RSS Feed

Klassikon tilaaminen

0

May 27, 2015 by Ville Raivio

Kirjani löytyy jo kaikista laadukkaiksi itseään kutsuvista kirjakaupoista, ja ennakkotilaaminen on siis päättynyt. Klassikon voi kuitenkin tilata suoraan minulta sähköpostitse hintaan 43,50 euroa + postikulut. Tämä on ainoa keino signeerauksen tai lahjatekstin saamiseksi ja myös kätevä keino tukea Keikarin eteen tekemääni työtä, sillä blogin sisältö ja Keikarin foorumin keskustelut ovat olleet ilmaisia ja kiinnostavia vuodesta 2008 alkaen.

Tilaukset onnistuvat mailitse osoitteesta infoATkeikariPISTEcom, eikä viestin otsikkoon tarvitse laittaa mitään erityistä.


Moaree-kuvio

0

May 24, 2015 by Ville Raivio

Moaree (engl. ja ransk. moiré) on koristeellinen, aaltoja muistuttava vaatekuvio, joka syntyy kahden raita- tai ruutukuvion ylle, kun ne ovat päällekkäin sopivassa kulmassa. Kankaan kudonnassa se saavutetaan kolmella keinolla: muokkaamalla loimi- ja kudelankojen jännitettä, painamalla se kankaan pintaan tai sitten kalanteroimalla valmis kangas. Vaatekankaan pinnassa on pieniä uria, jotta moaree muodostuu tehokkaammin. Tämä kuvio on ollut osa länsimaisia miesten ja naisten vaatteita Keskiajalta asti. Sana on perua ranskasta, jossa se alun perin tarkoitti mohair-villaa, mutta 1800-luvun alusta muuttui kuvaamaan veden kaltaista kangasta. Moaree tarkoittaakin vain kuviota, ei mitään tiettyä kangasta, ja moaree-kangas voidaan valmistaa mistä tahansa materiaalista.

Moaree-kuvio_Keikarissa

Hienoimmissa vaatteissa silkki tai villan ja silkin sekoite on ollut vakio, vesisilkki taas yleinen lempinimi. Ironista kyllä, silkistä tehty moaree ei kestä kosteutta ja menettää hohtonsa tai laikkuuntuu herkästi. Moaree on voimakkaasti kiiltävää ja kuvion pinta elää kauniisti valonlähteen mukaan. Tänä päivänä kuvio on yleisin kaulaliinoissa, olkaimissa, solmioissa, taskuliinoissa ja juhlavaatteiden somisteena. Myös vuorikankaat, harteilta vyötärölle kannetut osakunta- tai kunniamerkkinauhat ja verhoamiskankaat ovat satunnaisia kohteita. Asusteissa kuvio parhaimmillaan, sillä moaree-housut tai -takit olisivat sulaa hohtoa, joka pidemmän päälle häiritsee silmiä. Tekstuurina kuvio on säilyttänyt viehätyksensä vuosisatojen ajan, sillä harva toinen vaatekuvio on yhtä eläväinen ja pirteä.


“Rumuuden aikakausi”

0

May 22, 2015 by Ville Raivio

“Entäpä miehet, miten he pukeutuvat?

Kun ajattelee aikaa 30-35 taapäin ja vertaa niitä nykyiseen pukeutumistapaamme, täytyy ehdottomasti myöntää että tuo 30-35 vuotta takaperin oli miesten pukeutumisen suhteen huolellisempaa ja tyylikkäämpää. Sitä aikaa voisikin nimittää loistokaudeksi miesten pukeutumisessa. Kun keväisinä päivinä tarkasteli senaikuisen intelligenssin liikuskelua kaupunkien espiksillä tai muissa kävelypaikoissa, muistaa vielä nytkin ne valoisat sileäpintaiset, reunusnauhoilla somistetut pukimet, pukimet, jotka niin herttaisen sopusuhtaisesti ilmaisivat miestemme vartaloiden kauneuden. Kun tähän liitettiin silkkipytty tai kova selväpiirteinen huopahattu, näytti mies arvokkaalta, kovine tärkkikauluksineen ja loistovärisine silkkikaulaliinoineen, niin että kun vertaa nykyistä muodinmukaan puettua miestä karkeavillaisine laajoine raglan palttoineen, pörrökarvaisine urheilulakkeineen, pehmeine kauluksineen ja vähemmän arvokkaine liikkeineen niin tulee ajatelleeksi: rumuuden aikakausi!”

– nimimerkki V.P. Vaatturi-lehdessä maaliskuussa 1924

Nostalgia ei ole uusi keksintö, mutta vuonna 2015 nostalgiakaan ei enää ole entisensä.


Klassikko: kysymyksiä ja vastauksia

3

May 21, 2015 by Ville Raivio

Klassikkoni on nyt ollut kaupoissa jokusen viikon, ennakkotilaajat ovat saaneet postissa omansa ja uskon jo muutaman lukijan saaneen sen luettua. Luettavaa kansien väliin mahtui paljon ja uskon aiheen jos toisenkin myös herättävän kysymyksiä, joihin en kirjan aikataulun sisällä ehtinyt vastata. Pyydän siis lukijaa jättämään kommentin tai lähettämään mailia, jotta saan lukijoiden kysymyksiin vastauksia tänne verkon puolelle. Muutama on jo saapunut.


Klassikon ulkoasu
Kirjan ilmettä ja taittoa on kehuttu, ja tästä suurin kunnia kuuluu graafikko Markus Itkoselle. Hän hoiti taiton, valitsi typografian, määritti kuvien ja tekstin mittasuhteet ja löysi tuon kiintoisan kluuttimateriaalin, joka on 20 vuotta vanhaa kangasta. Hän oli säästänyt jonkin vanhan näytteen, jonka avulla pystyi jäljittämään hyvän tavaran.

Minun ideoitani ovat vain paksut ja vahvat kannet, paksu paperi, kappaleiden alkusivujen kuvitukset. Vaatekuvituksiin sekä mallin valokuviin annoin vain yleisen idean, toteutus oli kuvittajien omasta päästä. Kirjan teksti on taitettu kahdelle riville per sivu, joten lopullinen sivumäärä olikin sata sivua pienempi kuin arvelimme. Ehkäpä pienempi sivumäärä houkuttelee myös satunnaisen lukijan tarttumaan uuteen Klassikkoon, joka onneksi 1,1 kiloa painavana tuntuu tietokirjalta.


Sanasto
Valtaosa sanaston termeistä on löytynyt suomi-englanti -sanakirjoista, Roetzelin kirjan Suomi-versiosta, vanhoista suomalaisista tyylilehdistä tai -kirjoista. Myös räätäleille tai ompelijoille olen puhunut, sillä naisten ompelulehdissä on säilynyt termistöä, jota miehet eivät ole vuosiin opettaneet pojilleen. Joitakin olen suomentanut itse, jos vaaterakennetta tai -yksityiskohtaa ei löydy Suomessa myytävistä vaatteista.


Perusteet
Jätin tarkoituksella kirjasta pois pukeutumisen perushommelit, kuten solmion solmimiset tai piirrokset lahkeiden/hihojen/kalvosimien pituudesta, sillä ne löytää jo niin monesta paikasta. Nettikin on nykyisin pullollaan kuvia ja videoita miesten vaatteiden hienouksista, mutta 90-luvun alussa, kun Flusserin ensimmäinen kunnon tyylikirja ilmestyi, näin ei ollut. Käytin useaa hänen kirjoistaan lähteenä. Toki Flusserkin poimi oppinsa Apparel Artsin sekä Esquiren kaltaisista miesten lehdistä, jotka hoitivat homman kuntoon jo 1930-luvulla. En osaa sanoa, mistä Esquire ja AA löysivät datan, mutta kaikki tyyli- tai makukirjoittelut palaavat aina Petroniukseen, joka oli ensimmäinen arbiter elegantiae melko monta vuotta sitten:

http://en.wikipedia.org/wiki/Petronius



Lukuvinkkejä
Kirjassa en listannut hyviä tyylisivustoja, sillä riittävän monen vuoden kuluessa moni niistä lopettaa julkaisun. Toki Keikarin etusivulla on osio verkkokavereille, jotka kaikki tarjoavat kiinnostavaa ja hyödyllistä lukemista tai näkemistä. Ne ovat:

Tyylit
Dresslikea
Styleforum
Shoegazing
Put This On
Voxsartoria
The Nordic Fit
The Shoe Snob
Die, Workwear!
Permanent Style
Gentleman’s Gazette


Alekoodi Bexleyn lepolesteille

0

May 21, 2015 by Ville Raivio

Neuvottelin Keikarin lukijalle alekoodin, jolla ranskalaisen Bexleyn lepolestejä saa Suomeen huokein hinnoin. Koodi toimii yhden, kahden tai neljän lepolestiparin tilauksille. Tavanomaiset hinnat näille ovat 29 euroa, 39 euroa tai 59 euroa. Koodilla Bexley veloittaa 10 euroa, 20 euroa tai 40 euroa.

Lukijan koodi on SHOETREE0515 ja se toimii toistaiseksi kaiken kokoisille lepolesteille kaikissa tilauksissa.


Arvonta: voita Klassikko

129

May 11, 2015 by Ville Raivio

Kustantajani Tammi lahjoittaa kopion Klassikosta arvontaan, johon on helppo osallistua. Tähän juttuun jätetty kommentti saa järjestysnumeron, joiden perusteella satunnaisgeneraattori arpoo jonkin luvun ensimmäisestä viimeiseen kommenttiin. Aikaa kommentointiin on yksi viikko ja laitan sähköpostia onnelliselle voittajalle arvonnan jälkeen.

Päivitys: kisa on päättynyt ja voittajalle on ilmoitettu uudesta klassisesta kirjalahjasta.

Klassikko_arvonta


Opera pumps

7

May 10, 2015 by Ville Raivio

Ooppera-avokkaat (engl. court shoes, opera slippers, pumps) ovat pelkistetyin miesten juhlakenkätyyppi. Niiden kantamuoto ulottuu ainakin 1730-luvulle asti, jolloin aateliset ja herrasmiehet käyttivät siroja, matalia ja usein silkkisiä, nauhattomia jalkineita hovissa ja seurapiirien tilaisuuksissa. Erikoinen villitys oli punaiseksi maalattu nahkapohja tai punaiset korot. Koska nykyiset avokkaat ovat muuttuneet esi-isistään vain hieman, ne ovat vanhin yhä käytössä oleva miesten jalkine. Regency- eli sijaishallinnon Englannissa herrat käyttivät päivisin Hessian-tyylisiä, edustavia ratsastussaappaita, iltaisin seurapiirien kohtaamisissa tai oopperassa kiiltonahkaisia avokkaita polvihousujen kera. Ennen Beau Brummellin aikaa avokkaissa oli koristeelliset hopeiset soljet, mutta hänen vaikutusvaltansa ansiosta ne korvattiin 1800-luvun alussa silkkisillä ruseteilla. Nimen mukaisesti tämä jalkine on avokas eli nauhaton malli, ja sen ulkopohja on mahdollisimman ohut, jotta jalka näyttää sirommalta sekä juhlallisemmalta. Pohja on yleensä liimattu ja nahkaa, jotta tanssiminen on mukavampaa hyvin liukuvalla materiaalilla, eikä jalka hikoa yhtä paljon.

Ooppera-avokkaat_Keikarissa

Jalkineen päällisnahka pingotaan wholecut-tyylissä eli siinä on vain yksi sauma kantapään takana. Saumattomuus saa mallin näyttämään yhä sirommalta ja siistimmältä. Jalkinetta ei voi kiristää nauhoilla, joten lestin tyköistuvuus on kaikki kaikessa, jotta jalkine pysyy jalassa, eikä kantapää lipsu. Ainoa koriste on tehtaassa solmittu rusetti, jonka materiaali on yleensä silkkiä. Myös avokkaan suun ympärillä voi olla silkkireunus. Yleensä ooppera-avokkaat leikataan hyvin avonaisiksi, jotta silkkinen juhla-asun sukka pääsee hohtaviin oikeuksiinsa. Joissakin pareissa on myös koristeellinen tikkivuori. Lisäksi korko on useimmiten tavallista kolmen sentin korkeutta matalampi. Kiiltonahka-avokkaat säilyivät herrasmiehen juhlajalkineina aina 1930-luvulle asti, jolloin nauhakengät aloittivat maailmanvalloituksensa. Sittemmin kato on ollut murskaava, mutta poikkeuksia on toki ollut. Ainakin tyyli-ikoni Frank Sinatra oli avokkaan ystävä ja hän kutsui omaa pariaan hellästi “Mary Janeksi”. Juhlakengän luonnollinen väri on musta, mutta myös samettisia malleja valmistetaan kotitohveleiksi tai rentojen smokki-iltamien piristeeksi.

Avokkaiden hylkiminen on johtunut kaiketi niiden feminiinistä ulkomuodosta ja juhlapukeutumisen vähenemisestä. Tänä päivänä avokkaita nähdäänkin vain rohkeiden pukeutujien jaloissa frakki- ja smokkitilaisuuksissa. Oli mallin tyylistä mitä mieltä tahansa, ne ovat vaikeutetuin juhlakengän muoto, sillä ooppera-avokkaita ei enää valmisteta suurissa määrin, eikä niitä myöskään voi soveltaa arkiasuihin. Tähän avokas on yksinkertaisesti liian virallinen jalkine. Jos avokkaat hankkii, tätä juhlamallia voi käyttää ainoastaan frakin tai smokin kera. Harmipuoli tyylissä on rajoitetun käytön ohella kiiltonahka, joka käytön myötä kurtistuu rumasti pysyville rypyille. Ongelmalta välttyy, jos onnistuu löytämään vasikannahkaisen parin ja saa ne kiillotettua paraatikuntoon. Lisäksi jalkine on niin kevyt ja avoin, ettei siitä ole kävelykengäksi tai jalkaa hyvin suojaavaksi malliksi. Juhlissa se on kuitenkin parhaimmillaan, sillä yhtä hienoa jalkinetta ei ole vielä keksitty.


Seersucker

0

May 9, 2015 by Ville Raivio

Seersucker on ohut, karheapintainen ja useimmiten raitainen puuvillakangas, josta valmistetaan vaatteita kevät- ja kesäaikaan. Sanan alkuperä on persian kielessä, jonka sanapari shir o shekar tarkoittaa maitoa ja sokeria. Termi on kuin luotu kuvaamaan materiaalin kohoilevaa, kreppimäistä pintaa, joka syntyy yhdestä löysästä lankarivistä, jonka jälkeen kudotaan yksi kireämpi. Kankaan sileä pinta on kuin maitoa, karhea sokeria. Tämä kutomistekniikka on hidas, joten harvempi kutomo jaksaa vaivautua kankaan tuottamisella. Seersuckerissa ryppyinen raita vuorottelee tasaisemman kanssa, ja epätasainen ulkoasu on osa kankaan viehätystä. Silittäminen ei ole välttämätöntä, vaan enimmäkseen turhaa touhua – kangasta kun ei voi saada sileäksi.

Seersucker-kangas_Keikarissa

Seersucker syntyi Intiassa 1700-luvulla ja Iso-Britannian kolonisaatiovuosina se oli armeijan suosittu vaatemateriaali myös muissa lämpimissä alusmaissa. Sittemmin se kulkeutui myös siviiliväestön käyttöön ihanteellisen ilmavuutensa vuoksi, ja tänä päivänä seersucker on paljon yleisempi näky Yhdysvalloissa kuin muualla länsimaissa. Erityisesti USA:n eteläisissä osavaltioissa kangasta näkee yhä, sillä se on kovalla helteellä rauhoittavan viileä. Myös niin sanottu southern gentleman, etelän oma herrasmies, on monisatavuotinen käsite ja seersucker-puku hänen asunsa. Atlantin tuollapuolen itärannikon yliopistoissa syntynyt Ivy League -tyyli suosi kangasta kesällä.

Seersucker oli kestävyytensä vuoksi alun perin köyhien työ- ja kesävaate USA:ssa, kunnes yliopisto-opiskelijat ryhtyivät suosimaan sitä vapaamielisen 1920-luvun aikana vastalauseena tärkeilylle ja snobeilulle. Viimeinen hyväksyntä kankaalle tuli Windsorin herttualta, joka valitsi seersucker-puvun ylleen 1930-luvulla. Yleisimmät materiaalista tehdyt vaatteet ovat kesäpukuja, -shortseja, -housuja ja -paitoja.

Seersuckeria on yleisimmin saatavilla vaaleansini-valkoisena raitakudoksena. Muita laajalti levinneitä yhdistelmiä ovat vihreä-valkoinen, beige-valkoinen ja puna-valkoinen. Harvinainen vaihtoehto on yksivärinen seersucker-kangas, joka saa piristävää ulkoasua kohoilevasta kudonnasta. Seersuckerista valmistetut suorat housut ja rakenteettomat takit voi huoletta pestä pesukoneessa, jos niissä ei ole lainkaan sisäistä tukirakennetta. Näin kangas on yhä huolettomampi hoidettava. Pehmeytensä ansiosta se myös joustaa hyvin yllä. Kangas on halpa, ohut, ilmava ja kestävä, joten kenen tahansa olo ja kesä saa uuden ilmeen seersuckerin avulla.

Kuva: Matti Raivio/Masarazzi


Hacking-takki

0

May 2, 2015 by Ville Raivio

Hacking on irtotakkimalli, joka syntyi ratsastuskäyttöön Brittein saarilla 1800-luvulla. Nimensä se on saanut hacking-ratsusta, joka oli metsästyksen tai esteratsastuksen sijaan vain ratsastamiseen kasvatettu hepo. Hacking-takki on ennen kaikkea edustava urheiluvaate, jonka ominaisuudet heijastavat ratsailla käyntiä: helma on tavallista pidempi ja suojaa alaselkää istuessa paremmin, napit ovat nahkaa tai luuta vapaa-ajan takkien mukaisesti, käänteet ovat lyhyet ja pysyvät paremmin kiinni miehustassa, vyötärö on vahvasti nipistetty tyköistuvamman ilmeen vuoksi, takin helma on lantiolla leveämpi mukavuuden vuoksi, taskut ovat vinot istuvan asennon vuoksi, takahalkioita on yleensä kaksi ja ne ovat tavallista pidemmät, miehustassa on kolme tai neljä nappia kylmää poissa pitämässä ja toisen lantiotaskun yllä on usein pieni lipputasku.

Hacking-takki_Keikarissa

James Bond ja hacking elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa

Joissakin takeissa on myös selkäpuolella valtava riistatasku, johon jänön tai linnun saa sullottua. Hihansuissa on joskus erillinen tuulivuori, joka pitää kylmän poissa käsivarsista. Takin käänteiden alla on satunnaisesti lätkä (eng. throat latch), jonka voi napittaa kaulan suojaksi. Materiaaleista tweed, cavalry twill ja melton-villa ovat suosituimmat olleet suosittuja, sillä nämä kaikki kestävät ratsastuksen rasitteet ja pitävät miehen lämpimänä. Parhaimmillaan hacking-takki on mahdollisimman lähellä tallia tai ratsua, jotta omistaja saa suurimman hyödyn mallin ominaisuuksista. Luonnollisesti tämä leikkaus on kantautunut ratsailta maaseudulle ja sieltä edelleen kaupunkiin osaksi mukavaa vapaa-ajan vaatetusta. Tavallista pidempi ja leveämpi helma kuitenkin tekee takista erikoisen näköisen, mutta ominaisuuksia osaa kyllä arvostaa, jos päätyy ratsastamaan hacking harteilla. Mukavuus kun on tyylikäs valinta.


Jokaisen miehen tyylikirja on saapunut

0

April 28, 2015 by Ville Raivio

Tänään minulla on käsissäni Klassikon lämpimäinen, vasta painosta Suomen kamaralle saapunut kappale. Viikon tai parin sisällä minulla on myös ennakkotilaajien kirjat, noin 113 kiloa kiinnostavia sanoja mukavan sileällä ja paksulla paperilla. Jostain kummasta syystä kansien väliin painettu sana vain tuntuu todemmalta.

Kirjan ennakkotilaaminen on siis ohitse, mutta signeeratun tai lahjan saajalle omistetun kopion Klassikosta voi tilata suoraan minulta hintaan 43,50 euroa + postikulut. Osoite on vanha tuttu infoATkeikariPISTEcom – ja kyllä, summa on kalliimpi kuin missään muualla, mutta tämä on ainoa keino saada signeerattu kopio. Samalla teolla pystyy kiittämään, jos Keikarin sisältö on lukijan mielestä ollut kiinnostavaa tai hyödyllistä kuluneen seitsemän vuoden ajan.

Jokaisen_miehen_tyylikirja

Jokaisen_miehen_tyylikirja2

Jokaisen_miehen_tyylikirja3

Jokaisen_miehen_tyylikirja4

Jokaisen_miehen_tyylikirja5


Paljakan tilauskengät #2

0

April 27, 2015 by Ville Raivio

Noin kuu sitten kerroin uusimman Keikari-projektin lähtökohdista ja tällä kerralla on vuorossa pitkällisen prosessin toinen osa. Kun yksityiskohdista ja muusta mukavasta on päästy ymmärrykseen, jalkineiden teettämisen seuraava vaihe Paljakan kanssa on lestin veistäminen ja sovitustossun valmistaminen. Valtaosa kenkäartesaaneista ei tossua käytä, sillä siihen kuluu aikaa, joka on käsityöläisen rajoitetuin resurssi.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa14

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa15

Samoin valtaosa kengäntekijöistä ei valmista erillistä sovituskenkää, joka on halvasta nahkasta tehty miltei valmis jalkine. Sekin vie aikaa ja usein mokoma vielä leikataan auki sisäisen istuvuuden tarkistamiseksi, joten nämä ylimääräiset askeleet, joilla saavutetaan tarkempi istuvuus, eivät ole yleisiä. Paljakka kulkee siis tehostamista vastahankaan.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa16

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa17

Sovitustossu on karkeasta parkkinahkasta tehty ja muistuttaa huopatossua. Paksu nahka pingotaan puisten lestien ylle ja sen jälkeen jätetään useaksi päiväksi ottamaan muotoa. Kun asiakas lopulta kokeilee tossua jalkaan, siinä on muovinen korko ja teippikiinnitys, sillä tossu on vain työkalu. Sen avulla selviää tarkasti, onko lestin muotoilu asiakkaan jalalle miellyttävä.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa18

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa19

Esimerkiksi vasemman jalan tossuni oli passeli, mutta oikea puristi. Jos sovitusluonnosta ei olisi, lopullinen pari täytyisi valmistaa varmuuden vuoksi väljäksi tai muuten se puristaisi ikävästi. Suurin osa käsityöläisistä ottaa tämän vuoksi mitat asiakkaan istuessa sekä seistessä, ja tämän jälkeen laskee mittojen keskiarvon. Samoin valmistuksessa huomioidaan mahdolliset känsät, liikavarpaat, diabetes, urheiluvammat tai poikkeavat luutumat. Tossun kanssa homma on hitaampaa, mutta tarkempaa.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa20

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa21

Kuvissa näkyvät asiakkaan tilauslomake, josta yleisimpiä kenkätyyppejä sekä -yksityiskohtia voi kätevästi valita, auki leikattu tossu, jalkapohjista otetut mustepainokset ja puiset lestit, joissa on jalkani muoto. Tilausparin seuraava vaihe on sovituskenkä, joka muistuttaa jo enemmän viimeistä versiota.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa22

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa24

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa25


Klassikon sisältö

0

April 21, 2015 by Ville Raivio

Lyhyenä kertauksena Klassikon tekstit ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin Taloussanomien kolumnini. Alkulause on aiheen lyhyt määrittely ja kuvaus, sitten selviää jonkin vaatteen tai kankaan nimen alkuperä, tämän jälkeen sen synty- ja kehityshistoria, sitten semantiikka ja lopuksi asema tänä päivänä. Minua nämä kaikki kiinnostavat ja koen ne olennaiseksi, jotta lukija oppii mahdollisimman tiiviisti mahdollisimman paljon. Lopputulos ei toki ole kevyttä ja helppoa lukemista, jota myyntitilastojen valossa suomalainen lukija arvostaa, mutta tietokirja on valintani. Kirjan lopussa on hakemisto sekä sanasto, ja kansien väliin mahtuu myös satoja valokuvia sekä valikoituja kuvituksia. Miltei kaikki kuvat on otettu tai teetetty Klassikkoa varten, sillä kuvapankkien raastaminen vain johtaa toisiltaan näyttäviin kirjoihin.

Klassikon lukijalle selviää, miksi jalkineet ovat vaatekaapin tärkein täydennys, miksi tummansininen solmio ei ole sama kuin jokainen tummansininen solmio, miten taskuliina kehittyi räkäliinasta rintataskun koristajaksi, miksi takin käänteissä on napiton napinreikä, mitkä solmiot ovat oikeasti hyödyllisiä, miksi solmuke on joissakin ammateissa solmiota hyödyllisempi, miksi emme enää juuri käytä lierihattuja, miksi irtoliinapuku on liimattua mukavampi, millainen kello on edustavampi, miksi vyö on mukavampi vaihtaa olkaimiin, miksi sukat ovat asun aliarvioiduin osa, miksi kalossit on jälleenlöydetty – ja kuinka klassinen pukeutuminen tekee nyt paluuta. Ennen kaikkea lukija oppii Klassikosta, millaiset vaatteet ovat olleet isiemme sekä esi-isiemme asu, ja jääneet osaksi länsimaisen miehen pukeutumiskulttuuria.

Tilanteen, aseman tai ammatin mukainen pukeutuminen on jälleen yksi taito, jonka miehen oletetaan oppivan viimeistään ennen työelämään astumista. Klassikon avulla tämä on pian mahdollista jokaiselle suomalaista kieltä osaavalle. Ensivaikutelma se on, joka jyllää, sillä tuntemattomat ovat valmiimpia kuuntelemaan siistiin asuun päätynyttä miestä. Quintilianusta mukaillen:

“Jos kuulijat katselevat puhujaa mielellään, he ovat tarkkaavaisempia ja ottavat helpommin vastaan sen mitä sanomme.”

Kirjan ennakkotilaamiseen on yhä aikaa.


Lounaspuku

2

April 18, 2015 by Ville Raivio

Lounaspuvun lyhyt historia

Lounaspuku (engl. stroller, black lounge) on puolivirallinen miesten päiväasu. Se koostuu yksi- tai kaksirivisestä takista harmaana tai mustana, harmaista juovikkaista sakettihousuista, harmaasta tai hopeisesta solmiosta ja liivistä, jonka väri on harmaa, musta tai beige. Kokonaisuus on liki sama kuin saketilla, jonka mukaan se on syntynyt 1900-luvun alussa. Pitkän hännystakin sijaan lounaspuvun takki on lyhyempi, kaulassa on aina solmio ja paidassa on tavalliset kaulukset. Lounaspuku oli aikoinaan juuri sopiva asu miehelle, joka halusi pukeutua astetta hienommin mutta ei virallisesti sakettiin tai frakkiin.

Etiketti_lounaspuku

Lounaspukua käytettiin esimerkiksi laki- ja pankkialalla ennen kuin puku löi itsensä läpi miesten edustavana työasuna ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurin suosio lounaspuvulla oli 1920- ja 30-luvuilla, jolloin saketti oli jo katoamassa arkikäytöstä, mutta jolloin pelkkä puku koettiin turhan epämuodolliseksi. Suomessakin lounaspuku on ollut yleisessä käytössä muun Euroopan kanssa. Seuraava lainaus on peräisin Erkki Kivijärven nimimerkillä Bagheera kirjoittamasta teoksesta Luomakunnan herra (1927, Helsinki, Otava): “Lunch-coat: liivi samaa kuin takki (olen nähnyt harmaata paljon), juovikkaat housut, huopahattu, valkoinen paita, kaksinkertainen kaulus, kravatti neulalla.”

Etiketti_lounaspuku2

Tänä päivänä lounaspuku on miltei kadonnut kaikkialla länsimaissa, mutta sukupuuton syy on epäselvä. Yleensä kaikkein juhlavin asu katoaa, kun miehet joukolla haluavat jotakin rennompaa ja mukavampaa ylleen. Silti frakki, smokki ja saketti ovat yhä käytössä, mutta vähemmän virallinen lounaspuku ei. Brittein saarilla lounaspuku oli satunnainen näky virallisissa pörsseissä yhä 1960-luvulla, ja jotkin päiväsaikaan kokoontuvat vapaamuurarien loosit suosivat lounaspukua yhä tänä päivänä. Kenties viimeinen laajalti nähty lounaspukutilaisuus oli Ronald Reaganin virkaanastujaiset vuonna 1981. Reagan ei halunnut tilaisuudesta jäykkää, mutta ei myöskään kokenut tumman puvun sopivan harvinaiseen seremoniaan, joten lounaspuku oli luonnollinen valinta.

Musta takki, liivi, valkoinen kauluspaita, solmio, mustat kengät ja taskuliina ovat vielä käytössä, eikä kokonaisuudesta puutu kuin sakettihousut. Asu on myös puolivirallinen eli vähemmän jäykkä kuin saketti tai frakki, joten se toimisi hyvin seremoniallisissa ammateissa tai juhlissa ennen kello kuutta. Etikettikirjojen mukaan lounaspuku oli aikoinaan sopiva valinta edustavien ammattien arkiasuksi tai häiden, hautajaisten, kastajaisten, tanssiaisten ja muiden hienojen päivätilaisuuksien viettoon. Myös häävieraat valitsivat usein lounaspuvun, kun sulhon yllä oli hienompi saketti.

Etiketti_lounaspuku3

Puolivirallisessa häätilaisuudessa sulho pukeutuu tummanharmaaseen takkiin, vaaleanharmaaseen tai beigeen liiviin. Hautajaisissa surija valitsee täysmustan takin ja liivin. Euroopassa ja Kansainyhteisön maissa lounaspuku valittiin virallisissa päivätapahtumissa, joiden kuluessa asu vaihtuu kello 18 jälkeen smokkiin. Stroller-nimike on käytössä Amerikassa, Englannin puolella yleisempi nimi on black lounge. Toinen poikkeus ovat Englannin perinteisessä lainkäyössä barrister-toimessa olevat, jotka pukeutuvat satunnaisesti lounaspukuun. Saksassa asun nimike on Stresemann, kansleri Gustav Stresemannin mukaan, Japanissa puolestaan Director’s suit, termin Inside director mukaisesti. Tänä päivänä lounaspuvun käyttö on liki kadonnut.

Etiketti_lounaspuku7

Lounaspuvun anatomia

Lounaspuvuntakki on yksi- tai kaksirivinen ja väriltään musta tai tummanharmaa. Takissa on yleensä pysty- tai lovikäänteet. Se näyttää tavalliselta puvuntakilta, mutta takin taskut ovat aina juhlavinta kahden kantin mallia eli niissä ei ole läppää. Takkia käytetään vain osana lounaspukua. Pelkistetyimmässä mallissa ei ole takahalkiota. Takin käänteissä ja napeissa ei ole silkkipäällystä, napit valmistetaan naudansarvesta.

Lounaspuvun housut seuraavat sakettihousujen hienouksia ja sakettinsa housuja voi käyttää vapaasti. Housujen kuvio on juovikas, paksuraitainen, ruudukko tai pieni kukonaskel. Lounaspuku on puolivirallinen, joten housuissa voi olla erottuvampi kuvio kuin muodollisissa ilta-asuissa.

Etiketti_lounaspuku_Tampereen_Pukutehdas

Lounaspuvun paita on yleensä valkoinen pukupaita, jonka kaulus on mahdollisimman jäykkä ja siten edustava. Kalvosimet ovat ranskalaiset, ja ne suljetaan kalvosinnapeilla. Kaulus on samanlainen käännettävä malli kuin pukupaidoissa. Myös vaalea paita, kuten sininen tai kermanvärinen, on mahdollinen. Kaulus ja kalvosimet ovat tällöin valkoiset.

Lounaspuvun liivi on mieluiten kaksirivinen, sillä se on juhlavampi. Liivi on samaa kangasta kuin takki ja väriltään harmaa, musta tai beige. Se valmistetaan villasta ja leikataan käänteillä, joiden muoto on vapaa.
Solmio on harmaa tai hopeinen, mutta hienovarainen kuvio on ollut yleinen. Esimerkiksi macclesfield- ja spitalfields-kuviot ovat juuri sopivia juhlaviin hetkiin. Lounaspuvun taskuliina on valkoinen ja hillitysti taiteltu, mieluiten pellavaa tai puuvillaa.

Etiketti_lounaspuku5

Jalkineet ovat mustat, pelkistetyt ja vasikannahkaa. Syksyllä ja talvella musta balmoral-varrekas on luontainen valinta. Sukat ovat harmaat, pelkistetyt ja miljoonahousujen kuvioon sopivat. Puoleen sääreen ulottuva pituus takaa karvasäärten pysyvän peitossa. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä tuo asuun vaihtelua.
Päällystakki on pelkistetty ja harmaa taikka musta. Juhlavimmat mallit ovat paras asun täydentäjä. Lounaspuvun luontaisin päähine on homburg tai fedora harmaana taikka mustana. Lounaspuvun käsineet ovat harmaat tai mustat ja nahkaa.

Etiketti_lounaspuku6

Summa summarum

Kokonaisuutena lounaspuku on siis smokin päiväajan vastine. Lounaspuku on myös oikein sopiva hääasu, mutta nykyisin tietoisuus siitä on liki kadonnut. Tämä on suuri sääli, koska tämä asu on etiketin puolesta yhä sopiva käyttöön esimerkiksi mitalia vastaanottaessa, häissä sekä valtiollisissa ja suurlähetystöllisissä tilaisuuksissa. Mielestäni lounaspuku voisi palata arkikäyttöön niissä ammateissa, joissa muodollisuus ja vakavuus yhdistyvät. Musta puvuntakki ja -liivit, valkoinen kauluspaita, solmio, mustat kengät ja taskuliina ovat jo käytössä, eikä pukeutujan tarvitsisi kuin vaihtaa mustat housunsa raidallisiin sakettihousuihin. Lounaspuku olisi erittäin passeli asu ministerille, korkeimman oikeuden tuomarille, pääministerille sekä presidentille – näin muutama ensin mieleen tuleva mainiten. Valitettavasti tyylin suhteen valta, voima ja kunnia ei ole minun käsissäni.

Etiketti_lounaspuku4

Kuvissa on Styleforumin jäsen Butlerin 2000-luvun versio perinteisestä lounaspuvusta, L. Fellowsin kuvituksia 30-luvulta, yksi vanha valokuva, Kotilieden artikkeli vuodelta 1938 sekä Tampereen Pukutehtaan katalogin sivu vuodelta 1935. Artikkelissa avusti Flanööri, josta suuri kiitos hänelle.


Woolmark-sertifikaatti

0

April 15, 2015 by Ville Raivio

Woolmark on The Woolmark Companyn omistama lisenssi, jonka yritys myöntää jäsenehdot täyttävälle villan valmistajalle, ja jonka symbolina toimii lankavyyhti. Yrityksen omistaa yli 28 000 australialaista villankasvattajaa Australian Wool Innovation -yhdistyksen kautta, joka puolestaan on voittoa tavoittelematon liittouma ja edistää villan myyntiä. Woolmarkin lisenssi ja symboli syntyivät vuonna 1964. Niiden tarkoitus oli toimia ulkopuolisen tarkastajan vakuutuksena kelpo materiaalista ja erottaa tavanomainen villa hitusen laadukkaammasta. Tämä tavoite on säilynyt, mutta nykyisin lisenssistä myös kerätään vuosimaksu.

Woolmark-villa_Keikarissa

Hyvin hienoa ja sileää Woolmark-merinoa

Kolmannen osapuolen laboratorioissa villakuidun vetolujuus, nukkaantuminen, joustavuus, öljyn- ja vedenpitävyys, hankauksen sietokyky ja värinpitävyys testataan ennen kuin hakija voi saada lisenssin. Tutkimusten koko lista on merkittävän kattava. Lupa myös tulee uusia joka vuosi, joten laadusta lipsuva voi menettää sen ennen kuin on ehtinyt hyödyntää lisenssiään. Woolmark on yksi maailman tunnetuimmista villamerkeistä ja käytössä yli sadassa maassa.

Vaatteessa pelkistetty Woolmark-symboli kertoo vaatteen materiaalin olevan 100% puhdasta uutta villaa, joka täyttää lisenssin myöntäjän vaatimukset. Se täytyy kuitenkin erottaa toisista yhtiön logoista, joissa lukee Woolmark Blend – nämä ovat sekoitelangoille, joissa villan osuus on pienempi. Puhdas uusi villa on sekoittamatonta, kierrättämätöntä ja kerimällä lampaasta saatua. Valitettavasti Woolmark ei ole tae lampaiden hellemmästä kohtelusta, sillä niin sanottu mulesing-toimenpide, jossa eläimen perän ympäriltä leikataan pala lihaa irti matojen torjumiseksi, usein ilman puudutusta tai jälkihoitoa, ei estä lisenssin saamista. Kerijöille myös maksetaan kerityn villan painon mukaan, joten nopeasti ja karkeasti tehty työ on alalla vakio.

Woolmark-villa_Keikarissa2

Woolmark-tasoinen villa on hienoa, joten sen hoito on hyvä tietää vaatteen käyttöiän pidentämiseksi: yleensä pesulätkä suosittaa puhdistusta kädenlämpöisessä vedessä ja kuivausta tasaisella alustalla, kuten pöydällä tai lattialla, pyyhkeen päälle levitettynä. Henkarille ripustettuna märkä villa venyy tuhottomasti ja menettää muotonsa. Useissa pyykkikoneissa on myös erityinen Woolmark-pesuohjelma. Oikein hintavat neuleet on silti paras pestä käsin, jotta neule ei hankaudu pesurumpua vasten. Pesuaineista erityisesti villalle suunnitellut valmisteet ovat varmin valinta.


Neuletakki

1

April 14, 2015 by Ville Raivio

Neuletakki (engl. cardigan) on napeilla ja usein myös taskuilla sekä käänteillä koristettu neuletyyppi. Se on saanut nimensä Cardiganin 7. jaarlilta, joka johti Brittien kevyen prikaatin hyökkäystä Krimin sodassa vuonna 1854. Saarivaltion upseereilla oli taistossa yllään hihaton neuleliivi, jonka miehustassa oli napit. Kevyen prikaatin pahamaineisen joukkotuhoon päättyneen hyökkäyksen jälkeen neuletakki nimettiin jaarlin mukaan. Nykyisistä neuletakeista upseerien liivi toki erosi, sillä niissä oli univormujen kirjailuja sekä usein myös turkisvuori. Suurempaa suosiota neuletakki sai vasta 1890-luvulla, kun sitä ryhdyttiin käyttämään kotosalla ja vapaa-ajalla takin pehmeänä, mukavana korvikkeena. Aikakauden takeissa oli järjestään tuhti toppaus rintakehässä ja harteilla, joten neuletakin suosio oli vain ajan kysymys.

Neuletakki_Keikarissa
Nuori Roger Moore ja irtotakin näköinen neuletakki 70-luvun Veijareita ja pyhimyksiä -sarjassa

Neuletakin kaula-aukko on V-kirjaimen muotoinen ja yleensä syvempi kuin muissa neuletyypeissä. Näin kauluspaidan kauluksille ja solmiolle jää paljon tilaa takin tapaan. Hienommat napit ovat luonnonmateriaalia, kuten naudansarvea, helmiäistä tai puuta, ja vapaasti nappeja sulkemalla tai avaamalla neuleeseensa saa erilaista ilmettä. Hihaton neuletakki on oksymoron, sillä parempi nimitys sellaiselle on napillinen neuleliivi. Mitä karkeampi tai paksumpi neulos, sitä rennompi neuletakki. Jos neuletakilla haluaa korvata irtotakin, painavampi ja paksumpi neulos on käyttöön paremmin sopiva, takin tapaan laskeutuva valinta. Ohuiden neuletakkien alta paidan napit ja olkaimet puskevat näkyviin, joten ne sopivatkin paremmin lisäkerrokseksi takin alle. Käänteillä valmistetut neuletakit ovat näyttäviä ja kaulalle lämpimämpiä kuin käänteettömät. Edustavimmissa neuletakeissa on taskut, käänteet, napit ja takahalkiot niin kuin takeissa. Ne myös kauempaa näyttävät irtotakeilta, kunhan neulos on hillitty. Tällainen vaate on yhdistelmä neuleiden ja takkien parhaita puolia.


Stirrup-kalvosinnapit

0

April 12, 2015 by Ville Raivio

Stirrup-tyyppinen kalvosinnappi on saanut nimensä hevosen jalustimesta, joka muistuttaa nappia kovin. Muita nimikkeitä on myös ollut käytössä, niiden joukossa wrap, wraparound ja wrapping cuff links. Valtaosa kalvosimen koristeista valmistetaan yhä pienen ketjun tai tangon liitoksella, mutta stirrup-tyyppi on toista maata. Ne ovat yleensä kolmion muotoisia ja yksi sivu toimii aukeavan haan lailla. Myös suurin osa kalvosinnapeista pujotetaan napinreikien lävitse, mutta jalustin liitetään kalvosimen ulkolaidalle, vain haka kulkee napinreiän läpi. Näin kaikkein pelkistetyinkin jalustin on erikoinen, näyttävä näky.

Stirrup_kalvosinnapit_Keikarissa3

Jalustinnapit olivat suosionsa huipulla Art Decon aikakaudella, palasivat myös vuosien 1940-1950 ajalle ja kukkivat vielä 60- ja 70-luvun yltiövärikkään muodin muassa, mutta tämän jälkeen ne ovat miltei kadonneet. Menetys on suuri, sillä tämä asuste on erittäin käytännällinen. Siinä ei ole ketjua tai tankoa, joten jalustin painaa ranskalaisen kalvosimen puoliskot tiukasti yhteen. Näin myös kookas ja väljä kalvosin istuu paremmin rannetta vasten, näyttää siistimmältä, eikä erikoisen kalvosinnapin omaleimaista ilmettä voi kieltää. Hyvin harva valmistaja enää kauppaa stirrup-kalvosinta, mutta sen kerran nähtyään asusteen kyllä muistaa.

Stirrup_kalvosinnapit_Keikarissa2

Stirrup_kalvosinnapit_Keikarissa

Jalustimen mallia näyttää muuan Nicolas de Gunzburg.


Chambray

0

April 5, 2015 by Ville Raivio

Chambray on hyvin vahva, kauempaa denimiä muistuttava puuvillakangas, jota käytetään erityisesti paitojen valmistukseen. Myös pellavasta valmistettuja tai painamalla kuvioituja chambray-kankaita on kudottu satunnaisesti. Kangas on syntynyt satoja vuosia sitten Ranskan pohjoisessa sijaitsevassa Cambrain kaupungissa, ja sen mukaan saanut alkuperäisen nimensä. Cambrai-nimi amerikkalaistettiin 1800-luvun alussa muotoon chambray. Cambrain seudulla kankaita on kudottu jo Keskiajalla, jolloin ne toivat kaupungille vaurautta. Chambrayn yleisin väri on kahden värisistä langoista muodostuva sininen, joka kudotaan valkoisista kudelangoista ja sinisistä loimilangoista. Chambrayssä on tiuha 1×1-mallinen palttinakudos eli langat vuorottelevat neliön muodossa, yksi yli ja yksi ali vuoron perään. Tämän ansiosta kangas on erityisen vahva, mutta se ei juurikaan jousta. Myös silittäminen voi olla vaivalloista. Kaukaa chambray-paita näyttää vaaleansiniseltä, valkoinen erottuu vasta lähemmin. Käytön, pesujen ja vuosien myötä chambray pehmenee ja väri haalistuu lähemmäs valkoista. Kangas on yleensä kudottu ohueksi sekä kevyeksi, ja sitä on käytetty paitojen ohella mekkoihin, haalareihin, esiliinoihin sekä lasten mekkoihin.

Chambray-kangas_Keikarissa

Myös työvaatteissa sekä vanginvaatteissa chambray oli 1900-luvulla yleinen, ja mahdollisesti juuri tästä kankaasta juontuu englanninkielinen termi blue-collar worker, sillä tehdastyöläisten paidat olivat niin usein sinistä chambraytä. Suurimman suosionsa Chambray-paita sai, kun Yhdysvallat otti materiaalin käyttöön osana laivastonsa miehistön univormua. Toisen maailmansodan aikaan työunivormu koostui tummansinisistä dungaree-kangashousuista, valkoisesta T-paidasta, vaaleansinisestä Chambray-paidasta, mustista nahkakengistä ja valkoisesta laivastolakista. Paidassa oli kaksi rintataskua, kookkaat kissansilmänapit ja sen kaulus oli aina auki. Hihat olivat pitkät, mutta ne usein käärittiin kuumalla. Sodan jälkeen ylijäämäpaidat myytiin militarialiikkeissä ja chambray levisi ympäri USA:n halpojen ylijäämien muodossa.

Chambray-kangas_Keikarissa2

Chambray näyttää kauempaa farkkukankaalta, mutta nämä kaksi eroavat toisistaan. Denim valmistetaan yleensä toimikaskudoksella eli sen pinnassa on vino ura, kun taas chambrayn pinta on tasainen. Farkkukangas on myös paksumpaa ja kaiketi maailman yleisin housumateriaali, mutta chambray on ohutta eikä juuri veny, joten se ei kestäisi housukäytössä hyvin. Levi’sin yhtiön lyhyt historiikki mainitsee 1970-luvun olleen erinomaista chambray-aikaa, sillä tehdas myi silloin kaikenlaisia vaatteita tästä kankaasta. Tänä aikana myös muuan Steve McQueen suosi nöyrää chambray-paitaa sekä valkokankaalla että vapaa-ajalla, ja rämäpään mallia miehet seurasivat innolla. Tämän jälkeen chambraylle kävi huonosti, sillä se ikään kuin unohtui suurempien vaatevalmistajien mallistoista. Vasta 2000-luvun alussa kangas löydettiin joukolla uudelleen ja se elää tällä hetkellä renessanssiaan. Yhä useampi valmistaja tarjoaa nykyisin vapaa-ajan paitoja monissa muodoissa, mutta rohkelikot myös käyttävät chambray-kauluspaitoja solmion kera toimistossa. Chambray on taivaltanut pitkän matkan tehtaista, vankiloista ja pelloilta jokamiehen sisäsiistiksi paidaksi.


Paljakan tilauskengät

2

March 29, 2015 by Ville Raivio

Uusimpana vaateprojektina Keikari tarjoaa sarjan tilauskenkien valmistumisesta yhteistyössä Paljakka Handmaden kanssa. Pikaisena kertauksena termistöä: jalkineiden erikoistilauksissa (made to order) asiakas voi valita lestin, materiaalin ja värin; mittatilauksissa (made to measure) valmista lestiä muokataan asiakkaan mittojen perusteella, kun taas tilauskengissä (bespoke, custom) kaiken mahdollisen voi valita mielensä mukaan ja tilaus valmistetaan asiakkaan jalan mukaan tehdylle lestille. Paljakka Handmade tarjoaa jalkineita viimeisestä kategoriasta ja valmistaa parinsa Tuusulassa.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa02

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa03

Ensimmäinen vaihe on tietysti yhteyden ottaminen ja suunnitelman luominen. Kengäntekijä kysyy, mihin käyttöön asiakas on pariaan kaavaillut, ja tämän jälkeen avustaa tarkoitukseen parhaiten sopivan materiaalin, kenkätyypin ja nahkan valinnassa. Järjestään pukukengät ovat sirompia, kevyempiä, pelkistetympiä ja niiden nahka on hienoa, kun taas vapaa-ajan pareissa muodot ovat muhkumpia ja nahkat erottuvampia. Eniten käyttöä toki löytää näiden ääripäiden keskelle sijoittuville jalkineille, kuten ruskeille brogue-kengille, avokengille tai varrekkaille, joita voi parittaa farkkujen taikka suorien housujen kanssa. Paljakalla on kätevä näytelappu, josta selviää yleisimmät kenkätyypit ja yksityiskohdat myös jalkineiden kieltä vähemmän puhuvalle. Lisäksi valmistaja kysyy, onko asiakkaalla jalkasairauksia tai -vaivoja, jotka on hyvä huomioida.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa06

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa05

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa04

Keskustelun jälkeen miehestä otetaan mittaa. Viisi eri kohdista jalkaa otettua ympärysmittaa selvittävät, minkä kokoinen ja muotoinen lesti tarjoaa parhaan istuvuuden kullekin jalalle. Korkeisiin pareihin mittoja otetaan seitsemän. Yhdenkään meistä jalat eivät ole identtiset, joten valmislesti on aina kompromissi tuen suhteen. Seuraavaksi on vuorossa painolevy, jonka avulla selviää kehon painon jakautuminen jalkapohjille. Myös jalan kaaren muoto hahmottuu selkeästi paperille painuvan musteen kautta. Sitten kymmenien nahkavuotien ja -näytteiden avulla selviää, minkä näköinen tai värinen nahka miellyttää silmää eniten. Päällisnahkan ja vuorinahkan voi valita eri tyypissä, nahkapohjan sekä nahkaiset tukimateriaalit Paljakka valmistaa Rendenbachin tammiparkitusta nahkasta. Kärjen muodon asiakas päättää itse. Yksityiskohtia voi hioa vapaasti, joten ensitapaamiselle ei tarvitse saapua kaavojen tai piirrosten kera. Kun ne on lopulta päätetty ja mitat otettu, Paljakka aloittaa puisten lestien muokkaamisen. Niiden ylle pingotaan parkkinahkainen sovitustossu seuraavalle kerralle ja sen avulla myöhemmin selvitetään, onko lestien istuvuus kunnossa.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa09

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa08

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa07

Tämän projektin tavoitteena on hyvin tummanpunainen Balmoral-varrekas nahkapohjilla, tummanvioletilla vuorilla, pyöreänkaartuvalla kärjellä ja tavallista korkeammalla varrella. Päällinen on Freudenbergin parkitsimon valmistamaa vasikkaa, jota on vielä saatavilla. Valmistaja meni konkurssiin 1990-luvulla, mutta joillakin tarkoilla nahkakauppiailla on yhä tallella yhtiön maineikkaita vuotia. Projektin pieni vuota löytyi Saksasta. Uusia ei valmisteta, joten jokainen nahka on vuosikertatavaraa. Freudenbergin juottovasikka on äärimmäisen sileää, kestävää, hienoa, taipuisaa ja helposti muokattavissa. Tämän vuoksi materiaali on erityisen haluttua bespoke-kenkävalmistajien parissa. Ennen lopullisen parin syntyä on vielä jäljellä sovitustossun sekä sovituskengän luonti, niillä istuvuuden saa hiottua tarkemmaksi kuin pelkkien mittojen avulla.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa13

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa11

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa10

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa12


The Suit: A Machiavellian Approach to Men’s Style

0

March 29, 2015 by Ville Raivio

The Suit: A Machiavellian Approach to Men’s Style on yksi parhaista klassiseen miesten asuun erikoistuneista tietokirjoista. Sen kynäili taiteilijanimi Nicholas Antongiavanni ja parisataasivuisen jäljen julkaisi HarperCollins vuonna 2006, mutta teokseen tarttumisen kynnys on korkea. Kirjan rakenne on lainattu Machiavellin klassisesta Il Principesta (suom. Ruhtinas) ja renessanssin korean kielenkäytön mukaisesti Antongiavannin teos on hankalampaa englantia. Kirjoittaja kuvailee klassista vaatekaappia mielivän parhaita valintoja sekä niiden yhdistelyä, mutta kirjassa on kuvitusta vain kappaleiden alussa. Vaatteiden ja materiaalien nimet tulee tuntea ennen kuin The Suitista voi hyötyä suuremmin, tai sitten kirjaa täytyy lukea hakukone apuna.

Nicholas_Antongiavanni_The_Suit_Keikarissa

Esimerkkeinä hyvistä tai huonoista pukeutujista Antongiavanni luettelee koko joukon poliitikkoja, toimittajia sekä muita median hahmoja, mutta kaikki ovat amerikkalaisia, eikä yhdestäkään ole kuvaa. Silti suurin rasite on kirjoittajan viehtymys miesten pukeutumisen sääntöihin, jotka saattoivat olla hyödyksi vielä 1950-luvulla — esimerkiksi sopivat jalkineen värit ovat kuulemma vain ruskeita tai mustia, mutta tummanpunainen saa joten kuten synninpäästön. Toki nämä säännöt on mukava tuntea, jos niitä haluaa kierrellä tehokkaasti. Tekijän monet jyrkät pannabullat voi kuitenkin antaa anteeksi, kun lukee kiehtovaa kuvausta 1900-luvun suosituimmista leikkauksista, jotka määrittivät länsimaisen miehen ilmeen Atlantin molemmin puolin. Teos onkin ärtymyksen ja mielenkiinnon vuorottelua kappaleesta toiseen.

Kirjan 26 lyhyttä kappaletta kertovat vaihtelevista aiheista, kuten kehonrakenteen mukaisesta asusta, yleisimmistä leikkauksista, vaatekankaista, jalkineista, paitakankaista, yhdistelmäasuista, solmioista, asusteista ja juhla-asuista. Nippelitiedon määrä on suuri, mutta joukossa on myös lukemattomia hyödyllisiä lauseita. Antongiavanni esimerkiksi toteaa, ettei vaatteissaan olonsa tukalaksi kokeva mies voi olla kovin tyylikäs, ja nivusista puristavat housut ovat tästä malliesimerkki. Taskupelin pelaaminen toimistossa ei voi olla tyylikäs näky. Erityisen hyödyllinen kappale selventää vaatekankaiden saloja sekä käsittelyä, ja kehonrakenteen mukaiset asuvinkit heti kirjan alussa ovat sulaa kultaa.

Valitettavasti kirjoittaja ei ole tehnyt selvää eroa oman näkemyksensä ja lähdekirjallisuuden vanhojen Sääntöjen välillä, joten epävarma lukija voi hukkua kirjoittajan dogmaan. Laaja, hyvin valikoitu lähdekirjasto, selkeät viitteet sekä erinomaisen kattava hakemisto ovat kehun arvoiset. Vaatekappaleiden syntyhistoriat Antongiavanni kertoo tarkasti ja kiehtovasti. Harva tyylikirja jaksaa nähdä saman vaivan. Monista vioista huolimatta The Suit on mielestäni hyvä luku hänelle, joka on kiinnostunut perinteisistä miesten vaatteista, mutta kokee jo oppineensa aiheesta kandillisen ja haluaa aineopintojen pariin. Jos vielä tuntee Machiavellinsa, voi löytää kansien välistä koko joukon pieniä viitteitä, jotka tavallinen lukija sivuuttaa. Sopiva annos kriittistä lukutaitoa on avain The Suitin hyödyntämiseen.


Smokki

22

March 23, 2015 by Ville Raivio

Siinä missä tumma puku on arkinen näky ja frakki puolestaan äärijuhlallinen, smokki (engl. black tie tai dinner suit, amer. tuxedo) on yhdellä sanalla ilmaistuna cool. Sen tunnetuin kantaja on tietysti oman elämänsä agentti James Bond, joka on jo parinkymmenen filmin ajan kantanut mustaa tai valkoista smokkia, ja muksinut samalla roistoja. Esimerkkikuvassa moderni smokki, jossa on shaalikaulukset poikkeuksellisesti napinreiän kera, ja paidassa irtonapit.



Smokin historian lasketaan alkavan vuodesta 1860, jolloin Savile Row’n räätäliliike Henry Poole loi lyhythelmaisen iltakäyttöön sopivan takin silloiselle Walesin prinssille. Vuonna 1886 smokki kantautui USA:n puolelle, kun New Yorkista kotoisin oleva muuan James Potter vieraili Englannissa prinssin luona. Kuninkaallisen neuvonantajat vinkkasivat Potterin prinssin henkiräätälin luokse smokkia teettämään, ja reissun jälkeen Potter palasi kotiinsa hykerrellen. Hän käytti ensi kerran smokkiaan julkisesti herrainkerho Tuxedo Clubissa, jonka jäsenistö hullaantui vaatekappaleeseen niin kovin, että muut teettivät oitis omat smokkinsa ja siitä tuli klubin epävirallinen tunnusvaate. Tämän vuoksi asu tunnetaan ainoastaan Amerikassa nimellä tuxedo, Englannissa se on yhä dinner suit.

Smokin takki on joko musta tai todella tummansininen ja yksi- tai kaksirivinen. Sininen versio valmistetaan sinisin silkkipäällyksin käänteissä ja napeissa. Hyvin pieni kuvio kankaassa on yksi keino lisätä smokkiinsa hieman pintajännitettä. Yksirivisissä takeissa on yleensä vain yksi nappi miehustassa, kaksirivisissä voi olla kuusikin. Yksirivistä takkia pidetään yleensä auki, jotta cummerbund-nauha näkyy ja olo on viileämpi, kaksirivinen on aina kiinni. Kaksirivinen smokki sai suosiota, kun Alfonso XIII ryhtyi käyttämään sitä 1900-luvun alussa. Napit, käänteet ja housujen lahkeen keskisauma on päällystetty silkillä. Takissa pystykäänteet ovat juhlavin yksityiskohta, shaalikäänteet James Bondin suosikki ja lovikäänteet moderni ratkaisu. Lovea on kuitenkin hyvä välttää, sillä se muistuttaa liiaksi puvuntakkia, mikä taas kumoaa erillisen juhlavaatteen idean. Pelkistetyimmässä takissa ei ole lainkaan takahalkiota.

Iltatilaisuuksissa tulee helposti kovin lämmin, joten smokkikankaat ovat nykyisin ohuita. Vuosikertasmokin hankkiminen on tukalaa, sillä vanhoissa juhla-asuissa on poikkeuksetta paksu ja hiostava villakangas. Valkoista tai kerman väristä smokkitakkia käyttävät yleensä esiintyjät, mutta ulkona, tropiikissa, kesällä tai purjehduksilla se käy myös vieraiden ylle. Oli yllä minkä tahansa värinen takki, housut ovat mustat tai tummansiniset. Takin taskut ovat juhlallisinta kahden kantin mallia eli niissä ei ole läppiä. Omaan käyttöönsä juhlien isännäksi tai klubinsa iltamille voi myös teettää kuvioituja smokkitakkeja, joiden väri ja kangas ovat miltei vapaata riistaa, vaikka tällaiset erikoisuudet saavatkin käyttöä harvoin.
Smokin housut ovat mustat tai tummansiniset. Niissä on sivusauman yllä silkkinen koristenauha, joka on perua univormujen housuista, joissa vahva koristenauha heijastaa sotilaan asemaa tai rykmentin värejä. Upslaakeja ei perinteisesti käytetä, jotta lahje on pelkistetympi. Laskoksia on yleensä yksi kummassakin lahkeessa ja housut on leikattu korkealle vyötäröllä. Smokkihousut pysyvät parhaiten yllä olkaimilla.

Smokkiliivi on tänä päivänä harvemmin nähty yksityiskohta, jolla asuaan voi nostaa virallisemmaksi. Valitettavasti liivejä ei ole yleisesti tarjolla valmissmokkeihin. Jos teettää omansa, siihen on hyvä valita käänteet, joilla se näyttää hienommalta. Käänteissä sekä napeissa on silkkipäällys. Jos liivin selkäosa valmistetaan pelkästä vuorikankaasta, pukineesta tulee viileämpi. Smokin käänteiden muoto on harvoja yksityiskohtia, joissa makuaan voi harjoittaa vapaasti.

Smokkipaita on valkoinen tai kerman värinen, ja siinä on helmiäisnapit sekä ranskalaiset kalvosimet, jotka suljetaan kalvosinnapeilla. Paidan materiaali on yleensä hienoa puuvillaa, ja sen miehustassa on pikeepuuvillavahvike tai pystysuuntaisia koristelaskoksia. Vanhoista rituaaleista nauttiva valitsee irtokauluksisen paitamallin, sillä sen kaulus pysyy paremmin muodossaan. Smokkipaidan kaulus on yleensä taitettava niin kuin suurin osa pukupaidoista. Vanhojen aikojen henkeä voi tavoitella perhoskauluksilla, jotka ovat samat kuin frakkipaidassa. Markkinoilla on myös erityisen hienoja smokkipaitoja, joiden miehustassa ei ole nappeja. Näitä varten tulee hankkia erilliset, koristeelliset smokkipaitanapit kahta tai kolmea napinreikää varten. Hyvin suunnitelluissa smokkipaidoissa on helmassa lätkä, jonka voi kiinnittää housujen sisäpuolelle. Näin paita ei nouse housuista illan aikana.

Smokin taskuliina on yleensä vaalea ja pellavaa tai puuvillaa. Mahdollisimman hillitty taitos, kuten niin sanottu TV-fold, ovat paikallaan juhla-asussa, mutta liinan kankaassa kuviointi on kiinnostava lisä. Värillinen mutta pelkistetty liina on harvoja mahdollisuuksia tumman smokin piristämiseen.

Smokkisolmuke on yleensä mustaa silkkiä ja itse sidottava. Näin solmusta tulee kiinnostava ja persoonallinen, sillä esisidotut solmut ovat hengettömiä. Solmukkeen kärkien muoto on vapaasti valittavissa.

Smokkiolkaimet ovat useimmiten mustat. Värillä ei kuitenkaan ole juuri väliä, sillä asuste jää piiloon takin alle ja sen kanssa voi omaksi iloksi revitellä. On parempi valita olkaimet, joiden päässä on nahkaiset ja housujen nappeihin kiinnittyvät remmit. Puristimilla luodut mallit ovat kurjia, sillä ne runtelevat housujen kankaan ja irtoavat helpommin.

Cummerbund on muunnos ikiaikaisesta intialaisesta vyöliivistä, ja sillä peitetään smokkihousujen vyötärö. Se voi olla värikäs mutta musta on aina varma valinta. Vyöliivi valmistetaan yleensä silkistä ja kiinnitetään siten, että laskokset osoittavat ylöspäin. Laskoksiin on perinteisesti säilötty pääsylippu tai naulakon lappu. Cummerbund peittää vyötärön ja samalla smokkipaidan helman, jolla on ruma tapa nousta ylös housuista illan aikana. Kaksirivisen takin kanssa sitä ei tarvita.

Kalvosinnapit ovat hillityt. Erityisesti kullan ja mustan onyks-kiven yhdistelmä sopii erinomaisesti smokin kanssa, myös jalot kivet ovat vaihtoehto. Jos paidassa on irtonapit, kalvosinnapit hankitaan yleensä samassa setissä yhtäläisen ilmeen vuoksi. Rannekello on parempi jättää kotiin, sillä illan ilossa ja juhlassa kellon vilkuilu on pahe.

Smokkisukat ovat perinteisesti mustat ja ulottuvat puolisääreen. Lisäpituus takaa, ettei hiivan värinen tai ylen karvainen sääri pilkota illan aikana housuista. Sukkien materiaalina on villa, puuvilla tai hienoin silkki, tosin jälkimmäinen on hauras ja vaatii käsinpesun. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä on yksilöllistää asun.

Smokkikengät ovat mustaa kiiltonahkaa tai hyvin huolellisesti lankattua vasikannahkaa. Vasikka on parempi valinta, sillä muovilla pinnoitettu kiiltonahka rypistyy käytössä pysyvästi. Myös nauhattomat, rusetilla somistetut ooppera-avokkaat sopivat asuun. Pelkistetty ja pyöreäkärkinen jalkine on juhlavin. Kotona tai herrainklubilla järjestettävissä smokki-iltamissa taikka juhlien järjestäjän jalassa myös värikkäät samettiavokkaat ovat pirteä mahdollisuus. Perinteinen samettiavokkaan koriste on omistajan kirjaillut nimikirjaimet.

Smokin päällystakki on joko tummansininen, musta tai tummanharmaa ja pelkistetty. Villakankaat sopivat villaisen smokin ylle parhaiten, ja samettikaulukset tuovat niihin hehkua. Chesterfield on smokille luonnollisin pari. Hyvin koristeelliset takit, kuten trenssi tai poolotakki, ovat turhan epämuodollisia juhla-asun ylle.

Smokin käsineet, jos niitä käytetään, ovat nahkaa ja mustat. Päähine joko jätetään pois tai sitten valitaan tumma huopahattu. Fedora tai homburg ovat juhlavia, luontevia valintoja. Smokin kaulaliina on, monista filmipuvustuksista huolimatta, ollut 1900-luvun puolella musta, yleensä silkkiä ja pelkistetty. Jonkinlainen kuviointi piristää kovin synkkää liinaa. Nykyisin valkoista mallia suositaan enemmän.

Kun asu on huolella valittu ja istuvuus varmistettu ennen lähtöä, tämä täydellinen kokonaisuus antaa mielenrauhan, eikä juhlavieraan tarvitse enää tilaisuudessa miettiä onko kaikki kunnossa.




Copyright © 2013 Ville Raivio








Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari