RSS Feed

Pyjama

0

August 23, 2015 by Ville Raivio

Alun perin pyjamat olivat löysiä, ohuita housuja, jotka pysyivät vyötäröllä kapean nauhan avulla, ja joihin verhoutuivat sekä miehet että naiset Intiassa, Iranissa, Pakistanissa, Bangladeshissa. Housujen parina oli useimmin polvipituinen tunika niin kuin salwar kameez -asussa tänä päivänä. Pyjaman nimi tulee hindinkielisestä sanaparista pae jama tai pai jama, jotka tarkoittavat jalkavaatteita. Pyjaman yleinen käyttö länsimaissa alkoi 1900-luvulla, mutta pukineen historia ulottuu Brittiläisen imperiumin vaikutteisiin ja 1600-luvulle asti. Kaukomaille kulkeneet eurooppalaiset ottivat ne tuolloin ylleen eksoottisina oloasuina, jotka sopivat paremmin itämaiden ilmastoon kuin pohjoisen kudotut villakankaat.

Pyjama_Keikarissa

Takaisin emämaihin palanneet toivat pyjamia mukanaan viimeistään 1870-luvulla, sillä ne olivat pohjolassa ylen harvinaisia maailmanmatkaajan sekä statuksen merkkejä. Paidasta ja housuista koostuva pyjama myös peitti säädyttömän karvaiset alaraajat tehokkaammin kuin aiemmin suosittu pitkä yöpaita. Nykyisin koomiselta näyttävä yöpaita piti kuitenkin pintansa aina 1920-luvulle asti, sillä se koettiin lämpimämmäksi surkeasti eristetyissä taloissa. Viimeistään ennen 1900-luvun alkua pyjama tarkoitti housujen lisäksi myös yläosaa. Nopeasti pukineen eksoottinen aura haihtui, sillä vaatetehtaat haistoivat rahakkaan uutuuden, jota markkinoitiin modernina vaatteena.

1910-luvulla ranskalaiset muotihuoneet valmistivat pyjamia nukkumisen ohella myös päiväkäyttöön, ja niiden äärimmäinen keveys vaikutti myös muiden vaatteiden valmistukseen. Oma lukunsa olivat iltapyjamat, joita kaupunkien rouvat käyttivät epämuodollisilla koti-illallisilla. 1920-luvulla miesten ja naisten vaatteiden yleinen leikkaus oli kapea, miltei sukupuoleton, ja aikakausi oli otollinen myös naisten pyjamille. Missä miesten yöasut olivat puuvillaa, flanellia ja koruttomia, naisten omat valmistettiin ohuista, sileistä silkeistä sekä viskoosista, ja somistettiin pitsillä tai kirjailulla. Miesten pyjamat olivat 20-luvulla äärimmäisen värikkäitä, kenties kovin tummien päiväasujen kevennykseksi. Pyjamien materiaalit ja yksityiskohdat vaihtelivat yli puolin vuosisataa, kunnes villi 1970-luku koitti. Tällöin alkanut unisex-pyjamien valmistus on säilynyt.

Klassisen pyjaman yläosa muistuttaa kauluspaitaa, mutta sen kaulus on pehmeä ja yleensä pyöristetty, hihat pitkät ja housujen lahkeet samaten. Miehustan keskellä kulkee usein nappilista, jonka ylle ommellut napit kiinnittävät paidan. Leikkaus on väljä mukavaa nukkumista varten ja yleinen, pieni kontrastireunus tuo lisäväriä. Samoin kolme paidantaskua on yleinen ratkaisu, kun taas housujen alkuperäinen nyörikiinnitys on korvattu kumisella joustonauhalla. Materiaaleista kudotut puuvillaiset paitakankaat ovat yleisimpiä, sillä ne kestävät hyvin ja ovat iholle mieluisia. Vaikka silkki on ollut yleinen ammoin, sen kuivapesu on rasite, eikä materiaali kestä käyttöä kauan. Kesällä pellava on ilmavin, talvella flanelli taas lämpimin, ja kangasta vaihtelemalla pyjamaa voi muokata loputtomiin. Tyylikkäämpää asua nukkumiseen ei ole vielä keksitty, joten pyjama löytyy yhä miehen harteilta.


Gurkha-shortsit

2

August 16, 2015 by Ville Raivio

Gurkha-shortsit ovat noin polvipituinen kuuman ilmaston pukine, joka suunniteltiin alun perin Brittiläisen imperiumin nepalilaisille sotilaille. Nykyisen Nepalin alueen soturit tekivät suuren vaikutuksen Britteihin Gurkha-sodissa vuodesta 1814 alkaen, joten rauhan jälkeen heitä päätettiin värvätä. Gurkhat olivat maineeltaan erittäin luotettavia ja rohkeita sekä rintamalla että siviilissä, ja gurkha-shortsit olivat heille ilmava, siisti, kestävä univormu Aasian kuumissa ilmastoissa. Shortsit valmistettiin perinteisesti paksusta hiekanvärisestä puuvillasta hyvin korkealla vyötäröllä. Toimikaskudos takasi kestävyyden, puuvilla pestävyyden.

Gurkha-shortsit_Keikarissa

Samoin gurkhien shortsien lahkeet olivat pitkät, mutta lyhyemmät sotilaat käärivät ne sopivaan mittaan. Selvimmin shortsit erottuvat kahdella soljilla suljettavalla nauhalla, jotka kiristetään vyötärön molemmille puolille. Näin vyötärön kokoa saattoi nopeasti säätää, kun sotilas lihoi palveluksen ulkopuolella tai laihtui rintamalla. Vyötä pukineen kanssa ei pidetty, leikkaus oli väljä. Lisäksi gurkha-shortseissa oli taskut, laskokset vyötärön alla, napit sepaluksessa ja usein myös takataskut. Polvisukat olivat yleinen asuste, paraatikäyttöön shortsit tärkättiin. Brittiarmeija totesi shortsit erinomaisen käteviksi, joten niitä käyttivät myöhemmin myös Nepalin ulkopuoliset joukot.

Gurkha-shortsit_Keikarissa2

Toisen maailmansodan jälkeen brittiarmeijalle jäi suuri varanto ylimääräisiä shortseja, joita myytiin poistoliikkeissä huokein hinnoin. Gurkhat nousivatkin sotien jälkeen suosioon myös safari- ja metsästyskäytössä. Lisäksi 1980-luvulla pukine ilmestyi kaupunkikuvaan, kun yhä useampi amerikkalainen vaatefirma otti sen omakseen, mutta muokkasi kaavoja muodikkaaseen suuntaan. Militariakaupat ovat kuitenkin teettäneet tarkkoja kopioita vanhoista univormuista. Nykyisin gurkhat ovat satunnainen näky USA:n ja Euroopan kaduilla, sillä niiden suurin suosio jäi 80-luvun puolelle, kun pukine oli vielä niin sanotusti uusi näky. Shortsien korkea vyötärö ja omintakeiset nauhat erottavat mallin yhä edukseen, eikä sotaisesta maineesta kaiketi haittaa ole. Gurkhat ovat siis passeli vaihtoehto erilaisia shortseja etsivälle, vaikka nepalilaisia sukujuuria ei löytyisi. Shortsien saralla malli on uniikki.


Konservatiivinen bisnesasu

0

August 10, 2015 by Ville Raivio

Konservatiivinen bisnesasu (Conservative Business Dress, CBD) on politiikan, edustustyön ja kaupankäynnin enimmäkseen kansainvälinen asukokonaisuus. Sanon enimmäkseen, sillä kaikissa maissa ja kulttuureissa on omat vivahteensa, jotka värittävät konservatiivista asua. Esimerkiksi Idässä karvahatut eivät herätä huomiota, mutta Lännessä niitä näkee kovin harvoin – ja tämän vuoksi niitä on turvallisempi siellä välttää. En siis kirjoita universaalista asusta, vaan keskityn länsimaiseen kokonaisuuteen. CBD-kokonaisuuden tavoitteena on välttää kaikkia pukineita, jotka voivat jäädä toisten mieleen hyvässä tai pahassa, eli pikemminkin karttaa niin sanottuja virheitä kuin pukeutua mahdollisimman hienosti. Tämän vuoksi CBD on tylsintä klassista pukeutumista, mutta samalla varmin valinta.

Asukoodin runkona on tuttu tumma puku kaikkine varusteineen, mutta äärimmilleen pelkistettynä. Yltään on siis paras jättää pois “hauskat” solmiot, moniväriset taskuliinat, hupisukat, ylen koristellut jalkineet ja korut. Konservatiivisen bisnesasun tavoitteena on edustava, siisti ja vakavasti otettava vaatetus, joka ei vedä katseita puoleensa. Näin kuulijoiden huomio keskittyy miehen mielipiteisiin, osaamiseen ja perusteluihin, jotka ovat useimmissa ammateissa olennaisin osa. CBD-vaatetus vain tukee sanomaa hyvin neutraalilla tavalla. Tämän vuoksi se on kaupankäynnin ja politiikan omin asu, jonka osaset haluan listata aloilla toimivien hyödyksi. Allaoleva listaus on äärimmilleen pelkistetty, sillä tämä on varmin valinta kenelle tahansa. Mitä paremmin tuntee yleisönsä, sitä helpompaa yksittäisiä palasia on keventää tai muokata tavoitteiden mukaan.

Puku on tummansininen tai -harmaa, mahdollisimman pelkistetystä kankaasta valmistettu. Kankaan kuvioista ohut liituraita tai pohjavärin ylle kudottu pieni kohokuvio ovat yleisimmät. Puku on kokonaisuuden näkyvin osa, joten sen yksityiskohtien tulee olla tylsänvarmoja: ei liian leveä tai kapea käänne, korkea tai matala napituspiste, roikkuva tai kireä leikkaus.

Kauluspaita on valkoinen, vaaleansininen, kermanvaalea tai näiden yhdistelmä. Kuviot ovat mahdollisimman pieniä, paidassa ei ole erottuvia yksityiskohtia, kalvosinnapit ovat tylsät ja varmat. Kaulusmalleista yleisin, terävä taittokaulus on varmin.

Solmio on koko lailla ainoa kohta, jolla ylen varmaa asuaan voi muokata. Miltei kaikki värit ovat passeleita, mutta tummat sävyt ovat juhlavampia ja varmempia. Pienet foulard-painokuviot ovat turvallisin valinta, sillä niiden abstraktit kuva-aiheet eivät ärsytä ketään. Myös kuvioton hopeinen tai tummansininen solmio on aina olennainen.

Taskuliina on valkoinen tai vaalea, mieluusti kuvioton ja hillitysti taiteltu.

Vyö tai olkaimet ovat pelkistettyjä ja niiden mieluiten sileä nahka on samaa väriä jalkineiden kanssa.

Rannekellon taulu on hillityn kokoinen, mieluiten litteä kuin paksu, ja sen ranneke on samaa väriä jalkineiden kanssa. Tilaisuudesta ja seurasta riippuen erityisen kalliita kelloja on varmempi välttää, sillä ne kyllä huomataan ja muistetaan.

Muut asusteet tai korut, esimerkiksi napinläpikukka, solmioneula, kaulusneula, rannekorut, suuret sormukset tai kaulakoru, on paras jättää yltä. Ne voivat herättää huomiota tai ärsyttää mahdollisia kauppakumppaneita taikka äänestäjiä.

Jalkineet ovat mustat tai äärimmäisen tummaa, liki mustaa toista väriä. Niissä ei ole mitään erottuvaa kohtaa ja lesti on pyöreäkärkinen. Sukat ovat koruttomat ja housujen tai jalkineen väriset.

Päällystakki on musta, tummansininen tai tummanharmaa, hillitystä kankaasta valmistettu ja pelkistetty. Muut päällysvaatteet seuraavat samaa linjaa. Kaikkia harvoin nähtyjä klassisia vaatteita, kuten lierihattuja tai monivärisiä laukkuja, on paras välttää. Konservatiivisen bisnespukeutumisen mukainen asu ei ole mieleenpainuva.


Punosvyö

0

August 2, 2015 by Ville Raivio

Punottu vyö valmistetaan samoin kuin letitys, jossa kaksi tai useampi materiaalisäie taitellaan päällekkäin koristeellisen punoksen valmistamiseksi. Nahka ja kasvikuidut ovat huonoja säilymään, joten vanhin historiallinen todiste punoksesta on kuulu Brassempouyn Venus. Noin 25 000-vuotinen norsunluukaiverrus on vanhimpia säilyneitä ihmiskuvia, ja sen hiukset on letitetty ajasta ikuisuuteen. Tämän perusteella on turvallista olettaa myös punottujen vöiden olevan melko vanha keksintö. Vöiden historiasta kirjoittelin tammikuun puolella, mutta lyhyesti kerrottuna vyö housujen parina voitti olkaimet vasta Ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Sotilaille jaettu vyö oli osa univormua ja poteroista kotiin palanneet eivät enää innostuneet hitaammista olkaimista.

Punosvyö_Keikarissa

Esquiren maineikas ensyklopedia kertoo punosvöiden olleen suosionsa huipulla 1920-luvun lopulla, jolloin niitä valmistettiin kaikista mahdollisista ja mahdottomista materiaaleista. Punottu vyö on monella tavoin mielekkäämpi valinta kuin sileä, yhdestä nahka- tai kangaspalasta leikattu perusmalli. Punoksen ansiosta se joustaa paremmin, eikä paina vatsaa vasten ankeasti. Samalla sen tekstuuri eli pintarakenne näyttää kiinnostavammalta kuin sileän vyön tasainen pinta.

Viimeisenä ja tärkeimpänä punosvyön pintaan ei tarvitse iskeä uutta reikää, kun paino muuttuu suuntaan tai toiseen, eikä valmis vyöreikä osu kohdalle sopivasti. Uusien reikien myötä tavanomainen nahkavyö näyttää herkästi reikäjuustolta. Sen sijaan punos joustaa mistä tahansa kohdasta ja palautuu muotoonsa nopeasti. Harmipuolena punos on ohuempi kuin paksu, tavanomainen vyö, ja hajoaa herkemmin iskuista. Se ei myöskään sovi yhtä hyvin pukukäyttöön, sillä klassisella saralla pelkistetty vaate on perinteisesti virallisempi kuin koristeellinen. Kaikissa muissa tilanteissa punos on osoittanut erinomaisuutensa jo jokusen vuosituhannen ajan.


Nahkan ominaisuudet

0

July 26, 2015 by Ville Raivio

Nahka on tunnetusti jonkin elikon irrotettu, käsitelty ja parkittu vuota, jota käytetään vaatteiden, jalkineiden ja tykötarpeiden valmistukseen. Karkeimmillaan vuota vain liotetaan lipeässä, siitä kaavitaan pois rasva sekä lihakset, ja tämän jälkeen venytetään muutaman kepin välille auringon kuivattavaksi. Näin saatava raakavuotanahka on jäykkää, huonosti kestävää, mutta helppo valmistaa. Tämä tapa on yksinkertaisin ja historian saatossa varhaisin keino nahkan luomiseksi.

Historian kulkiessa ihminen huomasi joidenkin ainesten hidastavan vuotien pilaantumista, ja otti nämä tanniineja sisältävät kasvit käyttöönsä parkinnassa. Esimerkiksi muinaisen Indus-alueen Mehrgarhista on löytynyt jäännöksiä vuotien parkinnasta jopa vuoden 3000 eaa. tienoilta. Ainakin tammen, mangroven, kastanjan, hemlokin ja akaasian kaarnasta irtoavat tanniinit sitoutuvat vuotien kollageeniin ja päällystävät ne. Näin nahka kestää vahvasti bakteereja, likaa sekä kosteutta, ja samalla muuttuu joustavaksi.

Nahka on erinomainen materiaali lukemattomiin käyttökohteisiin monien ominaisuuksiensa vuoksi. Nahkan suosioon syitä on lukuisia. Ensimmäisenä nahkaa on kätevästi saatavilla, sillä suurin osa meistä haluaa syödä lihaa. Ammoin ainakin nautoja jalostettiin mahdollisimman laadukkaan nahkan saamiseksi, mutta tänä päivänä nautavuodat, vaatenahkojen oletusmateriaali, ovat lihateollisuuden sivutuotteita. Toisena naudan vuodilla on parhaimmillaan kaikista joustavista luonnonmateriaaleista laajin pinta-ala.

Näin yhdestä tuotantoeläimestä riittää materiaalia monenlaiseen käyttöön, eikä kookkaita tykötarpeita, kuten tuoleja, tarvitse aina kursia kokoon useasta palasesta. Saumakohdat nimittäin kuluvat nahkaa nopeammin ja monisaumainen nahkaesine näyttää karkeammalta. Nahka on hyvin elastinen materiaali, joka taipumisen jälkeen palautuu muotoonsa nopeasti. Se on myös mainion plastinen eli muokattava raaka-aine, jonka voi taivuttaa pysyvästi monituisiin muotoihin. Näiden kahden syyn vuoksi nahka on jalkineiden paras pari.

Nahka on parkinnan jälkeen vahvempaa kuin moni vaatekuitu, kuten puuvilla tai pellava, ja kestää hyvin hoidettuna vuosikymmenten rasituksen. Samalla nahkan vetolujuus on korkea eli se kestää useaan suuntaan kohdistuvaa venymistä. Lisäksi kosteutuksen jälkeen nahka venyy hyvin, joten sen voi venyttää kenkälestin tai nahkarasian muotoon kätevästi. Kerran muodon saatuaan nahka säilyttää sen verrattomasti. Nahka on hyvin taipuisa materiaali, joka ei murru yhtä herkästi taittokohdista kuin kasvikuidut. Tämän lisäksi nahkan voi parkita hyvin jäykäksi ja vahvaksi, kuten nahkakengänpohjille tehdään, tai sitten sen voi jättää pehmeäksi niin kuin käsineiden siloiset materiaalit.

Nahkan läpäisevyys on verratonta. Keho on lämmin ja viilenee hien avulla, mutta samalla ulkoilma voi olla hyvin kosteaa, kuivaa, kuumaa tai kylmää. Läpäisevyyden ansiosta hiki pääsee haihtumaan nahkavaatteen rakenteen läpi ja viileä ilma kulkee samoin lävitse kehoa viilentämään. Myös jalan alle jäävä nahkainen pinkopohja imee itseensä hikeä, joten nahkakenkä ei tunnu päivän lopulla yhtä nihkeältä kuin muovi- tai kumiverroke. Tästä syystä täysnahkainen jalkine tai luonnonkuidulla vuorattu nahkavaate on mukavin yllä. Jos nahkan alla tai yllä on kerros läpäisemätöntä tekokuitua, nahkan mukavuus tuhoutuu hetkessä.

Nahkan lämmönjohtavuus on erinomainen, joten talvella kehon lämpö varastoituu nahkan huokoisen rakenteen sisälle. Lisäksi nahka kestää hankausta mainiosti, vaikka väriaine irtoaakin herkästi sen pinnasta. Valtaosan hankaumista voi peittää värillisellä nahkavoiteella, joka samalla kosteuttaa kuivunutta materiaalia. Karkeasti kuvioidun nahkan pinnalla hankausjäljet näkyvät heikommin, joten grain- eli martionahka on ollut vapaa-ajan jalkineiden vakiovalinta jo kovin kauan.

Nahkan pinta on kuin tyhjä kangas, jota voi muokata miltei loputtomiin. Sen voi parkita kiiltäväksi tai mataksi, sileäksi tai nukkaiseksi, nahkan voi värjätä ja uudelleenvärjätä tehokkaasti, sen pintaan voi kaivertaa tai painaa kuvioita, ja eri eläimistä saatavat nahkat lisäävät valinnanvaraa entisestään. Yhä nahkaa on helppo työstää, sillä se kestää ompelukoneen neulaa ja lankojen rasitusta mallikkaasti. Kollageenin kuidut muistuttavat pienen pientä verkkoa, joka mukautuu moneen. Muokattavuuden ansiosta nahkavaatteita voi korjata vuosikymmenien käytön jälkeen, vaikka vakituinen hoito takaakin arvokkaimman ikääntymisen.

Ikään kuin huipennuksena nahka venyy, muotoutuu ja myötäilee jalan muotoa käytön myötä. Näin nahkaiseen pinkopohjaan painuu kävelijän jalkapohjan muoto, joka tukee käyntiä kuin mittatilauspohjallinen. Samalla päällisnahka venyy jalkapöydän ympärille ja nahkainen kantakupin vahvike tukee jalkaa, joka kannattelee koko kehon painoa. Lopulta nahkan tärkein hyöty on sen huomattava yhdistelmä lukuisia, yllä lueteltuja hyötyjä. Toistaiseksi emme ole löytäneet yhtään keino- tai luonnonmateriaalia, jolla olisi sama sekoitus hyödyllisiä ominaisuuksia, jonka muokattavuus olisi yhtä verraton, ja joka kestäisi yhtä monessa käyttökohteessa yhtä hyvin. Jos nahkaa ei jo olisi, se täytyisi keksiä.


Uutisankkuri Kari Toivonen ja solmion solmiminen

0

July 24, 2015 by Ville Raivio


Paljakan tilauskengät #3

0

July 19, 2015 by Ville Raivio

Aiemmat osat löytyvät Keikarin arkistosta.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa26

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa27

Mittojen oton, suunnitteluvaiheen, lestin valmistuksen ja sovitustossun jälkeen Paljakan pakeilla seuraava työvaihe on sovituskenkä. Se valmistetaan jämänahkasta sovitusta varten, jotta lestiä ja sen istuvuutta voi yhä hioa ennen lopullisen jalkineen tekoa. Sovituskengässä on nahkavuori, nahkapäällinen ja nahkainen iltti eli kieli, mutta pinkopohja sekä ulkopohja ovat keinotekoista ainesta. Kärki- ja kantavahvikkeet parista löytyvät, mutta ne ovat paljon pehmeämmät kuin lopullisen jalkineen vastaavat. Popoja käyttämällä selviää, mistä kenkä mahdollisesti puristaa, ja asiakas näkee samalla prototyypin valmiin jalkineen ulkomuodosta.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa28

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa29

Sovituskenkä on erinomaisen hyödyllinen, sillä sen avulla huomasimme, että lestini olivat turhan matalat varpaiden kohdalla ja vasemman jalan pikkuvarpaalle oli hitusen liian vähän tilaa. Samoin varret olivat turhan löysät ja nauhareikiä olin toivonut niin monta, että nauhojen kanssa taisteleminen oli hidasta. Istuvuus jalkapöydällä oli hyvin tukeva. Nämä kohdat kenkämaakari merkkaa tilaus- ja kaavapaperiin, korjaa, ja valmiista parista tulee toivon mukaan miellyttävän tyköistuva, mielikuvan mukainen varsikenkä. Tilauskengän tyyppi on Art Deco -vaikutteinen Balmoral hieman tavallista korkeammalla varrella, tummanpunaisesta vintage-vasikasta, jollaisia turhan moni kenkätehdas ei enää valmista. Suomen ilmastossa varsikenkä on yhä olennainen.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa30

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa31


Helmiäinen

2

July 19, 2015 by Ville Raivio

Helmiäinen (engl. nacre tai mother of pearl) on kauniisti valoa taittava materiaali. Tämä komposiittiaine on peräisin joidenkin nilviäislajien sisäkuoresta, jolla eliöt suojaavat itseään lialta ja loisilta. Valtaosa helmiäisestä on kalsiumkarbonaattia, jota löytyy myös marmorista. Se on erityisen suosittu nappimateriaali, sillä helmiäinen on vahvaa ja taittaa valoa kauniisti väriä vaihtavan spektrin muodossa. Helmiäinen myös muodostaa aitojen koruhelmien ulkopinnan. Materiaali muutetaan napiksi perinteisellä keinolla.

Helmiäinen_ja_helmiäisnapit_Keikarissa

Ensin poistetaan nilviäisten ulompi kuori ja sen jälkeen isketään halutun kokoisia ympyräkuvioita sisäkuoren läpi. Tämän jälkeen palasiin porataan reiät, ne hiotaan haluttuun muotoon ja viimeistellään. Vähemmän laadukkaat kuoret usein värjätään, jolloin valoa taittava ominaisuus säilyy, mutta napin alkuperäinen väri vaihtuu. Perusväriltään helmiäinen vaihtelee liki mustasta vitivalkoiseen ja on riittävän tiheää murtaakseen ompelukoneen neulan. Valkoiset vaatenapit ovat yleisempiä takeissa ja paidoissa, kun taas miltei pikimustat voivat sopia myös pukukäyttöön.

Amerikan luonnonhistoriallinen museo kertoo Sumerin kuninkaallisista haudoista löydetyistä soittimista ja koriste-esineistä, jotka on koristeltu helmiäisupotuksin. Erityisesti maailmankuulut Urin hopealyyrat, joiden syntymäajaksi radiohiiliajoitus arvioi 2600-2400 eaa., ovat mainioita esimerkkejä materiaalin ajattomuudesta. Roomalaisille helmiäinen oli vallan ja vaurauden symboli, kreikkalaiset uskoivat sen tuovan rakkautta. Helmiäinen on siis yksi vanhimmista ihmisen suosimista koristemateriaaleista, jonka syvä hehku kiehtoo ja yhdistää kansoja.

Koriste-esineiden ja soitinten ohella korut sekä napit ovat olleet helmiäisen omin kohde vuosituhansia. Helmiäisnapit olivat perin suosittuja jo 1700-luvun Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa. Niihin kaiverrettiin korukuvioita sekä kuva-aiheita, ja ylhäisön käytössä myös jalokiviä yhdistettiin hohtaviin nappeihin. Vasta 1940-luvulta alkaen helmiäisnapit ovat jääneet harvemmalle käytölle, sillä uusi muoviteollisuus tarjosi huokeita, vahvoja nappeja samalla kun kätevät metalliset vetoketjut syrjäyttivät hitaasti napitettavan sepaluksen.

Valtaosa 2000-luvun helmiäisestä on peräisin turbaanisimpukasta, helmisimpukasta, Tectus niloticus -etanasta ja viljellystä makeanvedensimpukasta. Niiden kauppaa valvotaan sekä säädellään maailmanlaajuisen CITES-sopimuksen avulla, jotta hyödylliset nilviäiset eivät katoaisi napinhimon vuoksi. Helpoin tapa selvittää epämääräisen napin alkuperä on pieni puraisu tai sormeilu: helmiäinen tuntuu hyvin kovalta sekä kylmältä, ja se myös kolisee hammasta vasten. Sattumoisin helmiäisen kimmoisuus on suurempi kuin keinotekoisissa komposiittimateriaaleissa.
Siis suomeksi se on erittäin vahvaa.

Mikä parasta: laadukkaasta helmiäisestä saa parhaimmillaan vuosikymmeniä kestävä nappeja, jotka edustavat ajatonta, kierrätettävää ja kaunista tyyliä. Ohuet napit murtuvat herkästi pesukoneessa, mutta paksut kestävät. Samoin heikkolaatuiset helmiäisnapit kestävät huonommin ja taittavat valoa heikommin. Kauluspaitojen ohella helmiäisnapit ovat yleisesti käytössä neuletakeissa, housuissa ja irtotakkien napeissa. Erilaista ilmettä vanhalle takilleen saakin pelkkien nappien vaihdolla. Erityisesti kevään ja kesän kevyet irtotakit ovat erinomainen pari helmiäiselle, joka heijastaa koko spektrin kauniimmin kuin muut.


White bucks -kengät

2

July 11, 2015 by Ville Raivio

White bucks -jalkineet ovat amerikkainen kesäajan kenkätyyppi, joka valmistetaan perinteisesti derby-rakenteella. Tyyppi suljetaan muutaman nauhareiän avulla, sen ulkopohja on perinteisesti tiilenpunaista kumiseosta, kärki pyöreä, rakenne miltei saumaton. Tärkeimpänä sen päällismateriaali on valkoista naudanmokkaa tai buckskin- eli hirvieläimen nahkaa, joista jalkineen nimi on peräisin. Buckseja valmistetaan myös beigessä ja hitusen harmaassa värissä nimikkeellä dirty bucks, sillä niiden väritys muistuttaa jo kauemmin käytettyä, jalassa likaantunutta valkoista mallia. Punainen kumipohja on urheilussa ja liikkeessä pehmustavampi kuin täysnahkainen versio, mutta sen läpi lämpö ei haihdu yhtä hyvin. Tämän vuoksi buckseissa vuoriton rakenne tai ohut pellavavuori ovat yleisempiä, viileämpiä ratkaisuja.

White_bucks_kengät_Keikarissa
Perinteinen saumaton, kumipohjainen malli

Valkoiset bucksit syntyivät USA:ssa 1870-luvulla urheilukengäksi erityisesti tenniksen pelaajille. Omintakeinen punainen antura eli ulkopohja ilmestyi vasta 60 vuotta myöhemmin, mutta tämän jälkeen jalkine on pitänyt muotonsa. Miltei koomisesti Windsorin herttua on jälleen kerran syyllinen yhden klassikkovaatteen suosioon. Hänet nähtiin 1920-luvulla valtiovierailullaan valkoiset bucksit jalassa itäisen USA:n rannikolla – ja kuninkaallinen hyväksyntä takasi kengän suosion. Urheiluvaatteesta tuli pian siisti, hienompi valinta kesäiseen menoon.

Valkoinen päällinen heijastaa auringon säteitä tehokkaammin kuin muut värit, joten se on ihanteellinen kesäkengän pari. Se myös sopii melko lailla kaikkien muiden vaatevärien kanssa yhteen. Valkoisuuden voi suojata mokkasuihkeella, joka estää öljy- ja rasvatahrojen otetta sekä sateen oikkuja, mutta se ei ole välttämättä tarpeen. Teki nimittäin mitä tahansa, bucksit tulevat kyllä likaantumaan sekä tummumaan – ja tämä on aina ollut osa kenkätyypin viehätystä. Toki tarkimmat pukeutujat voivat valkaista omiaan kalkilla, joka usein palauttaa alkuperäistä väriä tehokkaasti.

White_bucks_kengät_Keikarissa2
Erikoinen brogue-versio nahkapohjalla ja rei’ityksellä

White bucks -kenkä oli hyvin suosittu 1950-luvulla erityisesti teini-ikäisten sekä yliopisto-oppilaiden jalassa, sillä se on kevyt, mukava, ilmava ja epävirallinen jalkine. Erityisesti Pat Boone, yksi vuosikymmenen suosituimmista amerikkalaisista laulajista, suosi valkoisia buckseja miltei kaikkialla ja levitti niiden mainetta. Naisten jalassa tämä kenkä oli harvinainen näky, nuorilla miehillä yleinen ja vanhemmilla taas satunnainen. Kun vuosisadan alussa nuoret halusivat pukeutua mahdollisimman tarkasti kuten aikuiset, vuosisadan puoliväliin mennessä teinin käsite oli syntynyt ja he halusivat erottautua.

Toisaalta puhtaat valkoiset jalkineet olivat merkki siisteydestä ja huolellisuudesta, kun taas mahdollisimman liattu malli oli hienovaraista kapinaa porvarillista ihannetta vastaan. White bucks ovat aina olleet osa periamerikkalaista Ivy League -tyyliä ja opiskelijoiden jalkineiden väreistä on kirjoitettu jopa tulkintoja koulujen sosiaalisesta rakenteesta. Ne ovat myös kulkeutuneet itärannikon hienoista yliopistoista työelämään asti. Nykyisin vitivalkoinen mokkakenkä ei ole yhtä suosittu kuin vielä 50-luvun kunnian päivinä, mutta Amerikassa se on yhä osa kesäajan pukeutumista. Harva toinen kenkätyyppi on ollut yhtä kepeä, viileä, mukava ja silti edustava kevään ja kesän korkeassa kirkkaudessa. Klassikkojen asemalle on aina hyvät syynsä.


Jersey-kangas

0

July 5, 2015 by Ville Raivio

Jersey on hyvin taipuisa, pehmeä ja ohut materiaali, jota käytetään miltei kaikkien T-paitojen materiaalina. Jersey valmistetaan neulomalla ja se on nopein sekä helpoin neulekangas valmistaa. Kankaan päällispuoli muodostuu kudeneuloksella sileäksi lukemattomien silmukoiden yhdistelmäksi, ja ihonvastainen puoli on useimmiten hieman nukkainen. Puoliskojen lankojen välinen jännite on eriävä, joten jersey-vaatteilla on tapana purkautua turhan helposti. Jersey valmistetaan yleensä puuvillasta, myös villa, keinokuidut ja näiden kaikkien yhdistelmät ovat vakiotavaraa. Kangas on syntynyt ja saanut nimensä Kanaalisaariin kuuluvalla Jerseyllä, jonka kalastajat käyttivät jo 1800-luvulla hyväksi havaittuja, paksuja neuleita villaisesta jersey-kankaasta neulottuna. Samaiset neuleet saivat myös nimen jersey.

Jersey-kangas_Keikarissa

Alun perin jersey oli työneuleiden, sukkien ja alusvaatteiden kangas, jolle aikansa tyyli-ikoni Lillie Langtry toi suurempaa suosiota 1800-luvun lopulla. Hän nimittäin käytti ohuita jersey-neuleita osana edustavaa kaupunkiasua, kun aiemmin materiaaliin suhtauduttiin vähätellen. Mukavuuden ja kätevyyden asiaa ajanut Coco Chanel otti jerseyn omakseen 1920-luvulla, valmistaen siitä jakkupukuja sekä leninkejä Pariisin hienojen rouvien ylle. Sittemmin myös vuodevaatteet sekä -päälliset ovat saaneet kankaasta kaverin. Miesten vaatetuksessa uusien materiaalien haku ja yhä suositummiksi käyneet kevyet takit ovat tehneet eron. Myös irtotakkeja valmistetaan nyt jerseystä, mutta niiden suuri keveys saa nämä näyttämään enemmän erikoisilta neuletakeilta kuin edustusvaatteilta.

Farkuista T-paitojen kera on tullut maailmanlaajuinen asu, joten jersey on yksi laajimmin levinneistä ja suosituimmista materiaaleista. Samoin urheiluvaatteet arkikäytössä ovat aikamme kuva, vaikka niitä näkee verraten paljon vähemmän urheilullisten vartaloiden verhona. Siispä jersey löytääkin paikkansa miltei kaikkien college-housujen sekä huppareiden materiaalina. Sen verraton pehmeys ja venyvyys joka suuntaan takaavat mukavuuden, mutta kangas ei kestä kulumaa eikä laskeudu yhtä mallikkaasti kuin kudotut kankaat. Jersey kuitenkin myötäilee kehoa mallikkaasti ja se kestää konepesua mainiosti. Se on saapunut yllemme jäädäkseen.


Safaritakki

0

June 28, 2015 by Ville Raivio

Safaritakki (eng. safari jacket, bush jacket) on alun perin Afrikan savanneille kehitetty päällysvaate, joka on paidan ja takin risteymä. Perinteisesti siitä puuttuu irtotakeissa yleinen hartiatoppaus, muotoa tuova irtoliinarakenne sekä vuorikangas. Näin paitatakki on ohut, pehmeä, kevyt ja helteellä mukava. Takin yleisin väritys on ollut khakin- tai hiekanvärinen, ja materiaaleista puuvilla on ylittänyt kaikki muut konepesun sekä vahvuuden ansiosta. Omintakeinen vaate on aina yksirivinen ja yleensä sen vyötäröä kiertää vyö, sen harteilla on useimmiten epoletit ja takissa on neljä taskua, usein kannellisessa paikka- tai paljemallissa. Sen miehustassa on monta nappia niin kuin paidassa, mutta niiden koko on irtotakin nappien mittaa.

Safaritakki_Keikarissa

Safaritakin pituus on irtotakin luokkaa, kalvosimet ovat kuin kauluspaidassa ja niissä on nappikiinnitys. Takin kaulus on ohut, pehmeä ja muistuttaa kauluspaidan kaulusta, vaikka sen kanssa solmio ei ole koskaan ollut yleinen. Kovalla puhurilla sen voi nostaa ylös kaulan suojaksi. Safaritakissa lyhyet, kyynärpään ylle jäävät hihat ovat yhtä yleisiä kuin pitkät hihat. Usein pitkissä hihoissa on myös napit, jotta ne voi kuumana päivänä kääriä ja napittaa kiinni. Safaritakin alla on perinteisesti käytetty aluspaitaa taikka savannille sopivaa työ- tai retkipaitaa.

Safaritakki_Keikarissa2

Safaritakki syntyi Iso-Britannian imperiumin käyttöön 1800-luvun puolivälissä, kun tutkimusmatkailijat ja sotilaat tarvitsivat Afrikan ilmastoon sopivan vaatteen, joka oli sekä säädyllinen että edustava. Vaatteen lukuisat taskut tekivät tilaa panoksille, pientarpeille ja eväille, jotka saivat aikaan eron kolonisaation hyväksi. Samoin safareille matkanneet eurooppalaiset ottivat takin omakseen, sillä se oli erinomaisen kätevä metsästäjän yllä. Toisen maailmansodan aikana safaritakki oli osa Brittijoukkojen univormua Lähi-idässä ja Välimerellä. Taatusti tunnetuin takin edistäjä on Ernest Hemingway, jonka testosteronia puskevat valokuvat levittivät safarivaatteen ilosanomaa kaikkialle.

Safaritakki_Keikarissa3

Palkintopallille nousevat myös Theodore Roosevelt ja James Bond, jotka tekivät oman osansa vaatteen puolesta. Takki nousi suosioon katukuvassa vasta 1940-luvun Amerikassa ilmavana kesäajan takkina. Myöhemmin se taivutettiin myös muotileikkiin, kun Yves Saint-Laurent kehitti takista omia näkemyksiään 1960-luvulla. Tänä päivänä safaritakista on tullut harvinainen näky savannien ulkopuolella, vaikka erityisen hyvää syytä katoon ei ole. Vaatehan on yhä erittäin kevyt, mukava, ilmava, tilava sekä kätevä paidan ja takin risteymä, joka palvelee kesän helteessä antaumuksella. Vaikka ei metsästäisi, safaritakin avulla voi jahdata eleganssia maalla ja kaupungissa.


2000-luvun tyköistuvat puvut

5

June 26, 2015 by Ville Raivio

Räätäli Hannu Kuitunen ei ole mielissään. 1960-luvulla uransa aloittanut käsityöläinen on nähnyt leikkausten tulevan ja menevän, eikä hänellä ole kehuvaa sanaa sanottavana 2000-luvun versiosta. Mainion kattava Ylen haastattelu kertoo eläköityvän Kuitusen tarinan, jakaa videon ja kertoo myös, miksi miesten tilausvaatteiden tulevaisuus näyttää Suomessa kehnolta.

“Puku on pilattu – miehet näyttävät madoilta.”

http://yle.fi/uutiset/puku_on_pilattu__miehet_nayttavat_madoilta/8037634


Cutaway-paidankaulus

0

June 21, 2015 by Ville Raivio

Cutaway on kauluspaidan kaulusmalli, jonka kärjet ovat lyhyemmät ja niiden etäisyys toisistaan suurempi kuin tavanomaisessa taitekauluksessa. Cutawayn, toiselta nimeltään spread collar, kärkien muodostama kulma on yleensä yli 90 astetta, liioitelluimmillaan jopa 180 astetta. Malli syntyi 1930-luvulla ikään kuin vastalauseena aiemmille pystykauluksille, joissa ei ollut kärkiä lainkaan, ja tavallisille taittokauluksille, joiden kärkien väli on yhä pieni. Cutaway sai suuren suosion Windsorin herttuan sekä hänen veljensä, Kentin herttuan, ansiosta.

Cutaway-paidankaulus_Keikarissa

Erityisesti Windsorin oman miehen suosimat solmiot olivat paksumpia kuin tavanomaiset, ja levitetty kaulus sopi paremmin yhteen niiden kera. Cutawayn kärjet ovat yleensä lyhyet ja etäällä, joten tämä kaulusmalli tarvitsee leveämmän ja lyhyemmän solmion solmun tyhjän tilan täytteeksi. Mallin harmina ovat juuri lyhyet kaulukset: jos kaulusta ei ole taiten leikattu, solmiosolmu nostaa sen kärjet helposti koholle. Samoin cutaway näyttää kovin pieneltä ja leviää kaulan sivuille, kun paidan ylin nappi on auki. Näiden haasteiden vuoksi cutaway tarjoaa parhaat puolensa, kun sen kärjet ovat pidemmät ja kärkiväli lyhyempi. Ärhäkkäimmät mallit on siis paras jättää kaupan hyllylle. Taitekaulus on yhä maailman suosituin malli, mutta likellä perässä seuraa omintakeinen ja levitetty cutaway, joka vetoaa avoimuudellaan.


Kesän viileimmät vaatteet

0

June 14, 2015 by Ville Raivio

Helteellä viileimmät vaatteet ovat tunnetusti vaalean värisiä, kevyitä, huokoisesta kankaasta valmistettuja, ohuita ja sopivan väljiksi leikattuja. Äkkiseltään asia on selviö, mutta tarkemmin eriteltynä syyt paljastuvat ja miellyttävämpien kesävaatteiden valikoiminen helpottuu. Vaaleat värisävyt ovat parhaita, sillä ne sirottavat eli heijastavat eniten auringonvalon aallonpituuksia pois vaatteen pinnalta, kun taas hyvin tummat sävyt absorboivat eli imevät niitä. Juuri tämän vuoksi Suomessa yleinen musta “juhlapuku” on kesällä armottoman kuuma. Jos samaisen puvun kankaassa on vielä paljon keinokuitua ja sen tukimateriaali on liimattu, asusta muodostuu pätsi. Luonnollisesti eniten auringon poltetta heijastaa valkoinen, mutta valkoisilla vaatteilla on paha tapa näyttää pieninkin lika. Tämän vuoksi valkoinen paita on helpompi kuin housut, sillä paidan peseminen on kätevämpää. Harvempi housukangas myös kestää konepesua.

Keveässä vaatteessa on mahdollisimman ohut tai pieni sisäinen rakenne. Esimerkiksi kauluspaidassa yleinen liimarakenne muodostaa kaulan ympärille paksun kerroksen, jonka läpi tuuli ei kulje tai hiki haihdu. Siispä täysin rakenteeton kaulus on viilein. Samoin irtotakeissa yleinen liimarakenne rintakehän ja takin helman sisällä on erittäin hiostava kokemus helteessä. Irtoliina on mukavampi, mutta sitäkin viileämpi on jälleen rakenteeton takki, joista kevyimmissä ei ole edes vuorikangasta, joka on yksi hiostava kerros lisää.

Huokoinen kangas on kudottu siten, että loimi- ja kudelankojen väliin jää hieman tyhjää tilaa. Kauempaa katsottuna huokoisuus ei näy, mutta silmien tasalle nostetun huokoisen kankaan läpi näkee helposti. Tämä on taatusti ilmavin ratkaisu helteellä, sillä jokainen tuulenvire kulkee rakosten läpi ja viilentää kehoa. Samoin hiki pääsee haihtumaan kankaan läpi. Useimmiten niin sanotut travel-, cool- tai high twist -villakankaat ovat juuri tällaisia kudontateknologian voittoja, jotka kerran koettuaan ei halua palata tiiviisiin, nihkeisiin kankaisiin. Vielä ohuen kankaan läpi ilma kulkee helpommin kuin paksun, sillä ohuessa on vähemmän lankoja, jotka toimivat lämmöneristäjinä.

Viimeisenä hieman väljä vaate on kesällä mukavampi, sillä se on vähemmän kosketuksissa ihoa vasten. Hiki kun siirtyy herkästi ihon pinnalta kankaaseen, se ei silloin enää viilennä ihmiskehoa, vaan muodostaa kankaaseen hikilaikkuja, jotka nihkeinä hankaavat kehoa vasten. Samoin väljän vaatteen sisään tuulenvireet kulkevat helpommin ja suovat helpotuksen paahteessa tummuvalle.

Kertauksena kesän viileimmät vaatteet ovat aina vaalean värisiä, kevyitä, huokoisesta kankaasta valmistettuja, ohuita ja sopivan väljiä. Taatusti paras materiaali on pellava, sillä sen voi kutoa hyvin ohueksi ja silti valmistaa vahvoja kankaita. Pellavan vetolujuus myös kasvaa kosteana, joten hiostunut kangas vain voimistuu. Viimeisenä pellavan voimakas, yleinen rypistyminen vain muistuttaa meitä siitä, ettei kesälomalla ole kiire minnekään, jäykistely ei ole tarpeen ja rypyt kuuluvat ihmisen elämään. Suomen kesä on kaunis, mutta lyhyt.


Klassikko Suomen Kuvalehden arviossa

0

June 8, 2015 by Ville Raivio

Lyhyestä virsi kaunis: “Maailmassa on kirjoja, joiden on täytynyt tulla kirjoitetuksi. Klassikko on sellainen.”

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kirjat/arvio-ville-raivio-kirjoitti-miesten-pukeutumisen-ensyklopedian/?shared=82756-69e25ac2-500


Wholecut-kenkä

0

June 7, 2015 by Ville Raivio

Wholecut on pelkistetyin miesten kenkätyyppi, jossa on vain yksi sauma – ja nimityskin viittaa nahkaan, joka on leikattu kokonaan muotoonsa. Nahkan pinnassa voi olla koristeellinen rei’itys, kaiverrus tai ommel, mutta muuten wholecut on hyvin siisti. Rakenne on sama kuin oxfordissa eli nauhoitus on piilossa päällisnahkan alla, ja kenkä suljetaan kolmen tai useamman nauhareiän kautta. Tämä jalkine on vaikea valmistaa, sillä se asettaa kovat vaatimuksensa nahkalle ja kärsivällisyydelle.

Valtaosa nykyisistä kenkäpareista leikataan useasta pienestä nahkapalasta, joten kärjykseen, kengän näkyvimpään osaan, valitaan yleensä paras pala, kun taas kantapään kohdalla usein säästetään. Kun saumoja sekä kappaleita on monia, eri vuodista voidaan valita parempia paloja. Sen sijaan liki saumattomassa wholecutissa koko kappaleen tulee olla mahdollisimman virheetön, ja materiaalin tulee säilyttää lestin muoto vuosien ajan, joten kenkätyyppi vaatii laadukkainta nahkaa, jonka hintataso sallii. Valmistajan täytyy lestata nahka piinallisen tarkoin, jotta pinta pysyy sileänä ympäri kenkää, eikä arvokas materiaali repeä.

Wholecut-kenkä_Keikarissa

Kengäntekijä ja -historioitsija Al Saguto kertoo wholecutin syntyneen jo keskiajalla Euroopassa. Kenkätyyppi jäi kuitenkin niin sanotusti pois muodista 1500-luvulla, kunnes palasi lastenkengissä 1800-luvun alussa. Myös naisten pareissa sitä suosittiin vaihtelevasti saman vuosisadan aikana. Vanhin museossa säilynyt wholecut-kenkä löytyy Northamptonin kenkämuseosta ja on peräisin vuodelta 1910. Toki niin sanotut ooppera-avokkaat, jotka syntyivät 1700-luvun alussa, valmistetaan samalla tekniikalla, mutta niissä ulkopohja on yleensä liimattu, eikä niistä löydy nauhoitusta.

Yleensä wholecutiin jätetään yksi sauma piiloon kantapään taakse, jotta nahkan muokkaaminen on helpompaa. Täysin saumaton malli on erittäin harvinainen ja todennäköisesti vaikein valmistaa, sillä nahkan lestaaminen on hyvin hidasta ja hankalaa. Koska wholecutissa harvoin on koristelua, kenkälestin muoto ja nahkan väritys sekä laatu nousevat esille. Harmillisesti wholecutilla on paha tapa rypistyä voimakkaasti joka puolelta, kun kenkä taipuu askeleen mukana. Jos nahka ei ole erityisen laadukasta, rypyistä muodostuu syviä ja kenkä näyttää kurttuiselta.

Wholecut-kenkä_Keikarissa2
Wholecut vuodelta 1910: metalliset nauhareiät ja ns. bulldog-kärki

Jalkineiden semantiikassa wholecut on pelkistetyn ulkoasun vuoksi oxfordin jälkeen toiseksi virallisin kenkätyyppi, mutta se rypistyy saumattomuuden vuoksi voimakkaammin kuin hieno oxford. Toki saman saumattomuuden ansiosta malli myös mukautuu jalan muotoon vahvemmin kuin mikään muu, joten vaikeajalkaiselle se on paras valinta. Lisäetuna kuluman ja lankkikerrosten myötä muodostuva patina näkyy wholecutissa paremmin kuin muissa verrokeissa, samoin myös peilin lailla kiiltävä kiilloke. Monessa mielessä wholecut on siis täysin omanlaisensa jalkine, joka sopii minimalistin jalkaan kuin nahkainen avain lukkoon.

Kuva: Northampton Museums & Art Gallery


The Englishman’s Suit

0

May 31, 2015 by Ville Raivio

The Englishman’s Suit (1994) on englantilaisen vaatesuunnittelija Sir Hardy Amiesin mahtieepos. Hieman yli sadan pienen sivun koosta huolimatta kirja kertoo täsmällisesti länsimaisen puvun synnyn, joka kulkee käsi kädessä englantilaisen kultuurihistorian kanssa. Amies oli 85-vuotias kirjan julkaisun hetkellä ja käytti kaksi vuotta sen kirjoittamiseen, mutta kynäniekan sana on kirkas kuin nuoruuden päivät. Suunnitelijan monografia on jaettu 14 kappaleeseen, jotka kertovat olennaisista vaiheista kohti nykypäivää lukuisten anekdoottien kera.

Hardy_Amies_The_Englishman's_Suit_Keikarissa

Amies sivistää lukijaansa englantilaisen puvun kantamuodosta vuodelta 1666, ratsastusvaatteiden matkasta olohuoneisiin, hovin ja kuninkaallisten vaikutuksesta, Beau Brummellista, 1930-luvun suuresta etiketin rentoutumisesta, italialaisen vaatevalmistuksen aikakaudesta, puvun yksityiskohdista ja asusteista, vapaa-ajan vaatteista, juhlavaatteista, Savile Row’sta, brittiläisen tyylin erikoisuuksista, asujen perinteistä ja viimeisenä 90-luvun asusta. Samoin Amies kertoo vaiheistaan vaatekaupan parissa ympäri maailman sekä Brittein saarilla, ja lopuksi ennustaa tulevaa – epäonnisesti.

Hardy_Amies_The_Englishman's_Suit_Keikarissa2

Kirjan keskellä on kahdeksan kuvasivun liite, joka esittelee teoksessa mainittuja leikkauksia tai yksityiskohtia. The Englishman’s Suit painettiin ensi kerran yli kaksi vuosikymmentä sitten, mutta uusi laitos syntyi vuonna 2009. Lyhyyden lisäksi kirjan arvoa syövät Amiesin saarnaavat, ehdottomat julistukset, joista pöyhkein sanoo jokaisen pukuun sonnustautuvan kannattavan brittiläistä primogenituuria, esikoisoikeutta, jossa vanhin poika perii koko hoidon. Toki kirjoittaja pehmentää sanomaansa kutsumalla itseään vanhaksi ja snobiksi. Silti kirja on selkein eli paras lukemani johdanto puvun historiaan ja yksityiskohtiin. Se ei turhaan syö tilaa yhdenkään miehen kirjahyllyssä.


Klassikon tilaaminen

0

May 27, 2015 by Ville Raivio

Kirjani löytyy jo kaikista laadukkaiksi itseään kutsuvista kirjakaupoista, ja ennakkotilaaminen on siis päättynyt. Klassikon voi kuitenkin tilata suoraan minulta sähköpostitse hintaan 43,50 euroa + postikulut. Tämä on ainoa keino signeerauksen tai lahjatekstin saamiseksi ja myös kätevä keino tukea Keikarin eteen tekemääni työtä, sillä blogin sisältö ja Keikarin foorumin keskustelut ovat olleet ilmaisia ja kiinnostavia vuodesta 2008 alkaen.

Tilaukset onnistuvat mailitse osoitteesta infoATkeikariPISTEcom, eikä viestin otsikkoon tarvitse laittaa mitään erityistä.


Moaree-kuvio

0

May 24, 2015 by Ville Raivio

Moaree (engl. ja ransk. moiré) on koristeellinen, aaltoja muistuttava vaatekuvio, joka syntyy kahden raita- tai ruutukuvion ylle, kun ne ovat päällekkäin sopivassa kulmassa. Kankaan kudonnassa se saavutetaan kolmella keinolla: muokkaamalla loimi- ja kudelankojen jännitettä, painamalla se kankaan pintaan tai sitten kalanteroimalla valmis kangas. Vaatekankaan pinnassa on pieniä uria, jotta moaree muodostuu tehokkaammin. Tämä kuvio on ollut osa länsimaisia miesten ja naisten vaatteita Keskiajalta asti. Sana on perua ranskasta, jossa se alun perin tarkoitti mohair-villaa, mutta 1800-luvun alusta muuttui kuvaamaan veden kaltaista kangasta. Moaree tarkoittaakin vain kuviota, ei mitään tiettyä kangasta, ja moaree-kangas voidaan valmistaa mistä tahansa materiaalista.

Moaree-kuvio_Keikarissa

Hienoimmissa vaatteissa silkki tai villan ja silkin sekoite on ollut vakio, vesisilkki taas yleinen lempinimi. Ironista kyllä, silkistä tehty moaree ei kestä kosteutta ja menettää hohtonsa tai laikkuuntuu herkästi. Moaree on voimakkaasti kiiltävää ja kuvion pinta elää kauniisti valonlähteen mukaan. Tänä päivänä kuvio on yleisin kaulaliinoissa, olkaimissa, solmioissa, taskuliinoissa ja juhlavaatteiden somisteena. Myös vuorikankaat, harteilta vyötärölle kannetut osakunta- tai kunniamerkkinauhat ja verhoamiskankaat ovat satunnaisia kohteita. Asusteissa kuvio parhaimmillaan, sillä moaree-housut tai -takit olisivat sulaa hohtoa, joka pidemmän päälle häiritsee silmiä. Tekstuurina kuvio on säilyttänyt viehätyksensä vuosisatojen ajan, sillä harva toinen vaatekuvio on yhtä eläväinen ja pirteä.


“Rumuuden aikakausi”

0

May 22, 2015 by Ville Raivio

“Entäpä miehet, miten he pukeutuvat?

Kun ajattelee aikaa 30-35 taapäin ja vertaa niitä nykyiseen pukeutumistapaamme, täytyy ehdottomasti myöntää että tuo 30-35 vuotta takaperin oli miesten pukeutumisen suhteen huolellisempaa ja tyylikkäämpää. Sitä aikaa voisikin nimittää loistokaudeksi miesten pukeutumisessa. Kun keväisinä päivinä tarkasteli senaikuisen intelligenssin liikuskelua kaupunkien espiksillä tai muissa kävelypaikoissa, muistaa vielä nytkin ne valoisat sileäpintaiset, reunusnauhoilla somistetut pukimet, pukimet, jotka niin herttaisen sopusuhtaisesti ilmaisivat miestemme vartaloiden kauneuden. Kun tähän liitettiin silkkipytty tai kova selväpiirteinen huopahattu, näytti mies arvokkaalta, kovine tärkkikauluksineen ja loistovärisine silkkikaulaliinoineen, niin että kun vertaa nykyistä muodinmukaan puettua miestä karkeavillaisine laajoine raglan palttoineen, pörrökarvaisine urheilulakkeineen, pehmeine kauluksineen ja vähemmän arvokkaine liikkeineen niin tulee ajatelleeksi: rumuuden aikakausi!”

– nimimerkki V.P. Vaatturi-lehdessä maaliskuussa 1924

Nostalgia ei ole uusi keksintö, mutta vuonna 2015 nostalgiakaan ei enää ole entisensä.




Copyright © 2013 Ville Raivio








Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari

Aiheet