RSS Feed

Tupsulouferi

0

September 28, 2014 by Ville Raivio

Tupsulouferi (eng. tassel loafer) on tupsuin ja useimmiten nauhoin koristeltu avokenkä. Se syntyi vuonna 1948 amerikkalaisen Aldenin kenkätehtaan suunnittelupöydällä, kun pennilouferiin tottuneille miehille haluttiin luoda hieman edustavampi avokenkä. Uudessa mallissa oli pennikenkään verrattuna korkeampi kieli, aavistuksen kapeampi kärki, molemmin puolin kengän sivua kulkeva nauha ja kruununa terhakkaasti pomppiva tupsu. Olennainen osa on myös koneella tai käsin ompelemalla muodostettu koristeellinen sauma varpaiden yllä.

Tupsulouferi_Keikarissa

Kiitos tupsumallista kuuluu huonosti muistetulle näyttelijä Paul Lukasille, joka toi tupsuinspiraation Euroopasta Amerikkaan. Hänen matkoillaan löytämissä oxford-jalkineissa oli koristeellinen tupsu nauhojen kärjessä, ja Lukas halusi teettää samanhenkisen parin Amerikan puolella. Näyttelijän lähikaupasta haaste esitettiin Aldenin tehtaalle, joka suunnitteli mokkasiini inspiraationaan uuden avokengän tyköistuvalla lestillä, koristenauhoituksella ja tupsuilla. Aiemmin nämä tupsut olivat olleet eninnä huonekalujen, satuloiden ja strippareiden koriste. Lukas sai prototyypin omakseen, mutta Alden jatkoi mallin kehittelyä vielä kahden vuoden ajan. Heillä oli jalkineen suhteen vahva kutina.

Tupsulouferi_Keikarissa2

Vuonna 1950 Alden lanseerasi ensimmäisen tupsuavokkaan suurelle yleisölle, joka tarttui uutuuteen energisellä innolla. Pian kenkätyyppiä tarjottiin yli 20 värissä miehille, jotka mieltyivät avokengän keveyteen, mukavuuteen ja omintakeiseen ilmeeseen. Yhä suuremmaksi suosio yltyi vuonna 1957, kun maineikas Brooks Brothers teetti Aldenilla oman tupsumallinsa ketjun satoihin myymälöihin. Pian miehet kandeista kaupparatsuihin tepastelivat tupsut hulmuten ympäri Amerikkaa, eikä kevyenklassinen miesten pukeutuminen ollut enää entisensä.

Tupsulouferi_Keikarissa3

Aldenin musta tupsukenkä on ollut yksi tehtaan suosituimmista malleista yli 60 vuoden ajan, ja profiloitunut Amerikassa syystä tai toisesta lakimiesten sekä lobbareiden pukineeksi. Vallattomasti pomppivasta, ajan saatossa hapsottavasta tupsusta huolimatta tämä mallin suosio ei ole heilunut. Silti tupsuttelu ei kaikkia miehiä innosta, ja avokenkä jakaa yhä mielipiteitä Atlantin molemmin puolin. Pukukengäksi se on kovin kevyt, mutta vapaa-ajalla erikoinen jalkine on omillaan kaikissa väreissä. Jos tupsu ei miellytä, joiltakin tehtailta omansa löytää rusetilla koristeltuna. Myös siipikärjys- ja brogue-malleja valmistetaan. Tupsuavokas on omanlaisensa.


Tikkitakki

0

September 25, 2014 by Ville Raivio

Tikkitakki (eng.quilt jacket) on lyhyt ja kevyt päällystakki, jonka päälliskangas luodaan yleensä keinokuidusta ja vuori topataan lämpimäksi keinokuidulla. Päällinen erottuu muista takeista timanttikuvioisella ompeleella, tikkauksella, joka on antanut vaatteelle nimen. Malli sai alkunsa Steve Gulyasin ja hänen vaimonsa, Ednan, luomuksena vuonna 1965. Heidän prototyyppinsä oli vedenpitävä tikkiliivi, jonka pari valmisti haulikkoradalla käytettäväksi, herraskaisten savikiekkoampujien lämmittelyasuksi. Muut ampumakerhon jäsenet kiinnostuivat nopeasti kätevästä päällisvaatteesta, joten pari päätti suunnitella Husky-yrityksensä liivistä myös takkiversion.

Tikkitakki_Keikarissa

Ensimmäiset värit olivat oliivinvihreä ja tummansininen. Takki valmistettiin Englannissa, sen päällismateriaali oli nailonia ja täyte polyesteriä. Takin leikkaus oli väljä, se suljettiin kuudella painonapilla ja takaosan kaksi halkiota saattoi sulkea kahdella napilla. Mallissa oli kaksi vinoa pussitaskua, joiden reunat koristettiin vakosametilla, ja hihoissa oli resorit. Huskyn valmistamien tikkitakkien suosio räjähti toden teolla, kun Englannin kuningashuoneen jäsenet nähtiin takki yllään: Kuningatar Elisabet valitsi ratsastukseen yhtiön tikkitakin ruskealla vakosamettikauluksella. Saarivaltion hienosto seurasi nopeasti perässä ja heidän perässä muutkin. Alkuperäistä mallia ei enää ole saatavilla, sillä Husky on jo kuopattu.

Tikkitakin etuja ovat yhä keveys, kätevyys, konepestävyys ja huolettoman rento olemus. Useista malleista löytyy myös vakosamettinen kaulus, joka ylös nostettuna suojaa kovimmalta tuulelta. Aivan purevimpaan talveen tämä takki ei sovellu kehnon lämmittävyden vuoksi, mutta se on ihanteellinen loppukesään, syksyyn ja alkutalveen. Keinokuituisena se taas hiostaa tukalasti lämpimässä, joten keskikesällä tikkitakki on parasta jättää vaatekaappiin. Tikkitakki kuuluu ennen muuta vapaa-aikaan ja rentoon oleiluun. Edustavaa siitä ei saa, sillä tikkiommel tekee takin kankaasta selvästi levottomamman kuin sileistä, pelkistetyistä kankaista. Suorat housut tai puku eivät ole tikatun takin ystäviä.

Tikkitakki_Keikarissa2

Malli on elänyt jonkinlaista renessanssia viimeisen kymmenen vuoden aikana, sillä yhä useampi valmistaja on uudistanut valikoimaa. Kevyt keinokuituinen versio on alkuperäinen, tänä päivänä markkinoilta löytyy kuitenkin tweed-kankaista, villakankaista, untuvatopattuna, vahakankaista, puuvillaista sekä teknisillä kalvoilla vahvistettua mallia. Toisin sanoen tikkitakkinsa saa halutessaan miltei missä tahansa muodossa. Myös värivalikoima on huomattavan laaja. Suomessa tikkitakki on jostakin kumman syystä sukupuolittunut: kovin harvan miehen yllä olen takkimallia nähnyt, vaikka mitään estettä siihen ei pitäsi olla – olihan ensimmäinen malli maskuliiniseen ampumaurheiluun tarkoitettu.


Kauluspaidan lyhyt historia

0

September 21, 2014 by Ville Raivio

Kauluspaidan historia on alusvaatteen historiaa. Ennen 1900-luvun koittoa kauluksella valmistettu paita oli yhtä henkilökohtainen kuin alushousut, eikä siitä sopinut näyttää tuntemattomille kuin pilkahduksia kalvosinten ja kauluksen muodossa. Poikkeus sääntöön olivat työläiset, jotka viljelivät maata tai valmistivat käsitöitä katseilta piilossa, mutta heidän yllään oli harvemmin paita kauluksen kera. Kauluspaidan perusmuoto, siis miehusta siihen liitetyillä hihoilla ja kauluksella, on pysynyt samana ainakin 1700-luvulta asti, kun taas materiaalit, valmistus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa.

Varhaisimmat valmispaidat olivat säkkimäisiä, jotta ne istuisivat mahdollisimman monen kehon ylle. Niiden päällä oli aina yksi tai useampi kerros muita vaatteita, joten tyköistuvuus ei ollut lainkaan arvossaan, vain kauluskoolla oli väliä. Sopiva hihojen pituus saatiin hihastimilla, jotka kiristettiin käden ympäri. Plastronien ja kravattien aikakaudella nykyistä frakkipaitaa muistuttava pystykaulus tai suora, kärjetön kaulus olivat vakiomalli, jonka ympäri kaulan asuste kierrettiin ja solmittiin. Kaulus ja kalvosimet tärkättiin tasaisen, edustavan ja siistin pinnan saamiseksi.

Aina 1800-luvun alkuun asti värilliset paidat olivat työväen nöyrä vaate, kun hienosto erottautui puhtaan valkoisin kauluspaidoin. Myöhemmin myös värikkäät paidat ilmestyivät herrojen harteille. Nykyinen kauluspaita on suoraa perua Viktoriaanisen Britannian herrasmiehen paidasta, liki 300-vuotisen länsimaisen pukeutumiskulttuurin vesa. Valkoinen oli muinoin vaikein väri pitää puhtaana ja tällaisia paitoja tarvitsi useamman, jotta viikosta selvisi hohtavana, joten vitivalkoisiin siirtyminen vaati joutilasta pääomaa. Lisäksi paitojen pesu oli hyvin työläs ja hidas toimi, joten valtaosa miehistä käytti surutta paitaa viikon tai pari ennen hoitoa. Pyykkärille maksaminen oli useimmille vaikea menoerä.

Likainen paita näytti ehommalta, kun pelkän irtokauluksen tai -kalvosimet vaihtoi. Nämä pienet irto-osat, jotka syntyivät 1820-luvun alkupuolella Amerikassa, oli myös helpompi pestä kuin koko vaate. Ennen teollistumista kaikki kauluspaidat valmistettiin käsin, useimmiten lähikarjan villasta, kun taas paitoihin erikoistuneet räätälit loivat hienompia tilauksia puuvillasta tai pellavasta. Vasta 1800-luvun lopulla valkoinen paita oli tehtaiden ansiosta halvempi ja yhä useampi mies otti sen käyttöönsä. Samoihin aikoihin ilmestyi ensimmäinen kauluspaita, jonka miehusta napitettiin kauluksesta helmaan asti. Aiemmin paidoissa oli joko nyöritys tai muutama nappi, ja ne vedettiin ylle. Hyvin korkeat ja jäykät kaulukset estivät vapaan liikkumisen ja työnteon, joten joutilas luokka valitsi ne käyttöönsä statusvaatteina. He eivät pystyneet juuri kumartumaan, joten tältä ajalta on peräisin sanonta “Katsoo nenänvarttaan pitkin.”

Aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti valkoinen, pitkä ja väljä irtokauluspaita oli jokaisen hienompaa paitaa tarvitsevan valinta. Sodan seurauksena Euroopan Belle Époque ja entinen säätyläiskulttuuri kuihtuivat, eikä pehmeisiin univormupaitoihin tottunut mies halunnut palata jäykkään malliin. Myös kankaiden säännöstely haittasi kovasti minkään ylimääräisen pukeutumisen tavoittelua. Näin irtokauluspaita katosi vuosien kuluessa, ja tilalle valmistettiin kauluspaitoja kiinni ommelluin kauluksin. 30-luvulta alkaen pehmeämmät, tärkkäämättömät kaulukset yleistyivät Windsorin herttuan esimerkistä. Tämän tyyli-ikonin asua seurattiin kaikkialla länsimaissa tarkasti, ja kaikesta hänen yllä nähdystä tuli pian muotia.

1900-luku oli kauluspaidan juhlaa, sillä koskaan aiemmin tämä vaate ei ollut tarjolla yhtä vaihtelevin yksityiskohdin, eikä siitä näkynyt yhtä paljon. Kaulus, kankaat, värit, kalvosimet ja muut muuttujat valmistettiin tuhansissa eri muodoissa. Samalla paidan semantiikka muuttui alusvaatteesta päällysvaatteeksi aina 1950-luvulta alkaen, kun miehet joukolla ryhtyivät käyttämään kauluspaitoja housujen ulkopuolella myös kaupungeissa, ilman takkia tai neuletta. Vaikka kauluspaita ei enää ole jokaisen miehen pukine, se on kestänyt aikaa mainiosti, sillä sen asua voi muunnella loputtomiin.


Klassikko on syntymässä

1

September 21, 2014 by Ville Raivio

Niin kuin useamman vuotta sitten uhkailin, minusta on tulossa tyylikirjailija. Klassikko ilmestyy ensi vuonna ja sen luettuaan, näin toivon, jokamies oppii itsensä vaatettamisen perusteet. Hyödyllisyyden lisäksi teoksesta luodaan kaunis, jolloin Klassikossa on sekä muoto että sisältö. Opuksesta on luvassa lisäinfoa myöhemmin Keikarissa.

http://www.kirja.fi/kirja/?ean=9789513180331


Mukama

2

September 20, 2014 by Ville Raivio

Mukama on uudehko suomalainen asusteiden verkkokauppa, joka perustettiin viime vuonna. Kaupan takana on Karlo Koskitanner ja Mikko Ikonen, kaksi virtuaalikaupan ja myynnin saralla kokemusta kerännyttä nuorta veikkoa. Molemmilla on omat erikoisalueensa, vaikka vastuut lomittuvat ja Mukama pyörii tasaväkisellä väännöllä. Idea omasta verkkokaupasta jalostui ja kehittyi muutaman vuoden ajan, lopulta tarkentuen päivittäin mukana kulkeviin henkilökohtaisiin tarvikkeisiin. Valtaosa alkuaikojen tavoitteista on saavutettu, näistä omistajien mieltä eniten ilahduttavat suuri asiakastyytyväisyys ja onnistuneet tuotemerkkivalinnat. Verkkokaupan valmistajat on valikoitu laadun, ekologisuuden ja vastuullisuuden mukaan, näitä seuraa tyyli ja käytännöllisyys. Etuna ovat sellaiset yhtiöt, joita ainoastaan Mukama tarjoaa suomalaisille. Yhtiö pyrkii erottautumaan myös kattavilla tuotetiedoilla sekä -kuvilla, lisäksi perinpohjaisella asiakaspalvelulla. Omistajien omat suosikkiapurit ovat Bellroyn tilaihmelompakoita.

Mukama_Keikarissa

Edustetut valmistajat:

Belroy
Mujjo
Troika
Elvis&Kresse
Secrid
Dosh
Costo
Status Anxiety
Ideal&Co.
Field Notes
Moleskine
Booq
Obstructures
Klean Kanteen

Valikoima laajenee tulevaisuudessa, sillä verkkokauppa etsii jatkuvasti uusia valmistajia rivistöönsä.

Omaan silmääni Mukaman verkkokauppa on hyvin selkeä ja helppokäyttöinen, tavallisesta poiketen myös tuotetiedot, -kuvat sekä -mitat ovat kattavat. Tämän tulisi olla vakioasia verkkokaupassa, mutta niinpä vain typerän moni puoti jää puolitiehen. Kysyessäni, miksi Keikarin lukijan tulisi valita Mukaman mukavahko valikoima, omistajat vastaavat: “Tarjoamamme tuotteet ovat läpäisseet vaativan seulan – ne ovat laadukkaasti ja vastuullisesti tuotettu. Tilaaminen on vaivatonta, tuotteet toimitetaan rivakasti kotiin saakka ja asiakapalvelumme on täsmällistä.”


Erot 10€ ja 100€ solmion välillä

0

September 14, 2014 by Ville Raivio

Se on silkkiä, taittaa valoa, tuntuu kädessä ihan kivalta – ja kuristaa. Solmioinho syntyy todennäköisesti paksuja kympin asusteita käyttämällä, sillä harvapa parin kerran vuodessa solmiota tarvitseva haluaa laittaa sataa euroa silkkipalaan. Näiden kahden ääripään välillä on suuria eroja, joita haluan valottaa tänään, ja ehkä samalla poistaa solmioinhon lukijalta. Jos kauluspaidan kaulus on oikeaa kokoa, siis jättää muutaman sormen verran löysää tilaa kiinnitettynä, todennäköisin syypää epähymyyn on kuristava solmio. Syykin on selvä.

Kymmenen euron solmioissa käytetään halvimpia silkkikankaita, jotka ovat yleensä surullisen ohuita. Keveyden vuoksi ne eivät laskeudu siististi kaulalta vyötärölle, joten valmistajat ratkaisevat ongelman lisäämällä solmioihin paksun vuorimateriaalin. Tämä vuori muodostaa valtaosan kympin solmion painosta, ja vuori kun ei käyttäjälle näy, sen ulkomuodolla tai materiaalilla ei niin väliäkään ole. Polyester on vahva suosikki. Kun päällismateriaali on hyvin ohutta silkkiä, budjettisolmion kohdalla miehen kaulassa on oikeasti tuhti vuori solmion sijaan.

Paksu vuori puristaa kauluksen ympäri kiedottuna kaulaa, ja johtaa pullottaviin solmuihin, jotka nostavat paidan kaulukset koholle – ei siis ihme, jos inho kuristavia solmioita kohtaan syntyy helposti. Hienommissa solmioissa vuori on pienempi ja useimmiten villaa, joka säilyttää muotonsa hyvin. Kun solmion kääntää ympäri ja kappaleita raottaa, vuorimateriaali näkyy kyllä. Paitsi materiaalien perusteella, sadan euron solmiot voi myös karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Joko asiakas maksaa tunnetusta brändistä sekä markkinoinnista, jolla tästä erinomaisuudesta tiedotetaan kaikkialla, tai sitten käsityöstä sekä ajasta, joka asusteen valmistamiseen on käytetty. Yksin hinta ei takaa esimerkillistä solmiota, mistä todisteena ovat sadat tyylitellyt muotihuonelogot keskinkertaisissa asusteissa.

Käsityöläisten solmiot leikataan, ommellaan ja viimeistellään yksi kerrallaan, kun taas budjettiratkaisut leikataan päällekkäin kasatuista kankaista ja ommellaan kokoon koneilla. Sadan euron solmioissa on usein käsin rullatut ja ommellut saumat, kympin solmioissa on litteät ja prässätyt saumat. Jussi Häkkinen, Suomen Herrainpukimon suunnittelija, kertoo solmion vievän ompelijan työpäivästä ainakin puoli tuntia, tarkimmissa töissä tunnin. Laadukkaissa silkeissä on voimakkaat värit sekä eläväinen pinta, joka vaihtaa sävyään valon määrän ja suunnan mukaan. Keskinkertaisissa silkeissä on vähemmän väriä ja hehkua. Laatusilkit luodaan seripainossa, jossa valikoidut värit painetaan kehykseen jännitetyn seulakankaan avulla silkin pinnalle. Yksi väri kerrallaan.

Kehnommissa silkeissä käytetään suihkutulostusta, jonka toiminta muistuttaa kotitulostinta, ja kaikki värit hoidetaan kerralla. Silkin laatua voi tarkastella paremmin miesten vaatehtimon näyteikkunan vierellä luonnonvalossa. Taiten tehdyssä satasen solmiossa asusteen kappaleiden välillä kulkee usein piilosilmukka, jonka pää löytyy solmion kapean kärjen luota. Se on merkki käsityöstä, takaa ompeleille hieman joustoa ja silmukasta vetämällä ompeleet saa myös kiristettyä. Laadukas solmio säilyttää solmun hyvin, palautuu käytön jälkeen alkuperäiseen muotoonsa ja sen kärki on vuorattu samalla materiaalilla mistä päällinen on tehty. Myös kapeamman pään pidike solmion takapuolella on samaa materiaalia kuin päällinen. Ero 10 euron ja 100 euron solmion välillä muodostuu siis materiaaleista sekä valmistustavasta. Kun kaulallaan on kokeillut molempia, valinnasta tulee toivon mukaan helppo ja selvä. Solmioinho myös katoaa vähemmän kuristavien kokemusten myötä.


Puvun lyhyt historia

1

September 7, 2014 by Ville Raivio

Länsimainen miesten puku on monisatavuotinen pukine, jonka leikkaus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa. Nykymuodossaan tämä kokonaisuus koostuu takista ja housuista, jotka valmistetaan samasta kankaasta yhdessä pidettäviksi. Toinen housupari ja pukuliivi ovat harvinainen lisä 2000-luvulla, sillä yhä harvempi mies tarvitse pukua usein ja valmistajat puolestaan haluavat karsia kuluja sekä nopeuttaa tuotantoa. Äärimmilleen tiivistettynä voin sanoa länsimaisen miesten puvun olevan Britannian yläluokan vuosisatainen maaseutupukine. Puvun kantamuoto on vuonna 1666 Englannin kuningas Kaarle II:n reformista syntynyt. Hänen käskystään Englannin hovin miehet ryhtyivät pukeutumaan kolmiosaiseen asuun, jonka koristeellinen, liki polvipituinen takki, reisipituinen liivi ja polvihousut olivat useimmiten samaa kangasta. Aiemmissa asuissa silkki ja pitsi olivat vakio, uusi asu oli villaa. Päätös oli merkittävä, sillä aiemmin villa oli ollut maaseudun ja työmiehen kangas. Samanlaisen asetuksen antoi myös Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV.

Regency- eli sijaishallitsijan aikakaudella Englanti muutti suuntaa. 1800-luvun alussa muuan George Bryan “Beau” Brummell suunnitteli ja teetti oman mallinsa lievetakista, joka sai säätyläisten hyväksynnän. Ilman Beaun ystävyyttä kuninkaan poikaan, uusi lieveasu olisi tuskin lyönyt itseään läpi. Uusi ilme perustui Englannin yläluokan maaseutuasuun, joka luotiin vahvoista, paksuista ja kestävistä villakankaista. Englantilaiset räätälit olivat oppineet venyttämään, kutistamaan ja muokkaamaan villaa höyryllä niin hyvin, että vaativa luokka kelpuutti työn. Beaun asu oli läpeensä pelkistetty, koristelematon, silkitön ja entiseen verrattuna huokea, miltei demokraattinen. Takki ja housut olivat eri kangasta, mutta kaulaan oli ilmestynyt pellavakravatti, joka solmittiin ylle. Jalassa oli korkeat nahkasaappaat, jotka kiillotettiin edustuskuntoon. Polvihousujen tilalla oli pitkälahkeinen housumalli.

Puvun seuraava muoto Britanniassa oli suomeksi nimetty redingote (riding coat, eng. frock suit), joka vakiintui edustusasuksi 1830-luvulla. Se oli todennäköisesti sotilaallista alkuperää, sillä takki oli kaksirivinen ja korkealle napitettu. Asu koostui nyt mustasta polvipituisesta takista ja juovikkaista harmaista housuista. Asun kanssa puettiin irtokauluspaita, kaulaan plastron tai kravatti, jalkaan pukusaappaat. Päähine oli useimmiten silinteri ja kädessä kantajalla heilui keppi. Kokonaisuus oli Viktoriaanisen aikakauden säätyläisen peruspukine, niin sanotun nousevan keskiluokan ja vakiintuneen herrasväen omin asu. Saketti ilmestyi vasta 1850-luvun tienoilla, aluksi se oli vapaa-ajan asu. Nykymuotoinen puku ilmestyi miesten ylle 1800-luvun lopulla. Lyhyt takki ja samasta kankaasta luodut housut olivat ensin urheilu- ja maaseutuasu.

Suurimmat vaikuttajat frakin, saketin ja redingoten katoamiseen olivat kaksi maailmansotaa sekä niiden tuomat suuret sosiaaliset muutokset. Sääty-yhteiskunnan voimakas ote ja maan omistavan luokan etuoikeus murtuivat. Uudet sukupolvet halusivat tehdä näkyvän eron isien ja isoisien menneeseen maailmaan, eikä jäykkyys enää vedonnut univormujen keveyteen tottuneisiin. Arki siis arkipäiväistyi ja puku otti edellisten asujen paikan, ja nämä asut puolestaan varattiin juhlakäyttöön. Häät, valtiotilaisuudet, diplomatia ja tanssiaiset pitivät elossa asuja menneestä. 1900-luvun aikana miesten pukua on leikelty uusiksi ja yksityiskohtia muuteltu, mutta perusrunko on yhä sama. Näitä monia vaiheita voi opiskella esimerkiksi Eric Musgraven mainiosta teoksesta Sharp Suits.

2000-luvulla puvusta on tullut arkiasun sijaan enemmän tai vähemmän seremoniallinen pukine, jolla erotetaan juhlatilaisuudet arjesta. Myös valituilla aloilla puku on työasu, jolla ilmaistaan arvostus asiakasta, kuulijaa, katselijaa, työyhteisöä tai -arvoja kohtaan. Amerikkalainen Paul Stuartin vaatehtimo on kuvannut puvun aseman kiinnostavalla tavalla: “Sopiva bisnespuvun virka on tarjota miehelle yksityisyys, jotta epäolennaiset [ulkoasun] ennakkoluulot eivät ilmaannu kaupankäynnin esteeksi.” Toisin sanoen puku on jokseenkin neutraali asu, jossa miehen asuinseutu, vapaa-aika tai vapaa vaatemaku eivät häiritse toisia. Puvun suurin vastakohta olisi kaiketi ulkomaankaupan käyminen kansallisasussa. Toki puku ei poista puheesta murretta tai muuta kantajansa mielipiteitä, mutta kaupunkikuvassa se ei myöskään pistä silmään. Puku on kestänyt aikaa, sillä se on loputtomiin muunneltavissa.


Espadrillo-kengät

0

August 31, 2014 by Ville Raivio

Espadrillo (eng. espadrille) on matala sandaalityyppi, jonka päällinen on perinteisesti purjekangasta ja litteä pohja köydestä valmistettu. Nimensä se on saanut Espartoheinästä, jota on käytetty köysissä ja sandaalin pohjissa. Tässä kenkätyypissä ei yleensä ole vuorikangasta tai -nahkaa, eikä tukea kantakupissa. Näin se on hyvin kevyt, ilmava, halpa ja helppo jalkine kaikissa kuumissa ilmastoissa. Myös muita kankaita on käytetty päällisissä ja samoin kumipohjia, joiden reunoissa on köysikoriste.

Espadrillot_Keikarissa

Joissakin malleissa on myös nilkan ympäri kierrettävät nyörit, jotka pitävät popon paikallaan koristeellisesti. Vaikka nykyisin espadrilloja näkee enimmäkseen naisten jalassa, sandaali on ollut unisex-pukine kauan ennen sanan syntyä. Näitä käteviä pukineita on valmistettu ainakin 1300-luvulta alkaen Espanjassa sekä eteläisessä Ranskassa. Espadrillo oli alun perin maanviljelijöiden halpa ja kätevä jalkine, jonka valmistukseen ei tarvittu kallista nahkaa. Espanjan sisällissodan aikaan tasavaltalaisten joukoille jaettiin kolme paria espadrilloja, jotka olivat yhdessä halvempia kuin yksi pari nahkasaappaita.

Espadrillot_Keikarissa2

Suuremman yleisön suosioon espadrillot nousivat 1930-luvulla, kun Pyreneillä vierailleet toivat sandaaleita tuliaisina kotopuoleen. Espanjan ulkopuolella espadrillo on ollut suosittu rantajalkine, vaikka se ei kuivakaan kovin nopeasti. Tämän nöyrän sandaalin ulkomuoto ei ole juuri muuttunut puoleen tuhanteen vuoteen. Se on yhä erinomaisen ilmava, kevyt ja mukava vapaa-ajan sandaali, joka kestää parin kesän käyttöä sekä köysi- että kumipohjaisena. Jalkavaivaisille se ei sovi, sillä malli ei tarjoa juuri lainkaan tukea jalalle. Köysi myös mukautuu jalkapohjan muotoon käytön myötä ja kangaspäällinen venyy ajan kuluessa. Espadrillo on Espanjan pehmein lisä klassikoiden varmaan joukkoon.

Espadrillot_Keikarissa3

Ylin kuva: Atte Rytkönen


EdT-kikka

0

August 29, 2014 by Ville Raivio

Uusilla vaatteilla on tapana haista. Tämä useimmiten pistävä haju on yhdistelmä materiaaleja, tehdasta, varastoa sekä kauppaa, ja lopputulos on kaukana miellyttävästä. Haisu katoaa kyllä ajan ja käytön myötä, kun omistajan kehon ominaistuoksu ja kodin tuoksut tekevät tehtävänsä. Myös tehokas tuulettaminen auttaa, mutta sitten on myös näitä sitkeitä tapauksia, joiden kohdalla kikka on poikaa. Se on myös yksinkertainen: suihkaus tai kaksi lukijan lempituoksua on yleensä riittämiin lemun poistamiseksi. Käsittelen yhä kaikki taskuliinat, kaulaliinat, solmiot, takit, päällystakit sun muut tällä keinolla. Kultainen keskitie on paras neuvo sekä elämässä että tuoksuissa – tavoitteena kun ei suinkaan ole saada astmaatikkoja kakomaan.

EdT_kikka_Keikarissa


Parranajotarpeet Executive Shaving -verkkokaupasta

0

August 28, 2014 by Ville Raivio

Executive Shaving on vuonna 2004 perustettu mukavaan hygieniaan erikoistunut verkkokauppa. Viisi vuotta sitten yhtiön energiseltä vaikuttava omistaja Brian Mulreany osti ES:n entiseltä omistajalta, ja siirsi toiminnan Glasgowiin. Firman alku oli kankea, sillä ensimmäinen omistaja ei ilmoittanut edes puhelinnumeroa, josta asiakas saisi edustajan kiinni. Mulreanyn aikana firman henkilökunta on kasvanut kolmesta kymmeneen ja tuottavuus noussut viisinkertaiseksi. Nykyisin ES:llä on myös kivijalkapuoti ja uusi verkkokauppa avautuu lokakuun lopulla. Omistaja kertoo minulle yhtiön erottuvan kilpailijoista palvelunsa avulla. Puhelinlinjat pysyvät auki ja asiakas pääsee etukäteen sopimalla varastokierrokselle satojen tykötarpeiden luo. Myöskään tyhmiä kysymyksiä ei yksinkertaisesti ole. Partakojeet, -voiteet, -saippuat, -sudit, -peilit ja muut hygienian hoitoon luodut tuotteet ovat ES:n leipälaji. Myös naisille on pienempi valikoima.
Executive_Shaving_at_Keikari_dot_com2

Executive_Shaving_at_Keikari_dot_com

Executive Shavingin uusin aluevaltaus on oma mallisto. Viime vuoden alussa kauppa valitsi skotlantilaiset valmistajan ES-logoa kantaville hygieniatuotteille, joiden julkinen salainen ainesosa on Loch Leen vesi. Tällä hetkellä kosteusvoide ja parranajokoje ovat jo tarjolla, muut lanseerataan lokakuun aikana. Oman malliston tavoitteena on tarjota Englannin paras hinta-laatusuhde parranajoon. ES lähetti Keikarin tarkasteluun kosteusvoiteen ja kojeen.

Executive_Shaving_at_Keikari_dot_com4

Executive_Shaving_at_Keikari_dot_com3

Voide saapuu pumppupullossa, on kehitetty kaikille ihotyypeille ja tuoksuna on vahva sammal. Kokeilun perusteella se ei jätä kuivaakaan ihoa kuivaksi tai rasvaisen näköiseksi, imeytyy hyvin eikä haise liiaksi. Koostumus on paksu, joten pakkauksesta riittää kosteutusta pitkäksi ajaksi. Braveheart-niminen koje taas leikkaa voimakkaasti kuin elokuvan sankarihahmo. Terän kulma on vahva, joten sitä en suosittele vasta perinteistä parranajoa aloittelevalle. Myöskään paksulle tai jäykälle karvalle se ei ole paras valinta, vaan tuppaa nykimään terällä kuin terällä. Muunlaiset karvat se hoitanee pois tehokkaasti ja nopeasti. Varressa on karhea ja pitävä hionta sekä tuhti paino.

Executive_Shaving_at_Keikari_dot_com6

Executive_Shaving_at_Keikari_dot_com5


P3-silmälasikehys

0

August 10, 2014 by Ville Raivio

P3 on klassinen silmälasikehys, joka muotoillaan jonnekin pyöreän ja ovaalin välimaastoon. Tässä kehysmuodossa nenän yläpuolella oleva silta on valettu tai kaiverrettu osaksi samaa palaa kuin linssejä ympäröivä kehys. P3 ei yleensä ole leveä, mutta se on kuitenkin tavallista korkeampi, ja kehyksen alaosa kaartuu voimakkaammin kuin yläosa. Muodossa sekä sangat että kehysten reunat ovat ohuet, ja usein kehysten laidoissa on pyöreät metalliset kiinnikkeet, jotka toimivat myös koristeina. Varhaisissa malleissa sangat liitettiin keskelle kehyksen reunaa ja sillan alla oli pehmusteet, myöhemmin sangat kohotettiin reunan yläosaan ja pehmusteet katosivat joistakin versioista. Silta muotoillaan yleensä avaimenreiän näköiseksi. British Optical Association Museumin kuraattori Neil Handley kertoo minulle, että amerikkalaisen nimensä kehys on saanut Yhdysvaltain armeijan varustoimikunnalta. Se jakoi likinäköisille sotilaille tämänmuotoisia kehyksiä Toisen maailmansodan aikana ja nimesi ne kuivasti.

Britanniassa muoto kulkee nimellä panto tai PRO. P3 on siis pantoskooppinen eli pituuspiirin luku, jossa linssin sivuttaisessa ja korkeusuuntaisessa kulmassa on kolmen millimetrin ero. P3:n kultakausi oli Amerikassa 1950-60 -luvuilla, kun yhä useampi mieltyi sotamiesten kasvoilla näkemiinsä kehyksiin ja valitsi saman mallin nenälleen. Toinen suomenkielinen nimitys P3:lle on sarvisankakehys, sillä ennen muoviteollisuuden edistystä suuri osa näistä kehyksistä luotiin naudansarvesta. Vielä harvinaisempi materiaali oli kilpikonnan luinen kilpi, josta on syntynyt kolmas nimi, tortoiseshell frames. Tänä päivänä suosituin materiaali on asetaatti, sillä sarvikehys on herkkä ja kilpikonniin ei enää saa kajota.

Sekä sarvessa että kilvessä on luonnostaan kaunis ruskean sävyissä vaihteleva väri, joka on suuri syy peekolmosen viehätykseen. Tästä huolimatta kehysmallin voi luoda myös metallista, ainoastaan muodolla on nimen kannalta väliä. Kullan värinen metalli on ollut suositumpi kuin hopean värinen. Vanhoja valokuvia katsellessa huomaan P3:n olleen suosittu kirjailijoiden, lakimiesten, journalistien, arkkitehtien, akatemian ja muiden luovan alan miesten kasvoilla. Joukkoon tummaan mahtuu myös poliitikkoja.

Nimien puolesta voin linkittää John F. Kennedyn, Harry S. Trumanin, James DeaninMohamed ElBaradein, Tom Brokaw’n, Arthur M. Schlesinger Juniorin, Matti Klingen, presidentti Paasikiven sekä koko kansan Björn Wahlroosin. Mielestäni paras P3:n pääväriksi on tummanruskea, sillä näin kehys on sopivan tumma myös juhlaan. Beige versio on parhaimmillaan kevään ja kesän paisteessa. Laikukas, läpikuultava ja ruskean eri sävyissä vaihteleva kehys on myös kiinnostava sekä eläväinen. Täysmustana tai metallisena P3 menettää osan hohdostaan, vaikka muoto säilyy toki samana.

Kätevin ja suurin löytämäni valikoima P3-kehyksiä on amerikkalaisen Ben Silverin kokoelmassa, josta omansa voi poimia monissa väreissä.


Sack-leikkaus

0

August 10, 2014 by Ville Raivio

Sack-leikkaus (eng. sack cut) on takeissa käytetty leikkaustyyli, joka erottuu tavanomaisesta. Miltei kaikissa nykytakeissa on kaksi rinnasta taskun yläpuolelle ulottuvaa muotolaskosta, jotka kaventavat vaatetta ja tuovat siihen muotoa. Miehen harteita kapeampi vyötärö saadaan erottumaan niiden avulla paremmin. Sack-takeissa muotolaskoksia ei ole lainkaan, ja niiden selkäpuoli myös ommellaan kahdesta suuresta kappaleesta. Tämä tyyli syntyi Ranskassa 1800-luvun puolivälissä, jolloin kaikkien miesten juhla- ja edustustakkien selkä leikattiin neljästä kaartuvasta palasesta. Ranskalaisen sacque-takin siisti etuosa sekä vielä siistimpi selkä olivat jotakin uutta ja erottuvaa, myös helpompi ja nopeampi valmistaa. Sack-nimi on peräisin joko takin säkkimäisestä suorasta laskeutumisesta tai ranskankielisestä alkuperäisnimestä.

Brooks Brothersin nykytuotantoa säkkimiehustalla

Säkkitakin valmistajan täytyy kaavoittaa ja leikata kangas paljon tarkemmin kuin tavanomaisesti, jotta vaate seuraa kehon muotoa – tai sitten unohtaa koko asia. Sack-leikkaus nimittäin on yksi vanhimpia puvun muotoja, joka 1800-luvun lopulla mahdollisti teollisen vaatevalmistuksen ja koko kansan pukemisen. Leikkaus on väljä ja sopii sekä langanlaihan että turpean miehen ylle, muttei muutoksitta pue oikein ketään. Aikakaudella, jolloin puku oli myös miltei jokaisen miehen arkiasu, tummansininen serssikangaspuku säkkileikkauksella oli jokamiehen pukine ympäri USA:n mantereen. Sisätyöläiset ja myyjät käyttivät omaansa työasuna, käsityöläiset kirkkovaatteena, hienosto vapaa-ajan asuna.

Waka wanha BB #1 Sack Suit

Sack-takeista ei voi kertoa kertomatta samalla Brooks Brothersin Number One Sack -puvusta. Vuonna 1901 syntynyt malli on kaikkien aikojen suosituin säkkileikkaus, joka hallitsi amerikkalaista miesten pukeutumista kuuden vuosikymmenen ajan. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta Brooks Brothersin sadat myymälät ja verraton hinta-laatusuhde teki eron. Tämä kolminappinen, keskimmäisellä napilla suljettava, yksirivinen, suorana laskeutuva ja luonnollisella hartialinjalla luotu asu oli yhtä amerikkalainen kuin farkut ja T-paita. Väljä, säkkimäinen leikkaus peitti vartalon muodot ja piti huomion miesten kehojen sijaan näiden osaamisessa ja mielipiteissä. Se myös mahtui kaikenlaisten kehojen ylle, joten Brooks Brothersin ei tarvinnut luoda kymmeniä eri leikkauksia mallistoonsa. Säkkitakki oli myös olennainen osa Ivy League -tyyliä, Amerikan eliittiyliopistojen sekä vallankäyttäjien asu vuosikymmenien ajan.

Tänä päivänä sack-takki on harvinaisuus, jota valmistaa enää muutama amerikkalainen tehdas. Syystä tai toisesta väljä, enimmäkseen muodoton takki on jäänyt epäsuosioon myös yliopistoissa sekä poliitikkojen parissa. Leikkauksen valmistaminen olisi helpompaa ja nopeampaa kuin kehonmyötäisten takkien, joten tehtailla olisi kyllä motiivi sen palauttamiseen, ja säkkitakki olisi myös väljänä mukava yllä. Muoti on kaiketi sivuuttanut menneiden aikojen ilmeen. Leikkaus kuitenkin elää harvojen Ivy League -tyylin harrastajien harteilla sekä varttuneiden miesten, jotka pukeutuivat näin jo 60-luvulla. Tämä on menetys, sillä laskostamaton takin miehusta on hyvin siistin näköinen. Tällaisen takin voi myös kavennuttaa, jolloin sen saa tyköistuvaksi niin kuin aikamme ilme suosii.

Kuvat: Matti Airaksinen, Brooks Brothers


Panama-hattu

2

August 10, 2014 by Ville Raivio

Panama-hattu on nimestään huolimatta ecuadorilainen hellepäähine, joka kudotaan Toquilla-kasvin lehdistä. Tätä kasvia kutsutaan myös Panama-palmuksi, mutta biologit kertovat sen olevan yksisirkkaisten lahkoon kuuluva kairapalmukasvi, siis palmu vain lempinimeltään. Ecuadorissa Toquillan lehdistä on kudottu päähineitä satojen vuosien ajan ennen kuin Panama-hattu sai nykyisen nimensä, joka on perua 1800-luvun kasvaneesta maailmankaupasta. Tällöin ecuadorilaisia hattuja kuljetettiin yli tuhat kilometriä pohjoisen Panamaan, jonka mainio sijainti takasi varmat markkinat ja paremman hinnan. Vuosisadan puolivälin kultaryntäys Kaliforniaan toi Panamaan runsaasti onnenkoittajia matkalla kultakentille, ja he ostivat osavaltion kuumaan ilmastoon sopivia hattuja maan toreilta.

Samoin Panaman kanavaa kaivaneet työmiehet käyttivät näitä päähineitä, sillä työpäivät olivat pitkiä eikä aurinko antanut armoa. Valtaosa hatuista ostettiin Panamasta ja nimi on tämän myötä pysynyt. Kuitenkaan Ecuadorissa hattua ei kutsuta Panamaksi vaan nimellä sombrero de paja toquilla, Toquilla-olkihattu . Vuoden 1855 maailmannäyttely Pariisissa toi Panama-hatun suuren maailman kokeiltavaksi ja tästä alkaen maailmanlaajuinen suosio on kestänyt aina 2000-luvulle asti. Näitä hattuja toki näkee harvemmin nyt kuin vielä 1940-luvulla, mutta hellehattu on kestänyt aikaa paremmin kuin huopahattu.

Valtaosa klassisista miesten päähineistä on saanut arvostuksen lämpönsä vuoksi: villakangaslätsä, huopa-fedora tai kaninkarva-homburg eristävät päästä nousevan lämmön, mutta suojaavat samalla silmiä auringolta ja päänahkaa viimalta. Panama suojaa päänahkaa ja silmiä auringon pistelyltä, mutta pitää samalla pään kylmänä. Huokoinen kasvikuitu päästää hien haihtumaan ja sallii jokaisen tuulenpuuskan lävitseen. Käsintehdyt ja alkuperäiset Panamat valmistetaan Ecuadorissa valtaosin Montecristin, Jipijapan ja Cuencan kaupungeissa. Vain kymmenys tuotannosta jää maan omaan käyttöön, sillä Panama on tunnettu ympäri maailman. Tämä päähine on vahva, joustava, kevyt, ilmava ja hyvin mukava helteellä. Panamat arvotetaan lankalukunsa mukaan, vaikka hattuja ei luodakaan langasta vaan kuidusta. Mitä enemmän yhteen kudottuja kuituja voi tuuman pituudelta laskea, sitä laadukkaampi hattu on.

Tiheästi kudotun hatun valmistaminen on hidasta, mutta suuri määrä kuituja takaa vahvemman ja paremmin joustavan hatun. Samalla hinta nousee, sillä kutoja on sidottu yhden hatun pariin pidemmäksi aikaa. Käyttötaiteesta voi puhua, kun hatun valmistaminen on vienyt lähemmäs puoli vuotta. Kaupoista löytää myös koneellisesti kudottuja Panamoita, mutta niistä puuttuu romanttinen mielikuva ihmisestä, joka suuressa nerokkuudessaan käyttää luonnon suomia anteja luodakseen jotain kaunista sekä hyödyllistä. Vaikka useimmiten nähty Panama-tyyli on trilby, hatun nimi viittaa enemmän valmistustapaan, -maahan ja -materiaaliin kuin ulkomuotoon. Niinpä Panama taipuu sekä edustavaan että vapaa-ajan löhöilyyn riippuen hatun muodosta. Panaman suosion syy on selvä: parempaa päähinettä minkä tahansa maan kesäheilteille ei ole.

Kaiken ja enemmän Panamasta löytää journalisti Brent Blackin sivustolta, sillä hän on omistanut viimeiset kolme vuosikymmentään tämän päähineen saloille.

Kuvat: Matti Airaksinen


Solmioneula

3

August 3, 2014 by Ville Raivio

Solmioneula (eng. tie clip) on useimmiten jalometallinen solmion asuste. Se kiinnitetään kauluspaidan nappilistan ja solmion ympäri, jolloin solmioneula toimii sekä koristeena että hyödyllisenä asusteena, joka pitää solmion paikallaan takin ollessa auki. Näin herkkä kaulan komistus ei roiku tiellä, uppoa lounaaseen tai heilu vauhkona tuulessa. Samalla neula säilyttää solmun kaarella, hieman kohonneena paidankaulusten alta. Valtaosa kauppojen neuloista on kullattuja tai hopeaa, ja vanhan käytännön mukaan asusteiden värin on hyvä sointua yhteen: yhtenäinen ilme tuo asuun harmoniaa, josta ihmissilmä nauttii. Siispä hopeinen neula tarvitsee kaverikseen hopean väriset kalvosinnapit tai rannekellon, vaikka asusteiden materiaali ei olisikaan samaa. Jostakin kumman syystä asusteen suomenkieliseksi nimeksi on vakiintunut solmioneula, vaikka koriste on muodoltaan kaukana neulasta. Solmiohaka tai -solki on nöyrä ehdotukseni sanaksi, joka on kuvaavampi.

Ennen kuin solmiohaka saapui näyttämölle, miehet kiinnittivät kaulan asusteensa solmiopinnillä. Nykyisen muotoinen solmio syntyi vasta 1800-luvun loppupuolella, tätä ennen suurin osa kaulan koristeista oli plastroneja. Neulamainen solmiopinni kuitenkin vaati plastronin tai solmion sekä paidan lävistämistä, eikä jokainen silkkilaatu kuro umpeen kerran lävistettyä pintaa. Pinni on yhä kaunis, mutta tuhoisa asuste. Tyylihistorioitsija Alan Flusserin mukaan varhaisimmat solmiohaat ilmestyivät Amerikassa 1920-luvulla. Asustetta on käytetty samanlaisena yhteenkuuluvuuden tunnuksena kuin klubisolmiota tai kalvosinnappeja. Haan kultakaudella, noin vuosien 1920-1980 aikana, moni yritys ja yhdistys valmistutti asusteen omalla logollaan. Presidentit Hooverista Bush nuorempaan ovat kiittäneet tukijoitaan kampanjahaoilla.

Art Decon taivaita tavoittava Chrysler Building haan muodossa

Kaiketi Casual Friday -ilmiön, työpaikkojen pukukoodin rapistumisen ja vapaa-ajan asun kevenemisen myötä solmiohaka on harvinaistunut. Myös harva mies käyttää liivipukuja, joten liivikään ei hoida entistä tehtäväänsä solmion pitäjänä. Pukineen vaarantunut asema on sääli, sillä mikään toinen asuste ei pidä solmiota yhtä hyvin paikallaan ja poissa ruoasta. Toki helpommalla pääsee, jos takkinsa pitää aina kiinnitettynä, sillä takki pitää kyllä solmion aisoissa. Sopivin sijainti solmiohaalle on takin napitusnapin yläpuolella: tällä paikalla se hoitaa samalla tehtäväänsä solmion vartijana sekä koristeena. Alemmas sijoitettuna haka ei näkyisi, lähellä solmion solmua se veisi huomion itseensä ja pois käyttäjän kasvoilta, johon katseet kuuluvat. Vaakasuora kiinnitys on kovin jäykkä ja tylsä, kun vino ja alaspäin suunnattu kulma tuo eloa. Niin kauan kuin solmio on yhä käytössämme, haalle on paikkansa.


Neulesolmio

2

July 27, 2014 by Ville Raivio

Neulesolmio (eng. knit tie) on nimensä mukaisesti neulotusta kankaasta valmistettu tuubinmuotoinen solmio. Valtaosa kaupoissa myytävistä – ja todennäköisesti myös lukijan vaatekaapissa nököttävistä – solmioista on joko kudottuja tai painettuja. Näissä asusteissa on joko sileä, tasainen tai muutoin hyvin siisti ja edustava pinta, kun taas kudottujen solmioiden pinta on huokoinen, kohoileva, epätasainen. Lähemmässä tarkastelussa lankojen liitokset muistuttavat neuleen vastaavia. Neulesolmiossa ei ole vuorikangasta, eikä sitä ommella kokoon useasta silkkikappaleesta kuten tavallista solmiota. Klassisen tyylin merkkiteos Esquire’s Encyclopedia of 20th Century Men’s Fashions kertoo ensimmäisten neulesolmioiden syntyneen 1920-luvulla.

Amerikan puolella ne olivat hyvin suosittuja ainakin Wall Streetillä sekä Ivy League -yliopistoissa, ja rennon ilmeensä ansiosta tämä solmio on yhä olennainen osa Ivy-tyylin seuraajien kauloilla, erityisesti mustana. Neulesolmio voidaan valmistaa hyvin tiheällä neuloksella, jolloin asusteesta tulee sileämmän näköinen ja edustavampi, tai rempseästi karkealla neuloksella, joka johtaa rentoon ilmeeseen. Väreille tai materiaaleille ei ole rajoitteita, joskin kesän helteellä neulottu puuvillasolmio on viileämpi kaulan ympärillä, kun talven viimassa paksumpi silkki tai villa-silkkisekoite tuo kerroksen lisälämpöä. Tunnetuin neulesolmiomies on taatusti James Bond, jonka kaulalla asuste on ollut miltei poikkeuksetta kuvioton, väriltään musta tai yönsininen.

Valtaosa neulesolmioista on joko vaakaraitakuvioisia tai yksivärisiä, joissa neuloksen muoto sekä tekstuuri nousee pääosaan. Toisin kuin solmioissa yleensä, miltei kaikkien neulesolmioiden kärjet ovat vaakasuoria, kuin veitsellä leikattuja. Ne ovat myös kapeampia kuin kudotut ja painetut solmiot, useimmiten vain 6 senttiä leveitä. Tämä suuri kapeus näyttää erikoiselta kookkaan miehen yllä, mutta ongelmalta välttyy peittämällä kärjen takin alle. Kudottu tai painettu silkkisolmio on hillitty ja edustava, mutta neulesolmio on aina pintarakenteen ja kapeutensa vuoksi epävirallinen valinta. Se tuskin on parhaimmillaan pörssiyhtiön hallituksen kokouksessa, hautajaisissa tai muissa edustustilaisuuksissa, mutta kaikkialla muualla se kuroo umpeen virallisen ja epävirallisen vastakkainasettelun. Aika velikulta.


Rakenteeton takki

0

July 20, 2014 by Ville Raivio

Rakenteeton takki (eng. unstructured jacket) on nimensä mukaisesti irto-, päällis- tai puvuntakki, josta muotoa tuova irtoliina ja hartiatoppaus on poistettu. Pehmeydellä on monia muotoja ja rajanveto on hankalaa. Joissakin takeissa on nimittäin ohut pellavainen rintaliina ja hitunen vanua hartioiden tasoittamiseksi, toisissa on koko päälliskankaan sisäpuolen peittävä vuori, eräissä vuori on samaa kangasta kuin päällinen ja kaikkein pehmeimmissä ei ole edes hihavuoria. Tätä viimeistä optiota voidaan myös kutsua paitatakiksi (shirt jacket), sillä se valmistetaan kuin kauluspaita, mutta luodaan useimmiten takin yksityiskohdilla ja villakankaasta päällysvaatteeksi.

Rakenteettoman takin historia kulkee vaikutteina Lontoon kautta Roomaan ja sieltä Napoliin. Roomalainen räätälimestari Domenico Caraceni julkaisi tyylin filosofiansa esseen muodossa vuonna 1933: Orientamenti nuovi nella tecnica e nell’arte del sarto oli aikansa merkkiteos Italian räätäleiden käsissä. Caraceni oli opiskellut englantilaisten Savile Row -räätäleiden leikkauksia ja rakenteita takeista, joita asiakkaat jättivät hänelle muutostöihin. Hänen oppilaanaan oli tällöin muuan Vincenzo Attolini, johon mestarin kevyen rakenteen Eetos teki suuren vaikutuksen. Napolilainen vaatesuunnittelija Gennaro Rubinacci palkkasi Attolinin Napolin-verstaalleen, jossa nuori lupaus kevensi roomalaistyylisiä takkejaan entisestään ja loi rakenteettoman tyylin 1930-luvulla.

Caracenin esseen kuvitusta

Pehmeä takki sai suurimman sanansaattajansa Windsorin herttuasta. Hän oli tyylihistorioitsija Farid Chenounen mukaan yksi ensimmäisistä vuorittomien, rakenteettomien tweed-takkien käyttäjistä 30-luvulla. Täyspehmeät takit teki suuren yleisön tuntemaksi Giorgio Armani, joka loi nimeään kantavan muotihuoneen yhdessä Sergio Galeottin kanssa vuonna 1975. Saman vuoden heinäkuussa Giorgio Armani S.p.A. esitteli vuorittoman ja rakenteettoman miesten takin, joka ei luonut keinotekoisia muotoja vaan seurasi kantajansa kehoa. Tämä oli vallankumous aikakaudella, jolla miesten takit olivat jäykkiä, topattuja sekä leikkaukseltaan liioiteltuja. Tästä todisteena ovat lukemattomat kotialbumien sukulaiskuvat 70-luvun vaatteissa. Vuoden -75 lokakuussa seurasi rakenteeton naisten takki, joka luotiin miesten pukukankaasta — ja Armani oli saapunut.

Koska muotoa tuovat rakenteet ovat minimissä tai loistavat poissaolollaan, rakenteeton takki täytyy leikata tyköistuvaksi. Vuorittomien takkien saumat täytyy myös viimeistellä siististi, mikä hidastaa tuotantoa. Takki saa muotonsa käyttäjän kehosta ja kaartuu lihasten tai laardin myötä, eikä ole omiaan huonoryhtiselle. Tällainen takki näyttää pyöreämmältä ja pehmeämmältä kuin topatut verrokit, joten rakenteeton vaate on aina vähemmän virallinen sekä kevyempi, parhaimmillaan joko kuumassa ilmastossa tai vapaa-ajalla. Raskaan sarjan edustaminen vaatii jämäkkää rakennetta, vaikka Napolissa eletäänkin omalla tyylillä. Keveys asettaa suuret vaatimukset vaatteen kankaalle, jonka täytyy laskeutua siististi tukimateriaaleitta. Kuten olettaa sopii, italialaiset ovat kepeän kankaan ja takin mestareita. Keveys takaa mukavuuden.


Argyle-kuvio

0

July 13, 2014 by Ville Raivio

Salmiakkiruudukko (eng. Argyle) koostuu neljäkkään tai salmiakin muotoisista kuvioista, joiden ylitse kulkee päälliskuvio vastaavassa neljäkkään tai salmiakin muodossa. Random Housen sanakirja kertoo kuvion sekä nimen olevan peräisin Argyllin klaanin tartaanista, klaani puolestaan on vuosisadat asunut Skotlannin Ylämaiden länsipuolella Argyllissä. Argyle on yksi vanhimmista länsimaisista vaatekuvioista, joka usein toistetun anekdootin mukaan sai syntynsä, kun tartaanikangas leikattiin vinottain sukkia varten. Näitä jalkarättien kaltaisia villakangassukkia käytettiin kiltin kanssa jo 1600-luvulla. Argyllin klaanivärien mukaisesti varhaisimmat Argyle-kuviot olivat viher-valkoisia.

Skotlannin Ylämailta salmiakkiruudukko levisi ympäri Brittein saaria, ja sitä pidettiin ennen kaikkea vapaa-ajan kuviona. Siispä Argylea ei tumman puvun kanssa nähty, mutta maaseudulla, urheilussa ja vapaalla sitäkin mieluummin. Salmiakkiruudukko koki suurimman suosionsa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana, erityisesti polvisukkien muodossa polvihousujen kera. Windsorin herttua, aikansa valokuvatuin ja seuratuin miesten tyyli-ikoni, esitteli valtiovierailuillaan Argylen USA:n puolella. Vaikka kiinnostus heräsi varhain, vasta vuonna 1949 Brooks Brothers ryhtyi maahantuonnin sijaan valmistamaan omaa malliaan Amerikassa. Argylesta tulikin kanonisoitu osa niin sanottua Ivy League -tyyliä eliittiyliopistojen nuorten toivojen yllä.

Kuvion väreillä ei ole rajoituksia, joten salmiakkiruudukkonsa voi löytää mustanpuhuvana tai sateenkaaren kirjavana, hillittynä tai räikeänä. Päällisruudukon ansiosta kuvio luo illuusion kolmiulotteisuudesta. Valtaosa salmiakkiruutuisista vaatteista neulotaan työläällä ja hitaalla intarsia-tekniikalla, jossa jokainen erivärinen kuvio neulotaan erikseen ja liitetään toisiinsa. Tänä päivänä yleisimmät Argyle-vaatteet ovat sukkia, golf-housuja sekä neuleita. Mikään ei kuitenkaan estä sen käyttöä vaikkapa solmioissa, taskuliinoissa, kaulaliinoissa tai kalsongeissa. Kuvio on kuitenkin hyvin erottuva, joten Argyle-pukuja tai -päällystakkeja tuskin nähdään pian kävelemässä ympäri katuja. Parhaimmillaan vuosisatainen salmiakkiruudukko onkin veikeänä yksityiskohtana, pienenä pirteänä lisänä muutoin hillityssä asussa.


Ruskeassa tweedissä

0

July 9, 2014 by Ville Raivio

Päivän toimiva kokoonpano: vaaleanruskea kalanruotokuvioinen tweed-takki pehmeillä harteilla, karkea ja ruskea neulesolmio, solmiohaka, ruudukkopaita ja silkkinen paisley-taskuliina. Värisävyt on valittu ruskeasta paletista ja mukana on sopiva sekoitus tummaa sekä vaaleaa.

Kuva: Oldtrix


Plimsoll-kengät

0

July 6, 2014 by Ville Raivio

Plimsoll-kenkä on kevyt vapaa-ajan tennarin kantamuoto, jossa on paksuhko kuminen pohja sekä päällinen purjekankaasta. Ilman muuta tunnetuin Plimsoll-versio on Conversen valmistama All Star, joka syntyi vuonna 1917, tosin vuotta aiemmin oman The Champion -mallinsa ehti esitellä Keds. Englanninkielisen nimensä kenkämalli on saanut laivojen lastiviivamerkistä, jota myös Plimsoll-merkiksi kutsutaan, sen puolesta kampanjoineen poliitikko Samuel Plimsollin mukaan. Tennarin paksu kumipohja liimataan yläosastaan kiinni päälliseen, ja tämä liitos muodostaa suoran viivan kengän sivuille, ikään kuin lastiviivan. Liitoskohta on myös merkki siitä, kuinka syvään lammikkoon tennareilla voi astua jalkojen kastumatta. Joissakin malleissa kuminen kärjys peittää varpaankynnet, jotka muuten voisivat hangata päällisen rikki.

Ensimmäisen kumipohjaisen Plimsoll-kengän kehitti 1830-luvulla The Liverpool Rubber Company, joka loi mallinsa hiekkarantakäyttöön. Päällinen oli kestävää, joustavaa, kevyttä ja nopeasti kuivuvaa purjekangasta, pohja kuminen ja näiden vulkanisoidun liitoskohdan peitti erillinen kuminen nauha. Alun perin popon nimenä toimi sand shoe, mutta Plimsollin menestyksekkäästi puolustamama lastiviiva toi 1800-luvun lopulla mallille suositun lempinimen. Rantakäytön lisäksi tennari lanseerattiin pakolliseksi liikuntatuntien jalkineeksi Iso-Britannian kouluissa, ja malli on saanut monia muita lempinimiä eri puolella saaristovaltoja sekä Kansainyhteisöä. Näistä esimerkkeinä yleisimmät: Keds, tennis shoes, All-Stars, Chucks, sneakers, gutties, sannies, daps, dappers, pumps. Ennen nykyaikaisten juoksutennareiden aikakautta Plimsollit olivat jokamiehen, -naisen ja -lapsen perusvalinta kaikkeen urheiluun. Myös lukuisat valtiot ostivat valtaisia määriä Plimsolleja armeijoiden urheilukäyttöön.

Plimsoll on säilynyt koko lailla entisellään viimeisen vajaan 200 vuoden ajan, joten huoletta luen sen osaksi klassikoiden kaanonia. Purjekangaspäällinen tuppaa kyllä likaantumaan, mutta tennarit voi pestä pesukoneen herkällä pesuohjelmalla. Plimsollien paksumpi pohja myös kestää kauemmin kuin ohuet, ja valtaosa näistä tennareista on halpoja. Valitettavasti kenkätyyppi ei ole kovin kestävä, eikä pohjaa voi vaihtaa sen kerran kuluttua loppuun. Päällisen voi toki suojata mokkasuihkeen kaltaisella aineella, joka estää lian tarttumista ja sateen tuhoja. Kummoista tukea tennari ei vieläkään jaloille suo, mutta päällinen on ilmava ja pohja mukava. Jalkavaivaisille tukevammat kengät ovat silti paikallaan. Parhaimmillaan mikä tahansa Plimsoll-tennari on kätevänä ja kevyenä vapaa-ajan tossuna huolettomien housukankaiden seurassa. Myös hiekkarannoilla.

Kuva: Joonas Tanskanen


Bellroy-lompakon anatomia

0

June 29, 2014 by Ville Raivio

Bellroy on australialainen lompakkovalmistaja, joka suurpiirteisesti haluaa muuttaa tapamme kuljettaa tavaroita. Vuonna 2010 alkunsa saanut yhtiö syntyi perustajien mukaan kahden design-nörtin inhosta pullottavia lompakoita kohtaan. Valmistaja käyttää lompsien luomiseen ohutta kasvisparkittua naudan- tai lampaannahkaa, joka värjätään aniliinivärein. Ne läpäisevät nahkan ja väri tunkeutuu syvemmälle eikä peitä luonnollista ulkopintaa.

Ohut materiaali johtaa virtaviivaisempaan lompakkoon ja pehmeä nahka muotoutuu luottokorttien mukaan. Valmistus on Intiassa ja yhtiö kertoo maksavansa työläisille enemmän kuin maan minimipalkka vaatii. Bellroy käyttää vain The Leather Working Group -hyväksyttyjen parkitsimoiden nahkaa. Valmistaja myöntää kolmen vuoden takuun kaikille tuotteilleen, joiden suurin juju on suunnittelussa.

Esimerkkilompsa on Bellroyn Hide and Seek -malli oranssi-ruskeassa Java-sävyssä, joka saapui suomalaisen jälleenmyyjän, Mukaman, toimittamana. Viime vuonna syntynyt yhtiö tarjoaa lompakkoja, korttikoteloita, mobiililaitetarvikkeita, laukkuja sekä vihkoja arjen hallintaan. Niin kuin valmistaja lupaa, H&S-malli on siro ja ohut. Asustetta suojaa vahva, pahvinen paketti, jonka sisäpuolella on jännä Bellroy-kuosi ja valmistajan muistutus kasvisparkitusta, myrkyttömästä nahkasta. Leveys on 11½ senttiä, korkeus 9½. Kortteja sisään mahtuu 6-12, setelitila on mitoitettu euroille.

Nahka on hyvin sileää ja pehmeää, joustaa mainiosti ja tuoksuu erikoiselta. Kasvisten ansiosta teollinen, pistävä kromin lemu on poissa ja tilalla pehmeämpi aromi. Ompeleet ovat suoria ja tiuhoja, päällistä koristaa valmistajan metallinen pöllölogo. Setelitilan vuorissa on pieni piilotasku, johon mahtuu pari kolikkoa tai preservatiivi. Sen vieressä on kaksi halkiota, joihin saa pillerin tai jotakin muuta hyvin pientä.

Suurin yllätys on taitoksen alle piiloon jäävä toinen setelitila, johon voi talletella suuret setelit. Myös piilotilan vuorissa, jota koristaa Bellroy-kuosi, on tasku, johon voi piilottaa vielä salaisemmat piilotavarat. Ajokortille, passille tai muille suurtavaroille tilaa ei ole, myöskään kolikkotaskua Bellroy ei tarjoa missään mallissa. Riisuttu minimalismi, kompakti toimivuus ja mukava nahka ovat täkyjä, joilla valmistaja vetoaa katselijaan. Myös piilotila on jännä ominaisuus, jota en ole muissa lompakoissa aiemmin tavannut. Bellroy on erilainen.




Copyright © 2013 Ville Raivio




Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari