Keikari.com

Flat cap on pyöreä lakki, jossa on pieni jäykkä lippa. Päähine valmistetaan useimmiten villasta, mutta tweed, puuvilla, pellava ja muut luonnonmateriaalit aina hamppuun saakka ovat mahdollisuuksia. Niiden ansiosta lätsää voi pitää ympäri vuoden ja moinen voidaan valmistaa missä tahansa kuviteltavissa olevissa kuviossa ja värissä. Flat cap on rennon klassisen tyylin ikonisia osia, ja sen voittokulku on satoja vuosia vanha.

Ensimmäiset mallia muistuttavat päähineet valmistettiin 1300-luvun Britanniassa ja Irlannissa, joissa sitä kutsuttiin useimmiten nimellä bonnet. Tämä nimike vaihtui termiin cap ennen 1700-lukua. Vuonna 1571 säädetty Britannian parlamentin aloite pyrki lisäämään kotimaisen villan kulutusta sekä kauppaa. Tämän seurauksen kaikkien yli 6-vuotiaiden miesten – poislukien toki aateliset ja muutoin ansioituneet – tuli käyttää villalätsiä sunnuntaisin ja lomapäivisin rikesakon uhalla. Tätä omituista säädöstä ei peruttu ennen vuotta 1597, johon mennessä flat cap -mallista oli tullut vahva osa saarivaltion pukeutumiskulttuuria. Se toimi myös sosiaalisen stratifikaation merkkinä, sillä aateliset eivät päähinettä käyttäneet. Työväestön leimasta huolimatta ensimmäisistä malleista tuli osa eräiden akateemisten asujen joukkoa Tudor-kaudella, esimerkiksi Tudor-päähineen muodossa.

Koko 1800-luvun ajan flat cap nähtiin miltei jokaisen työväenluokkaan kuuluvan brittimiehen päässä kautta Britannian ja Irlannin. Hienommasta kankaasta valmistettuja lätsiä pidettiin sopivina vapaa-ajan asusteina yläluokan keskuudessa, mutta vain ja ainoastaan maaseudulla. Irlantilaisten ja englantilaisten siirtolaisten mukana lätsä kulkeutui myös uudelle mantereelle Amerikkaan, ja 1920-luvun jazz-aikana lätsät pääsivät yläluokan jokapäiväiseen elämään kun nuoret herrat päättivät suosia sitä myös kaupunkikäytössä. Geoffrey Matherin mukaan lätsän työläisimago ei koskaan pitänyt paikkansa, sillä “kangaslätsä henkii myös yläluokkaa, joka pyrkii näyttämään rennolta, joten se on kiistatta luokaton – ja siinä on päähineen voima. Sen avulla porvari on  voinut vaikuttaa hitusen jätkämäiseltä menettämättä kasvojaan.” Koska flat cap ei 2000-luvulla ole työväen suuresti suosima asuste, se on nykyisin hitusen hienompi valinta päähineeksi.

Flat cap -päähine on suositeltavaa yhdistää vapaahenkisesti vapaa-ajan käyttöön. Formaalia siitä ei saa, mutta epämuodollisessa pukeutumisessa se on hitusen hienostuneempi valinta. Eri materiaalien ansiosta lätsästä saa erittäin monikäyttöisen, mutta muodollisempaa henkeä tavoittelevan kannattaa valita mahdollisimman litteä malli. Joka suuntaan pullottava paksumpi malli taas on rennompi.

Kuva: (C) Sutlers

Taru kertoo: vuonna 1797 englantilainen hattumestari John Hetherington käytti ensimmäisenä miehenä silinterihattua (top hat) ulkosalla. Silminnäkijät pöyristyivät uutta erikoisuutta niin kovin, että virkavalta päätti napauttaa Hetheringtonia sakolla. Totta tahi ei, melko hupaisan anekdootin tarina muodostaa.

Silinterit hiljalleen syrjäyttivät kolmikulmaisen tricorne-hatun 1800-luvun alusta alkaen. Parinkymmenen vuoden kuluessa siitä oli tullut valtaisan suosittu kaikkien yhteiskunnan kerrosten keskuudessa, mutta materiaali erotti miehet toisistaan. Eliitti piti majavankarvasta valmistettuja hattuja, kouluttamaton työväki jänisversioita. Poliisit ja posteljoonit saivat omat kätevästi puhdistettavat versionsa, jotka oli suojattu mustalla öljykankaalla. Valtaisin suosio hattumalliin koitti 1840-1850 aikana. Jo tätä ennen silintereiden kruunut olivat kasvaneet pituutta ja kavenneet alituiseen liki mauttomuuksiin asti. Jokainen Gangs of New York -elokuvan nähnyt muistaa hahmojen hurjat hatut ja rohkeat värit. Vuosikymmenien kuluessa karva sai kuitenkin väistyä silkin tieltä.

Kun kuningatar Viktorian puoliso prinssi Albert ryhtyi käyttämään silinterihattuja vuonna 1850, malli sai ennenkokematonta prestiisiä. Siitä tuli jokaisen kunnioitettavan herrasmiehen asuste, jota ilman näyttäytyvä kohtasi eliitin ennakkoluulot. Jokaisen mahdottoman kokoisia silintereitä suosivan apuun tuli herrasmies nimeltä Antoine Gibus. Hän kehitti vuonna 1823 taitettavan silinterin prototyypin, joka pienten muutosten jälkeen otettiin tuotantoon. Tälle mallille tuli lempinimi opera hat. Keskiluokka suosi omaa estetiikkaansa, ja knallit sekä fedora-hatut olivat enemmän sen makuun. Suurin syy tähän oli silinterin vaatima käsityö ja prosessin tuoma kova hinta. Ensimmäiseen Maailmansotaan mennessä silintereistä oli tullut harvinaisuus jokapäiväisessä elossa. Se eli vahvana ainoastaan poliitikkojen ja diplomaattien otsilla, kunnes unohdus korjasi asusteen. Nykyisin se on hyväksyttävä osa herrasmiehen asua vain frakin tai saketin kanssa.

Autenttinen silinterimalli on mustaa tai vaaleanharmaata erikoissilkkiä, jota ei enää valmisteta yleisesti. Tämän vuoksi esimerkiksi Lock’s-liikkeen periaito hattu maksaa noin 600 euroa, ja antiikkisilintereistä on maksettu jopa 6000 euron summia. Vaaleanharmaa versio sopii käytettäväksi rennommissa päivätilaisuuksissa, musta taas häissä tai äärimmäisen formaaleissa olosuhteissa. Silinteri asetetaan päähän yleisesti siten, että se on hieman vinossa sivusuuntaan. Sen tulee myös aiheuttaa hämmentävää iloa käyttäjässään, sillä hänen eleganssikertoimensa nousee lukuisan potenssin verran.

Alla vintage-silinteri, joka on aikanaan maahantuotu Emil Elo Oy:n toimesta. Niin rakenteensa, viimeistelynsä kuin materiaaliensakin puolesta hattu on tyylipuhdas esimerkki äärimmäisestä eleganssista.

Olkihattu (boater, straw boater) oli erinomaisen suosittu kesäajan päähine 1880-luvulta 1940-luvulla asti. Nimensä mukaisesti se valmistetaan oljista ja lisäksi koristellaan nauhalla, joka on tyypillisesti sen ryhmän väreissä, jota kantaja edustaa. Kruunu on littana ja lyhyt, väritys olkien mukainen. Nyttemmin olkihatusta on tullut elävä muinaisjäänne, jota näkee eninnä soutukilpailujen kaltaisissa erikoisympäristöissä. Joissain maissa konservatiivisia koulupukuja käytetään tämän hatun kanssa.

Etiketin mukaan olkihattu on Homburgia vastaava kesäajan päähine, eli melko formaali. Oikeaoppisesti sen muassa tulee pukeutua soutubleiseriin, laivastobleiseriin tai muutoin melko edustavaan kokoonpanoon suorine housuineen. Hattu on hyvä tuntea, mutta sitä on turha ostaa. Suomessa olkihatullinen mies on reliikki ja ivan kohde.

1800-luvun alkupuolella ensimmäinen tunnettu knallin esimuoto suunniteltiin maineikkaan lontoolaisen Lock’s-hattuliikkeen tiloissa. Muuan William Coke halusi riistanvartijoilleen edustavan ja kestävän päähineen, joka ei kärsisi kovasti pusikkokäytössä. Lock’sin työntekijät tuntevat mallin yhä Coke-nimellä, mutta tavallisille kaduntallaajille se on bowler hat eli knalli. Bowler-nimike tuli käyttöön vasta 1850-luvulla, kun Bowler&Son aloitti hattutyypin massavalmistuksen. Aina 1960-luvulle asti se oli Se Ainoa Oikea päähine jokamiehelle, ja valtaisa määrä vanhoja valokuvia kertoo hattumallin valtaisasta suosiosta. Nykyisin knalli on kuollut. Ainoat jokapäiväiset käyttäjät 2000-luvulla ovat Iso-Britannian kuningattaren kaartinupseerit. Hekin vain, koska knalli kuuluu virka-asuun. Muutamia kymmeniä retro-eksentrikkoja lukuunottamatta knallia ei tulla näkemään kaupungeissa, ellei joku muotipelle sitä löydä mallistoihinsa.

Knallista mieleen tulee ensinnä Charles Chaplinin kulkurihahmo, jonka jälkeen hyvinä kakkosina Ohukainen&Paksukainen -duo. Televisiofaneille sarja Kostajat tarjoaa upeasti puetun Patrick MacNeen, jonka päässä knalli keikkuu hyvin vakuuttavasti. Knallista on sittemmin tullut Iso-Britannian herrasmieskäsitteen kliseinen symboli, jota ei tulla näkemään katukäytössä modernin pukeutujan yllä. Sellaisen voi toki ostaa, mutta vain keräilymielessä, neljän seinän sisällä ihailtavaksi taikka viktoriaanisen seuran kutsuilla käytettäväksi. Tämä on sääli, sillä pehmeän jykevä knallin muoto on kovin kaunis ja ajaton.

Aidoista aidoin panamahattu tehdään käsin panamapalmun (Carludovica palmata) lehtiliuskoista Ecuadorissa. Tyylipuhtaassa mallissa on lisäksi keskellä pieni kohouma, ns. optimo crown, , joka helpottaa sen kokoontaittamista. On puhtaasti makuasia haluaako mies omansa tällä yksityiskohdalla vaiko ilman.

Hattu on vain kesäkäyttöön, ja se on pääosassa Wimbledonin tennisturnauksen miesyleisön päissä. Sitä vaalean kesäpuvun kanssa käyttäessä mies saavuttaa korkeimman eleganssin, jota vuodenaikana voi harjoittaa.