RSS Feed

Frakki

18

November 20, 2014 by Ville Raivio

Frakki (eng. white tie, full dress) on juhlavin miesten asukokonaisuus, jota käytetään kello 18 jälkeen. Suomalaisessa akatemiassa se on poikkeuksellisesti käytössä myös päivätilaisuuksissa, kuten tohtorinväitöksissä, ja vakiintunutta perinnettä vastaan on paha taistella. Asu koostuu takista pitkällä hännyksellä, hyvin avoimesta liivistä ja hyvin korkeavyötäröisistä housuista. Tämän suuren virallisuuden vuoksi frakki on vaikeutetuin pukeutumisen muoto, jolla juhla erotetaan arjesta, ja hankaluutensa vuoksi se on liki kadonnut käytöstä esimerkiksi USA:ssa. Kokonaisuus on monimutkainen ja tarkoin perinteen myötä muokkautunut, joten asun tunteminen on hyväksi, sillä on aina parempi murehtia vaatteita ennen juhlaa kuin sen aikana. Frakin takki ja housut valmistetaan samasta villakankaasta, valkoinen liivi toimii kontrastina muuten hyvin tummalle kokonaisuudelle. Musta on ollut frakin suosituin väri aina 1850-luvulta asti, äärimmäisen tumma sininen on harvoin nähty vaihtoehto. Asu täydennetään asusteilla: frakkisolmuke, frakkipaita, silkkisukat, taskuliina ja mustat juhlakengät, usein myös erilliset paitanapit ja kalvosinnapit. Takki leikataan avoimeksi, eikä sitä voi napittaa kiinni. Takin miehusta päättyy hieman vyötärön yläpuolelle ja yhdellä takahalkiolla leikattu pitkä hännys polvitaipeeseen. Erikoisuutena frakkitakin selkäpuolelle on jäänyt kaksi koristenappia, jäänne aikakaudelta, jolloin pitkä hännys napitettiin kiinni ratsailla.

Frakki_Keikarissa

Frakin anatomia
Frakkitakki on yleensä musta, mutta erittäin tumma sininen on myös passeli valinta. Sininen versio valmistetaan mustin silkkipäällyksin käänteissä ja napeissa. Takki leikataan aina kaksiriviseksi, mutta sen puoliskoja ei voi napittaa kiinni. Frakkitakissa on aina pystykäänteet, jotka on päällystetty silkillä niin kuin napitkin. Käänteiden muotoilu on takin näkyvin ja tärkein yksityiskohta. Usein vasemmassa käänteessä on myös napinläpi, jota voi koristaa valkoisella kukalla. Frakkitakissa ei ole lainkaan taskuja vyötäröllä. Takin etuosan liepeiden tulee juuri ja juuri peittää liivi sekä housujen vyötärö, sillä tämä on vakiintunut leikkaus. Harmillisesti valkoinen liivi vilkkuu miltei kaikilla miehillä frakki-iltamissa. Selkäpuolella takin hännys ulottuu polvitaipeisiin ja vyötärön kohdalla on kaksi koristeellista nappia. Ne ovat jäänne aikakaudelta, jolloin hännys napitettiin kiinni ratsailla. Selän yllä on myös hyvin pitkä takahalkio, joka jakaa frakin hännyksen kahteen osaan. Takin hihat ovat perinteisesti kapeat ja niiden hihan alta paidan kalvosin näkyy 1-1½ senttiä. Tämä valkoinen pilkahdus, joka toistuu taskuliinassa, tuo kovin synkkään asuun kontrastia. Takissa ei perinteisesti ole povitaskuja, sillä täyteen sullottuna ne pilaavat takin kauniisti kaartuvat linjat.

Frakkihousut leikataan hyvin korkealle vyötäröllä ja niiden kanssa on paras käyttää olkaimia. Lahkeiden sauman yllä on kaksi ohutta tai yksi paksu silkkinen koristenauha, tämä on perua univormujen housuista, joissa vahva koristenauha heijastaa soturin asemaa tai rykmentin värejä. Housuissa on useimmiten kaksi laskosta, joihin taitettu kangas takaa mukavamman istumisen. Ne voi myös valmistaa laskoksetta, mutta tällöin istuminen on vähemmän mukavaa. Housuissa ei ole upslaakeja, sillä ne eivät kuulu juhla-asuun.

Frakkiliivi valmistetaan valkoisesta pikeepuuvillasta ja sen etumus tärkätään. Liivi on yksi- tai kaksirivinen, ja se suljetaan yleensä helmiäisnapeilla. Pukineessa on syvään leikatut käänteet, jotka ovat Edvard VII:n luoma uudistus. Hienoissa liiveissä on pelkät napinreiät ja niiden sulkemiseen käytetään irtonappeja. Yksirivisessä liivissä on useimmiten kolme nappia, kaksirivisessä neljä. Frakkiliivin jäykkä etumus loppuu ennen housujen vyötäröä, jotta se ei pullahda kaarelle istuessa. Liivin käänteiden muoto on harvoja yksityiskohtia, joissa makuaan voi harjoittaa vapaasti. Selkämyksessä on yleensä vain vuorikangas tai hakanen, jotta liivi on viileämpi. Suomalaisissa frakkitilaisuuksissa, jotka alkavat päivällä, liivi on aluksi musta ja se vaihdetaan valkoiseen kello 18 jälkeen.

Frakkipaita on valkoista puuvillaa tai pellavaa, ja sen rintamus sekä kalvosimet vahvistetaan tai tärkätään koviksi. Frakkipaidan rintamus on litteä, pelkistetty ja jäykkä, laskokset kuuluvat vain smokkipaitaan. Kaulus on perinteisesti irtomallia, täysin jäykkä, korkea ja perhoskärjillä. Hienoimpien paitojen miehustassa ei ole nappeja, vaan yksi tai kaksi koristeellista frakkinappia tulee hankkia erikseen. Paidan kalvosimet kiinnitetään kalvosinnapeilla, mutta ne eivät ole kaksinkertaiset kuten smokkipaidassa. Hyvin suunnitelluissa frakkipaidoissa on helmassa lätkä, jonka voi kiinnittää housujen sisäpuolelle. Näin paita ei nouse rumasti ylöspäin illan aikana.

Frakkisolmuke on valkoista pikeepuuvillaa, joka vastaa liivin materiaalia, ja se solmitaan mieluiten itse. Näin solmusta tulee yksilöllinen ja kiinnostava. Solmukkeen kärkien muoto on vapaa.

Taskuliina on yleensä valkoista pellavaa ja mahdollisimman pelkistetysti taiteltu. Hienovarainen kuvio on mahdollisuus. Värillinen, mutta pelkistetty liina on harvoja mahdollisuuksia tumman frakkinsa piristämiseen.

Frakin olkaimet ovat yleensä valkoiset ja mieluiten housujen nappeihin kiinnitettävät. Nipistimet repivät housujen kangasta, eivätkä pysy paikallaan yhtä hyvin. Ihannetilanteessa olkaimet eivät toisille näy, joten niillä voi revitellä omaksi huviksi.

Frakkisukat ovat yleensä mustat, polvipituiset ja puuvillaa tai silkkiä. Reilu pituus estää nihkeää nahkaa vilkkumasta. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä on mukava keino asun yksilöllistämiseen.

Frakkijalkineet ovat mustat ja kiiltonahkaa tai hyvin kiillotettua vasikkaa. Vasikka on mielekkäämpi, sillä kiiltonahka on muovilla pinnoitettua ja rypistyy käytössä pysyvästi. Myös nauhattomat, rusetilla somistetut ooppera-avokkaat käyvät hyvin. Pelkistetty ja pyöreäkärkinen jalkine on juhlavin.

Kalvosinnapit ja paitanapit ovat kultaa, kullan väristä metallia tai helmiäistä. Niitä voi myös somistaa jaloilla kivillä. Rannekello on parempi jättää kotiin, sillä illan ilossa ja juhlassa kellon vilkuilu on pahe.

Kunniamerkkejä käytetään vain, jos kutsu niin toivoo.

Frakin päällystakki on tummaa villaa ja riittävän pitkä peittämään pitkän hännyksen. Chesterfield tai Crombie ovat juhlaan sopivia malleja.

Frakin päähine on joko musta silkkisilinteri tai homburg.

Frakin käsineet, mikäli ne ulkosalla puetaan, ovat valkoiset ja mokkaa tai nahkaa.

Frakin kaulaliina on valkoinen ja silkkiä, useimmiten koristelematon. Tyylinsä tunteva voi valita hienovaraisesti kuvioidun mallin.

Suomessa akateemisissa päivätilaisuuksissa frakkiliivit ovat mustat ja kengät vähemmän kiillotettua nahkaa. Kello 18 jälkeen liivi vaihtuu valkoiseksi, kuten iltatilaisuuksissa kuuluu.


Keikarin ja Klassikon lähteet

1

November 14, 2014 by Ville Raivio

Keikarin ja klassikon lähteet ovat alla kätevänä luettelona, jonka löytöjen perusteella lukija voi täydentää omaa kirjahyllyä ja tietämystään.

Kirjalähteet:
• Amies, Hardy: The Englishman’s Suit, Quartet Books Ltd. (1994) ***
• Antongiavanni, Nicolas: The Suit, Collins (2006) ***
• Boyer, G. Bruce: Elegance, W.W. Norton&Company (1985) **
• Boyer, G. Bruce: Eminently Suitable, W.W. Norton&Company (1990) **
• Dobbs, Brian: The Last Shall Be First, Elm Tree Books (1978) *
• Flusser, Alan: Clothes and the Man, Villard Books (1985) **
• Flusser, Alan: Dressing the man, HarperCollins (2002) ***
• Flusser, Alan: Style and the man, HarperCollins (1996) **
• H.R.H. The Duke of Windsor: A Family Album, Cassell&Company Ltd. (1960) *
• H.R.H. The Duke of Windsor: Winsor Revisited, Houghton Mifflin Company (1960) *
• Howarth, Stephen: Henry Poole – Founders of Savile Row, Bene Factum Publishing Ltd. (2003) *
• Kelly, Ian: Beau Brummell – The ultimate dandy, Hodder (2005) **
• Laver, James: Costume and Fashion — a Concise History, Thames&Hudson (2012) **
• Laver, James: Dandies, Weidenfeld&Nicholson (1968) *
• Moers, Ellen: The Dandy – Brummell to Beerbohm, Bison Book (1978) **
• Molnár, Magda&Vass, László: Handmade Shoes For Men, Könemann (1999) ***
• Musgrave, Eric: Sharp Suits, Pavilion Books (2013) **
• Roetzel, Bernhard: Täydellinen herrasmies, Könemann (2005) ***
• Schoeffler, O.E. and Gale, William: Esquire’s Encyclopedia of 20th Century Men’s Fashions, McGraw-Hill (1973) *
• Steinberg, Neil: Hatless Jack, Granta Books (2005) *
• Swann, June: Shoes, B.T. Batsford Ltd. (1982) *
• The Staff of ”Textile Mercury”: The ”Mercury” Dictionary of Textile Terms, Tillotsons (Bolton) Ltd. (1950) *
• Walker, Richard: The Savile Row Story, Prion (1988) *
• Various: Ivy Style, Yale University Press (2012) *
• Various: Men in Style: The Golden Age of Fashion From Esquire, Rizzoli (1993) *
• Waugh, Norah: The Cut of Men’s Clothes, Theatre Arts Books (1964) *

Lehdet:
• Apparel Arts Magazine, Esquire Publishing Co. (1931–1957)
• Esquire Magazine, Esquire Publishing Co. (1933–)
• Gentlemen’s Quarterly, Condé Nast (1957-)
• Gentry, Reporter Publications, Inc. (1951–1957)
• Men’s Wear – 75 Years of Fashion, Fairchild (kesäkuu 25., 1965)
• Tailor&Cutter Magazine, The John Williamson Company (1866-1972)
• The Rake Magazine, The Rake Pte. Ltd. (2008–)

Verkkoarkistot:
http://books.google.com
http://www.wsj.com
http://www.asuitablewardrobe.blogspot.com
http://www.babel.hathitrust.org/
http://www.blacktieguide.com
http://www.cigaraficionado.com
http://www.dandyism.net
http://www.ivy-style.com
http://www.newyorker.com
http://www.nytimes.com
http://www.permanentstyle.co.uk
http://www.putthison.com
http://www.theivyleaguelook.blogspot.com
http://www.time.com

Olen suosinut lähteinä painettua sanaa, siis lehtiä tai kirjoja, joita olen kymmenen vuoden aikana haalinut hyllyyni mukavasti. Paljon aikaa, vaivaa ja rahaa on säästynyt lehtiarkistojen ja verkossa jaettujen skannausten avulla. Myös tyylisivustoja sekä -blogeja olen käyttänyt, kun vastaan on tullut huolellisesti tutkittuja tekstejä, joiden sisältö vastaa kirjoista sekä lehdistä lukemaani, ja kenties täydentää jotakin uupuvaa tai kiinnostavaa Keikarin taikka Klassikon sivuilla. Pienen lähdekirjaston kokoamisen aloitin monta vuotta sitten omasta mielenkiinnosta ja teoksia olen lisännyt, kun oma kirjaprojekti varmistui ja vahvistui. Tavoitteenani on aina ollut jakaa kiinnostavia ja tosia, hyvin perusteltuja uskomuksia taiten kootuissa lauseissa. Virheitä on toivon mukaan joukkoon eksynyt vähän ja niiden kohdalla voin piiloutua lähdeteoksien taakse. Jos lähteessä on virhe, se päätyy myös Keikariin sekä Klassikkoon – ja nostan käteni pystyyn.

Klassikon kohdalla oikolukijat ovat tarkistaneet sanat ja tehneet mainioita huomautuksia, joiden avulla kirjaan päätyy korjattuna valtaosa siitä, mitä haluan toisille sanoa. Luonnollisesti olen höystänyt faktoja omilla mielipiteilläni, joita olen myös kerännyt koko joukon yksinkertaisesti kokeilemalla mahdollisimman monia vaatteita. Vuosikymmenen sisällä näitä on kertynyt satoja tai tuhansia. Näin olen halunnut itsekseni selvittää, minkälainen vaate on laadukas, millainen kangas kestävä, mitkä värit miellyttäviä ja miten eri valmistajat eroavat toisistaan. Tosin vaatekaupassa tai räätälin luona voi kysellä loputtomiin ja oppia valtavasti, mutta ainoastaan omin käsin ja silmin kokemalla erot selkiintyvät. Lisäksi on eri asia kokeilla jotain verrattuna tavaran omistamiseen. Kaikkein oleellisinta on kysyä itseltään, millaisia ajatuksia tai tunnetiloja eri vaatteet synnyttävät. Tämä on äärimmäisen henkilökohtainen ja kiintoisa matka estetiikan sekä ajatusten tasolla. Samanlaisen matkan voi aloittaa myös taiteen parissa, jos ei halua nähdä vaatteita käyttötaiteena.

Viimeisenä olen nyt merkinnyt tähän lähdeluetteloon tähdillä suositukseni lukijalle. Jos opuksen jälkeen on merkintä ***, se on mielestäni oleellinen teos jokaisen miehen kirjakokoelmassa. Kaksi tähteä on hyvän merkki ja yksi tähti kertoo kirjan olevan kovin raskaslukuinen taikka vain vakavasti pukeutumisesta kiinnostuneelle sopiva.


Jalkinetyöntekijän käsikirja sekä kengän osien nimet

0

November 12, 2014 by Ville Raivio

Niilo Virtasen kirjoittama, Otavan kustantama Jalkinetyöntekijän käsikirja on merkkiteos vuodelta 1943. Se on nimeä myöten suunnattu Suomen kenkäteollisuuden opetuskäyttöön, mutta myös jalkineiden suunnittelijat sekä käsityötä painavat jalkinemestarit ovat saaneet siitä lukuisia hyödyllisiä neuvoja. Virtanen opastaa ilahduttavan vanhahtavalla Suomen kielellä nautavuodan laadukkaimpien osien leikkaamisessa, mallien kaavoittamisessa, nahkojen erojen hahmottamisessa sekä itse jalkineiden valmistuksessa. 2000-lukuun mennessä laadukkaiden reunoskenkien suomalainen teollisuus on tuhottu, eikä käsityön mestareita ole jäljellä kuin muutama kourallinen, joten kirjan anti on melko lailla unohtunut. Uusia painoksia ei ole otettu ja antikvaareista löytyvät rikkinäisetkin kopiot ovat arvoltaan päälle sadan euron. Jalkinetyöntekijän käsikirja päätyi käsiini kisälli Sakari Jakobssonin vinkkaamana, sillä halusin itselleni selvittää, mitkä ovat englanninkielisen kenkäsanaston suomalaiset vastineet. Kun asialle tai käsitteelle on nimi, sen semantiikka muuttuu ajatuksissa. Esimerkiksi mukava oivallus oli shell cordovan -nahkan kantasuomalainen nimi, hevosen peili. Muistan tämän joka kerran, kun vedän peilit jalkaani.

Lukijalle hyödyllisin anti Virtasen kirjasta löytyy jo ensisivuilta, joilla kerrotaan kenkätyyppien sekä kengän osien suomalaiset nimet. Suurin osa teoksesta on hyvin teknistä eikä hyödytä kuin ankarinta jalkineiden harrastajaa, joka kuuluu erikoiseen, pieneen ja kiehtovaan heimoon. Muut tyytynevät etusivujen sanoihin, jotka rikastuttavat kenen tahansa sanavarastoa ja tuovat iloa maamme kielestä intoilevien arkeen. Tehkää hyvin.

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa2

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa3

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa4

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa5

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa6

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa7

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa8


Kunnon talvikengät

0

November 11, 2014 by Ville Raivio

Matti-serkkuni työkaveri oli pohdiskellut kunnon talvikenkien hankkimista, mutta ei halunnut turvautua Gore-Texin kaltaisiin kalvokenkiin, joissa on myös yleensä hyvin paksu pohja. Tekninen kalvo on mainio keksintö, mutta ne saapuivat käyttöömme vasta 60-luvulla. Tätä ennen täytyi jalkine suojata muin keinoin, joilla on melko monen vuosisadan perinne, joka kaiketi vetoaa romantiikannälkäiseen tai ajattomuutta arvostavaan. Koko lailla pomminvarmin talvijalkine on velttikenkä, jonka erityinen rakenne on suunniteltu hyvin kosteaan menoon. Missä tahansa mallissa paras rakenne on paljeiltti, joka estää lunta, vettä tai satunnaista sontaa pääsemästä sukkaan asti. Luonnollisesti myös korkea varsi on kätevä. Mikä tahansa kuminen ulkopohja, joka tuntuu ihoa vasten nihkeältä, pitää jäällä sekä kostealla paremmin kuin vähemmän nihkeä, suorastaan liukuva pohja. Samoin on hyvä valita sellainen kumipohja, jossa ei ole pieniä uria niin kuin yleisessä Commando-versiossa. Pieniin uriin pakkautuu lumi ja Suomessa käytettävä hiekoite, jolloin kävelystä tulee ulkosalla ärsyttävää ja sisälle astuessa liukastuu hengiltä. Nahkajalkine suojataan kosteudelta lankilla, joka toimii tehokkaammin useana ohuena kerroksena kuin yhtenä paksuna. Myös nahkareunos on hyvä lankata. Tehokkain päällismateriaali on vahattu nahka (eng. waxed leather), sillä siihen on parkinnan jälkeen imeytetty kelpo määrä vahaa syvälle nahkaan asti. Kovimpiin keleihin valmistetaan myös kyllästysaineita, jotka muodostavat kalvokerroksen nahkan pinnalle.

Ainoastaan minun sanoihini ei kannata turvautua, sillä Keikarin foorumilla on keskusteluja aiheesta aina vuodesta 2008 alkaen. Selasin hieman arkistoja, joista nostan esille talvikenkien etsijälle sopivia aiheita.

Talvikengät

Jalkineiden ostaminen verkkokaupoista

Kenkäkokoelmia inspiraatioksi

Ulkopohjien vertailua käytön ja kokemusten myötä


Kipparitakki

14

November 2, 2014 by Ville Raivio

Kipparitakki (eng. pea coat) on vahvasta villasta valmistettu lyhyt, tummansininen päällystakki, joka syntyi alkujaan merimiesten käyttöön. Nimensä se sai hollannin pijjekker-sanasta, joka tarkoitti karkeaa, pij-kankaista takkia. Mallia on valmistettu jo 1700-luvun alussa, joten se on vanhin yhä käytössä oleva klassikkotakki, joka sopi erityisen hyvin mastoissa kiipeilyyn. Laivastoissa kipparitakki on ollut miehistön palvelustakki, joka merellisen alkuperän vuoksi valmistetaan useimmiten tummansinisenä. Maakrapujen harteilla takki sai suosion viimeistään 1850-luvulla myös kaupungissa. Perinteisessä mallissa on kaksirivinen leikkaus, vyötäröllä vinot lämmittelytaskut käsille, läppätaskut lanteilla, kookkaat ja metalliset tai muoviset napit, myös lyhyenleveät käänteet, jotka voi nostaa ja napittaa ylös kaulan suojaksi. Materiaaleista suosituin on ollut vahvanlämmin melton-villa. Epoletit tai metallinen haka, joka pitää nostetut käänteet yllä, ovat mahdollisia yksityiskohtia. Kipparitakissa on hyvin harvoin vyö tai napit hihansuussa. Usein napeissa on ankkurin kuva ja niitä on kuusi tai kahdeksan. Vuorissa yleinen on vahva, lämmin toppaus.

Kipparitakki_Keikarissa

Myös kipparitakin näköisiä reefer-irtotakkeja on valmistettu hienompaa urheilukäyttöä varten jo 30-luvulla. Kipparitakista on luotu meriupseereille myös polvipituinen, epoletein varustettu bridge coat. Tämä malli ei kuitenkaan ole saanut suurta suosiota siviilissä. Tämän tästä monien maiden laivastot ovat tyhjentäneet varastojaan kipparitakeista, joten malli on ollut osa katukuvaa hyvän tovin, ja todennäköisesti se on myös laajimmin levinnyt klassikkopäällystakki. Kipparitakki on klassisista villakangastakeista rennoin ja erityisesti nuorten suosiossa, se käy lyhyen helman vuoksi erinomaisesti myös ajamiseen, pyöräilyyn ja kaikenlaiseen reippailuun. Lukuisten yksityiskohtien, lyhyen helman ja tuhdin kankaan vuoksi se ei kuitenkaan ole puvun kanssa paras pari.

Kipparitakki_Keikarissa2


Klassikon rakenne

0

November 1, 2014 by Ville Raivio

Koska ilmiö on syntymässä, haluan valottaa sen taustaa lukijalle, joka kenties tarttuu kirjaani tammikuun puolella. Teoksen luvut ovat epäjärjestyksessä seuraavat: juhla-asut; kankaat, materiaalit ja kuviot, asusteet, päällystakit, paidat, housut, irtotakit, jokaisen miehen vaatetieto, puvut, neuleet, jalkineet, päähineet. Tekstit seuraavat Taloussanomien kolumneista tuttua kaavaa: ensin vaatteen lyhyt kuvaus, sitten nimen alkuperä, tämän jälkeen vaatteen historia, vielä semantiikka ja lopuksi asema tänä päivänä. Tuo lyhyt kuvaus on kätevä, jos hakee vain nopeaa määritelmää, kuten vaikkapa sanaston kohdalla. Vaatteilla on nimet, jotta ne erottuvat muista, mutta näiden nimien alkuperä kertoo myös vaatteista. Historia kiinnostaa minua, sillä harva vaate syntyy tyhjästä, ja valtaosa jotakin käyttökohdetta taikka -tarkoitusta varten. Semantiikka on olennaista, jotta vaatteen osaa valita oikeaan tilanteeseen ja asuun.

Esimerkiksi juhlavaatteet erottavat arjen juhlasta ja niiden erikoislaatuisuus vähenee arkisuuden myötä. Samoin Internetin ihmemaailmassa naureskellaan fedoraan sonnustautuneille nörteille, jotka valitsevat tämän pukupäähineen teepaidan ja farkkujen kaveriksi, vaikka se on aina ollut pukuasuste. Tuskinpa taivaat romahtavat niskaan, jos farkkujen kanssa parittaa virallisen Chesterfield-takin, mutta juhlatakki on todennäköisesti liian hieno ääripää arkisen denimin seuraan. Myös semanttisiin eroihin perehtymällä niin sanottuja pukeutumisen sääntöjä pystyy taivuttelemaan edukseen. Säännöt tulee tietää, jotta niiden rikkominen on helpompaa. Asun asema tänä päivänä on hyvä tietää, jotta voi tarvittaessa välttää jotakin harvinaista, sillä kaikki harvoin nähty on erikoista ja herättää reaktioita. Toinen vaihtoehto on tietoisesti valita jokin erikoinen, jotta voi selvittää, sopiiko se omalle kohdalle. Kirjan lopussa on toki hakemisto ja sanasto, jotta luku olisi helpompaa.


Miksi kirjoitan

5

October 31, 2014 by Ville Raivio

Tunnen joko vääriä ihmisiä tai vääränlaisia ihmisiä, sillä kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta, miksi kirjoitan. Silti haluan tähän vastata, sillä olen sattuneista syistä miettinyt paljon kirjoittamisen tointa viimeisten kuukausien aikana, ja haluan saada nämä ajatukset jonnekin, jotta tilaa olisi myös uudelle. Kirjoittamiseen on monta syytä. Rakastan kirjoja, sillä niistä saa uusia ajatuksia tai sellaista infoa, joka ruokkii ajattelua, ja tämän myötä kirjoittaminen kiinnostaa. Myös olen joskus kauan sitten huomannut pohdiskelevani paljon sanoja, niiden muotoa kirjaimina ja äänteinä sekä pään sisällä että paperilla. Tähän päivään mennessä olen enimmäkseen elänyt ajatuksissa ja pään sisällä kaikenlaisen fyysisen tekemisen sijasta. Isäni on aina ollut kova munansaantelija, joka ei voi elää läpi yhtään päivää ilman sananmuuntelua, niillä leikittelyä ja kaikenmoista vääntelyä, jota olen saanut kuunnella kaksi ja puoli vuosikymmentä. Tämän lisäksi isoisäni Onni kirjoitteli runoja, pakinoita, sepustuksia ja lastuja, joita ei kuitenkaan julkaistu paikallislehteä suuremmilla areenoilla. Täytyy nyt vain olettaa, että Raivion suvussa kulkee jonkinlainen kielellisen tavan geeni, joka on vahva miehissä. Joitakin vuosia sitten löysin klassisen miesten tyylin ja tajusin tyylin olevan täydellinen kirjoittamisen aihe, sillä en vain ollut saanut itseäni kynäilemään tätä ennen. Muistan 14-vuotiaana sättineeni teini-Villeä, joka ei ollut vielä yhtään romaania aikaiseksi. Totisesti, totisesti: Suomessa täytyy kärsiä ja jurottaa ja itseään ruoskia, sillä muuta elämisen mallia ei ole!

Tyyli on täydellinen aihe, sillä se on täyttä tulkintaa ja sopii humanistille kuin leima otsaan. Tyyliä voi kuvata historian, semantiikan, kulttuurin, tapojen, aikakauden, yhteiskunnan tai vaikka seksuaalisuuden vinkkelistä, mutta lopulta se on aina yksilön tarkastelua. Muoti on joukkojen katselua, sillä yhden ihmisen pukeutumistapa ei voi olla muotia. Vasta suuren joukon uusi tai muuttuva vaateparsi, kuten farkut, voi kuvata muodin muutosta tai kehitystä. Yksilö taas kuvaa ihmistä, eikä mikään aihe tai ilmiö ole kiinnostavampi kuin ihminen, joka on suurimmillaan käynyt kuussa ja kurjimmillaan keksinyt videoidut suoran lähetyksen mestaukset. Homo mensura on todettu muutama vuosituhat sitten, enkä voi olla eri mieltä. Siispä jälleen yksi syy lisää kirjoittamiseen on tyyli ja klassisen miesten pukeutumisen ilosanoman levittäminen. Lisäksi olen huomannut olevani melko etevä kirjoittamisessa, ja ihmisellä on tapana nauttia siitä, missä hän on hyvä, ja tehdä tätä hommaansa yhä enemmän. Vielä on mukava tunne, kun tietää valitsemiensa sanojen auttavan muita. Myöskään vaikutusvaltaa, edes pientä sellaista, jolla on kuitenkin näkyviä seurauksia toisten elämässä, ei voi sanoa huonoksi kirjoittamisen syyksi. Kuitenkin tärkein syy kirjoittamiseen on tieto siitä, että kuolen.

En ole vielä pystynyt uskomaan jumaluuksiin, joten täytyy vain olettaa kuoleman olevan kaiken täydellinen loppu. Ei jälleensyntymistä, ei Paratiisia, ei autuutta, vain ei-mitään. Valtaosa ihmisen kehosta on vain happea, hiiltä, vetyä, typpeä, kalsiumia ja fosforia, jotka pysyvät kasassa oikeanlaisten atomien ansiosta ja pyörivät aivojen avulla. Ihminen syntyy, sitten tekee jotakin ja lopulta maatuu pois. Tässä matkassa on kuitenkin mutka. Me emme voi pelastaa kehoamme, sillä elämä on vain kiihtyvää apoptoosia eli solukuolemaa, mutta me voimme pelastaa ajatuksemme. Ei minua niin kiinnosta tietää, mitä joku on tehnyt, sillä kiinnostavampaa on kuulla, mitä hän on ajatellut. Lopulta kaikkien tekojen takana on ajatus jostakin, jokin näkemys, moraali ja maailmankatsomus, joka on monta kertaa kiinnostavampi. Me kuitenkin voimme tallentaa ajatuksemme maalauksin, piirroksin, tarinoin tai vaikka kirjoituksin. Pelkälle rahan tavoittelulle omistettu elämä on kylmä, ahne, turha ja kurja, sillä yhtään rahaa emme saa mukaamme ja tavarat nakertaa ajan hammas. Samoin himojen tyydyttämiselle omistettu elämä on himon oravanpyörä, joka pyörii eikä sammu, eikä mitään siitä jää jälkeen. Minä siis kuolen ja lukija kuolee, mutta niin kauan kuin joku osaa suomea lukea, niin kauan ajatukseni voivat elää. Näin on hyvä ja enempää en voi pyytää.

Näkemystäni parhaiten kuvaa hyvän ystäväni William Shakespearen 18. sonetin viimeiset rivit:

Shall I compare thee to a summer’s day?
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date;
Sometime too hot the eye of heaven shines,
And often is his gold complexion dimm’d;
And every fair from fair sometime declines,
By chance or nature’s changing course untrimm’d;
But thy eternal summer shall not fade,
Nor lose possession of that fair thou ow’st;
Nor shall Death brag thou wander’st in his shade,
When in eternal lines to time thou grow’st:
So long as men can breathe or eyes can see,
So long lives this, and this gives life to thee.


Windsorin tyylillä

0

October 31, 2014 by Ville Raivio

Windsorin herttua oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin miesten tyyli-ikoni. Hän oli Walesin prinssi ja sen myötä Britannian kuningashuoneen tuleva hallitsija, joten veikko oli myös aikansa tavoitelluin poikamies, ja sukuaan edustaessa hänestä tuli lisäksi vuosisadan valokuvatuin mies. Minkä herttua päälleen laittoi, siitä tuli nopeasti muodikasta tarkkasilmäisten miesten tyylilehtien toimittajien ansiosta. Hänen henkiräätälinsä oli muuan Frederick Scholte, hollantilainen maahanmuuttaja, joka oli kitkerä ja pahansuopainen taiteilija. Scholte kehitti drape-leikkauksen, jossa hartioiden ylle ja takin kädentien ympärille jätettiin hieman ylimääräistä kangasta, joka muodosti pienen pieniä aaltoja takin pinnalle. Niiden avulla käden liikerata oli suurempi ja mies näytti hitusen lihaksikkaammalta, mistä tuskin haittaa oli räätälin bisnekselle. Alle sijoitetusta linkistä löytää satamäärin kuvia Windsorin herttuasta olemassa itsensä erittäin hyvin istuvissa vaatteissa, joiden hartialinja on hämmentävän vahva, suora ja vakaa yhä puoli vuosisataa myöhemmin. Noin 160-senttisestä varrestaan huolimatta Edward Albert Christian George Andrew Patrick David Windsor oli tyylin jättiläinen, joka inspiroi yhä.

http://www.styleforum.net/t/355817/frederick-scholte/0_100


Klassikko on matkan päätös

0

October 29, 2014 by Ville Raivio

Olin 17-vuotias, kun Tikkurilan kirjaston vaatehyllyllä käsiini osui miesten klassista tyyliä käsittelevä teos. Täydellisen herrasmiehen suomenkielinen nimike on huono ja vaarallinen käännös alkuperäisestä nimestä Der Gentleman. Handbuch der klassischen Herrenmode (1999). Se on huono, sillä täydellisestä Roetzel ei kirjoita mitään, ja se on vaarallinen, sillä nuoressa ja herkässä iässä oleva kloppi voi ottaa kehotuksen todesta. Silti kirja oli täydellinen löytö pojuselle, joka haki omaa ilmettään, eikä ollut tyytyväinen tylsiin farkkuihin ja “hauskoihin” printtipaitoihin. Jokin niistä aina uupui ja tällaiset vaatteet eivät myöskään tuntuneet merkityksellisiltä. Jälkikäteen tämän ymmärtää: vaikka teepaidat ja farkut ovat isiemme vaatteita, ne ovat lyhyt pilkahdus länsimaisen miesten pukeutumiskultuurin näytöksessä. Hieman yli puoli vuosisataa sitten valtaosa vaatteista kaavoitettiin, leikattiin, ommeltiin ja sovitettiin ihmiskehon mukaisiksi. Tänä päivänä olemme korvanneet tämän fantsuilla printeillä, joiden sanat tunnutaan arpovan jollakin pöppögeneraattorilla, sekä mahdollisimman erottuvilla logoilla, jotka kirkuvat kaikille suurta vaurautta, makua ja erinomaisuuttamme. Näin suurin osa vaatteen hinnasta on ilmaa, markkinointia, pienempää tuotantoerää, suurempaa logoa tai “brändiä” – siis kaikkea muuta kuin itse vaatetta.

Tuosta yhdestä kirjasta alkoi matkani klassisen miesten tyylin maailmaan. Sen myötä etsin hyödyllisimmät kirjat käsiini, selasin sivustoja ja foorumien arkistoja, yritin parhaan taitoni mukaan erottaa jyvät ja puolueelliset puheet akanoista sekä helmistä. Uuden tiedon myötä tuskani lisääntyi, sillä huomasin Suomen tuhonneen tasokkaan ja Euroopanlaajuisesti arvostetun vaateteollisuutensa. Samoin on murskattu suuri suomalainen kenkäteollisuus, joka työllisti tuhansia ja kengitti koko maan. Lisäksi poissa ovat tilauspaitojen mestarit ja valtava määrä pukeutumisen elävää kulttuuria. Kadon syy on kaiketi Idän-kaupassa, sillä tehtailijat huomasivat Neuvostoliiton ostavan miltei millaista kuraa tahansa, ja he ajattelivat vatsojaan taputellen voittoja, voittoja, yhä suurempia voittoja, jonka seurauksena laadulla ei ollut väliä. Suomen elintaso nousi ja samalla nousivat palkat, joiden myötä vaatteiden valmistus kävi kalliiksi. Samaan aikaan maassamme huomattiin, kuinka Aasiasta sai ihan ookoo-laatua paljon halvemmalla, ja näitä tuotoksia ryhdyttiin laivaamaan Suomeen asti. Kansa halusi vapautua kalliiden ja vaikeutettujen vaatteiden puristuksesta, joten farkut ja teepaidat päihittivät muun. Silti Ruotsissa on selvinnyt tähän päivään asti käsityön mestareita enemmän kuin meillä, joten joitakin ankeuttamisen kansallisia erikoisuuksia Suomessa on. Olivat ne mitä tahansa, meillä ei haluta maksaa vaatteista, sillä kaikki muu on jo kyllin kallista, ja rumat ne vaatteilla koreilevat, ‘tana.

Olen nyt 27-vuotias ja Klassikko ilmestyy tammikuussa. Se on vuosikymmenen tyyliharrastuksen ja -urakan tuotos, johon olen ihan tyytyväinen. Opuksella on useita tavoitteita. Yksi on tallentaa suomen kielelle vaate-, kangas- ja pukeutumistietoa, joka on enimmäkseen kadonnut maasta. Seuraava on opettaa lukijaa tunnistamaan laadukkaiden vaatteiden ominaisuuksia, jotta hän saisi rahalleen enemmän vastinetta ja hankinnoilleen pidemmän käyttöiän. Kolmantena vaatteisiin kiintyminen voi tuntua pinnalliselta moskalta, mutta sen vastakohtana on kohdella tavaroita kertakäyttötuhnuina, jotka voi heittää pois lyhyen käytön jälkeen. Tätä touhua ei planeettamme kestä. Jos Keikarin ja Klassikon myötä lukija haluaa laatua myös muilta tavaroiltaan, yhä parempi. Paluu tilaushyödykkeisiin, jotka valmistetaan asiakkaan oman näkemyksen mukaan, on parempi kaikin keinoin. Neljäntenä teos on yritys elvyttää suomalaista miesten pukeutumiskulttuuria, joka on ollut alennuksen tilassa jo kyllin kauan. Viidentenä kirjan on tarkoitus olla kaunis esine, joka on myös loputtoman hyödyllinen kelle tahansa, joka siihen tarttuu. Toivon mukaan se on klassikko yhä puolen vuosisadan kuluttua. Jos näin käy, voin todella sanoa – se on täytetty.


Edvardiaanisen pukeutumisen dekadenssi

0

October 27, 2014 by Ville Raivio

“The Edwardian era was the last age in which the fortunate thought they could give pleasure to others by displaying their good fortune before them.”

~ James Laver


Denim-kangas ja farkut

0

October 26, 2014 by Ville Raivio

Denim on aikakautemme kangas, joka on valloittanut kaikki maapallon jalat ja kolkat. Se on vahva ja karhea puuvillakangas, joka kudotaan toimikasmuotoon ja jossa kudelanka kulkee kahden tai useamman loimilangan ali. Denimin pinnassa kulkee vinoja uria, jotka eivät ole yhtä syviä kuin vakosametissa. Kangas on perinteisesti värjätty indigonsinisellä väriaineella, jota saadaan indigokasvin lehdistä. Farkkukankaissa yleensä vain loimilangan yläpuoli värjätään, kudelangan jäädessä valkoiseksi. Näin kankaan toinen puoli on enimmäkseen sininen, toinen taas valkoinen, ja farkut haalistuvat, kun loimilangan valkoinen ydin tulee näkyviin indigon hankautuessa pois. Denim on saanut nimensä ranskan termistä serge de Nîmes, serssikangas Nîmesin kaupungista, jossa kangas syntyi noin 300 vuotta sitten.

Denim-kangas_ja_farkut_Keikarissa

Denimiä käytettiin alun perin maanviljelijöiden ja merimiesten työvaatteisiin, joiden täytyi kestää kulutusta. Suosio käynnistyi toden teolla vasta 1850-luvulla, kun Kalifornian kultakuume houkutteli onnensa etsijöitä ympäri maailman. Paikalle saapui myös Levi Strauss, saksalainen maahanmuuttaja, joka avasi sekatavarakaupan kullankaivajien tarpeisiin. Tavaroidensa joukossa hänellä oli vahvaa purjekangasta telttoihin ja vaunujen kuomuihin, mutta ei lainkaan vaatteita. Polvillaan tonkivat ja luonnossa aamusta iltaan kulkevat tarvitsivat erityisen vahvoja vaatteita, jotka suojasivat ja kestivät myös ammatin haittoja. Strauss päätti ommella housuja purjekankaasta ja myi niitä suuret määrät. Jossakin vaiheessa kankaaksi vaihtui Straussille kulkeutunut denim ja Strauss hän päätti vielä vahvistaa housujen saumakohdat kupariniiteillä. Nykymuotoiset farkut olivat syntyneet, ja saivat nimekseen Levi’s.

Noin sadan vuoden ajan farkut olivat työvaatteiden kuningas, joka suojasi kantajansa jalkoja tyylillä sekä haalistui hänen työnsä ja liikkeidensä mukana. Lehmipojat, kullankaivajat, maanviljelijät, puuvillan poimijat sekä muut fyysistä työtä tekevät ottivat farkut omikseen. Myös pukukoodittomissa lukioissa ja yliopistoissa opiskelleet valitsivat välillä farkut jalkaansa. 1960-luvun lopulla kuitenkin räjähti. Teinien käsite sekä elämänvaihe oli keksitty, ja nyt he halusivat pukeutua vapaasti. Farkuista tuli nuoruuden ja kapinoinnin symboli, niiden myynti lähti käsistä ja erityisiä farkkukauppoja avattiin ympäri maita. Aiemmin farkkuja oli valmistettu miltei yhden muotin mukaan, siis sinisinä, korkealla vyötäröllä ja suoralla lahkeella. Nyt leikkaukset elivät vuodesta toiseen ja värit vaihtuivat psykedeelisesti. 70-luvulla miltei puolet USA:ssa myydyistä housuista oli farkkuja, myös nuoret ympäri maailman halusivat aidot jenkkifarmarit jalkaansa.

Farkkujen voittokulku ei koskaan pysähtynyt, ja tänä päivänä vastaan kävelevistä joka toisella näyttää olevan farmarit jalassa. Suosio on helppo ymmärtää, kun sisäistää kankaan. Denim kun on vahva, kestävä, elävä, kiinnostava ja halpa vaatekangas, josta voi valmistaa mitä tahansa. Sininen väri myös käy miltei kaikkien muiden vaatevärien kanssa kätevästi yhteen ja farkkunsa löytää millä tahansa leikkauksella. Mitä ei löydä, sen voi kätevästi teettää. Denimin pääongelma on kuitenkin tylsyys. Niin monella on jalassa farkut, että niistä kieltäytymällä voi jo saavuttaa hieman omaleimaisemman ilmeen. Denim on myös helteellä tukala ja talvella kylmä kangas, jolle löytyy monia korvaajia. Klassista farkkua etsivän on hyvä valita omansa mahdollisimman pelkistettynä, istuvana, siistinä ja indigon värissä. Edustusvaatetta karheanpaksuista farkuista ei saa, joten sileä pukusolmio on hyvä niiden kanssa jättää kaulasta. Muutoin ne ovat parhaimmillaan miltei kaikkialla.


Wildeaanista

0

October 24, 2014 by Ville Raivio

“In this world there are only two tragedies. One is not getting what one wants, and the other is getting it.”

~ Oscar Wilde


Parranajotarvikkeet Dovo-verkkokaupasta

0

October 23, 2014 by Ville Raivio

Dovo on vuonna 2012 perustettu suomalainen verkkokauppa, joka tarjoaa parranajotarvikkeita maineikkailta eurooppalaisilta valmistajilta. Bisnestä pyörittää Thomae Bernerus Oy, jonka priimusmoottorina toimii Samuel Saloheimo, ja sama yritys vastaa myös Dovon sekä Merkurin Suomen-maahantuonnista. Idea verkkokaupasta syntyi omistajan intohimosta perinteiseen parranajoon, mutta markettihöylät ärsyttivät ihoa ja Gilletten vaihtopää oli kallis pitkässä höyläyksessä. Kaksi vuotta sitten Suomesta ei myöskään juuri saanut mäyränkarvasuteja, partahöyliä, irtoteriä ja muita märkäajon olennaisuuksia, joten Dovo oli ratkaisu. Valikoimaan on valittuja edustajia, jotka omistaja on käyttötesteissään havainnut niin sanotusti parhaiksi, ja tuleva aluevaltaus on partaveitsissä, jotka saapuvat Dovolta lähiaikoina.

Parranajotarvikkeet_Dovo-verkkokaupasta_Keikarissa

Parranajon parantamisen lisäksi Dovo on halunnut edistää märkäajon renessanssia, joka Suomessa on tapahtunut muutaman viimeisen vuoden sisällä. Nuoremmat veikot ovat innostuneet uudesta tavasta ja tottumuksesta, kun taas vanhemmat ovat palanneet siihen ajoon, joka kultaisessa nuoruudessa oli yleinen. Dovo oli ensimmäinen suomalainen verkkokauppa, joka tarjosi ainoastaan parranajotarvikkeita miehille. Omistajan suosikkikaluja ovat Merkur Progress ja Merkur 15 C, jotka eivät töki tai aiheuta nykimistä, eivätkä mene tukkoon, kun partaa ajetaan hieman pidempänä. Kun kysyn, miksi Keikarin lukijan tulisi valita Dovo, hän vastaa “Merkur-höylä oli jo Ian Flemingin kirjoissa James Bondin valinta höyläksi. Miksi ei siis myös Keikarin lukijan?”

Dovo-parranajo_Keikarissa

Dovo-parranajo_Keikarissa2

Dovo lähetti D.R. Harrisin Marlborough-partasaippuan sekä Merkurin Progress-höylän Keikarin tarkasteluun. Hienosti Harrisin perheen saippua saapuu puisessa säilytysrasiassa, joka toimii myös matkoilla vaahdotuskuppina, mutta harmillisesti se ei ole ehtaa mahonkia, vaan “mahogany effect” -tavaraa. Rasia on kaunis ja miellyttävästi hiottu ja palvelee pitkään, sillä Harris kauppaa myös pelkkiä vaihtosaippuoita niille sopivaa rasiaa varten. Itse saippua tuoksuu tavanomaiselta käsisaippualta, mutta vaahdotettuna ja nenän alla siihen tulee jotakin erikoista, jolle en osaa antaa nimeä. Tottumisen jälkeen tuoksu on mainio ja hyvin pelkistetty. Saippuan vaahdottaminen vie kauemmin kuin partavoiteen, mutta tuottaa yllättävän riittoisan ja paksun vaahdon. Saippua kestänee kauemmin kuin voide, eikä vaadi yhtä paljon pakkausmateriaalia. Progress-höylä saapuu muovisessa rasiassa näyteterien kera ja siinä on säädettävä ajopään voimakkuus. Se on raskas ja vahvaa terästä, mutta eri asennoista ei ollut apua ongelmapartani poistossa. Siihen kun ei mikään tepsi.

Dovo-parranajo_Keikarissa3

Dovo-parranajo_Keikarissa4

Edustetut valmistajat:
- Dovo
- Merkur
- D.R. Harris
- Parker
- Truefitt&Hill

Dovo-parranajo_Keikarissa5

http://www.dovo.fi


Klassikko: kansiluonnos

2

October 22, 2014 by Ville Raivio

Kirjani tekstiosio on liki valmis ja uusimpana lisäyksenä jaan nyt kansiluonnoksen. Klassikon kannessa komeilee suomalaisen räätälin valmistama kolmiosainen tilauspuku, jossa on tänä päivänä harvinaiseksi käynyt kaksirivinen liivi. Kauluspaita on englantilainen tilaustuote ja solmio puolestaan Keikarin klubisolmio, jossa on sivuston värit: tumma violetti, tummansininen ja hopea. Taskuliinan violetin värinen reunus heijastaa solmion väritystä. Teokseen tulee kluuttikansi, jonka kangasta luonnoksessa simuloi vaaleansininen palkki.

Ahkerimmille Keikarin lukijoille suunnittelemme Tammen kera ennakkotilaustoimintoa, josta lisää infoa myöhemmin.

Ville_Raivio_Klassikko_Jokaisen_miehen_tyylikirja


Laatuvaatteen ominaisuuksia

2

October 19, 2014 by Ville Raivio

Lukemattomien kauppojen hyllyt pullistelevat vaatetta kaikissa väreissä, muodoissa ja hintaluokissa, mutta tästä kankaan merestä kaikkea ei ole luotu yhtä laadukkaaksi. Tosin jokaista vaatekappaleen muotoa en edes yritä kuvailla tai arvottaa, mutta listaan sellaisia ominaisuuksia, jotka mielestäni ovat laadukkaan valmistuksen merkki. Tämän listan sisäistämällä ja riittävästi vaatteita hiplaamalla erot muodostuvat selviksi.

Laadukkaissa vaatteissa on useimmiten tiuha, suora ja siisti ommel. Tämä ominaisuus syntyy pelkästään ompelukoneen asetusta muuttamalla, mutta valtavia vaate-eriä tai nopeaa tuotantoa teettävät ketjut suosivat harvaa ommelta. Tiuha on nimittäin hitaampi ommella ja hidastaa teollista tuotantoprosessia, jonka volyymimyyjät laskevat desimaalilleen. Tiuha ommel on vahvempi, pienempänä siistimpi ja kohdistaa yhtä ommelta kohtaan vähäisemmän rasituksen, kun vaatteen käyttäjä liikuttaa kehoaan ja sen mukana vaatetta.

Kunnon vaatteissa on kelpo materiaalit. Harmillisesti kaikki valmistajat eivät mainoksissa, tuotelätkissä tai myyjiensä suulla kerro, minkä kutomon kangasta paidassa tai housuissa on, mistä napit on tehty tai millainen rakenne vaatteen sisälle kätkeytyy. Kaikille miehille tällä ei tietenkään väliä ole, mutta jos tavoitteena sattuu olemaan kestävämmän ja parempaa hinta-laatudiiliä tarjoavan vaatteen löytäminen, materiaalioppi on olennaista. Tällöin opin kasaaminen, mieluiten useasta lähteestä, tarjoaa miellyttävämpiä valintoja.

Klassisissa kelpo vaatteissa on ihmiskehoa seuraava leikkaus. Toisin sanoen hiha kapenee selvästi hauiksesta ranteeseen, sillä ihmisen käsi nyt vain sattuu olemaan tällainen, ja samoin on laita housujen lahkeessa. Yhtämittainen hiha tai lahje toki mahtuu useamman erilaisen kehon ylle, mutta ei pue ketään – se roikkuu löysänä ja heiluu tyhjyyttään. Kaikenlaisissa hyvissä takeissa ja paidoissa kädentie on leikattu mahdollisimman pieneksi ja korkealle, jotta käden liikerata on suurimmillaan, eikä takki silloin purista käsiä pestessä tai ylähyllylle kurottaessa.

Hyvissä vaatteissa on mietitty myös yksityiskohtia. Tosin napinreikien ja vetoketjujen tarkastelu voi vaikuttaa hienostelulta, mutta tälle on hyvä syynsä: vaatteessa ensiksi hajoaa todennäköisesti saumakohta, napinreikä tai vetoketju. Tunnollinen vaatesuunnittelija sekä -valmistaja on pitänyt tämän mielessään, ja lisää luomukseensa aiemmin mainitun kunnon ompeleen, tiheän, kankaan pinnasta kohotetun napinreiän, sekä metallisen vetoketjun. Näin vaate kestää kauemmin käyttöä ja ikääntyy kantajan kehon mukana. Muita mukavia yksityiskohtia ovat esimerkiksi paitakankaiset taskut, värikäs ripustuslenkki tai kuvioitu vuorikangas, tosin nämä kaikki ovat estettisiä lisiä. Ne kuitenkin tekevät vaatteesta ilahduttavan.

Järkivaatteissa kangasta on kunnioitettu, sillä lopulta jokainen vaate on vain muotoiltua kangasta. Toisin sanoen erittäin ohuesta kankaasta luotu paita tai takki on leikattu lähemmäksi kehoa, jolloin se ei roiku yllä, ja hyvin paksukankainen vaate on väljempi, sillä tuhti kangas ei koskaan taivu yhtä kepeästi kuin kevyt.

Tolkun vaatteet suunnitellaan käyttöään varten. Metsästysvaatteeksi tarkoitetun vaatekappaleen täytyy kestää oksia, kosteutta, tuulta, sontaa ja suojata käyttäjäänsä. Mukavan ja kevyen kesäpaidan tulee olla viileä ja väreiltään kesän valoon sekä iloon istuva. Pukukengän tulee lestiltään sopia yhteen ohuiden sekä sileiden kankaiden kanssa, ja päällysvaatteen tulee suojata sekä eristää käyttäjänsä. Listaa voisi jatkaa ad nauseam, mutta lukija toki ymmärtää jo, mitä ajan takaa.


Fedora-hattu

10

October 12, 2014 by Ville Raivio

Fedora on pehmeä huopahattu, jossa on leveä lieri, syvä lovi keskellä kruunua ja pienemmät painaumat kruunun etuosan molemmin puolin. Lieri kiertää hatun ympäri, koristenauha taas lierin yläpuolella, ja laadukkaimmissa hatuissa on mukana nauha, jonka voi kiinnittää takin napinläpeen. Näin hattu ei lennähdä katuun, jos vahva puhuri piiskaa ulkosalla. Yksilöllistä ilmettä mielivä voi taittaa lierin vinoon tai muokata kruunun muotoa mielensä mukaan. Fedora on saanut nimensä vuonna 1882 ilmestyneen Fédora-näytelmän mukaan. Ranskalainen dramaturgi Victorien Sardou kirjoitti näytelmänsä USA:n-version varta vasten legendaariselle Sarah Bernhardtille, jonka osana oli Fédoran prinsessan rooli.

Fedora-hattu_Keikarissa

Näytelmässä hänen päässään oli kuin olikin pehmeä huopahattu, jonka kruunussa oli vahva lovi sekä lieri vahvasti ylös käännetty, ja tähän yleisö mieltyi. Bernhardt oli muutenkin tunnettu miesten vaatteiden kantaja – kauan ennen Marlene Dietrichin kaltaisia kopioijia. Vahvan Bernhardtin inspiroimat suffragetit ottivat fedoran omakseen ja kantoivat päähinettä molemmin puolin Atlanttia 1800-luvun lopulta alkaen. Tätä sukupuolittunutta iloa kesti muutaman vuosikymmenen, kunnes miehet ottivat joukolla ja voimalla fedoran omakseen. Aiemmat hattutyylit menettivät suosionsa uudemman, pehmeämmän tieltä.

Ammoin suosittuun siliteriin verrattuna fedora oli huokea ja lämmin päähine, jonka pystyi taittamaan kätevästi pieneen tilaan, ja matalampana se myös soveltui paremmin autoiluun. Näin se syrjäytti viimeistään 20-luvulla silinterin sekä kovan Homburgin ja kivikovan knallin. Fedora erottuu kovin saman oloisesta Trilby-hatusta leveämmän lierinsä ansiosta, ja samasta syystä se sopii paremmin vain leveäkasvoiselle miehelle. Hienoimmat mallit valmistettiin muinoin turkiksista taikka majavan- tai kaninkarvahuovasta, huokeammat lampaan villahuovasta. Karvahuopa on yhä laadukkaampaa, sillä se joustaa paremmin, on lämpimämpi yllä ja säilyttää muotonsa myös kosteana.

Fedora-hattu_Keikarissa2

Lukijalle fedora on kaiketi parhaiten tunnettu lukemattomista elokuvista 1950-luvulle asti. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi Suuri Rentoutuminen eli virallisen pukeutumiskulttuurin hylkääminen, jonka myötä fedora vaihtui suureen kampaukseen tai mihin tahansa toiseen päähineeseen, joka ei haissut menneeltä. Tämä hattu on kuitenkin säilynyt osittain elossa näyttelijöiden, muusikoiden, kaljujen miesten ja Hollywoodin ansiosta. Se suojaa päätä hyvin ja erottaa kantajansa suuresta pipojen merestä, eikä esimerkiksi Indiana Jonesia voi kuvitella missään muussa pukineessa. Myös ilman fedoraa mafiaelokuvat olisivat vain kalpea kuvajainen.

Huopahattu on lämpimin päähine, jonka mies voi valita. Päästä haihtuva lämpö varastoituu kruunuun, ja luonnonkarva eristää hyvin sekä lämmittää kuuppaa entisestään. Toki korvat jäävät paljaiksi huopahatussa, mutta harvapa on omansa tuulelle tai pakkaselle menettänyt. Fedora on hyvin pehmeä ja joustava päähine, joten sen voi kätevästi taitella vaikkapa laukkuun sisälle astuessa. Karvahuopamalli myös palautuu muotoonsa, kun taitellun hatun nostaa taas päähänsä. Päähineiden semantiikassa fedora on aina ollut pukuasuste ja selvästi virallisempi kuin lätsä, mutta pehmeyden vuoksi Homburg-mallin takana kakkossijalla.

Knalli ja silinteri ovat asioita erikseen, sillä edellinen on liki kadonnut kaikkialta ja jälkimmäinen on juhlapukine. Fedoran käyttöä pohtiva joutuu tuumaamaan kahden kerran, sillä pukineesta on tullut Suomessa hyvin harvinainen näky – ja kaiken harvoin nähdyn tavoin se näyttää erikoiselta. Jos silti päätyy hatun puolelle, uskollinen fedora pitää kyllä suojelijansa lämpimänä ja tyylikkäänä vuodesta toiseen.


Klassikko: jokaisen miehen tyylikirja

0

October 9, 2014 by Ville Raivio

Viime viikot olet käyttänyt Keikariin vuodesta 2008 kertyneen tiedon jäsentämiseen ja tekstien hiomiseen. Kuten toivoa sopii, Klassikkooni kertyy myös sellaista kiintoisaa sisältöä, jota Keikarista ei löydy. Haluan siis laittaa verrattoman pisteen niille lauseille, jotka aloitin kuusi vuotta sitten. Hyllyssäni on kaikki tärkeimmät klassisen miesten tyylin tietokirjat ja muutama muu, joten mainioita lähteitä piisaa, ja kirjaani päätyy niiden myötä vain tosia, hyvin perusteltuja uskomuksia. Teos ilmestyy tammikuussa ja tuo jokaiselle lukijalleen vain hyötyä.

Jos lukija haluaa vielä toivoa jotakin mukavaa sisältöä Klassikkoon, nyt on oikea hetki toimia. Keikarin foorumin jäsenet voivat jättää toiveensa tämän ketjun alla.


Irtotakkien lyhyt historia

0

October 5, 2014 by Ville Raivio

Aiemmin julkaistussa puvun lyhyessä historiassa mainitsin, kuinka nykypuvun varhaisin muoto syntyi 1800-luvun lopulla. Nyt aiheena on irtotakki, jolla tarkoitetaan sellaista takkia, joka ei ole osa pukua vaan luotu erillisestä kankaasta, yleensä vähemmän muodollisin yksityiskohdin ja suunniteltu yhdistelmäasuihin. Toki myös puvuntakkeja voi käyttää irtotakkien tavoin, jos niiden ulkoasu tähän käyttöön luonnistuu. Irtotakki (eng. sports jacket, sport coat) ehätti historiassa puvun edelle, sillä Rowing Blazers -tietokirjailija Jack Carlson kertoo tämän pukineen ilmaantuneen jo 1800-luvun alussa bleiserin muodosssa. Se valmistettiin alun perin kirkkaista kankaista urheiluvaatteeksi ja nopean suosion jälkeen myös klubiasuksi, jolla ryhmä miehiä osoitti jäsenyytensä jossain järjestössä tai ryhmässä.

Vuosisadan puolivälissä syntyi laivastobleiseri, jonka tummansininen väri heijasti merimiesten ominta, merellistä elementtiä, ja metalliset napit toivat univormuissa hillittyä koristeellisuutta. Seuraavana vuorossa olivat tupakkatakki ja Norfolk-takki. Ensimmäinen luotiin sametista, joka imi itseensä tupakan savun, jota ei haluttu tuoda daamien herkkien nenien luo, ja toinen luotiin aikakauden urheilumateriaali tweedistä, joka piti tuulta ja sadetta metsällä. Molemmat voitiin yhdistää vapaasti erillisten housujen kanssa ja yksityiskohdat olivat vapaammat kuin tummissa puvuissa. Nämä olivat irrallisia, mutta eivät aivan vastanneet nykypäivän mielikuvaa irtotakista.

1900-luvun alussa länsimainen herrasmies ei juuri odottanut mukavuutta vaatteiltaan, eikä edustavia irtotakkeja vielä valmistettu. Esimerkiksi bleiseri oli urheiluvaate, Norfolk metsästysvaate ja tupakkatakki taas erikoisvaate, jonka tilalle vaihdettiin smokkitakki tupakalta poistuessa. Yleinen yhdistelmäasu vuosisadan alussa saatiin suorista valkoisista flanellihousuista ja tummansinisen puvun takista. Housut olivat todennäköisesti osa pukua ja takki samaten, sillä nykymuotoisia irtotakkeja ei vielä valmistettu tai käytetty. Tämä käytäntö jatkui aina 1920-luvulle asti, jolloin alkoi irtotakkien juhla. Takin etuna pukuun verrattaessa on kevyempi, mutta edustava ilme, sekä suuremmat mahdollisuudet värien, kuvioiden ja yksityiskohtien käytössä.

Ensimmäisessä maailmansodassa kärsineet miehet halusivat tehdä selvän eron isiensä menneeseen maailmaan ja sen moniin jäykkiin vaatteisiin, jotka ahdistivat univormuissa vuosia viettäneitä. Seurauksena takkien sisärakenteet sekä toppaukset pehmenivät, ja värikäs yhdistelmäasu yleistyi. Irtotakeissa oli tällöin yleinen ikään kuin puolikasta vyötä muistuttava tamppi, joka korosti takin selkäpuolella vyötäröä. Myös rypytetyt saumat olivat koristeellinen, vapaa-ajan käyttöä korostava yksityiskohta. Jälleen kerran mainitsen Windsorin herttuan, aikansa seuratuimman miehen, jonka käyttämänä irtotakki sai suuren hyväksynnän ja suosion 1920-luvulta alkaen.

Irtotakki oli mainio alusta 1900-luvun moninaisille asun vaihteluille. Milloin lyhyempi, milloin kapeampi, milloin raskaampi, kapeammilla tai leveillä käänteillä, muutamalla tai monella napilla, irtotakki on kulkenut harteilla tasaisesti. Yksityiskohtien muuntelulla on rajansa, joka on koko lailla saavutettu, joten haluan uskoa juuri 2000-luvun olevan irtotakin kulta-aikaa. Raaka-aineiden käsittely ja kudontateknologian kehitys ovat nimittäin kehittyneet suunnattomasti viimeisen 50 vuoden aikana, ja juuri kankaiden avulla irtotakit tekevät suurimman eronsa puvuntakkeihin. Puku on säilynyt työasuna, mutta toimistojen pukukoodit ovat keventyneet ja harva mies pukeutuu vapaa-ajallaan omaehtoisesti pukuun. Irtotakki on kuitenkin eri asia ja. Kankaasta ja yksityiskohdista riippuen asun voi luoda hyvin epävirallisesta oikein edustavaan, mutta se on aina rennompi kuin puku. Näin se vetoaa myös mieheen, joka ei puvuista perusta lainkaan eikä moista työssään tarvitse. Takilla irrottelu tekee hyvää.


Tupsulouferi

0

September 28, 2014 by Ville Raivio

Tupsulouferi (eng. tassel loafer) on tupsuin ja useimmiten nauhoin koristeltu avokenkä. Se syntyi vuonna 1948 amerikkalaisen Aldenin kenkätehtaan suunnittelupöydällä, kun pennilouferiin tottuneille miehille haluttiin luoda hieman edustavampi avokenkä. Uudessa mallissa oli pennikenkään verrattuna korkeampi kieli, aavistuksen kapeampi kärki, molemmin puolin kengän sivua kulkeva nauha ja kruununa terhakkaasti pomppiva tupsu. Olennainen osa on myös koneella tai käsin ompelemalla muodostettu koristeellinen sauma varpaiden yllä.

Tupsulouferi_Keikarissa

Kiitos tupsumallista kuuluu huonosti muistetulle näyttelijä Paul Lukasille, joka toi tupsuinspiraation Euroopasta Amerikkaan. Hänen matkoillaan löytämissä oxford-jalkineissa oli koristeellinen tupsu nauhojen kärjessä, ja Lukas halusi teettää samanhenkisen parin Amerikan puolella. Näyttelijän lähikaupasta haaste esitettiin Aldenin tehtaalle, joka suunnitteli mokkasiini inspiraationaan uuden avokengän tyköistuvalla lestillä, koristenauhoituksella ja tupsuilla. Aiemmin nämä tupsut olivat olleet eninnä huonekalujen, satuloiden ja strippareiden koriste. Lukas sai prototyypin omakseen, mutta Alden jatkoi mallin kehittelyä vielä kahden vuoden ajan. Heillä oli jalkineen suhteen vahva kutina.

Tupsulouferi_Keikarissa2

Vuonna 1950 Alden lanseerasi ensimmäisen tupsuavokkaan suurelle yleisölle, joka tarttui uutuuteen energisellä innolla. Pian kenkätyyppiä tarjottiin yli 20 värissä miehille, jotka mieltyivät avokengän keveyteen, mukavuuteen ja omintakeiseen ilmeeseen. Yhä suuremmaksi suosio yltyi vuonna 1957, kun maineikas Brooks Brothers teetti Aldenilla oman tupsumallinsa ketjun satoihin myymälöihin. Pian miehet kandeista kaupparatsuihin tepastelivat tupsut hulmuten ympäri Amerikkaa, eikä kevyenklassinen miesten pukeutuminen ollut enää entisensä.

Tupsulouferi_Keikarissa3

Aldenin musta tupsukenkä on ollut yksi tehtaan suosituimmista malleista yli 60 vuoden ajan, ja profiloitunut Amerikassa syystä tai toisesta lakimiesten sekä lobbareiden pukineeksi. Vallattomasti pomppivasta, ajan saatossa hapsottavasta tupsusta huolimatta tämä mallin suosio ei ole heilunut. Silti tupsuttelu ei kaikkia miehiä innosta, ja avokenkä jakaa yhä mielipiteitä Atlantin molemmin puolin. Pukukengäksi se on kovin kevyt, mutta vapaa-ajalla erikoinen jalkine on omillaan kaikissa väreissä. Jos tupsu ei miellytä, joiltakin tehtailta omansa löytää rusetilla koristeltuna. Myös siipikärjys- ja brogue-malleja valmistetaan. Tupsuavokas on omanlaisensa.


Tikkitakki

0

September 25, 2014 by Ville Raivio

Tikkitakki (eng.quilt jacket) on lyhyt ja kevyt päällystakki, jonka päälliskangas luodaan yleensä keinokuidusta ja vuori topataan lämpimäksi keinokuidulla. Päällinen erottuu muista takeista timanttikuvioisella ompeleella, tikkauksella, joka on antanut vaatteelle nimen. Malli sai alkunsa Steve Gulyasin ja hänen vaimonsa, Ednan, luomuksena vuonna 1965. Heidän prototyyppinsä oli vedenpitävä tikkiliivi, jonka pari valmisti haulikkoradalla käytettäväksi, herraskaisten savikiekkoampujien lämmittelyasuksi. Muut ampumakerhon jäsenet kiinnostuivat nopeasti kätevästä päällisvaatteesta, joten pari päätti suunnitella Husky-yrityksensä liivistä myös takkiversion.

Tikkitakki_Keikarissa

Ensimmäiset värit olivat oliivinvihreä ja tummansininen. Takki valmistettiin Englannissa, sen päällismateriaali oli nailonia ja täyte polyesteriä. Takin leikkaus oli väljä, se suljettiin kuudella painonapilla ja takaosan kaksi halkiota saattoi sulkea kahdella napilla. Mallissa oli kaksi vinoa pussitaskua, joiden reunat koristettiin vakosametilla, ja hihoissa oli resorit. Huskyn valmistamien tikkitakkien suosio räjähti toden teolla, kun Englannin kuningashuoneen jäsenet nähtiin takki yllään: Kuningatar Elisabet valitsi ratsastukseen yhtiön tikkitakin ruskealla vakosamettikauluksella. Saarivaltion hienosto seurasi nopeasti perässä ja heidän perässä muutkin. Alkuperäistä mallia ei enää ole saatavilla, sillä Husky on jo kuopattu.

Tikkitakin etuja ovat yhä keveys, kätevyys, konepestävyys ja huolettoman rento olemus. Useista malleista löytyy myös vakosamettinen kaulus, joka ylös nostettuna suojaa kovimmalta tuulelta. Aivan purevimpaan talveen tämä takki ei sovellu kehnon lämmittävyden vuoksi, mutta se on ihanteellinen loppukesään, syksyyn ja alkutalveen. Keinokuituisena se taas hiostaa tukalasti lämpimässä, joten keskikesällä tikkitakki on parasta jättää vaatekaappiin. Tikkitakki kuuluu ennen muuta vapaa-aikaan ja rentoon oleiluun. Edustavaa siitä ei saa, sillä tikkiommel tekee takin kankaasta selvästi levottomamman kuin sileistä, pelkistetyistä kankaista. Suorat housut tai puku eivät ole tikatun takin ystäviä.

Tikkitakki_Keikarissa2

Malli on elänyt jonkinlaista renessanssia viimeisen kymmenen vuoden aikana, sillä yhä useampi valmistaja on uudistanut valikoimaa. Kevyt keinokuituinen versio on alkuperäinen, tänä päivänä markkinoilta löytyy kuitenkin tweed-kankaista, villakankaista, untuvatopattuna, vahakankaista, puuvillaista sekä teknisillä kalvoilla vahvistettua mallia. Toisin sanoen tikkitakkinsa saa halutessaan miltei missä tahansa muodossa. Myös värivalikoima on huomattavan laaja. Suomessa tikkitakki on jostakin kumman syystä sukupuolittunut: kovin harvan miehen yllä olen takkimallia nähnyt, vaikka mitään estettä siihen ei pitäsi olla – olihan ensimmäinen malli maskuliiniseen ampumaurheiluun tarkoitettu.




Copyright © 2013 Ville Raivio







Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari