne, jotka tajuavat, tajuavat muutenkin.”

Suomenkielistä laitosta voin suositella vain raskaan sarjan dandy-intoilijoille. Tarkemman käsityksen Brummellin persoonasta, elämästä sekä aikakauden seurapiireistä saa esimerkiksi Ian Kellyn mainiosta opuksesta “Beau Brummell: The Ultimate Dandy”. Tämä suomeksi vihdoin saatu d’Aurevillyn laitos tarjoaa hyvin pienen annin, mutta kelpaa lähtölaukaukseksi dandyismiin ensi kertaa perehtyvälle. Teos on silti saavuttanut maineen, joka kannattelee sitä vielä vuosisatojen ajan –  olin minä opuksesta mitä mieltä tahansa. “Dandyismistä ja George Brummellista” on merkittävä, sillä se kehitti William Jessen elämäkertateoksen antia edelleen, ja päätyi lopulta Charles Baudelairen käsiin. Juuri Baudelairea – ja hänen ajatustensa kautta d’Aurevillyä – on kiittäminen kirjallisen dandyismin merkittävimmistä teksteistä, kuten Modernin Elämän Maalarissa ilmestyneestä helmestä nimeltä Dandy.

Teos Helsingin Sanomien arvostelussa ja kustantaja Sammakon sivuilla.