RSS Feed

Windsorin tyylillä

0

October 31, 2014 by Ville Raivio

Windsorin herttua oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin miesten tyyli-ikoni. Hän oli Walesin prinssi ja sen myötä Britannian kuningashuoneen tuleva hallitsija, joten veikko oli myös aikansa tavoitelluin poikamies, ja sukuaan edustaessa hänestä tuli lisäksi vuosisadan valokuvatuin mies. Minkä herttua päälleen laittoi, siitä tuli nopeasti muodikasta tarkkasilmäisten miesten tyylilehtien toimittajien ansiosta. Hänen henkiräätälinsä oli muuan Frederick Scholte, hollantilainen maahanmuuttaja, joka oli kitkerä ja pahansuopainen taiteilija. Scholte kehitti drape-leikkauksen, jossa hartioiden ylle ja takin kädentien ympärille jätettiin hieman ylimääräistä kangasta, joka muodosti pienen pieniä aaltoja takin pinnalle. Niiden avulla käden liikerata oli suurempi ja mies näytti hitusen lihaksikkaammalta, mistä tuskin haittaa oli räätälin bisnekselle. Alle sijoitetusta linkistä löytää satamäärin kuvia Windsorin herttuasta olemassa itsensä erittäin hyvin istuvissa vaatteissa, joiden hartialinja on hämmentävän vahva, suora ja vakaa yhä puoli vuosisataa myöhemmin. Noin 160-senttisestä varrestaan huolimatta Edward Albert Christian George Andrew Patrick David Windsor oli tyylin jättiläinen, joka inspiroi yhä.

http://www.styleforum.net/t/355817/frederick-scholte/0_100


Klassikko on matkan päätös

0

October 29, 2014 by Ville Raivio

Olin 17-vuotias, kun Tikkurilan kirjaston vaatehyllyllä käsiini osui miesten klassista tyyliä käsittelevä teos. Täydellisen herrasmiehen suomenkielinen nimike on huono ja vaarallinen käännös alkuperäisestä nimestä Der Gentleman. Handbuch der klassischen Herrenmode (1999). Se on huono, sillä täydellisestä Roetzel ei kirjoita mitään, ja se on vaarallinen, sillä nuoressa ja herkässä iässä oleva kloppi voi ottaa kehotuksen todesta. Silti kirja oli täydellinen löytö pojuselle, joka haki omaa ilmettään, eikä ollut tyytyväinen tylsiin farkkuihin ja “hauskoihin” printtipaitoihin. Jokin niistä aina uupui ja tällaiset vaatteet eivät myöskään tuntuneet merkityksellisiltä. Jälkikäteen tämän ymmärtää: vaikka teepaidat ja farkut ovat isiemme vaatteita, ne ovat lyhyt pilkahdus länsimaisen miesten pukeutumiskultuurin näytöksessä. Hieman yli puoli vuosisataa sitten valtaosa vaatteista kaavoitettiin, leikattiin, ommeltiin ja sovitettiin ihmiskehon mukaisiksi. Tänä päivänä olemme korvanneet tämän fantsuilla printeillä, joiden sanat tunnutaan arpovan jollakin pöppögeneraattorilla, sekä mahdollisimman erottuvilla logoilla, jotka kirkuvat kaikille suurta vaurautta, makua ja erinomaisuuttamme. Näin suurin osa vaatteen hinnasta on ilmaa, markkinointia, pienempää tuotantoerää, suurempaa logoa tai “brändiä” – siis kaikkea muuta kuin itse vaatetta.

Tuosta yhdestä kirjasta alkoi matkani klassisen miesten tyylin maailmaan. Sen myötä etsin hyödyllisimmät kirjat käsiini, selasin sivustoja ja foorumien arkistoja, yritin parhaan taitoni mukaan erottaa jyvät ja puolueelliset puheet akanoista sekä helmistä. Uuden tiedon myötä tuskani lisääntyi, sillä huomasin Suomen tuhonneen tasokkaan ja Euroopanlaajuisesti arvostetun vaateteollisuutensa. Samoin on murskattu suuri suomalainen kenkäteollisuus, joka työllisti tuhansia ja kengitti koko maan. Lisäksi poissa ovat tilauspaitojen mestarit ja valtava määrä pukeutumisen elävää kulttuuria. Kadon syy on kaiketi Idän-kaupassa, sillä tehtailijat huomasivat Neuvostoliiton ostavan miltei millaista kuraa tahansa, ja he ajattelivat vatsojaan taputellen voittoja, voittoja, yhä suurempia voittoja, jonka seurauksena laadulla ei ollut väliä. Suomen elintaso nousi ja samalla nousivat palkat, joiden myötä vaatteiden valmistus kävi kalliiksi. Samaan aikaan maassamme huomattiin, kuinka Aasiasta sai ihan ookoo-laatua paljon halvemmalla, ja näitä tuotoksia ryhdyttiin laivaamaan Suomeen asti. Kansa halusi vapautua kalliiden ja vaikeutettujen vaatteiden puristuksesta, joten farkut ja teepaidat päihittivät muun. Silti Ruotsissa on selvinnyt tähän päivään asti käsityön mestareita enemmän kuin meillä, joten joitakin ankeuttamisen kansallisia erikoisuuksia Suomessa on. Olivat ne mitä tahansa, meillä ei haluta maksaa vaatteista, sillä kaikki muu on jo kyllin kallista, ja rumat ne vaatteilla koreilevat, ‘tana.

Olen nyt 27-vuotias ja Klassikko ilmestyy tammikuussa. Se on vuosikymmenen tyyliharrastuksen ja -urakan tuotos, johon olen ihan tyytyväinen. Opuksella on useita tavoitteita. Yksi on tallentaa suomen kielelle vaate-, kangas- ja pukeutumistietoa, joka on enimmäkseen kadonnut maasta. Seuraava on opettaa lukijaa tunnistamaan laadukkaiden vaatteiden ominaisuuksia, jotta hän saisi rahalleen enemmän vastinetta ja hankinnoilleen pidemmän käyttöiän. Kolmantena vaatteisiin kiintyminen voi tuntua pinnalliselta moskalta, mutta sen vastakohtana on kohdella tavaroita kertakäyttötuhnuina, jotka voi heittää pois lyhyen käytön jälkeen. Tätä touhua ei planeettamme kestä. Jos Keikarin ja Klassikon myötä lukija haluaa laatua myös muilta tavaroiltaan, yhä parempi. Paluu tilaushyödykkeisiin, jotka valmistetaan asiakkaan oman näkemyksen mukaan, on parempi kaikin keinoin. Neljäntenä teos on yritys elvyttää suomalaista miesten pukeutumiskulttuuria, joka on ollut alennuksen tilassa jo kyllin kauan. Viidentenä kirjan on tarkoitus olla kaunis esine, joka on myös loputtoman hyödyllinen kelle tahansa, joka siihen tarttuu. Toivon mukaan se on klassikko yhä puolen vuosisadan kuluttua. Jos näin käy, voin todella sanoa – se on täytetty.


Edvardiaanisen pukeutumisen dekadenssi

0

October 27, 2014 by Ville Raivio

“The Edwardian era was the last age in which the fortunate thought they could give pleasure to others by displaying their good fortune before them.”

~ James Laver


Denim-kangas ja farkut

0

October 26, 2014 by Ville Raivio

Denim on aikakautemme kangas, joka on valloittanut kaikki maapallon jalat ja kolkat. Se on vahva ja karhea puuvillakangas, joka kudotaan toimikasmuotoon ja jossa kudelanka kulkee kahden tai useamman loimilangan ali. Denimin pinnassa kulkee vinoja uria, jotka eivät ole yhtä syviä kuin vakosametissa. Kangas on perinteisesti värjätty indigonsinisellä väriaineella, jota saadaan indigokasvin lehdistä. Farkkukankaissa yleensä vain loimilangan yläpuoli värjätään, kudelangan jäädessä valkoiseksi. Näin kankaan toinen puoli on enimmäkseen sininen, toinen taas valkoinen, ja farkut haalistuvat, kun loimilangan valkoinen ydin tulee näkyviin indigon hankautuessa pois. Denim on saanut nimensä ranskan termistä serge de Nîmes, serssikangas Nîmesin kaupungista, jossa kangas syntyi noin 300 vuotta sitten.

Denim-kangas_ja_farkut_Keikarissa

Denimiä käytettiin alun perin maanviljelijöiden ja merimiesten työvaatteisiin, joiden täytyi kestää kulutusta. Suosio käynnistyi toden teolla vasta 1850-luvulla, kun Kalifornian kultakuume houkutteli onnensa etsijöitä ympäri maailman. Paikalle saapui myös Levi Strauss, saksalainen maahanmuuttaja, joka avasi sekatavarakaupan kullankaivajien tarpeisiin. Tavaroidensa joukossa hänellä oli vahvaa purjekangasta telttoihin ja vaunujen kuomuihin, mutta ei lainkaan vaatteita. Polvillaan tonkivat ja luonnossa aamusta iltaan kulkevat tarvitsivat erityisen vahvoja vaatteita, jotka suojasivat ja kestivät myös ammatin haittoja. Strauss päätti ommella housuja purjekankaasta ja myi niitä suuret määrät. Jossakin vaiheessa kankaaksi vaihtui Straussille kulkeutunut denim ja Strauss hän päätti vielä vahvistaa housujen saumakohdat kupariniiteillä. Nykymuotoiset farkut olivat syntyneet, ja saivat nimekseen Levi’s.

Noin sadan vuoden ajan farkut olivat työvaatteiden kuningas, joka suojasi kantajansa jalkoja tyylillä sekä haalistui hänen työnsä ja liikkeidensä mukana. Lehmipojat, kullankaivajat, maanviljelijät, puuvillan poimijat sekä muut fyysistä työtä tekevät ottivat farkut omikseen. Myös pukukoodittomissa lukioissa ja yliopistoissa opiskelleet valitsivat välillä farkut jalkaansa. 1960-luvun lopulla kuitenkin räjähti. Teinien käsite sekä elämänvaihe oli keksitty, ja nyt he halusivat pukeutua vapaasti. Farkuista tuli nuoruuden ja kapinoinnin symboli, niiden myynti lähti käsistä ja erityisiä farkkukauppoja avattiin ympäri maita. Aiemmin farkkuja oli valmistettu miltei yhden muotin mukaan, siis sinisinä, korkealla vyötäröllä ja suoralla lahkeella. Nyt leikkaukset elivät vuodesta toiseen ja värit vaihtuivat psykedeelisesti. 70-luvulla miltei puolet USA:ssa myydyistä housuista oli farkkuja, myös nuoret ympäri maailman halusivat aidot jenkkifarmarit jalkaansa.

Farkkujen voittokulku ei koskaan pysähtynyt, ja tänä päivänä vastaan kävelevistä joka toisella näyttää olevan farmarit jalassa. Suosio on helppo ymmärtää, kun sisäistää kankaan. Denim kun on vahva, kestävä, elävä, kiinnostava ja halpa vaatekangas, josta voi valmistaa mitä tahansa. Sininen väri myös käy miltei kaikkien muiden vaatevärien kanssa kätevästi yhteen ja farkkunsa löytää millä tahansa leikkauksella. Mitä ei löydä, sen voi kätevästi teettää. Denimin pääongelma on kuitenkin tylsyys. Niin monella on jalassa farkut, että niistä kieltäytymällä voi jo saavuttaa hieman omaleimaisemman ilmeen. Denim on myös helteellä tukala ja talvella kylmä kangas, jolle löytyy monia korvaajia. Klassista farkkua etsivän on hyvä valita omansa mahdollisimman pelkistettynä, istuvana, siistinä ja indigon värissä. Edustusvaatetta karheanpaksuista farkuista ei saa, joten sileä pukusolmio on hyvä niiden kanssa jättää kaulasta. Muutoin ne ovat parhaimmillaan miltei kaikkialla.


Wildeaanista

0

October 24, 2014 by Ville Raivio

“In this world there are only two tragedies. One is not getting what one wants, and the other is getting it.”

~ Oscar Wilde


Parranajotarvikkeet Dovo-verkkokaupasta

0

October 23, 2014 by Ville Raivio

Dovo on vuonna 2012 perustettu suomalainen verkkokauppa, joka tarjoaa parranajotarvikkeita maineikkailta eurooppalaisilta valmistajilta. Bisnestä pyörittää Thomae Bernerus Oy, jonka priimusmoottorina toimii Samuel Saloheimo, ja sama yritys vastaa myös Dovon sekä Merkurin Suomen-maahantuonnista. Idea verkkokaupasta syntyi omistajan intohimosta perinteiseen parranajoon, mutta markettihöylät ärsyttivät ihoa ja Gilletten vaihtopää oli kallis pitkässä höyläyksessä. Kaksi vuotta sitten Suomesta ei myöskään juuri saanut mäyränkarvasuteja, partahöyliä, irtoteriä ja muita märkäajon olennaisuuksia, joten Dovo oli ratkaisu. Valikoimaan on valittuja edustajia, jotka omistaja on käyttötesteissään havainnut niin sanotusti parhaiksi, ja tuleva aluevaltaus on partaveitsissä, jotka saapuvat Dovolta lähiaikoina.

Parranajotarvikkeet_Dovo-verkkokaupasta_Keikarissa

Parranajon parantamisen lisäksi Dovo on halunnut edistää märkäajon renessanssia, joka Suomessa on tapahtunut muutaman viimeisen vuoden sisällä. Nuoremmat veikot ovat innostuneet uudesta tavasta ja tottumuksesta, kun taas vanhemmat ovat palanneet siihen ajoon, joka kultaisessa nuoruudessa oli yleinen. Dovo oli ensimmäinen suomalainen verkkokauppa, joka tarjosi ainoastaan parranajotarvikkeita miehille. Omistajan suosikkikaluja ovat Merkur Progress ja Merkur 15 C, jotka eivät töki tai aiheuta nykimistä, eivätkä mene tukkoon, kun partaa ajetaan hieman pidempänä. Kun kysyn, miksi Keikarin lukijan tulisi valita Dovo, hän vastaa “Merkur-höylä oli jo Ian Flemingin kirjoissa James Bondin valinta höyläksi. Miksi ei siis myös Keikarin lukijan?”

Dovo-parranajo_Keikarissa

Dovo-parranajo_Keikarissa2

Dovo lähetti D.R. Harrisin Marlborough-partasaippuan sekä Merkurin Progress-höylän Keikarin tarkasteluun. Hienosti Harrisin perheen saippua saapuu puisessa säilytysrasiassa, joka toimii myös matkoilla vaahdotuskuppina, mutta harmillisesti se ei ole ehtaa mahonkia, vaan “mahogany effect” -tavaraa. Rasia on kaunis ja miellyttävästi hiottu ja palvelee pitkään, sillä Harris kauppaa myös pelkkiä vaihtosaippuoita niille sopivaa rasiaa varten. Itse saippua tuoksuu tavanomaiselta käsisaippualta, mutta vaahdotettuna ja nenän alla siihen tulee jotakin erikoista, jolle en osaa antaa nimeä. Tottumisen jälkeen tuoksu on mainio ja hyvin pelkistetty. Saippuan vaahdottaminen vie kauemmin kuin partavoiteen, mutta tuottaa yllättävän riittoisan ja paksun vaahdon. Saippua kestänee kauemmin kuin voide, eikä vaadi yhtä paljon pakkausmateriaalia. Progress-höylä saapuu muovisessa rasiassa näyteterien kera ja siinä on säädettävä ajopään voimakkuus. Se on raskas ja vahvaa terästä, mutta eri asennoista ei ollut apua ongelmapartani poistossa. Siihen kun ei mikään tepsi.

Dovo-parranajo_Keikarissa3

Dovo-parranajo_Keikarissa4

Edustetut valmistajat:
- Dovo
- Merkur
- D.R. Harris
- Parker
- Truefitt&Hill

Dovo-parranajo_Keikarissa5

http://www.dovo.fi


Klassikko: kansiluonnos

2

October 22, 2014 by Ville Raivio

Kirjani tekstiosio on liki valmis ja uusimpana lisäyksenä jaan nyt kansiluonnoksen. Klassikon kannessa komeilee suomalaisen räätälin valmistama kolmiosainen tilauspuku, jossa on tänä päivänä harvinaiseksi käynyt kaksirivinen liivi. Kauluspaita on englantilainen tilaustuote ja solmio puolestaan Keikarin klubisolmio, jossa on sivuston värit: tumma violetti, tummansininen ja hopea. Taskuliinan violetin värinen reunus heijastaa solmion väritystä. Teokseen tulee kluuttikansi, jonka kangasta luonnoksessa simuloi vaaleansininen palkki.

Ahkerimmille Keikarin lukijoille suunnittelemme Tammen kera ennakkotilaustoimintoa, josta lisää infoa myöhemmin.

Ville_Raivio_Klassikko_Jokaisen_miehen_tyylikirja


Laatuvaatteen ominaisuuksia

2

October 19, 2014 by Ville Raivio

Lukemattomien kauppojen hyllyt pullistelevat vaatetta kaikissa väreissä, muodoissa ja hintaluokissa, mutta tästä kankaan merestä kaikkea ei ole luotu yhtä laadukkaaksi. Tosin jokaista vaatekappaleen muotoa en edes yritä kuvailla tai arvottaa, mutta listaan sellaisia ominaisuuksia, jotka mielestäni ovat laadukkaan valmistuksen merkki. Tämän listan sisäistämällä ja riittävästi vaatteita hiplaamalla erot muodostuvat selviksi.

Laadukkaissa vaatteissa on useimmiten tiuha, suora ja siisti ommel. Tämä ominaisuus syntyy pelkästään ompelukoneen asetusta muuttamalla, mutta valtavia vaate-eriä tai nopeaa tuotantoa teettävät ketjut suosivat harvaa ommelta. Tiuha on nimittäin hitaampi ommella ja hidastaa teollista tuotantoprosessia, jonka volyymimyyjät laskevat desimaalilleen. Tiuha ommel on vahvempi, pienempänä siistimpi ja kohdistaa yhtä ommelta kohtaan vähäisemmän rasituksen, kun vaatteen käyttäjä liikuttaa kehoaan ja sen mukana vaatetta.

Kunnon vaatteissa on kelpo materiaalit. Harmillisesti kaikki valmistajat eivät mainoksissa, tuotelätkissä tai myyjiensä suulla kerro, minkä kutomon kangasta paidassa tai housuissa on, mistä napit on tehty tai millainen rakenne vaatteen sisälle kätkeytyy. Kaikille miehille tällä ei tietenkään väliä ole, mutta jos tavoitteena sattuu olemaan kestävämmän ja parempaa hinta-laatudiiliä tarjoavan vaatteen löytäminen, materiaalioppi on olennaista. Tällöin opin kasaaminen, mieluiten useasta lähteestä, tarjoaa miellyttävämpiä valintoja.

Klassisissa kelpo vaatteissa on ihmiskehoa seuraava leikkaus. Toisin sanoen hiha kapenee selvästi hauiksesta ranteeseen, sillä ihmisen käsi nyt vain sattuu olemaan tällainen, ja samoin on laita housujen lahkeessa. Yhtämittainen hiha tai lahje toki mahtuu useamman erilaisen kehon ylle, mutta ei pue ketään – se roikkuu löysänä ja heiluu tyhjyyttään. Kaikenlaisissa hyvissä takeissa ja paidoissa kädentie on leikattu mahdollisimman pieneksi ja korkealle, jotta käden liikerata on suurimmillaan, eikä takki silloin purista käsiä pestessä tai ylähyllylle kurottaessa.

Hyvissä vaatteissa on mietitty myös yksityiskohtia. Tosin napinreikien ja vetoketjujen tarkastelu voi vaikuttaa hienostelulta, mutta tälle on hyvä syynsä: vaatteessa ensiksi hajoaa todennäköisesti saumakohta, napinreikä tai vetoketju. Tunnollinen vaatesuunnittelija sekä -valmistaja on pitänyt tämän mielessään, ja lisää luomukseensa aiemmin mainitun kunnon ompeleen, tiheän, kankaan pinnasta kohotetun napinreiän, sekä metallisen vetoketjun. Näin vaate kestää kauemmin käyttöä ja ikääntyy kantajan kehon mukana. Muita mukavia yksityiskohtia ovat esimerkiksi paitakankaiset taskut, värikäs ripustuslenkki tai kuvioitu vuorikangas, tosin nämä kaikki ovat estettisiä lisiä. Ne kuitenkin tekevät vaatteesta ilahduttavan.

Järkivaatteissa kangasta on kunnioitettu, sillä lopulta jokainen vaate on vain muotoiltua kangasta. Toisin sanoen erittäin ohuesta kankaasta luotu paita tai takki on leikattu lähemmäksi kehoa, jolloin se ei roiku yllä, ja hyvin paksukankainen vaate on väljempi, sillä tuhti kangas ei koskaan taivu yhtä kepeästi kuin kevyt.

Tolkun vaatteet suunnitellaan käyttöään varten. Metsästysvaatteeksi tarkoitetun vaatekappaleen täytyy kestää oksia, kosteutta, tuulta, sontaa ja suojata käyttäjäänsä. Mukavan ja kevyen kesäpaidan tulee olla viileä ja väreiltään kesän valoon sekä iloon istuva. Pukukengän tulee lestiltään sopia yhteen ohuiden sekä sileiden kankaiden kanssa, ja päällysvaatteen tulee suojata sekä eristää käyttäjänsä. Listaa voisi jatkaa ad nauseam, mutta lukija toki ymmärtää jo, mitä ajan takaa.


Fedora-hattu

8

October 12, 2014 by Ville Raivio

Fedora on pehmeä huopahattu, jossa on leveä lieri, syvä lovi keskellä kruunua ja pienemmät painaumat kruunun etuosan molemmin puolin. Lieri kiertää hatun ympäri, koristenauha taas lierin yläpuolella, ja laadukkaimmissa hatuissa on mukana nauha, jonka voi kiinnittää takin napinläpeen. Näin hattu ei lennähdä katuun, jos vahva puhuri piiskaa ulkosalla. Yksilöllistä ilmettä mielivä voi taittaa lierin vinoon tai muokata kruunun muotoa mielensä mukaan. Fedora on saanut nimensä vuonna 1882 ilmestyneen Fédora-näytelmän mukaan. Ranskalainen dramaturgi Victorien Sardou kirjoitti näytelmänsä USA:n-version varta vasten legendaariselle Sarah Bernhardtille, jonka osana oli Fédoran prinsessan rooli.

Fedora-hattu_Keikarissa

Näytelmässä hänen päässään oli kuin olikin pehmeä huopahattu, jonka kruunussa oli vahva lovi sekä lieri vahvasti ylös käännetty, ja tähän yleisö mieltyi. Bernhardt oli muutenkin tunnettu miesten vaatteiden kantaja – kauan ennen Marlene Dietrichin kaltaisia kopioijia. Vahvan Bernhardtin inspiroimat suffragetit ottivat fedoran omakseen ja kantoivat päähinettä molemmin puolin Atlanttia 1800-luvun lopulta alkaen. Tätä sukupuolittunutta iloa kesti muutaman vuosikymmenen, kunnes miehet ottivat joukolla ja voimalla fedoran omakseen. Aiemmat hattutyylit menettivät suosionsa uudemman, pehmeämmän tieltä.

Ammoin suosittuun siliteriin verrattuna fedora oli huokea ja lämmin päähine, jonka pystyi taittamaan kätevästi pieneen tilaan, ja matalampana se myös soveltui paremmin autoiluun. Näin se syrjäytti viimeistään 20-luvulla silinterin sekä kovan Homburgin ja kivikovan knallin. Fedora erottuu kovin saman oloisesta Trilby-hatusta leveämmän lierinsä ansiosta, ja samasta syystä se sopii paremmin vain leveäkasvoiselle miehelle. Hienoimmat mallit valmistettiin muinoin turkiksista taikka majavan- tai kaninkarvahuovasta, huokeammat lampaan villahuovasta. Karvahuopa on yhä laadukkaampaa, sillä se joustaa paremmin, on lämpimämpi yllä ja säilyttää muotonsa myös kosteana.

Fedora-hattu_Keikarissa2

Lukijalle fedora on kaiketi parhaiten tunnettu lukemattomista elokuvista 1950-luvulle asti. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi Suuri Rentoutuminen eli virallisen pukeutumiskulttuurin hylkääminen, jonka myötä fedora vaihtui suureen kampaukseen tai mihin tahansa toiseen päähineeseen, joka ei haissut menneeltä. Tämä hattu on kuitenkin säilynyt osittain elossa näyttelijöiden, muusikoiden, kaljujen miesten ja Hollywoodin ansiosta. Se suojaa päätä hyvin ja erottaa kantajansa suuresta pipojen merestä, eikä esimerkiksi Indiana Jonesia voi kuvitella missään muussa pukineessa. Myös ilman fedoraa mafiaelokuvat olisivat vain kalpea kuvajainen.

Huopahattu on lämpimin päähine, jonka mies voi valita. Päästä haihtuva lämpö varastoituu kruunuun, ja luonnonkarva eristää hyvin sekä lämmittää kuuppaa entisestään. Toki korvat jäävät paljaiksi huopahatussa, mutta harvapa on omansa tuulelle tai pakkaselle menettänyt. Fedora on hyvin pehmeä ja joustava päähine, joten sen voi kätevästi taitella vaikkapa laukkuun sisälle astuessa. Karvahuopamalli myös palautuu muotoonsa, kun taitellun hatun nostaa taas päähänsä. Päähineiden semantiikassa fedora on aina ollut pukuasuste ja selvästi virallisempi kuin lätsä, mutta pehmeyden vuoksi Homburg-mallin takana kakkossijalla.

Knalli ja silinteri ovat asioita erikseen, sillä edellinen on liki kadonnut kaikkialta ja jälkimmäinen on juhlapukine. Fedoran käyttöä pohtiva joutuu tuumaamaan kahden kerran, sillä pukineesta on tullut Suomessa hyvin harvinainen näky – ja kaiken harvoin nähdyn tavoin se näyttää erikoiselta. Jos silti päätyy hatun puolelle, uskollinen fedora pitää kyllä suojelijansa lämpimänä ja tyylikkäänä vuodesta toiseen.


Klassikko: jokaisen miehen tyylikirja

0

October 9, 2014 by Ville Raivio

Viime viikot olet käyttänyt Keikariin vuodesta 2008 kertyneen tiedon jäsentämiseen ja tekstien hiomiseen. Kuten toivoa sopii, Klassikkooni kertyy myös sellaista kiintoisaa sisältöä, jota Keikarista ei löydy. Haluan siis laittaa verrattoman pisteen niille lauseille, jotka aloitin kuusi vuotta sitten. Hyllyssäni on kaikki tärkeimmät klassisen miesten tyylin tietokirjat ja muutama muu, joten mainioita lähteitä piisaa, ja kirjaani päätyy niiden myötä vain tosia, hyvin perusteltuja uskomuksia. Teos ilmestyy tammikuussa ja tuo jokaiselle lukijalleen vain hyötyä.

Jos lukija haluaa vielä toivoa jotakin mukavaa sisältöä Klassikkoon, nyt on oikea hetki toimia. Keikarin foorumin jäsenet voivat jättää toiveensa tämän ketjun alla.


Irtotakkien lyhyt historia

0

October 5, 2014 by Ville Raivio

Aiemmin julkaistussa puvun lyhyessä historiassa mainitsin, kuinka nykypuvun varhaisin muoto syntyi 1800-luvun lopulla. Nyt aiheena on irtotakki, jolla tarkoitetaan sellaista takkia, joka ei ole osa pukua vaan luotu erillisestä kankaasta, yleensä vähemmän muodollisin yksityiskohdin ja suunniteltu yhdistelmäasuihin. Toki myös puvuntakkeja voi käyttää irtotakkien tavoin, jos niiden ulkoasu tähän käyttöön luonnistuu. Irtotakki (eng. sports jacket, sport coat) ehätti historiassa puvun edelle, sillä Rowing Blazers -tietokirjailija Jack Carlson kertoo tämän pukineen ilmaantuneen jo 1800-luvun alussa bleiserin muodosssa. Se valmistettiin alun perin kirkkaista kankaista urheiluvaatteeksi ja nopean suosion jälkeen myös klubiasuksi, jolla ryhmä miehiä osoitti jäsenyytensä jossain järjestössä tai ryhmässä.

Vuosisadan puolivälissä syntyi laivastobleiseri, jonka tummansininen väri heijasti merimiesten ominta, merellistä elementtiä, ja metalliset napit toivat univormuissa hillittyä koristeellisuutta. Seuraavana vuorossa olivat tupakkatakki ja Norfolk-takki. Ensimmäinen luotiin sametista, joka imi itseensä tupakan savun, jota ei haluttu tuoda daamien herkkien nenien luo, ja toinen luotiin aikakauden urheilumateriaali tweedistä, joka piti tuulta ja sadetta metsällä. Molemmat voitiin yhdistää vapaasti erillisten housujen kanssa ja yksityiskohdat olivat vapaammat kuin tummissa puvuissa. Nämä olivat irrallisia, mutta eivät aivan vastanneet nykypäivän mielikuvaa irtotakista.

1900-luvun alussa länsimainen herrasmies ei juuri odottanut mukavuutta vaatteiltaan, eikä edustavia irtotakkeja vielä valmistettu. Esimerkiksi bleiseri oli urheiluvaate, Norfolk metsästysvaate ja tupakkatakki taas erikoisvaate, jonka tilalle vaihdettiin smokkitakki tupakalta poistuessa. Yleinen yhdistelmäasu vuosisadan alussa saatiin suorista valkoisista flanellihousuista ja tummansinisen puvun takista. Housut olivat todennäköisesti osa pukua ja takki samaten, sillä nykymuotoisia irtotakkeja ei vielä valmistettu tai käytetty. Tämä käytäntö jatkui aina 1920-luvulle asti, jolloin alkoi irtotakkien juhla. Takin etuna pukuun verrattaessa on kevyempi, mutta edustava ilme, sekä suuremmat mahdollisuudet värien, kuvioiden ja yksityiskohtien käytössä.

Ensimmäisessä maailmansodassa kärsineet miehet halusivat tehdä selvän eron isiensä menneeseen maailmaan ja sen moniin jäykkiin vaatteisiin, jotka ahdistivat univormuissa vuosia viettäneitä. Seurauksena takkien sisärakenteet sekä toppaukset pehmenivät, ja värikäs yhdistelmäasu yleistyi. Irtotakeissa oli tällöin yleinen ikään kuin puolikasta vyötä muistuttava tamppi, joka korosti takin selkäpuolella vyötäröä. Myös rypytetyt saumat olivat koristeellinen, vapaa-ajan käyttöä korostava yksityiskohta. Jälleen kerran mainitsen Windsorin herttuan, aikansa seuratuimman miehen, jonka käyttämänä irtotakki sai suuren hyväksynnän ja suosion 1920-luvulta alkaen.

Irtotakki oli mainio alusta 1900-luvun moninaisille asun vaihteluille. Milloin lyhyempi, milloin kapeampi, milloin raskaampi, kapeammilla tai leveillä käänteillä, muutamalla tai monella napilla, irtotakki on kulkenut harteilla tasaisesti. Yksityiskohtien muuntelulla on rajansa, joka on koko lailla saavutettu, joten haluan uskoa juuri 2000-luvun olevan irtotakin kulta-aikaa. Raaka-aineiden käsittely ja kudontateknologian kehitys ovat nimittäin kehittyneet suunnattomasti viimeisen 50 vuoden aikana, ja juuri kankaiden avulla irtotakit tekevät suurimman eronsa puvuntakkeihin. Puku on säilynyt työasuna, mutta toimistojen pukukoodit ovat keventyneet ja harva mies pukeutuu vapaa-ajallaan omaehtoisesti pukuun. Irtotakki on kuitenkin eri asia ja. Kankaasta ja yksityiskohdista riippuen asun voi luoda hyvin epävirallisesta oikein edustavaan, mutta se on aina rennompi kuin puku. Näin se vetoaa myös mieheen, joka ei puvuista perusta lainkaan eikä moista työssään tarvitse. Takilla irrottelu tekee hyvää.


Tupsulouferi

0

September 28, 2014 by Ville Raivio

Tupsulouferi (eng. tassel loafer) on tupsuin ja useimmiten nauhoin koristeltu avokenkä. Se syntyi vuonna 1948 amerikkalaisen Aldenin kenkätehtaan suunnittelupöydällä, kun pennilouferiin tottuneille miehille haluttiin luoda hieman edustavampi avokenkä. Uudessa mallissa oli pennikenkään verrattuna korkeampi kieli, aavistuksen kapeampi kärki, molemmin puolin kengän sivua kulkeva nauha ja kruununa terhakkaasti pomppiva tupsu. Olennainen osa on myös koneella tai käsin ompelemalla muodostettu koristeellinen sauma varpaiden yllä.

Tupsulouferi_Keikarissa

Kiitos tupsumallista kuuluu huonosti muistetulle näyttelijä Paul Lukasille, joka toi tupsuinspiraation Euroopasta Amerikkaan. Hänen matkoillaan löytämissä oxford-jalkineissa oli koristeellinen tupsu nauhojen kärjessä, ja Lukas halusi teettää samanhenkisen parin Amerikan puolella. Näyttelijän lähikaupasta haaste esitettiin Aldenin tehtaalle, joka suunnitteli mokkasiini inspiraationaan uuden avokengän tyköistuvalla lestillä, koristenauhoituksella ja tupsuilla. Aiemmin nämä tupsut olivat olleet eninnä huonekalujen, satuloiden ja strippareiden koriste. Lukas sai prototyypin omakseen, mutta Alden jatkoi mallin kehittelyä vielä kahden vuoden ajan. Heillä oli jalkineen suhteen vahva kutina.

Tupsulouferi_Keikarissa2

Vuonna 1950 Alden lanseerasi ensimmäisen tupsuavokkaan suurelle yleisölle, joka tarttui uutuuteen energisellä innolla. Pian kenkätyyppiä tarjottiin yli 20 värissä miehille, jotka mieltyivät avokengän keveyteen, mukavuuteen ja omintakeiseen ilmeeseen. Yhä suuremmaksi suosio yltyi vuonna 1957, kun maineikas Brooks Brothers teetti Aldenilla oman tupsumallinsa ketjun satoihin myymälöihin. Pian miehet kandeista kaupparatsuihin tepastelivat tupsut hulmuten ympäri Amerikkaa, eikä kevyenklassinen miesten pukeutuminen ollut enää entisensä.

Tupsulouferi_Keikarissa3

Aldenin musta tupsukenkä on ollut yksi tehtaan suosituimmista malleista yli 60 vuoden ajan, ja profiloitunut Amerikassa syystä tai toisesta lakimiesten sekä lobbareiden pukineeksi. Vallattomasti pomppivasta, ajan saatossa hapsottavasta tupsusta huolimatta tämä mallin suosio ei ole heilunut. Silti tupsuttelu ei kaikkia miehiä innosta, ja avokenkä jakaa yhä mielipiteitä Atlantin molemmin puolin. Pukukengäksi se on kovin kevyt, mutta vapaa-ajalla erikoinen jalkine on omillaan kaikissa väreissä. Jos tupsu ei miellytä, joiltakin tehtailta omansa löytää rusetilla koristeltuna. Myös siipikärjys- ja brogue-malleja valmistetaan. Tupsuavokas on omanlaisensa.


Tikkitakki

0

September 25, 2014 by Ville Raivio

Tikkitakki (eng.quilt jacket) on lyhyt ja kevyt päällystakki, jonka päälliskangas luodaan yleensä keinokuidusta ja vuori topataan lämpimäksi keinokuidulla. Päällinen erottuu muista takeista timanttikuvioisella ompeleella, tikkauksella, joka on antanut vaatteelle nimen. Malli sai alkunsa Steve Gulyasin ja hänen vaimonsa, Ednan, luomuksena vuonna 1965. Heidän prototyyppinsä oli vedenpitävä tikkiliivi, jonka pari valmisti haulikkoradalla käytettäväksi, herraskaisten savikiekkoampujien lämmittelyasuksi. Muut ampumakerhon jäsenet kiinnostuivat nopeasti kätevästä päällisvaatteesta, joten pari päätti suunnitella Husky-yrityksensä liivistä myös takkiversion.

Tikkitakki_Keikarissa

Ensimmäiset värit olivat oliivinvihreä ja tummansininen. Takki valmistettiin Englannissa, sen päällismateriaali oli nailonia ja täyte polyesteriä. Takin leikkaus oli väljä, se suljettiin kuudella painonapilla ja takaosan kaksi halkiota saattoi sulkea kahdella napilla. Mallissa oli kaksi vinoa pussitaskua, joiden reunat koristettiin vakosametilla, ja hihoissa oli resorit. Huskyn valmistamien tikkitakkien suosio räjähti toden teolla, kun Englannin kuningashuoneen jäsenet nähtiin takki yllään: Kuningatar Elisabet valitsi ratsastukseen yhtiön tikkitakin ruskealla vakosamettikauluksella. Saarivaltion hienosto seurasi nopeasti perässä ja heidän perässä muutkin. Alkuperäistä mallia ei enää ole saatavilla, sillä Husky on jo kuopattu.

Tikkitakin etuja ovat yhä keveys, kätevyys, konepestävyys ja huolettoman rento olemus. Useista malleista löytyy myös vakosamettinen kaulus, joka ylös nostettuna suojaa kovimmalta tuulelta. Aivan purevimpaan talveen tämä takki ei sovellu kehnon lämmittävyden vuoksi, mutta se on ihanteellinen loppukesään, syksyyn ja alkutalveen. Keinokuituisena se taas hiostaa tukalasti lämpimässä, joten keskikesällä tikkitakki on parasta jättää vaatekaappiin. Tikkitakki kuuluu ennen muuta vapaa-aikaan ja rentoon oleiluun. Edustavaa siitä ei saa, sillä tikkiommel tekee takin kankaasta selvästi levottomamman kuin sileistä, pelkistetyistä kankaista. Suorat housut tai puku eivät ole tikatun takin ystäviä.

Tikkitakki_Keikarissa2

Malli on elänyt jonkinlaista renessanssia viimeisen kymmenen vuoden aikana, sillä yhä useampi valmistaja on uudistanut valikoimaa. Kevyt keinokuituinen versio on alkuperäinen, tänä päivänä markkinoilta löytyy kuitenkin tweed-kankaista, villakankaista, untuvatopattuna, vahakankaista, puuvillaista sekä teknisillä kalvoilla vahvistettua mallia. Toisin sanoen tikkitakkinsa saa halutessaan miltei missä tahansa muodossa. Myös värivalikoima on huomattavan laaja. Suomessa tikkitakki on jostakin kumman syystä sukupuolittunut: kovin harvan miehen yllä olen takkimallia nähnyt, vaikka mitään estettä siihen ei pitäsi olla – olihan ensimmäinen malli maskuliiniseen ampumaurheiluun tarkoitettu.


Kauluspaidan lyhyt historia

0

September 21, 2014 by Ville Raivio

Kauluspaidan historia on alusvaatteen historiaa. Ennen 1900-luvun koittoa kauluksella valmistettu paita oli yhtä henkilökohtainen kuin alushousut, eikä siitä sopinut näyttää tuntemattomille kuin pilkahduksia kalvosinten ja kauluksen muodossa. Poikkeus sääntöön olivat työläiset, jotka viljelivät maata tai valmistivat käsitöitä katseilta piilossa, mutta heidän yllään oli harvemmin paita kauluksen kera. Kauluspaidan perusmuoto, siis miehusta siihen liitetyillä hihoilla ja kauluksella, on pysynyt samana ainakin 1700-luvulta asti, kun taas materiaalit, valmistus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa.

Varhaisimmat valmispaidat olivat säkkimäisiä, jotta ne istuisivat mahdollisimman monen kehon ylle. Niiden päällä oli aina yksi tai useampi kerros muita vaatteita, joten tyköistuvuus ei ollut lainkaan arvossaan, vain kauluskoolla oli väliä. Sopiva hihojen pituus saatiin hihastimilla, jotka kiristettiin käden ympäri. Plastronien ja kravattien aikakaudella nykyistä frakkipaitaa muistuttava pystykaulus tai suora, kärjetön kaulus olivat vakiomalli, jonka ympäri kaulan asuste kierrettiin ja solmittiin. Kaulus ja kalvosimet tärkättiin tasaisen, edustavan ja siistin pinnan saamiseksi.

Aina 1800-luvun alkuun asti värilliset paidat olivat työväen nöyrä vaate, kun hienosto erottautui puhtaan valkoisin kauluspaidoin. Myöhemmin myös värikkäät paidat ilmestyivät herrojen harteille. Nykyinen kauluspaita on suoraa perua Viktoriaanisen Britannian herrasmiehen paidasta, liki 300-vuotisen länsimaisen pukeutumiskulttuurin vesa. Valkoinen oli muinoin vaikein väri pitää puhtaana ja tällaisia paitoja tarvitsi useamman, jotta viikosta selvisi hohtavana, joten vitivalkoisiin siirtyminen vaati joutilasta pääomaa. Lisäksi paitojen pesu oli hyvin työläs ja hidas toimi, joten valtaosa miehistä käytti surutta paitaa viikon tai pari ennen hoitoa. Pyykkärille maksaminen oli useimmille vaikea menoerä.

Likainen paita näytti ehommalta, kun pelkän irtokauluksen tai -kalvosimet vaihtoi. Nämä pienet irto-osat, jotka syntyivät 1820-luvun alkupuolella Amerikassa, oli myös helpompi pestä kuin koko vaate. Ennen teollistumista kaikki kauluspaidat valmistettiin käsin, useimmiten lähikarjan villasta, kun taas paitoihin erikoistuneet räätälit loivat hienompia tilauksia puuvillasta tai pellavasta. Vasta 1800-luvun lopulla valkoinen paita oli tehtaiden ansiosta halvempi ja yhä useampi mies otti sen käyttöönsä. Samoihin aikoihin ilmestyi ensimmäinen kauluspaita, jonka miehusta napitettiin kauluksesta helmaan asti. Aiemmin paidoissa oli joko nyöritys tai muutama nappi, ja ne vedettiin ylle. Hyvin korkeat ja jäykät kaulukset estivät vapaan liikkumisen ja työnteon, joten joutilas luokka valitsi ne käyttöönsä statusvaatteina. He eivät pystyneet juuri kumartumaan, joten tältä ajalta on peräisin sanonta “Katsoo nenänvarttaan pitkin.”

Aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti valkoinen, pitkä ja väljä irtokauluspaita oli jokaisen hienompaa paitaa tarvitsevan valinta. Sodan seurauksena Euroopan Belle Époque ja entinen säätyläiskulttuuri kuihtuivat, eikä pehmeisiin univormupaitoihin tottunut mies halunnut palata jäykkään malliin. Myös kankaiden säännöstely haittasi kovasti minkään ylimääräisen pukeutumisen tavoittelua. Näin irtokauluspaita katosi vuosien kuluessa, ja tilalle valmistettiin kauluspaitoja kiinni ommelluin kauluksin. 30-luvulta alkaen pehmeämmät, tärkkäämättömät kaulukset yleistyivät Windsorin herttuan esimerkistä. Tämän tyyli-ikonin asua seurattiin kaikkialla länsimaissa tarkasti, ja kaikesta hänen yllä nähdystä tuli pian muotia.

1900-luku oli kauluspaidan juhlaa, sillä koskaan aiemmin tämä vaate ei ollut tarjolla yhtä vaihtelevin yksityiskohdin, eikä siitä näkynyt yhtä paljon. Kaulus, kankaat, värit, kalvosimet ja muut muuttujat valmistettiin tuhansissa eri muodoissa. Samalla paidan semantiikka muuttui alusvaatteesta päällysvaatteeksi aina 1950-luvulta alkaen, kun miehet joukolla ryhtyivät käyttämään kauluspaitoja housujen ulkopuolella myös kaupungeissa, ilman takkia tai neuletta. Vaikka kauluspaita ei enää ole jokaisen miehen pukine, se on kestänyt aikaa mainiosti, sillä sen asua voi muunnella loputtomiin.


Klassikko on syntymässä

1

September 21, 2014 by Ville Raivio

Niin kuin useamman vuotta sitten uhkailin, minusta on tulossa tyylikirjailija. Klassikko ilmestyy ensi vuonna ja sen luettuaan, näin toivon, jokamies oppii itsensä vaatettamisen perusteet. Hyödyllisyyden lisäksi teoksesta luodaan kaunis, jolloin Klassikossa on sekä muoto että sisältö. Opuksesta on luvassa lisäinfoa myöhemmin Keikarissa.

http://www.kirja.fi/kirja/?ean=9789513180331


Mukama

2

September 20, 2014 by Ville Raivio

Mukama on uudehko suomalainen asusteiden verkkokauppa, joka perustettiin viime vuonna. Kaupan takana on Karlo Koskitanner ja Mikko Ikonen, kaksi virtuaalikaupan ja myynnin saralla kokemusta kerännyttä nuorta veikkoa. Molemmilla on omat erikoisalueensa, vaikka vastuut lomittuvat ja Mukama pyörii tasaväkisellä väännöllä. Idea omasta verkkokaupasta jalostui ja kehittyi muutaman vuoden ajan, lopulta tarkentuen päivittäin mukana kulkeviin henkilökohtaisiin tarvikkeisiin. Valtaosa alkuaikojen tavoitteista on saavutettu, näistä omistajien mieltä eniten ilahduttavat suuri asiakastyytyväisyys ja onnistuneet tuotemerkkivalinnat. Verkkokaupan valmistajat on valikoitu laadun, ekologisuuden ja vastuullisuuden mukaan, näitä seuraa tyyli ja käytännöllisyys. Etuna ovat sellaiset yhtiöt, joita ainoastaan Mukama tarjoaa suomalaisille. Yhtiö pyrkii erottautumaan myös kattavilla tuotetiedoilla sekä -kuvilla, lisäksi perinpohjaisella asiakaspalvelulla. Omistajien omat suosikkiapurit ovat Bellroyn tilaihmelompakoita.

Mukama_Keikarissa

Edustetut valmistajat:

Belroy
Mujjo
Troika
Elvis&Kresse
Secrid
Dosh
Costo
Status Anxiety
Ideal&Co.
Field Notes
Moleskine
Booq
Obstructures
Klean Kanteen

Valikoima laajenee tulevaisuudessa, sillä verkkokauppa etsii jatkuvasti uusia valmistajia rivistöönsä.

Omaan silmääni Mukaman verkkokauppa on hyvin selkeä ja helppokäyttöinen, tavallisesta poiketen myös tuotetiedot, -kuvat sekä -mitat ovat kattavat. Tämän tulisi olla vakioasia verkkokaupassa, mutta niinpä vain typerän moni puoti jää puolitiehen. Kysyessäni, miksi Keikarin lukijan tulisi valita Mukaman mukavahko valikoima, omistajat vastaavat: “Tarjoamamme tuotteet ovat läpäisseet vaativan seulan – ne ovat laadukkaasti ja vastuullisesti tuotettu. Tilaaminen on vaivatonta, tuotteet toimitetaan rivakasti kotiin saakka ja asiakapalvelumme on täsmällistä.”


Erot 10€ ja 100€ solmion välillä

0

September 14, 2014 by Ville Raivio

Se on silkkiä, taittaa valoa, tuntuu kädessä ihan kivalta – ja kuristaa. Solmioinho syntyy todennäköisesti paksuja kympin asusteita käyttämällä, sillä harvapa parin kerran vuodessa solmiota tarvitseva haluaa laittaa sataa euroa silkkipalaan. Näiden kahden ääripään välillä on suuria eroja, joita haluan valottaa tänään, ja ehkä samalla poistaa solmioinhon lukijalta. Jos kauluspaidan kaulus on oikeaa kokoa, siis jättää muutaman sormen verran löysää tilaa kiinnitettynä, todennäköisin syypää epähymyyn on kuristava solmio. Syykin on selvä.

Kymmenen euron solmioissa käytetään halvimpia silkkikankaita, jotka ovat yleensä surullisen ohuita. Keveyden vuoksi ne eivät laskeudu siististi kaulalta vyötärölle, joten valmistajat ratkaisevat ongelman lisäämällä solmioihin paksun vuorimateriaalin. Tämä vuori muodostaa valtaosan kympin solmion painosta, ja vuori kun ei käyttäjälle näy, sen ulkomuodolla tai materiaalilla ei niin väliäkään ole. Polyester on vahva suosikki. Kun päällismateriaali on hyvin ohutta silkkiä, budjettisolmion kohdalla miehen kaulassa on oikeasti tuhti vuori solmion sijaan.

Paksu vuori puristaa kauluksen ympäri kiedottuna kaulaa, ja johtaa pullottaviin solmuihin, jotka nostavat paidan kaulukset koholle – ei siis ihme, jos inho kuristavia solmioita kohtaan syntyy helposti. Hienommissa solmioissa vuori on pienempi ja useimmiten villaa, joka säilyttää muotonsa hyvin. Kun solmion kääntää ympäri ja kappaleita raottaa, vuorimateriaali näkyy kyllä. Paitsi materiaalien perusteella, sadan euron solmiot voi myös karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Joko asiakas maksaa tunnetusta brändistä sekä markkinoinnista, jolla tästä erinomaisuudesta tiedotetaan kaikkialla, tai sitten käsityöstä sekä ajasta, joka asusteen valmistamiseen on käytetty. Yksin hinta ei takaa esimerkillistä solmiota, mistä todisteena ovat sadat tyylitellyt muotihuonelogot keskinkertaisissa asusteissa.

Käsityöläisten solmiot leikataan, ommellaan ja viimeistellään yksi kerrallaan, kun taas budjettiratkaisut leikataan päällekkäin kasatuista kankaista ja ommellaan kokoon koneilla. Sadan euron solmioissa on usein käsin rullatut ja ommellut saumat, kympin solmioissa on litteät ja prässätyt saumat. Jussi Häkkinen, Suomen Herrainpukimon suunnittelija, kertoo solmion vievän ompelijan työpäivästä ainakin puoli tuntia, tarkimmissa töissä tunnin. Laadukkaissa silkeissä on voimakkaat värit sekä eläväinen pinta, joka vaihtaa sävyään valon määrän ja suunnan mukaan. Keskinkertaisissa silkeissä on vähemmän väriä ja hehkua. Laatusilkit luodaan seripainossa, jossa valikoidut värit painetaan kehykseen jännitetyn seulakankaan avulla silkin pinnalle. Yksi väri kerrallaan.

Kehnommissa silkeissä käytetään suihkutulostusta, jonka toiminta muistuttaa kotitulostinta, ja kaikki värit hoidetaan kerralla. Silkin laatua voi tarkastella paremmin miesten vaatehtimon näyteikkunan vierellä luonnonvalossa. Taiten tehdyssä satasen solmiossa asusteen kappaleiden välillä kulkee usein piilosilmukka, jonka pää löytyy solmion kapean kärjen luota. Se on merkki käsityöstä, takaa ompeleille hieman joustoa ja silmukasta vetämällä ompeleet saa myös kiristettyä. Laadukas solmio säilyttää solmun hyvin, palautuu käytön jälkeen alkuperäiseen muotoonsa ja sen kärki on vuorattu samalla materiaalilla mistä päällinen on tehty. Myös kapeamman pään pidike solmion takapuolella on samaa materiaalia kuin päällinen. Ero 10 euron ja 100 euron solmion välillä muodostuu siis materiaaleista sekä valmistustavasta. Kun kaulallaan on kokeillut molempia, valinnasta tulee toivon mukaan helppo ja selvä. Solmioinho myös katoaa vähemmän kuristavien kokemusten myötä.


Puvun lyhyt historia

1

September 7, 2014 by Ville Raivio

Länsimainen miesten puku on monisatavuotinen pukine, jonka leikkaus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa. Nykymuodossaan tämä kokonaisuus koostuu takista ja housuista, jotka valmistetaan samasta kankaasta yhdessä pidettäviksi. Toinen housupari ja pukuliivi ovat harvinainen lisä 2000-luvulla, sillä yhä harvempi mies tarvitse pukua usein ja valmistajat puolestaan haluavat karsia kuluja sekä nopeuttaa tuotantoa. Äärimmilleen tiivistettynä voin sanoa länsimaisen miesten puvun olevan Britannian yläluokan vuosisatainen maaseutupukine. Puvun kantamuoto on vuonna 1666 Englannin kuningas Kaarle II:n reformista syntynyt. Hänen käskystään Englannin hovin miehet ryhtyivät pukeutumaan kolmiosaiseen asuun, jonka koristeellinen, liki polvipituinen takki, reisipituinen liivi ja polvihousut olivat useimmiten samaa kangasta. Aiemmissa asuissa silkki ja pitsi olivat vakio, uusi asu oli villaa. Päätös oli merkittävä, sillä aiemmin villa oli ollut maaseudun ja työmiehen kangas. Samanlaisen asetuksen antoi myös Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV.

Regency- eli sijaishallitsijan aikakaudella Englanti muutti suuntaa. 1800-luvun alussa muuan George Bryan “Beau” Brummell suunnitteli ja teetti oman mallinsa lievetakista, joka sai säätyläisten hyväksynnän. Ilman Beaun ystävyyttä kuninkaan poikaan, uusi lieveasu olisi tuskin lyönyt itseään läpi. Uusi ilme perustui Englannin yläluokan maaseutuasuun, joka luotiin vahvoista, paksuista ja kestävistä villakankaista. Englantilaiset räätälit olivat oppineet venyttämään, kutistamaan ja muokkaamaan villaa höyryllä niin hyvin, että vaativa luokka kelpuutti työn. Beaun asu oli läpeensä pelkistetty, koristelematon, silkitön ja entiseen verrattuna huokea, miltei demokraattinen. Takki ja housut olivat eri kangasta, mutta kaulaan oli ilmestynyt pellavakravatti, joka solmittiin ylle. Jalassa oli korkeat nahkasaappaat, jotka kiillotettiin edustuskuntoon. Polvihousujen tilalla oli pitkälahkeinen housumalli.

Puvun seuraava muoto Britanniassa oli suomeksi nimetty redingote (riding coat, eng. frock suit), joka vakiintui edustusasuksi 1830-luvulla. Se oli todennäköisesti sotilaallista alkuperää, sillä takki oli kaksirivinen ja korkealle napitettu. Asu koostui nyt mustasta polvipituisesta takista ja juovikkaista harmaista housuista. Asun kanssa puettiin irtokauluspaita, kaulaan plastron tai kravatti, jalkaan pukusaappaat. Päähine oli useimmiten silinteri ja kädessä kantajalla heilui keppi. Kokonaisuus oli Viktoriaanisen aikakauden säätyläisen peruspukine, niin sanotun nousevan keskiluokan ja vakiintuneen herrasväen omin asu. Saketti ilmestyi vasta 1850-luvun tienoilla, aluksi se oli vapaa-ajan asu. Nykymuotoinen puku ilmestyi miesten ylle 1800-luvun lopulla. Lyhyt takki ja samasta kankaasta luodut housut olivat ensin urheilu- ja maaseutuasu.

Suurimmat vaikuttajat frakin, saketin ja redingoten katoamiseen olivat kaksi maailmansotaa sekä niiden tuomat suuret sosiaaliset muutokset. Sääty-yhteiskunnan voimakas ote ja maan omistavan luokan etuoikeus murtuivat. Uudet sukupolvet halusivat tehdä näkyvän eron isien ja isoisien menneeseen maailmaan, eikä jäykkyys enää vedonnut univormujen keveyteen tottuneisiin. Arki siis arkipäiväistyi ja puku otti edellisten asujen paikan, ja nämä asut puolestaan varattiin juhlakäyttöön. Häät, valtiotilaisuudet, diplomatia ja tanssiaiset pitivät elossa asuja menneestä. 1900-luvun aikana miesten pukua on leikelty uusiksi ja yksityiskohtia muuteltu, mutta perusrunko on yhä sama. Näitä monia vaiheita voi opiskella esimerkiksi Eric Musgraven mainiosta teoksesta Sharp Suits.

2000-luvulla puvusta on tullut arkiasun sijaan enemmän tai vähemmän seremoniallinen pukine, jolla erotetaan juhlatilaisuudet arjesta. Myös valituilla aloilla puku on työasu, jolla ilmaistaan arvostus asiakasta, kuulijaa, katselijaa, työyhteisöä tai -arvoja kohtaan. Amerikkalainen Paul Stuartin vaatehtimo on kuvannut puvun aseman kiinnostavalla tavalla: “Sopiva bisnespuvun virka on tarjota miehelle yksityisyys, jotta epäolennaiset [ulkoasun] ennakkoluulot eivät ilmaannu kaupankäynnin esteeksi.” Toisin sanoen puku on jokseenkin neutraali asu, jossa miehen asuinseutu, vapaa-aika tai vapaa vaatemaku eivät häiritse toisia. Puvun suurin vastakohta olisi kaiketi ulkomaankaupan käyminen kansallisasussa. Toki puku ei poista puheesta murretta tai muuta kantajansa mielipiteitä, mutta kaupunkikuvassa se ei myöskään pistä silmään. Puku on kestänyt aikaa, sillä se on loputtomiin muunneltavissa.


Espadrillo-kengät

0

August 31, 2014 by Ville Raivio

Espadrillo (eng. espadrille) on matala sandaalityyppi, jonka päällinen on perinteisesti purjekangasta ja litteä pohja köydestä valmistettu. Nimensä se on saanut Espartoheinästä, jota on käytetty köysissä ja sandaalin pohjissa. Tässä kenkätyypissä ei yleensä ole vuorikangasta tai -nahkaa, eikä tukea kantakupissa. Näin se on hyvin kevyt, ilmava, halpa ja helppo jalkine kaikissa kuumissa ilmastoissa. Myös muita kankaita on käytetty päällisissä ja samoin kumipohjia, joiden reunoissa on köysikoriste.

Espadrillot_Keikarissa

Joissakin malleissa on myös nilkan ympäri kierrettävät nyörit, jotka pitävät popon paikallaan koristeellisesti. Vaikka nykyisin espadrilloja näkee enimmäkseen naisten jalassa, sandaali on ollut unisex-pukine kauan ennen sanan syntyä. Näitä käteviä pukineita on valmistettu ainakin 1300-luvulta alkaen Espanjassa sekä eteläisessä Ranskassa. Espadrillo oli alun perin maanviljelijöiden halpa ja kätevä jalkine, jonka valmistukseen ei tarvittu kallista nahkaa. Espanjan sisällissodan aikaan tasavaltalaisten joukoille jaettiin kolme paria espadrilloja, jotka olivat yhdessä halvempia kuin yksi pari nahkasaappaita.

Espadrillot_Keikarissa2

Suuremman yleisön suosioon espadrillot nousivat 1930-luvulla, kun Pyreneillä vierailleet toivat sandaaleita tuliaisina kotopuoleen. Espanjan ulkopuolella espadrillo on ollut suosittu rantajalkine, vaikka se ei kuivakaan kovin nopeasti. Tämän nöyrän sandaalin ulkomuoto ei ole juuri muuttunut puoleen tuhanteen vuoteen. Se on yhä erinomaisen ilmava, kevyt ja mukava vapaa-ajan sandaali, joka kestää parin kesän käyttöä sekä köysi- että kumipohjaisena. Jalkavaivaisille se ei sovi, sillä malli ei tarjoa juuri lainkaan tukea jalalle. Köysi myös mukautuu jalkapohjan muotoon käytön myötä ja kangaspäällinen venyy ajan kuluessa. Espadrillo on Espanjan pehmein lisä klassikoiden varmaan joukkoon.

Espadrillot_Keikarissa3

Ylin kuva: Atte Rytkönen


EdT-kikka

0

August 29, 2014 by Ville Raivio

Uusilla vaatteilla on tapana haista. Tämä useimmiten pistävä haju on yhdistelmä materiaaleja, tehdasta, varastoa sekä kauppaa, ja lopputulos on kaukana miellyttävästä. Haisu katoaa kyllä ajan ja käytön myötä, kun omistajan kehon ominaistuoksu ja kodin tuoksut tekevät tehtävänsä. Myös tehokas tuulettaminen auttaa, mutta sitten on myös näitä sitkeitä tapauksia, joiden kohdalla kikka on poikaa. Se on myös yksinkertainen: suihkaus tai kaksi lukijan lempituoksua on yleensä riittämiin lemun poistamiseksi. Käsittelen yhä kaikki taskuliinat, kaulaliinat, solmiot, takit, päällystakit sun muut tällä keinolla. Kultainen keskitie on paras neuvo sekä elämässä että tuoksuissa – tavoitteena kun ei suinkaan ole saada astmaatikkoja kakomaan.

EdT_kikka_Keikarissa




Copyright © 2013 Ville Raivio





Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari