RSS Feed

A.W. Bauer trunk show Helsingissä

0

January 21, 2015 by Ville Raivio

Maineikas ruotsalainen A.W. Bauerin räätäliliike saapuu vierailulle Helsinkiin. Viikonloppuna 23.-24. tätä kuuta verstaan edustaja Jens Beck, joka aiemmin työskenteli Vaatturiliike Saumassa, ottaa miehistä mittaa Hotel Kämpin tiloissa. Myyntinäyttelyn keskiössä ovat mittatilauspaidat, jotka valmistetaan Italian Pescarassa. Toisin kuin yleensä, Bauerin mittatilauspaitoja varten jokaiselle asiakkaalle leikataan oma kaava, joka seuraa tämän vartalon muotoja. Valtaosa paitamaakareista vain säätää valmiita kaavoja. Kunnon kankaat takaa Thomas Mason, Tessitura Monti, Canclini sekä Loro Piana, jotka edustavat Italian taitoa paitakankaiden kudonnassa. Myyntinäyttelyn hintataso alkaa 180 eurosta ja tilauksesta kiinnostuneen on hyvä varata aikansa mailista beckATawbauerPISTEcom. Edustajan sanoin: “Mielestäni keikarin lukijan pitäisi tulla paikalle keskustelmaan, ihailemaan, väittelemään sekä tilaamaan.”

A.W._Bauerin_trunk_show


Chinot

2

January 18, 2015 by Ville Raivio

Khakit ja chinot menevät usein suussa sekaisin, mutta ero on helppo muistaa sen kerran löydettyään: khaki-housut valmistetaan aina vaaleasta khaki-kankaasta, kun taas chinojen väri voi olla mikä tahansa. Chinojen nimi on perua espanjankielisestä sanasta, joka tarkoittaa kiinalaista. Näiden housujen kangas on sileää, siistiä ja ohutta toimikasmuotoon kudottua puuvillaa, ja alun perin suurissa määrissä Kiinassa valmistettu. Chinot tulivat osaksi USA:n armeijan univormua ennen Espanjan-Yhdysvaltain sotaa 1800-luvun lopulla. Alun perin niissä oli korkea vyötärö, kapeneva lahje kankaan säästämiseksi, vetoketju, eikä lainkaan laskoksia. Chinoista tuli osa länsimaista miesten pukeutumista viimeistään 1940-luvulla, kun sodista palanneet toivat jalassaan käteviä ja vahvoja chinoja myös siviiliin. Väreistä oliivi ja beesi olivat suosituimmat, sillä nämä olivat USA:n armeijan valitsemia ja valmistamia.

Chino-housut_Keikarissa

Chinot ovat siisti ja melko edustava housumalli, joiden lähin vastine on khakit. Pelkistetty kangas sopii miltei kaikkien muiden vaatteiden seuraan, ja chinot on yleensä kätevä pestä pesukoneessa. Vaikka chinot muistuttavat ulkomuodoltaan puvunhousuja, erityisiä chino-pukuja myydään harvoin tällä nimikkeellä. Useimmiten valmistaja vain kutsuu malliaan puuvillapuvuksi. Chinoja voi käyttää ympäri vuoden kaikissa tilaisuuksissa, joissa pukua tai juhla-asua ei vaadita, mutta jonkinlainen perussiisti olemus on paikallaan. Useimmiten niiden kangas on ohutta puuvillaa, joka ei laskeudu siististi rypyttä, joten housumalli näyttää aina enemmän tai vähemmän roikkuvalta. Parhaimmillaan se on kaikissa väreissä kevään ja kesän lämpiminä päivinä, joihin villa ei välttämättä istu yhtä hyvin. Leikkauksen suhteen chinot ovat vapaata riistaa, joskin hyvin kireät tai matalavyötäröiset mallit eivät aikuista miestä uskottavasti pue.


Villan ominaisuudet

0

January 11, 2015 by Ville Raivio

Villa on luonnon ihme ja lampaan lahja ihmiselle. Vanhimmat löydetyt villavaatteet ovat peräisin Keski-Aasiasta ja liki 10 000 vuotta vanhoja. Ennen kuin lankojen kehrääminen äkättiin noin 3500 eaa., esi-isämme käyttivät lampaiden kokonaisina leikattuja taikka muokattuja turkkeja, tai leikkasivat teuraslampaan nahkan ylleen kuten inuiitit tekevät yhä porojensa kanssa. Muutaman vuosituhannen aikana lampaat levisivät Eurooppaan Kreikan kautta, mutta saapuivat Brittein saarelle vasta roomalaisten matkassa vuoden 55 eaa. hujakoilla. Tällä teolla oli dramaattiset seuraukset maailmanhistorialle, sillä valtaosa klassisen miesten tyylin pukineista on brittien luomuksia ja villasta tehty. Koko keskiajan britit ja espanjalaiset kilvoittelivat villan ja kutomisen herruudesta, ja vuoteen 1660 mennessä kaksi kolmasosaa Englannin ulkomaankaupasta oli villan tuomaa. Espanjalaiset puolestaan rahoittivat löytöretkiä kutojiensa käsien tuotoksilla.

Kun teollistuminen sai vauhtia kankaiden ja vaatteiden valmistukseen, villan kysyntä kasvoi suunnattomasti ja tarve uusille laidunmaille ilmeni. Nämä uudet tienoot löytyivät lopulta kaukaisesta Australiasta ja eteläisestä Afrikasta, joiden ilmastot olivat täydellisiä lampaille. Löytöretkeilijät kuljettivat määkijät uusille mantereille, ja vasta voimiaan kokeileva Yhdysvallat sai niistä tärkeän talouden 1660-luvulla. Uudessa Amerikassa lampaat kukoistivat eteläisissä lämpimissä ilmastoissa. George Washington, pitkän linjan lampaanjalostaja, astui presidentin virkaansa amerikkalaisesta villasta leikatussa puvussa. Eurooppalaisille kutojille ja villan mestareille tarjottiin välitön kansalaisuus kaukaisessa Amerikassa, sillä Washington piti villaa arvossa.

Loppu on historiaa, sillä villa on ylittämätön materiaali. Siitä on helppo kehrätä lankaa ja kutoa kangasta, se hylkii likaa ja hajuja, pitää värin, joustaa mainiosti, vastustaa rypistymistä, sillä on korkea palamispiste, eikä se sula syttyessään. Villa on kylmässä lämmintä ja kuumassa viileää, se imee itseensä kosteuden ja lämmittää myös märkänä. Villakuitu myös sitoo itseensä ilmaa, jota keho lämmittää, joten villavaate on kuin patteri iholla. Huovuttamalla tämä vain tehostuu entisestään. Ilma pääsee kulkemaan villakuitujen lävitse, joten villakankainen vaate on viileämpi ja päästää hien haihtumaan. Villakankaita voi muokata höyryllä ja kosteudella miltei loputtomiin, ja villa myös laskeutuu erinomaisesti.

Villakankaat on kätevä jakaa kahteen tyyppiin. Kampalankavilla (engl. worsted wool) on mekaanisesti harjattu sileäksi, yhtenäiseksi ja hienoksi. Sitä käytetään miltei kaikkiin pukuihin ja juhlavaatteisiin, sillä kammattuna kangas on vahvaa, siistiä ja edustavaa. Karstalankavillan (engl. woollens) parhaat esimerkit ovat tweed ja flanelli, jotka molemmat ovat pörröisiä ja epäsäännöllisen pinnan kankaita. Karstavillaa ei harjata, joten kuidut sojottavat kuka mihinkin suuntaan. Kampa- tai karstalankoja myös käytetään liki kaikissa neuleissa. Vasta 1890-luvulla kampalankavillakankaat päihittivät karstakankaat suosiossa, kun kudontakoneet kehittyivät. Laadukkaissa villakankaissa on 2×2-merkintä eli niiden loimilanka ja kudelanka, joista kangas kudotaan, ovat molemmat kaksisäikeisiä. Tällainen lanka on aina vahvempaa ja kestävämpää. Villaa parempaa vaatemateriaalia ei ole, eikä mikään muu luonnonkuitu sovi pukuihin, juhlavaatteisiin tai päällystakkeihin yhtä hyvin.


Vyö vyötärölle

2

January 4, 2015 by Ville Raivio

Vyö on tunnetusti pitkä, joustava suikale, joka pujotetaan housujen vyölenkkeihin, ja jonka solki kiinnitetään reiän läpi. Näin se toimii hyödyllisenä asusteena, joka pitää housut paikallaan, mutta se myös korostaa miehen yleensä hartioita kapeampaa vyötäröä. Vanhimmat arkeologien löytämät vyöt ovat pronssikauden jalometallisia tuotoksia yli kolmen vuosituhannen takaa. Nahka, kankaat ja kaarna ovat huonoja säilymään, joten vain heimojen ylhäisten metallivyöt ovat tallella museossa. Muinoin niitä ei yleensä käytetty housujen kannatteluun, vaan työkalujen kantamiseen ja koristautumiseen. Päälliköt ja heidän puolisonsa myös ökyilivät vöillä, joihin osa heimon vauraudesta oli taottu. Samoin pronssikaudella syntyivät miesten housut, joiden kaksi lahjetta helpotti ratsastamista. Oli vain ajan kysymys, kunnes vyö löytäisi paikkansa housujen ylläpidossa. Tätä hyväksi havaittua pukeutumista on sittemmin jatkettu muutaman tuhannen vuoden ajan.

1800-luvun puolivälin jälkeen tamppi eli vyö oli yleisempi näky päällystakkien vyötäröllä. Vyölenkit ja itse vyö leikattiin samasta kankaasta kuin takki, mutta yhdelle takille luotua tamppia ei käytetty muissa takeissa. Siitä pääsi eroon lenkit poistamalla, mutta samalla menetti hienon koristeen takistaan. Nahkavöitä ei yleensä pidetty päällystakkien koristeena, univormuissa kylläkin. Yhä 1900-luvun alussa miesten hienommissa housuissa ei yleensä ollut vyölenkkejä. Työ- ja urheiluvaatteet sekä univormut olivat asia erikseen, mutta työmieskin useimmiten puki hienommat olkainhousut ylle, kun häät tai hautajaiset olivat edessä. Vöiden käyttäminen herrasväen kesken oli hieman keikaroivaa ja vyönsoljetkin usein hopeasepän tilaustuotteita aina 1910-luvulta alkaen. Suuremman suosion vyö sai vasta ensimmäisen maailmansodan myötä, kun sotamiehen khakiunivormun pariksi jaettiin vyö. Sen sai kiristettyä hyvin pysyväksi, vaikka paino nousi tai useimmiten laski palveluksen aikana. Vyö oli myös nopeampi kiinnittää housuihin kuin nappien kanssa toimivat olkaimet.

Sodan aikana vaatekankaiden säännöstely esti liivipukujen valmistamisen, eikä alusvaatteiksi miellettyjen olkaimien näyttäminen ollut soveliasta puuhaa. Kun liiviä ei ollut yllä, vyö vetosi enemmän. Oma vaikutuksensa oli jälleen kerran Windsorin herttualla, joka hylkäsi olkaimet ja ryhtyi käyttämään vöitä 1920-luvun aikana. Vyö oli myös miellyttävämpi kesän kuumassa. Kun housujen vyötärö on sittemmin valahtanut alemmas ja 1960-luvulta alkaen pukukoodit rentoutuneet, vyöt ovat ottaneet kärkipaikan miesten vyötäröllä. Perinteisesti niiden väri on sovitettu jalkineiden väriin. Tummat värit, pelkistetyt soljet ja sileät nahkamateriaalit ovat juhlallisimpia.

Jokaiselle miehelle löytyy vetoava vyö, mutta valitettavasti kaikilla vöillä on hankaluutensa. Paksuilla tai nahkaisilla vöillä on ikävä taipumus painaa vatsaa vasten. Myös ruokailun myötä paisuva tai jo valmiiksi pullea vatsa ärtyy, kun vyö panee hanttiin sitä vasten. Rei’ittämällä sopivan leveyden löytää aina, mutta liian tiheään isketyt reiät tekevät vyöstä reikäjuustoa. Vyöllä on myös taipumus valua jatkuvasti alaspäin. Näistä vaivoista pääsee toki joustavalla kangasvyöllä eroon. Silti olkaimilla sopiva housujen korkeus löytyy nopealla säädöllä, eivätkä ne koskaan valu alaspäin. Ne ovat parempi ratkaisu, jos harteiden ylle jäävät olkaimen varret tai asusteen vanhahtava ilme eivät häiritse. Tukevan miehen mukavin päätös on vyön hylkääminen ja olkaimien valitseminen.


Hattujen lyhyt historia

1

December 28, 2014 by Ville Raivio

Hattu on pukine, joka suojaa päätä ja varastoi itseensä siitä nousevan lämmön. Sen lieri varjelee silmiä auringon vahvoilta säteiltä, ja samalla päähine myös kertoo jotakin käyttäjästään. Vielä 1950-luvulle asti hatun puuttuminen kertoi enemmän, sillä hatuton mies oli poikkeava ja epäilyttävä näky. Vanhimmat hattujen jättämät jäljet ovat yli 4000-vuotisia Egyptistä säilyneitä hautamaalauksia, jotka kuvaavat pitkiä ja kapeita seremoniallisia hattuja. Villan huovuttamisen taito syntyi keskiajalla, jonka jälkeen villa on ollut yleisin päähineen materiaali. Tämän jälkeen hattuja on käytetty suojana tai koristeena kaikissa kolkissa, sillä päänupilla ei ole rasvakerrosta, eivätkä hiukset tarjoa riittävästi suojaa iholle kylmässä tai kuumassa. Iän karttuessa miehen hiukset ohenevat ja hiusraja hiipii hitaasti yhä ylemmäs, jolloin pään ihon suojaaminen on tärkeää. Maalaukset ja valokuvat ovat tallentaneet päähineiden monia ilmentymiä, sillä hattu on monipuolisuudessaan erinomainen. Esimerkiksi klassisia takkeja, housuja tai paitoja ei ole valmistettu yhtä vaihtelevissa muodoissa kuin hattuja, sillä niiden täytyy liikkua kehon mukana. Hattu sen sijaan pysyy kiinni päässä, joka pyörii vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Siispä hatun muotoilu on vapaampi ihmiskehon liikkeestä.

Valtaosa käytössä olevista lierihatuista on peräisin 1800-luvun puolivälistä tai lopulta, myös kaikkialla yleinen lippalakki. Näitä selkeästi vanhempi on nöyrä pipo, jonka kantamuoto, monmouth-lätsä, oli käytössä Walesissa jo 1400-luvulla. Sekin oli neulottu, mutta muodoltaan pidempi kuin nykypipo. Näyttävä savupiipun oloinen silinteri ilmestyi herrasmiesten otsille 1700-luvun lopulla ja alkujaan shokeerasi. Varhaisissa silintereissä materiaali oli majavankarvahuopaa, joka öljyttiin ja harjattiin sileäksi ja silkin näköiseksi. Tällaiset päähineet olivat hyvin kalliita, joten silinteri oli statusasuste ylitse muiden. Huokeammat versiot olivat lampaanvillahuopaa. Aateli suosi myöhemmin kalliita silkkisiä malleja. Silinteri oli ennen kaikkea edustava kaupunkivaate, jolla erottui edukseen. 1840-luvulla syntyi vanhoissa valokuvissa niin yleinen knalli, erittäin jäykkä ja pyöreä päähine. Aluksi se oli riistanvartijoiden työvaate, joka kesti myös oksien osumia käyttäjän valvoessa herrasväen tiluksia.

Knallista tuli ajan myötä nousevan keskiluokan omin malli, jota suosittiin pukujen kanssa kaupungissa ja maaseudulla vierailtaessa. Ennen uutta vuosisataa ilmestyneet homburg-, fedora- ja trilby-hatut muuttivat kaupunkikuvan. 1860-luvun Yhdysvalloissa syntyivät ensimmäiset teolliset hattukoneet, joilla huopaa saattoi muotoilla nopeasti höyryn ja lämmön avulla. Aikamme suosituin päähine on kätevä ja helppo lippalakki, jonka kantamuoto syntyi USA:n Major League -pesäpalloilijoiden käyttöön 1800-luvun lopulla. 1950-luvun saapuessa lakin lippa oli pidentynyt ja kaareutunut voimakkaasti sivuille, kun siitä tuli liigan virallinen päähine, joka on sittemmin levinnyt kaikkialle.

Vielä 1900-luvun alussa lätsä oli silti jokaisen miehen päähine. Hienosto käytti omaansa vain urheilussa ja matkailussa, muut arjessa. 1920-luvulla silinteri oli käytössä enää juhlatilaisuuksissa, sillä kätevämpi knalli oli ottanut sen paikan hienona kaupunkipäähineenä. Tähän aikaan myös tyyli-ikoni Windsorin herttualla oli sormensa hattujen sopassa, sillä hän kiersi ympäri maailmaa valtiovierailuilla Walesin prinssin toimessa. Raikuliprinssillä ei aina ollut hattua päässään, vaikka tätä taatusti kuninkaallisilta oletettiin, ja osa miehistä päätti seurata hatutonta esimerkkiä. Myös yliopisto-opiskelijat ryhtyivät vieroksumaan lierihattuja, sillä he halusivat erottua vanhemmista sukupolvista. Omilleen jätettyinä miehillä on taipumus valita mukavuus näyttävyyden sijasta, joten pehmeät ja mukavat fedorat ja trilbyt päihittivät lopulta homburgit, knallit ja silinterit 1920-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen tummat ja vakavat hattuvärit väistyivät epämuodollisten ja sotilaallisten värien tieltä. Musta, ruskea ja harmaa vaihtuivat sinisiin, vihreisiin, khakiin ja erikoisiin sävyihin. Myös viimeiset jäykät hatut menettivät otteensa.

Hattujen suosion romahdukseen on useita tekijöitä. Kun elintaso nousi länsimaissa, sen muassa nousivat myös palkat. Aiemmin niin yleiset hattunarikat vaativat suurissa rakennuksissa useita työntekijöitä, ja näistä tuli monille yrityksille suuri menoerä. Yhä useampi mies muutti kaupunkiin tai ryhtyi työskentelemään sisätiloissa, eikä päähineitä tarvittu pään suojaksi. Myös hygieniakäsitykset muuttuivat, kun miehet ryhtyivät peseytymään päivittäin. Samalla pestiin hiukset, joten ne eivät tarvinneet hatun suojaa samalla tavoin kuin ennen. Yksityisautoilun yleistyttyä miehet eivät tarvinneet hattua suojaksi kaupungilla kävellessään. Pöly, sade, auringonpaiste ja roskat eivät autoilevaa vaivanneet. Kun autojen penkkeihin vielä ilmestyi pääntuki ja korien muotoilu virtaviivaistui, uusissa malleissa ei enää voinut ajaa hattu päässä, vaikka sellaisen omisti.
Hattujen iloa kesti vielä 1950-luvulle molemmin puolin Atlanttia, kunnes muuan John F. Kennedy pääsi luotsaamaan Yhdysvaltojen yhteiskuntalaivaa.

Nuorempana hän oli käyttänyt hattuja, kuten kaikki aikansa miehet, mutta politiikkaan siirtyessä Kennedy ei kokenut sen sopivan imagoonsa ja uuteen aikakauteen. Amerikan hattuteollisuus oli äärimmäisen huolissaan, kun Kennedyn suosio kasvoi ja lehtikuvat uudenlaisesta hatuttomasta poliitikosta levisivät laajalle. He lähettivät miehelle lukemattomia kirjeitä, järjestivät tapaamisia, lobbasivat ja myös lahjoittivat hattuja, mutta Kennedy käytti niitä erittäin harvoin. On hankala sanoa, kuinka paljon Kennedy itse vaikutti hattujen epäsuosioon ja kuinka suuri osa oli aiemmin käynnistyneen kulttuurimuutoksen tuomaa. Esimerkiksi USA:n suunnaton tieverkosto luotiin pääosin Isenhowerin aikakaudella, ja juuri se mahdollisti henkilöautoilun täydessä mitassaan. Todennäköisesti hatuttomasta Jackistä ei ainakaan ollut apua hatun puolustamisessa, sillä vauraan ja vahvan USA:n johtajasta on aina otettu esimerkkiä tietoisesti tai alitajuisesti. Virkaanastujaisissaan vuonna 1961 Kennedy kuitenkin pukeutui sakettiin ja kantoi kädessään peräti silinteriä, joka oli jäänyt harvinaiseksi jo ennen 1960-luvun koittoa.

Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi Suuri Rentoutuminen eli virallisen pukeutumiskulttuurin hylkääminen, jonka myötä hattu vaihtui näyttävään 1970-luvun kampaukseen tai mihin tahansa päähineeseen, joka ei haissut menneeltä. Lopulta hattujen semantiikka muuttui edustavasta ja miehekkäästä vanhahtavaksi, vaivalloiseksi ja hienostelevaksi. Sama tahti on jatkunut aina 2000-luvulle asti, eivätkä lierihatut enää ole yleinen näky länsimaiden katukuvassa. Helpoin ja kätevin on voittanut: pipot ja lippalakit lämmittävät miesten päänuppeja ikään katsomatta. Hattuja näkee enimmäkseen muusikoiden, senioreiden, vintage-harrastajien ja kaljujen yllä. Hattujen katoaminen on ollut suurin ja näkyvin muutos klassisen miesten tyylin saralla.


Tumma puku

5

December 21, 2014 by Ville Raivio

Kutsussa tumma puku (engl. lounge suit) tarkoittaa äärimmilleen pelkistettyä kokonaisuutta, joka eroaa bisnespuvusta. Toimistossa asu on useimmiten vapaa, kunhan yllä on puku, mutta tumma puku on etikettimerkintä, jolla juhlatilanne erotetaan arjesta. Tumma puku syntyi hiljalleen, kun sakettia lyhennettiin ja muokattiin lyhyiden maaseutuasujen esimerkillä. Brittimies kyllästyi isän ja isoisänsä tunkkaiseen maailmankuvaan ja ensimmäisen suuren sodan seurauksena säätyläisyhteiskunta mureni, keskiluokka nousi ja hienostosukujen valta katosi demokratian sekä menetettyjen maa-alueiden mukana. Kun aatelin mailla asunut ja vastineeksi herrasväen maata työstänyt väki siirtyi viljelemään omaa maata, omistava luokka menetti tulonsa. Huomattavia rakennuksia ja palvelusväkeä ei enää ollut varaa ylläpitää, joten mennyt maailma murtui. Sen myötä viralliset ja eriarvoisuudesta kielivät asut haluttiin vaihtaa, ja sakettien sekä lounaspukujen tilalle päiväkäyttöön ilmestyi tumma puku. Nimensä se on saanut alun perin oleskeluun (lounging), ei juhlaan sopivasta käytöstä.

Tumma_puku_Keikarissa

Tummanharmaa flanellipuku kermanvärisen kauluspaidan, kirkkaansinisen kudotun pallosolmion ja kermanvärisen silkkiliinan kera.

Tumma puku on kaksi- tai kolmiosainen asu, joka valmistetaan samasta kankaasta yhdessä kannettavaksi. Se on virallisin miehen siisti päiväasu ja laajassa käytössä tänä päivänä. Erityiset juhla-asut, kuten lounaspuku, smokki, saketti ja frakki, on varattu juhlatilaisuuksiin, kun taas tumma puku toimii paremmin sellaisissa hienoissa tapahtumissa, jotka eivät vaadi suurta vaivaa, seremoniaa, etikettiä tai järjestelyä. Esimerkiksi Nobel-palkintogaala ja Linnan juhlat ovat sellaisia tapahtumia, joita järjestäjä haluaa juhla-asulla kunnioitettavan, kun taas bisneslounas, oopperan ensi-ilta ja häät ovat nykyisin vähemmän muodollisia tumman puvun tilaisuuksia. Toki kutsujen järjestäjä voi vapaasti toivoa myös juhla-asua tai jotakin hyvin epämuodollista, sillä kutsuja yleensä myös maksaa kestit.
Tumman puvun väri on musta, tummanharmaa tai hyvin tumma sininen, mutta musta on kovin vakava päiväkäyttöön ja sopii parhaiten hautajaisiin. Vaikka asu on tumma, sen kankaassa voi olla hienovarainen kuviointi. Suuret ruudukot tai erottuvat liituraidat ovat turhan näkyviä, niiden sijasta paremmin toimii erottuva kankaan kudos, kuten hopsack tai pienenpieni kalanruoto. Sileä kampalankavilla on edustavin kangas, mutta talvella myös flanellin kaltaiset pörröiset kankaat toimivat hyvin. Mitä tummempi värisävy, vähemmän koristeltu puku ja pelkistetympi kangas, sitä virallisempi tumma puku on. Jos on epävarma suuntaan tai toiseen, on turvallisempi valita hieman tylsä mutta turvallinen vaihtoehto.

Tumman puvun takki on joko yksi- tai kaksirivinen. Virallisin tumma puku muistuttaa smokkia eli siinä on pystykäänteet, yksi nappi ja kaksirivinen liivi. Tätä mallia näkee harvoin, joten se voi olla arjessa turhan erottuva lisä vaatekaappiin. Toiseksi virallisin on kaksinappinen, yksirivinen ja lovikäänteinen takki kaksirivisen liivin kera. Tämä jo toimii paremmin myös toimistossa, vaikka kaksirivinen liivi on harvoin nähty lisä. Liivin voi toki jättää pois, jos se ei miellytä tai on hiostava. Liivittömät puvut ovat vähemmän muodollisia. Takin ja puvun kangas on koristelematon ja hillitysti kudottu. Jos muilla osallistujilla ei ole kukkaa takin käänteessään, on se parempi jättää pois omasta. Pelkistetyimmän puvun taskuissa ei ole läppiä eikä selässä halkiota. Käänteiden muoto on puvun tärkein ja näkyvin yksityiskohta. Kaksi- ja kolmenappisissa puvuissa takin alin nappi jätetään perinteen mukaisesti sulkematta.

Tumman puvun housut ovat samaa kangasta kuin takki, ja niissä on mieluiten korkea vyötärö, joka estää pussittavaa paitaa näkymästä napitetun takin alta. Jos haluaa hienomman ilmeen, upslaakit on hyvä jättää pois niin kuin juhla-asujen lahkeissa tehdään.
Tumman puvun liivi on yksi- tai kaksirivinen ja samaa kangasta kuin muu puku. Hienommissa liiveissä on käänteet, mutta arjessa ne voivat olla turhan muodollinen lisä. Samoin kaksirivinen liivi on juhlallisempi ja sopii paremmin hienoihin tumman puvun tilaisuuksiin. Vuoriselkämys tekee liivistä viileämmän. Alinta nappia ei perinteisesti kiinnitetä, sillä näin liivi on mukavampi istuessa. Tapa sai anekdootin mukaan alkunsa ikipullean Edvard VII:n esimerkistä.

Tumman puvun kauluspaita on virallisimmissa tilaisuuksissa valkoinen, mahdollisimman hillitysti kudottu, ja siinä on ranskalaiset kalvosimet, jotka kiinnitetään kalvosinnapeilla. Mitä jäykempi kaulus, sitä paremmin se säilyy tanassa ja edustavana. Tilaisuudesta riippuen myös kermanvärinen tai hienovaraisesti kuvioitu paita ovat vaihtoehtoja. Pienet kuviot, jotka eivät erotu kaukaa, ovat kiinnostavia silmille. Esimerkiksi valkoinen raita valkoisella kankaalla on tällainen hienovarainen lisä.

Tumman puvun solmio on hienoimmillaan joko harmaa tai hopeinen. Nämä värit ovat peräisin saketista, joka on muodollisin miehen päiväjuhla-asu. Hyvin pieni kuvio solmiossa on yksi tapa elävöittää asuaan. Vähemmän muodollisissa tumman puvun tilaisuuksissa solmion väri on tumma ja kuvio erottuvampi. Esimerkiksi tummansininen solmio valkoisin palloin on passeli miltei kaikkialla. Musta solmio kuuluu hautajaisiin. Kaulasta unohtunut solmio tumman puvun juhlissa on hutilointia, sillä se kuuluu kokonaisuuteen.

Tumman puvun taskuliina on juhlatilaisuuksissa yleensä valkoinen ja hillitysti taiteltu. Hienovarainen kuviointi virkistää. Materiaaleista pellava on hienoin, silkki ja puuvilla toimivat myös. Värillinen, mutta pelkistetty liina on harvoja mahdollisuuksia tumman puvun piristämiseen. Arkisemmissa tumman puvun tilaisuuksissa väri- ja kuvioskaala on laaja, toki hillityn rajoissa.

Olkaimet ovat varmempi tapa pitää housunsa yllä, eikä niissä ole vyön lailla räikeää solkea, joka voisi kiillellä toisten silmiin. Jos silti valitsee vyön, se on jalkineiden lailla musta ja mahdollisimman pelkistetty.

Tumman puvun sukat ovat mieluusti samaa väriä kuin housut tai jalkineet. Näin muodostuu yhtenäinen jatkumo pukukengistä nilkkaan tai nilkasta lahkeeseen. Sukissa voi olla pieni kuviointi. Sääripituus on varmin valinta, jotta iho ei vilku missään asennossa. Silkkisukka ei kuulu päiväasuun, joten puuvilla tai hieno villa palvelevat hyvin. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä on mukava keino asun yksilöllistämiseen.

Kalvosinnapit ovat hillityt, mutta juhla-asuista poiketen niiden koristekuvio tai -kivi on vapaammin valittavissa. Hopea ja kulta ovat yleisimmät jalot metallit. Asusteiden metallin väri on hyvä sovittaa yhteen harmonisen ilmeen vuoksi – siis kultakellon kanssa kultaiset napit ja sama toisin päin.

Jalkineet ovat tumman puvun tilaisuuksissa mustat ja mahdollisimman pelkistettyä mallia. Oxford on näistä juhlavin ja sopivin. Ennen juhliin lähtöä on hyvä kiillottaa poponsa suurella antaumuksella. Kiiltonahkakengät eivät kuulu päiväasuihin. Syksyllä ja talvella musta Balmoral-varrekas on mahdollinen.

Päällystakki on polvipituinen ja väriltään tummansininen, -harmaa tai musta. Hillitty kuviointi sopii, kunhan päällystakki on malliltaan virallinen. Tumman puvun päähineeksi musta, harmaa tai tummansininen lierihattu on hyvä. Myös paljas pää palvelee passelisti, mutta pipo ja lätsä on hyvä jättää kotiin. Kaulaliina on tummaa väriä ja hillitty, materiaali on vapaa. Hautajaisissa asuste on yleensä valkoinen. Käsineet ovat mieluiten harmaat tai mustat, sillä nämä värit käyvät parhaiten yhteen mustien jalkineiden kanssa. Nahkapukineet, kuten jalkineet, käsineet ja salkku, ovat yleensä samaa väriä yhtäläisen ilmeen vuoksi. Kunniamerkkejä käytetään vain, jos tilaisuuden kutsu niin pyytää, ja niiden kanssa taskuliina yleensä jää pois.


Budapest-kenkä

0

December 14, 2014 by Ville Raivio

Budapest-kenkätyyppi on Unkarin lahja miesten jaloille. Kysyin erikoisen jalkineen syntyhistoriasta Rezső Kutilta, joka työskentelee Budapestissa olevassa Vassin kenkäkaupassa. Hänen kertoo Budapest-lestin ja sen ylle luodun jalkineen syntyneen 1800-luvun lopulla samannimisessä kaupungissa. Tähän aikaan teollinen kenkätehtailu ei vielä ollut syrjäyttänyt jalkinemestareiden vuosisataista työtä, ja Euroopanlaajuisissa näyttelyissä eri maiden mestarit kilpailivat kättensä töillä. Kansallisaate oli vahva ja tämän myötä suurkaupungeille myös luotiin lestit, jotka heijastivat paikallista makua ja kulttuuria. Kärjistäen: italialaiset lestit ovat aina olleet pitkiä ja teräväkärkisiä, brittiläiset pyöreitä ja maltillisia, unkarilaiset tavanomaista lyhyempiä hyvin pyöreällä ja korkealla kärjellä. Tämän pystysuoran kärjyksen ansiosta varpaille on paljon tilaa myös alamäkeen kulkiessa, ja ammoin tilavaan jalkineeseen mahtui myös suuri määrä olkia lämmikkeeksi tai pehmikkeeksi. Perinteinen Budapest-jalkine on aina derby-tyylinen eli sen nauhareiät on jätetty päällisnahkan ylle, sen siipikärjyskoriste on hyvin pitkä ja miltei korkoon ylettyvä, lisäksi kengässä on usein hyvin koristeellinen goyser-ommel, jolla reunos on kiinnitetty.

Budapest-kenkä_Keikarissa
Harvinainen Budapester-malli, jossa on derbyn sijaan oxford-rakenne. Ulkopohjat kumia, värjäämättömässä reunoksessa valkoinen goyser-ommel.

Kookkaanpullea Budapest-lesti jakaa mielipiteitä, sillä se ei ole mikään korea tai siro ilmestys. Myös kenkätyypin yleinen ja hyvin erottuva brogue-rei’itys, derby-rakenne ja käsin ommeltu koristeellinen reunos lisäävät mallin kuin mallin erottuvuutta. Kaiken tämän lisäksi siinä on yleensä kaksin- tai peräti kolminkertainen ulkopohja, joka on taatusti kestävä, mutta kolho. Siispä Budapester on ollut ennen kaikkea mukava vapaa-ajan jalkine, joka tekee pienestä jalasta kookkaamman näköisen ja suurenmoisesta jalasta huiman. Erityisen hyvin se sopii kookkaalle miehelle, jonka paino asettaa suuret vaatimukset mille tahansa jalkineelle. Pystysuorasta muotoilusta voi päästä ylitse, kun ymmärtää ettei se näytäkään niin dramaattiselta kasvojen korkeudelta tarkastellen. Tämä kenkä ei ole edustava tai näyttävä, vaan nöyrä työjuhta, joka kuljettaa omistajaansa vakain askelin missä tahansa ympäristössä. Siis rakkaudella, Budapestista.

Kuva: Matti Raivio/Masarazzi


Kenkäkauppa Anderssén&Kurki

0

December 9, 2014 by Ville Raivio

Anderssén&Kurki on uusi suomalainen miesten kenkäkauppa, joka laajentaa maamme miesten kenkävalikoimaa Pohjanmaalla. Valtaosa laatujalkineiden tarjoajista on keskittynyt pääkaupunkiseudulle tai suurempiin kaupunkeihin, joten vaasalainen A&K on kiinnostava uutuus. Halusin tietää projektista enemmän, joten lähetin haastattelupyynnön rannikon suuntaan.

Kenkäkauppa_Anderssén&Kurki_Keikarissa

Ville Raivio: Minkälaiset miehet ovat kaupan takana?
Niklas Kurki: Olemme kolme nuorta toisen vuoden opiskelijaa, jotka haluavat oppia kaupantekoa käytännössä, opiskelujen lomassa. Kotipaikkamme on Vaasa ja Pietarsaari. Uskomme vahvasti laatuun ja siihen panostamisen yleistymiseen Suomessa. Mielestämme tyyli on ihmisen henkinen jatke ja se voi parhaassa tapauksessa viestiä syvällistä estetiikka.

Kenkäkauppa_Anderssén&Kurki_Keikarissa2
K&A:n tiimi vasemmalta alkaen: Stefani Strömberg, Niklas Kurki ja Joel Anderssén

VR: Miten idea A&K:sta syntyi ja kuinka valitsitte kaupan edustamat kenkävalmistajat?
NK: Nämä kysymykset olivat kriteerejä, joiden mukaan Anderssén & Kurki rakentui:

  • miten voimme rakentaa yrityskonseptin, joka toimisi opiskelujen lomassa, eikä vaatisi astronomisia investointeja?
  • Mitä ei Vaasassa ole?
  • Mitä Suomessa ei ole?
  • Mitä osaamme sen verran hyvin, että uskallamme rakentaa liiketoiminnan sen ympärille?
  • Mikä ilmiö on nousussa maailmalla?
  • Koska olemme kolmikko, pystymme jakamaan kauppatyön ja täten käymään myös luennoilla. Investointitaso on kohdallaan, sillä pystymme aloittamaan melko pienellä varastolla ja siten tunnustella, miten asiakkaat suhtautuvat mallistoon ja hintatasoon. Pystyimme myös remontoimaan ja rakentamaan liikkeen itse, mikä alensi alkuinvestointeja. Vaasa on peni-suuri kaupunki siinä mielessä, että vaasalaiset uskaltavat kokeilla uusia pukeutumistapoja ja uudet trendit Ruotsin puolelta rantautuvat usein Vaasaan ensin. Ruotsissa laatukengät ovat jo myyneet jonkun aikaa, joten näimme Vaasan loogisena paikkana perustaa miesten laatukenkäkauppa.

    Kenkäkauppa_Anderssén&Kurki_Keikarissa3

    Laatukenkiä on myös vaikeaa löytää muualta Suomesta Helsingin harvoja liikkeitä lukuun ottamatta. Suomen markkinoilla on siis tilaa tässä tuotesegmentissä. Netti on myös valistanut suomalaisia tyylin suhteen jo jonkun aikaa. Maailmalla miesten klassinen muoti on vahvassa nousussa ja miesten kulutus kasvaa kovempaa kuin naisten muotikulutus. Tästä saa myös osansa laatukengät, joiden valmistajat eivät edes pysty vastaamaan kysyntään.

    Meillä on aina ollut suuri kiinnostus kenkiin. Internetin ja lukuisten matkojen kautta rakensimme vähitellen vahvan näkemyksen kenkämarkkinoista ja niistä valmistajista, joilla lähtisimme liikkeelle, mikäli perustaisimme kenkäliikkeen. Valikoimafilosofiamme perustuu siihen, että kokoamme aluksi ne klassiset mallit, jotka miehet tarvitsevat. Brändit ovat erikoistuneet kenkien valmistamiseen, eivätkä ole mitään suurten vaatemerkkien jatkeita. Oli myös tärkeää, että meillä oli omia kokemuksia tuotteista, jotta pystymme esittämään ne uskottavalla tavalla. Valikoimaprosessissa yritimme rakentaa hintahaitarin, josta jokainen löytäisi laadukkaat kengät, oli hän business-mies tai opiskelija. Valmistajat, joihin päädyimme, ovat Loake, Red Wing, Sebago, Clarks ja New Balance. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja Suomen markkinoilla, mutta niiden saatavuus on nihkeää.

    Kenkäkauppa_Anderssén&Kurki_Keikarissa4

    VR: Mitä tavoitteita asetitte firmalle alussa ja kuinka hommat ovat lähteneet pyörimään?
    NK: Konseptimme oli sen verran uusi ja erilainen, että oli hyvin vaikeaa arvioida myyntiä. Tärkeää ei niinkään ollut tavoitteiden asettaminen. Ajattelimme, että jos teemme työmme niin hyvin kuin vain pystymme, voimme kylvää laatukenkien sanoman vaasalaisiin ja tehdä hyvää tulosta. Tärkeintä oli onnistua esillepanossa, oikean tunteen vangitsemisessa ja vahvojen asiakassuhteiden luomisessa. Liike on päässyt hyvin vauhtiin ja kiinnostusta on ollut selvästi yli odotusten. On tietysti hyvin vaikeaa verrata mihinkään aiempaan ja yritämme oppia joka päivä lisää alasta. Alku antaa kuitenkin lisää puhtia.

    VR: kuinka A&K eroaa muista suomalaisista kenkäkaupoista?
    NK: Anderssén&Kurki -liikkeessä tuotteet ja sisustus ovat symbioosissa. Kenkien tulisi puhua puolestaan ja minimalistinen kenkähyllykkö valaistuksineen tuo parhaat puolet esiin tuotteista, ja on uniikki Suomessa. Haluamme esitellä kenkämme arvokkaasti, toisin kuin marketit loputtomine riveineen mustaa kenkää. Jokainen yksityiskohta on mietitty tarkalleen, ja tämä antaa kokonaisvaltaisen laadun ja palvelun tunteen. Liikkeeseen astuvaa tervehdimme iloisesti ja annamme asiakkaalle aikaa tunnustella valikoimaa. Yritämme nähdä asiakkaan tilanteen ja sen, miten parhaiten pystymme vastaamaan hänen tarpeisiinsa. Meille on ensisijaisen tärkeää, että asiakkaan ei missään tapauksessa tarvitse tietää mitään kengistä merkeistämme. Haluamme olla laatukenkien sanansaattajia ja jokainen uusi asiakas, joka investoi laatukenkiin, on uusi tuttavuus, joka jatkaa hienoa perinnettä.

    Kenkäkauppa_Anderssén&Kurki_Keikarissa5
    VR: Onko valikoima laajenemassa lähiaikoina?
    NK: Menemme luonnollisesti sesonkien mukaan, joten keväällä valikoima on loaferi-, tennari- ja purkkaripainotteista. Tässä vaiheessa emme ole ottamassa uusia merkkejä sisään, vaan haluamme rakentaa olemassaolevien brändien ympärille vahvan pohjan. Otamme siis kysynnän mukaan lisää malleja valikoimaamme. Toki meillä on monia potentiaalisia valmistajia, joiden kanssa käymme keskustelua, mutta näillä menemme tässä ja nyt.

    VR: Onko teillä omistajilla suosikkeja tuotteiden joukosta?
    NK: Olemme valinneet ainoastaan malleja, joista pidämme, mutta aina löytyy suosikkeja, joita myös itse käytämme. Muutama malli on esim. Loake Cannon, Loake Kempton, Loake Eton, Red Wing 875, Red Wing 9013. Clarks Originals Desert Boot ja New Balance 996.

    Kenkäkauppa_Anderssén&Kurki_Keikarissa6
    VR: Miksi Keikarin lukijan tulisi vierailla liikkeessänne?
    NK: Keikarin pitkäaikaisena lukijana tiedän, että kiinnostusta laatukenkiä kohden löytyy, emmekä ole asialla yksin. Meitä on enemmän kuin luulisi. Panostamme palveluun ja haluamme oppia tuntemaan asiakkaamme sekä heidän tarpeensa. Tilaamme mieluusti suoraan varastolta minkä tahansa mallin. En tiedä parempaa tunnetta kuin liikkeeseemme astuvan henkilön, jolla on hienot kengät, ja joka ei millään suostu lähtemään , sillä on niin kiinnostunut kengistä. Olemme kuin kaksi kaverusta, jotka eivät ole puhuneet vuosiin. Viimeinkin saamme jakaa kiinnostuksen kohteen jonkun kanssa. Se on tämä yhteinen vuorovaikutus, joka on se suurin syy, miksi Keikarin lukijoiden tulisi käydä liikkeessämme. Rakennetaan yhdessä, pala palalta, laatuun ja kestävään kehitykseen panostava Suomi. Vastauksemme nähin tavoitteisiin oli ehkä yllättävästi miesten laatukenkäliike.
    Kenkäkauppa_Anderssén&Kurki_Keikarissa7

    Kuvat: Anderssén&Kurki
    http://www.anderssenkurki.fi/


    Kamelinkarva ja -neule

    0

    December 7, 2014 by Ville Raivio

    Kamelinkarva (eng. camelhair) on peräisin kaksikyttyräisen kamelin hienosta alusturkista, joka irtoaa loppukeväällä kuumien kelien ilmaantuessa Kiinaan ja Mongoliaan. Alueen hyvin raa’at talvet ja suuret lämpötilan vaihtelut ovat suosineet kameleita, jotka kasvattavat erityisen lämpimän karvan suojakseen. Vaikka materiaalin nimi on kamelinkarva, se on pikemminkin untuvaa. Eläimen päälliskarva on karkeaa ja jäykkää, eikä sovi hienoihin villakankaisiin tai lankojen kehräämiseen. Laajemmin levinneestä yksikyttyräisestä dromedaarista hienoa karvaa ei saa, joten vaatteissa käytetty kamelinkarva saapuu Kaukoidästä. Aasiassa kameleita autetaan karvan irrottamisessa saksilla ja leikkureilla, niitä ei keritä kuten lampaita. Väriltään karva vaihtelee beigestä mustanruskeaan, mutta materiaalin voi värjätä miksi vain. Yhdestä kamelista saa vuodessa vain parisen kiloa hienoa aluskarvaa, joten kunnon kamelinkarva on aina kallista. Karva on hyvin ohut, kiiltävä sekä mahdottoman lämmin, painoonsa verrattuna yksi lämpimimmistä villatyypeistä. Tämä ominaisuus selittyy karvan muodolla: osin onttona lämmin ilma varastoituu sen sisälle ja toimii kuin karvainen termostaatti, jota kehon lämpö pitää yllä. Kaiken lisäksi materiaali sopii myös villa-allergisille, sillä kameli ei ole lammaseläin.
    Kamelinkarva_ja_neule_Keikarissa

    Langan kehräämisen lisäksi kamelinkarvasta kyllä kudotaan myös villakankaita, mutta karva ei ole vahva, joten paljon hankausta kohtaavissa vaatteissa se ei ole kestävä. Kamelinkarvainen irtotakki on kevyenklassinen vaihtoehto, mutta harvoin sen kangas kestää usean vuoden elämää. Vaalea polo coat -tyyppinen villakangastakki on ollut myös yleinen käyttökohde aina 1920-luvulta asti, mutta paremmin kamelinkarva toimii sekoitekankaissa, joissa lampaanvilla takaa keston ja pieni määrä kamelia tuo lämpöä. Neuleet ja kaulaliinat ovat paras kamelin käyttökohde, sillä ne eivät joudu yhtä suurelle rasitukselle kuin muut vaatekappaleet. Kamelinkarvaneule takaa erinomaisen miellyttävän yhdistelmän pehmeyttä ja lämpöä kylmän vuodenajan varrelle. Useimmiten nämä neuleet ovat väriltään beigen ja ruskean väliltä, sillä kamelinkarvan alkuperäinen väri on kaunis ja sopiva laajaan käyttöön. Kamelinkarva on siis yksi laadukkaimmista, lämmittävimmistä neulemateriaaleista, joka on syyttä jäänyt kalliimman kashmirvillan varjoon.

    Kaiken ja enemmän kamelinkarvasta voi lukea amerikkalaisen S. Stroock & Co.:n kutomon vuonna 1936 julkaisemasta oppaasta.

    Kuva: Matti Raivio/Masarazzi


    Sanna Palosaari: redux

    0

    December 4, 2014 by Ville Raivio

    Parisen vuotta sitten haastattelin Sanna Palosaarta, joka on harvoja maailmanluokan jalkineita luovia suomalaisia. Harmillisesti hän jäi opin saatuaan Englantiin, mutta pieni ja pohjoinen Suomela voi kollektiivisesti iloita osaajista sekä taidoista, joita yhä löytyy. Toki Brittein saarille matkaava voi etsiä Palosaaren käsiinsä ja teettää parin liikkeen sijaan itsenäisesti. Lounais-Lappi on tarttunut uutiseen ja kirjoittanut kemiläisestä mestarista juuri.

    http://www.lounaislappi.fi/Uutiset/1194944787475/artikkeli/kuuluisuuksien+kengantekija.html


    Kalvosimen kavennus

    11

    December 4, 2014 by Ville Raivio

    Jos kauluspaita muutoin istuu, yleisin murheenaihe on taatusti kalvosin. 2000-luvun paitavalmistajilla on kumma halu mitoittaa tuotteensa vapaapainijoiden ranteille, sillä kookas kalvosin mahtuu useamman ranteen ympärille kuin napakka. Tällainen löysä kalvosin roikkuu ikävän näköisesti, vaikka sen saakin ojennukseen vaikkapa neuleen resorin avulla. Takki yllä ongelma kuitenkin palaa, joten pieni ompeluhomma on paikallaan tarkan istuvuuden miehille. Kätevin ratkaisu löysään kalvosimeen löytyy neulasta ja langasta sekä rohkeudesta ottaa eleganssi omiin käsiinsä.
    Kalvosimen_kavennus_Keikarissa

    Ensin nappi napataan irti, sitten se siirretään parisen senttiä sivummalle ja ommellaan uudelleen. Seurauksena on kalvosin, joka istuu mukavan napakasti ja jättää ylimääräistä tilaa ranteen ympärille noin 2-3 senttiä, juuri sen verran, ettei ranne purista. Koska kalvosin sulkeutuu entisen napinkohdan päälle, vanhoista ompeleiden rei’istä ei tarvitse välittää. Jos vaihdon tekee uudelle paidalle, nuo vanhat reiät turpoavat umpeen ensimmäisen pesun aikana. Napin siirrolle on silti rajansa, sillä liian kauas alkuperäisestä paikasta ommeltu nappi vetää kalvosimen vinoon.

    Kalvosimen_kavennus_Keikarissa2


    Solmion lyhyt historia

    2

    December 1, 2014 by Ville Raivio

    Jonkinlaisia kaulavaatteita on käytetty tuhansia vuosia sekä ilmastolta suojautumiseen että koristautumiseen. Muinaisen Kiinan Qin-valtakuntaa hallinnut Qin Shi Huangdi haudattiin vuoden 210 eaa. ajoilla, ja ylhäisen iäisyyttä vartioimaan jätettiin terrakottasotilaiden hiljainen armeija. Kaulassaan sotureilla oli kiedottu kangasliina, joka on kaiketi varhaisin löydetty solmion esiaste. Roomalaiset sotilaat suojasivat kaulaansa ilmoilta ja hankaukselta focalella, joka oli suorakulman muotoinen kaulaliina. Näitä on kuvattu Trajanuksen pylväässä, joka on seisonut Rooman-vartiossaan liki kahden vuosituhannen ajan.

    Nykysolmion selvä edeltäjä saapui historian näyttämölle Kolmikymmenvuotisen sodan aikana, vuosien 1618-1648 välillä, kun Ranskan joukkoihin pestatut kroatialaiset palkkasoturit erottautuivat muista sitomalla pienet punaiset asusteet kaulaansa. Upseerien pukine oli silkkiä tai sileää puuvillaa, sotamiehillä karkeaa ja halpaa kangasta. Tällä aikakaudella kroatiankielinen sana hr̀vāt poikkesi vain hiukan ranskankielisestä vastinesanasta kroaatille, joten asusteen nimeksi muodostui Ranskassa kätevästi kravatti. Kroatialaisten saapuessa Ranskaan aurinkoinen Ludvig XIV huomasi kiintoisat asusteet ja kovin mieltyi niihin. Kuninkaan hyväksynnän myötä kravatista kehitettiin oma, ylhäisölle sopiva malli, pitsikravatti. Nämä olivat hankalia valmistaa ja kalliita, siis juuri sopivia enemmän tai vähemmän joutilaalle ja varakkaalle väelle. Kuninkaan myötä suosio oli taattu, ja uusi pitsinen kravatti syrjäytti keskiajalta periytyneen röyhelökauluksen. Se taas loi perustan kymmenille ja sadoille uusille kaula-asusteille, joissa oli rusetteja, röyhelöitä, tupsuja, koristeompeleita sun muuta koristetta.

    1700-luvun alussa vaativimpien aatelisten ylle ilmestyi stock, joka oli erillinen, hyvin korkea, solmittava irtokaulus. Sen käyttäjä ei juuri voinut päätään käännellä, joten pukine oli omiaan luomaan ryhdikkäitä, toisia nenäänsä pitkin katselevia herrasmiehiä. Sotilaiden kauloille vahvistettu stock-kaulus myös tarjosi jonkin verran suojaa miekoilta. Tämän kookkaan asusteen ympärille solmittiin pellavaliina, jonka tärkkäämisestä ja taittelusta muuan Beau Brummell kehitti taidelajin vuosisadan lopulla. Laadukas pellava oli hintavaa ja liinojen huolellinen pesetys muodosti ylimääräisen menoerän, joten liinoista muodostui uusi statusvaate.

    1800-luvulla liinan taidokas solmiminen oli niin tärkeä osa herraskaista ilmettä, ettei taidon opettelua voinut laiminlyödä. Esimerkiksi Neckclothitania opasti lukijaansa hienostuneiden solmujen maailmaan, ja The Art of Tying the Cravat jatkoi aiheesta vakavammin. 1870-luvun lopulla kaulaan ilmestyi plastron, joka oli useimmiten silkkinen, löysemmin kiinnitetty kaulan koriste.

    1800-luvun lopun Englannissa syntyivät klubi- ja rykmenttisolmiot, joissa tietty väritys, kuvio tai vinossa kulkevat raidat ovat jäsenyyden symboli. Niillä miehet erottuivat tietyn herrainkerhoon, rykmenttiin, oppilaitokseen tai yhteisöön kuuluviksi, ja solmiot toimivat samalla idealla kuin skottien tartaanit. Ennen vuotta 1924 valmistetut solmiot kuitenkin leikattiin samaan suuntaan langan kanssa ja täytettiin jollain muulla kankaalla. Tämän vuoksi ne eivät kestäneet juuri käyttöä eikä niistä saanut muotonsa erinomaisesti säilyttäviä solmuja. Ennen Toisen maailmansodan ensikuminaa solmiot olivat selvästi lyhyempiä kuin nykyinen noin 150 sentin pituus, sillä miesten housut leikattiin liki navan korkeudelle, ja pukuliivit peittivät valtaosan solmioista. Myös käsin maalatut, hyvin leveät solmiot olivat käytössä 20-luvulta alkaen.

    1920-luvulla amerikkalainen innovaattori James Langsdorf keksi leikata solmiosilkin vinottain, siis 45 asteen kulmassa lankaan katsoen. Hän myös kaavoitti ja leikkasi asusteen kolmesta erillisestä silkkipalasta, ei yhdestä suuresta taitellen, kuten aiemmin tehtiin, ja lisäsi solmion sisään vinottain leikatun villavuorin, jonka ansiosta asuste palautui alkuperäiseen muotoonsa käytön jälkeen. Lisäksi Langsdorf ompeli solmion sisälle piilosilmukan, joka takaa ompeleille vähäsen joustoa ja josta vetämällä löystyneen langan saa taas kireäksi. Nämä muutokset olivat niin huomattavia, että verraton Langsdorf sai patentin valmistustavalleen. Hän myi solmiomallinsa valmistuslupia ympäri maailman ja rikastui vauhdilla. Valtaosa nykyään syntyvistä solmioista on valmistettu tismalleen samoin kuin hän aikoinaan teki. 1930-luvun suurin muutos oli villaisten solmioiden ilmestyminen kaikissa väreissä ja kuoseissa, sillä Toinen maailmansota vaati silkkiä laskuvarjoihinsa. Seuraavalla vuosikymmenellä keinokuidut valtasivat alaa helppouden ja mukavuuden nimessä. 1950-luku kului hyvin konservatiivisissa, pelkistetyissä solmioissa. 1960-luvulla solmion suosio romahti, kun vastakulttuurista ja kaukoidän mystiikasta juopunut nuoriso hävitti ne vaatekaapistaan valtakoneiston ahdistavana symbolina. Yhä useampaan kaulaan päätyi kaulaliina, solmuvärjätty huivi tai jokin muu uusi, värikäs koriste. 70-luvun naurettavan liioitellut takin- ja paidan kaulukset saivat arvoisensa kehyksen jopa 5-tuumaisista jytkysolmioista. Vasta 80-luvun ylettömän kasvun ja liikevoiton mantran myötä solmio sai takaisin palan menneestä suosiostaan, vaikka asuste kapenikin anorektiseksi kalmoksi 90-luvulla.

    2000-luvulle saapuessa solmioiden valmistukseen käytettyjen materiaalien määrä on kasvanut suuresti. Historiallisesti pellava ja silkki pitivät ylivaltaa kauan, mutta nykyisin asusteen saa puuvillaisena, villaisena, kudottuna, Tussah-silkistä, virkattuna, neulottuna, Shantung-silkistä, raakasilkistä, näiden kaikkien sekoituksesta – ja näin edelleen. Rajana on ainoastaan mielikuvitus, sillä paino- ja kudontakoneet ovat kehittyneet yhä tarkemmiksi. Solmion solmiminen vaatii silti oman aikansa ja vaivansa, mutta syystä tai toisesta juuri tämä kaulan koriste on sivuuttanut kaikki muut suosiossa. Pellavaliinoihin ja plastroneihin verrattuna solmio on kuin onkin kätevämpi käyttää, ja sen ulkoasua voi muokata helpommin muuttamalla leveyttä tai materiaalia. Juuri leveys ja kangas ovat olleet tärkein muuttuja 1900-luvun vuosikymmenien kuluessa. Harva asuste muokkaa yhtä helposti miehen asun ilmettä kuin vaka vanha solmio.


    Vahakangastakki

    0

    November 30, 2014 by Ville Raivio

    Vahakangastakki (engl. wax cotton jacket) on minkä tahansa mallinen päällystakki, jonka langat tai pinta on vahattu. Vaha voi siis olla joko kudotun kankaan pinnalla tai sitten jo langoissa ennen kankaan kutomista. Vahaaminen on merenkävijöiden keksintö, sillä historian saatossa he huomasivat kosteiden purjeiden toimivan tehokkaammin. Kosteus kuitenkin teki kankaasta hyvin painavan ja hidasti alusta, joten purjeiden tehostaminen oli paikallaan. Kalaöljyt ja eläinrasvat toimivat mainiosti vuosisatojen ajan, sillä ne pitivät purjeet kuivempina sateella, eikä tuuli puhaltanut vahatun kankaan läpi. Vaha ei myöskään ollut niin raskas kerros, että se olisi suurtakaan alusta pahasti hidastanut. Käsitellystä purjekankaasta leikattiin myös pressuja ja suojavaatteita, joille sade ei mahtanut mitään.

    Vahakangastakki_Keikarissa

    Vahalla käsiteltyjen kankaiden seuraava askel otettiin 1800-luvun puolivälin Britanniassa, kun pellavaöljyä käytettiin pitkäkuituisen puuvillan käsittelyyn. Tällaiset purjeet olivat kuitenkin jäykkiä kylmässä, joten parempi keino oli vain ajan kysymys. 1920-luvulla ratkaisu syntyi parafiinistä, jota saadaan maaöljyn tislauksesta. Sillä käsitelty kangas viimeisteltiin vielä ammoniakilla ja kuparinikkelillä, joiden seurauksena on liki vedenpitävää, hyvin hengittävää kangasta kaikkeen käyttöön. Ensimmäiset värit olivat musta ja oliivinvihreä. Purjeet, maaseutuvaatteet ja asusteet olivat ensimmäisiä käyttökohteita, joita seurasivat ratsastusvaatteet ja moottoripyörien ajoasut. Britannian armeija myös suojasi sotilaansa sateelta ja lialta vahakangastakeilla Toisessa maailmansodassa.

    Vahakangastakki_Keikarissa2

    Käytön ja ajan hampaan myötä vahapinta hankautuu pois, mutta vahakangastakkinsa voi käsitellä uudella kerroksella milloin vain. Harmillisesti uudet tai juuri käsitellyt takit tuoksuvat vähintään erikoiselta ja päästävät vahaa muihin vaatteisiin ja huonekaluihin. Takki on tahmaisen sekä öljyisen näköinen, ja sellaisena turhan suuri kontrasti ohuille ja hienoille vaatekankaille, joten puvun kanssa se ei ole parhaimmillaan. Vapaa-ajalla se kuitenkin palvelee omistajaansa joka säässä vuoden ympäri ja kestää helposti useamman vuosikymmenen. Vaha-addiktien silmissä kaikkein vanhimmat, paikatut ja haalistuneet takit ovat kauneimpia, sillä ne kertovat säästeliäisyydestä sekä laadun varjelusta. Vahattu puuvilla itsessään ei ole mikään lämmin materiaali, joten vahakangastakit leikataan yleensä väljiksi, jotta niiden alle mahtuu useampi lämmin kerros. Samoja kankaita käytetään myös päähineissä, housuissa sekä metsästysvaatteissa, jotka kaikki nauravat vastoin sateen ja lumen oikkuja. Tunnetuin vahamestari on Barbour, joka käyttää vahattuja kankaitaan kymmenissä takkimalleissa miehille ja naisille. Vahvempaa ja varmempaa jokasään takkia ei ole vielä keksitty.


    Aldenin pikkuvikaiset kengät

    0

    November 25, 2014 by Ville Raivio

    Aldenin kenkätehdas on viimeisiä amerikkalaisia laatuvalmistajia, joilla on laaja valikoima miesten kenkätyyppejä sekä lestejä. Sen ohella toimii kymmeniä buutsien tai saappaiden valmistajia, mutta harvalla niistä on tarjota myös pukukenkiä ja muuten edustavia malleja. Luonnollisesti Aldenin hintataso on hitaamman valmistuksen seurausta, mutta vaivannäöllä omansa voi löytää tehtaan pikkuvikaisten joukosta. Niiden ainoa jälleenmyyjä on The Shoe Mart, jonka valikoimaan tulee uusi erä satunnaisia malleja sekä kokoja kahden kuun välein. Kauppa myy niitä ainoastaan USA:n sisällä, mutta kokonsa ja mallinsa tunteva voi huoletta tilata halvemman pikkuvikaisen jonkun Atlantin takana asuvan välityksellä. Tämä vaatii vaivaa ja luotettavan välittäjän, mutta lopputulos voi olla kaiken arvoinen. Vikaparien listan voi tilata itselleen TSM:n sähköpostilistalle liittymällä.

    Alden_irregular_shoes_at_Keikari_dot_com

    Lisäinfot: http://www.theshoemart.com/mas_assets/AJ/Alden/Alden-FD-FAQ.html


    Frakki

    18

    November 20, 2014 by Ville Raivio

    Frakki (eng. white tie, full dress) on juhlavin miesten asukokonaisuus, jota käytetään kello 18 jälkeen. Suomalaisessa akatemiassa se on poikkeuksellisesti käytössä myös päivätilaisuuksissa, kuten tohtorinväitöksissä, ja vakiintunutta perinnettä vastaan on paha taistella. Asu koostuu takista pitkällä hännyksellä, hyvin avoimesta liivistä ja hyvin korkeavyötäröisistä housuista. Tämän suuren virallisuuden vuoksi frakki on vaikeutetuin pukeutumisen muoto, jolla juhla erotetaan arjesta, ja hankaluutensa vuoksi se on liki kadonnut käytöstä esimerkiksi USA:ssa. Kokonaisuus on monimutkainen ja tarkoin perinteen myötä muokkautunut, joten asun tunteminen on hyväksi, sillä on aina parempi murehtia vaatteita ennen juhlaa kuin sen aikana. Frakin takki ja housut valmistetaan samasta villakankaasta, valkoinen liivi toimii kontrastina muuten hyvin tummalle kokonaisuudelle. Musta on ollut frakin suosituin väri aina 1850-luvulta asti, äärimmäisen tumma sininen on harvoin nähty vaihtoehto. Asu täydennetään asusteilla: frakkisolmuke, frakkipaita, silkkisukat, taskuliina ja mustat juhlakengät, usein myös erilliset paitanapit ja kalvosinnapit. Takki leikataan avoimeksi, eikä sitä voi napittaa kiinni. Takin miehusta päättyy hieman vyötärön yläpuolelle ja yhdellä takahalkiolla leikattu pitkä hännys polvitaipeeseen. Erikoisuutena frakkitakin selkäpuolelle on jäänyt kaksi koristenappia, jäänne aikakaudelta, jolloin pitkä hännys napitettiin kiinni ratsailla.

    Frakki_Keikarissa

    Frakin anatomia
    Frakkitakki on yleensä musta, mutta erittäin tumma sininen on myös passeli valinta. Sininen versio valmistetaan mustin silkkipäällyksin käänteissä ja napeissa. Takki leikataan aina kaksiriviseksi, mutta sen puoliskoja ei voi napittaa kiinni. Frakkitakissa on aina pystykäänteet, jotka on päällystetty silkillä niin kuin napitkin. Käänteiden muotoilu on takin näkyvin ja tärkein yksityiskohta. Usein vasemmassa käänteessä on myös napinläpi, jota voi koristaa valkoisella kukalla. Frakkitakissa ei ole lainkaan taskuja vyötäröllä. Takin etuosan liepeiden tulee juuri ja juuri peittää liivi sekä housujen vyötärö, sillä tämä on vakiintunut leikkaus. Harmillisesti valkoinen liivi vilkkuu miltei kaikilla miehillä frakki-iltamissa. Selkäpuolella takin hännys ulottuu polvitaipeisiin ja vyötärön kohdalla on kaksi koristeellista nappia. Ne ovat jäänne aikakaudelta, jolloin hännys napitettiin kiinni ratsailla. Selän yllä on myös hyvin pitkä takahalkio, joka jakaa frakin hännyksen kahteen osaan. Takin hihat ovat perinteisesti kapeat ja niiden hihan alta paidan kalvosin näkyy 1-1½ senttiä. Tämä valkoinen pilkahdus, joka toistuu taskuliinassa, tuo kovin synkkään asuun kontrastia. Takissa ei perinteisesti ole povitaskuja, sillä täyteen sullottuna ne pilaavat takin kauniisti kaartuvat linjat.

    Frakkihousut leikataan hyvin korkealle vyötäröllä ja niiden kanssa on paras käyttää olkaimia. Lahkeiden sauman yllä on kaksi ohutta tai yksi paksu silkkinen koristenauha, tämä on perua univormujen housuista, joissa vahva koristenauha heijastaa soturin asemaa tai rykmentin värejä. Housuissa on useimmiten kaksi laskosta, joihin taitettu kangas takaa mukavamman istumisen. Ne voi myös valmistaa laskoksetta, mutta tällöin istuminen on vähemmän mukavaa. Housuissa ei ole upslaakeja, sillä ne eivät kuulu juhla-asuun.

    Frakkiliivi valmistetaan valkoisesta pikeepuuvillasta ja sen etumus tärkätään. Liivi on yksi- tai kaksirivinen, ja se suljetaan yleensä helmiäisnapeilla. Pukineessa on syvään leikatut käänteet, jotka ovat Edvard VII:n luoma uudistus. Hienoissa liiveissä on pelkät napinreiät ja niiden sulkemiseen käytetään irtonappeja. Yksirivisessä liivissä on useimmiten kolme nappia, kaksirivisessä neljä. Frakkiliivin jäykkä etumus loppuu ennen housujen vyötäröä, jotta se ei pullahda kaarelle istuessa. Liivin käänteiden muoto on harvoja yksityiskohtia, joissa makuaan voi harjoittaa vapaasti. Selkämyksessä on yleensä vain vuorikangas tai hakanen, jotta liivi on viileämpi. Suomalaisissa frakkitilaisuuksissa, jotka alkavat päivällä, liivi on aluksi musta ja se vaihdetaan valkoiseen kello 18 jälkeen.

    Frakkipaita on valkoista puuvillaa tai pellavaa, ja sen rintamus sekä kalvosimet vahvistetaan tai tärkätään koviksi. Frakkipaidan rintamus on litteä, pelkistetty ja jäykkä, laskokset kuuluvat vain smokkipaitaan. Kaulus on perinteisesti irtomallia, täysin jäykkä, korkea ja perhoskärjillä. Hienoimpien paitojen miehustassa ei ole nappeja, vaan yksi tai kaksi koristeellista frakkinappia tulee hankkia erikseen. Paidan kalvosimet kiinnitetään kalvosinnapeilla, mutta ne eivät ole kaksinkertaiset kuten smokkipaidassa. Hyvin suunnitelluissa frakkipaidoissa on helmassa lätkä, jonka voi kiinnittää housujen sisäpuolelle. Näin paita ei nouse rumasti ylöspäin illan aikana.

    Frakkisolmuke on valkoista pikeepuuvillaa, joka vastaa liivin materiaalia, ja se solmitaan mieluiten itse. Näin solmusta tulee yksilöllinen ja kiinnostava. Solmukkeen kärkien muoto on vapaa.

    Taskuliina on yleensä valkoista pellavaa ja mahdollisimman pelkistetysti taiteltu. Hienovarainen kuvio on mahdollisuus. Värillinen, mutta pelkistetty liina on harvoja mahdollisuuksia tumman frakkinsa piristämiseen.

    Frakin olkaimet ovat yleensä valkoiset ja mieluiten housujen nappeihin kiinnitettävät. Nipistimet repivät housujen kangasta, eivätkä pysy paikallaan yhtä hyvin. Ihannetilanteessa olkaimet eivät toisille näy, joten niillä voi revitellä omaksi huviksi.

    Frakkisukat ovat yleensä mustat, polvipituiset ja puuvillaa tai silkkiä. Reilu pituus estää nihkeää nahkaa vilkkumasta. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä on mukava keino asun yksilöllistämiseen.

    Frakkijalkineet ovat mustat ja kiiltonahkaa tai hyvin kiillotettua vasikkaa. Vasikka on mielekkäämpi, sillä kiiltonahka on muovilla pinnoitettua ja rypistyy käytössä pysyvästi. Myös nauhattomat, rusetilla somistetut ooppera-avokkaat käyvät hyvin. Pelkistetty ja pyöreäkärkinen jalkine on juhlavin.

    Kalvosinnapit ja paitanapit ovat kultaa, kullan väristä metallia tai helmiäistä. Niitä voi myös somistaa jaloilla kivillä. Rannekello on parempi jättää kotiin, sillä illan ilossa ja juhlassa kellon vilkuilu on pahe.

    Kunniamerkkejä käytetään vain, jos kutsu niin toivoo.

    Frakin päällystakki on tummaa villaa ja riittävän pitkä peittämään pitkän hännyksen. Chesterfield tai Crombie ovat juhlaan sopivia malleja.

    Frakin päähine on joko musta silkkisilinteri tai homburg.

    Frakin käsineet, mikäli ne ulkosalla puetaan, ovat valkoiset ja mokkaa tai nahkaa.

    Frakin kaulaliina on valkoinen ja silkkiä, useimmiten koristelematon. Tyylinsä tunteva voi valita hienovaraisesti kuvioidun mallin.

    Suomessa akateemisissa päivätilaisuuksissa frakkiliivit ovat mustat ja kengät vähemmän kiillotettua nahkaa. Kello 18 jälkeen liivi vaihtuu valkoiseksi, kuten iltatilaisuuksissa kuuluu.


    Keikarin ja Klassikon lähteet

    1

    November 14, 2014 by Ville Raivio

    Keikarin ja klassikon lähteet ovat alla kätevänä luettelona, jonka löytöjen perusteella lukija voi täydentää omaa kirjahyllyä ja tietämystään.

    Kirjalähteet:
    • Amies, Hardy: The Englishman’s Suit, Quartet Books Ltd. (1994) ***
    • Antongiavanni, Nicolas: The Suit, Collins (2006) ***
    • Boyer, G. Bruce: Elegance, W.W. Norton&Company (1985) **
    • Boyer, G. Bruce: Eminently Suitable, W.W. Norton&Company (1990) **
    • Dobbs, Brian: The Last Shall Be First, Elm Tree Books (1978) *
    • Cunnington, C. Willett & Phillis: Handbook of English Costume in the Eighteenth Century, Faber and Faber Limited (1964) *
    • Cunnington, C. Willett & Phillis: Handbook of English Costume in the Nineteenth Century, Faber and Faber Limited (1966) *
    • Flusser, Alan: Clothes and the Man, Villard Books (1985) **
    • Flusser, Alan: Dressing the man, HarperCollins (2002) ***
    • Flusser, Alan: Style and the man, HarperCollins (1996) **
    • H.R.H. The Duke of Windsor: A Family Album, Cassell&Company Ltd. (1960) *
    • H.R.H. The Duke of Windsor: Winsor Revisited, Houghton Mifflin Company (1960) *
    • Howarth, Stephen: Henry Poole – Founders of Savile Row, Bene Factum Publishing Ltd. (2003) *
    • Kelly, Ian: Beau Brummell – The ultimate dandy, Hodder (2005) **
    • Laver, James: Costume and Fashion — a Concise History, Thames&Hudson (2012) **
    • Laver, James: Dandies, Weidenfeld&Nicholson (1968) *
    • Moers, Ellen: The Dandy – Brummell to Beerbohm, Bison Book (1978) **
    • Molnár, Magda&Vass, László: Handmade Shoes For Men, Könemann (1999) ***
    • Musgrave, Eric: Sharp Suits, Pavilion Books (2013) **
    • Roetzel, Bernhard: Täydellinen herrasmies, Könemann (2005) ***
    • Schoeffler, O.E. and Gale, William: Esquire’s Encyclopedia of 20th Century Men’s Fashions, McGraw-Hill (1973) *
    • Steinberg, Neil: Hatless Jack, Granta Books (2005) *
    • Swann, June: Shoes, B.T. Batsford Ltd. (1982) *
    • The Staff of ”Textile Mercury”: The ”Mercury” Dictionary of Textile Terms, Tillotsons (Bolton) Ltd. (1950) *
    • Walker, Richard: The Savile Row Story, Prion (1988) *
    • Various: Ivy Style, Yale University Press (2012) *
    • Various: Men in Style: The Golden Age of Fashion From Esquire, Rizzoli (1993) *
    • Waugh, Norah: The Cut of Men’s Clothes, Theatre Arts Books (1964) *

    Lehdet:
    • Apparel Arts Magazine, Esquire Publishing Co. (1931–1957)
    • Esquire Magazine, Esquire Publishing Co. (1933–)
    • Gentlemen’s Quarterly, Condé Nast (1957-)
    • Gentry, Reporter Publications, Inc. (1951–1957)
    • Men’s Wear – 75 Years of Fashion, Fairchild (kesäkuu 25., 1965)
    • Tailor&Cutter Magazine, The John Williamson Company (1866-1972)
    • The Rake Magazine, The Rake Pte. Ltd. (2008–)

    Verkkoarkistot:
    http://books.google.com
    http://www.wsj.com
    http://www.asuitablewardrobe.blogspot.com
    http://www.babel.hathitrust.org/
    http://www.blacktieguide.com
    http://www.cigaraficionado.com
    http://www.dandyism.net
    http://www.ivy-style.com
    http://www.newyorker.com
    http://www.nytimes.com
    http://www.permanentstyle.co.uk
    http://www.putthison.com
    http://www.theivyleaguelook.blogspot.com
    http://www.time.com

    Olen suosinut lähteinä painettua sanaa, siis lehtiä tai kirjoja, joita olen kymmenen vuoden aikana haalinut hyllyyni mukavasti. Paljon aikaa, vaivaa ja rahaa on säästynyt lehtiarkistojen ja verkossa jaettujen skannausten avulla. Myös tyylisivustoja sekä -blogeja olen käyttänyt, kun vastaan on tullut huolellisesti tutkittuja tekstejä, joiden sisältö vastaa kirjoista sekä lehdistä lukemaani, ja kenties täydentää jotakin uupuvaa tai kiinnostavaa Keikarin taikka Klassikon sivuilla. Pienen lähdekirjaston kokoamisen aloitin monta vuotta sitten omasta mielenkiinnosta ja teoksia olen lisännyt, kun oma kirjaprojekti varmistui ja vahvistui. Tavoitteenani on aina ollut jakaa kiinnostavia ja tosia, hyvin perusteltuja uskomuksia taiten kootuissa lauseissa. Virheitä on toivon mukaan joukkoon eksynyt vähän ja niiden kohdalla voin piiloutua lähdeteoksien taakse. Jos lähteessä on virhe, se päätyy myös Keikariin sekä Klassikkoon – ja nostan käteni pystyyn.

    Klassikon kohdalla oikolukijat ovat tarkistaneet sanat ja tehneet mainioita huomautuksia, joiden avulla kirjaan päätyy korjattuna valtaosa siitä, mitä haluan toisille sanoa. Luonnollisesti olen höystänyt faktoja omilla mielipiteilläni, joita olen myös kerännyt koko joukon yksinkertaisesti kokeilemalla mahdollisimman monia vaatteita. Vuosikymmenen sisällä näitä on kertynyt satoja tai tuhansia. Näin olen halunnut itsekseni selvittää, minkälainen vaate on laadukas, millainen kangas kestävä, mitkä värit miellyttäviä ja miten eri valmistajat eroavat toisistaan. Tosin vaatekaupassa tai räätälin luona voi kysellä loputtomiin ja oppia valtavasti, mutta ainoastaan omin käsin ja silmin kokemalla erot selkiintyvät. Lisäksi on eri asia kokeilla jotain verrattuna tavaran omistamiseen. Kaikkein oleellisinta on kysyä itseltään, millaisia ajatuksia tai tunnetiloja eri vaatteet synnyttävät. Tämä on äärimmäisen henkilökohtainen ja kiintoisa matka estetiikan sekä ajatusten tasolla. Samanlaisen matkan voi aloittaa myös taiteen parissa, jos ei halua nähdä vaatteita käyttötaiteena.

    Viimeisenä olen nyt merkinnyt tähän lähdeluetteloon tähdillä suositukseni lukijalle. Jos opuksen jälkeen on merkintä ***, se on mielestäni oleellinen teos jokaisen miehen kirjakokoelmassa. Kaksi tähteä on hyvän merkki ja yksi tähti kertoo kirjan olevan kovin raskaslukuinen taikka vain vakavasti pukeutumisesta kiinnostuneelle sopiva.


    Jalkinetyöntekijän käsikirja sekä kengän osien nimet

    0

    November 12, 2014 by Ville Raivio

    Niilo Virtasen kirjoittama, Otavan kustantama Jalkinetyöntekijän käsikirja on merkkiteos vuodelta 1943. Se on nimeä myöten suunnattu Suomen kenkäteollisuuden opetuskäyttöön, mutta myös jalkineiden suunnittelijat sekä käsityötä painavat jalkinemestarit ovat saaneet siitä lukuisia hyödyllisiä neuvoja. Virtanen opastaa ilahduttavan vanhahtavalla Suomen kielellä nautavuodan laadukkaimpien osien leikkaamisessa, mallien kaavoittamisessa, nahkojen erojen hahmottamisessa sekä itse jalkineiden valmistuksessa. 2000-lukuun mennessä laadukkaiden reunoskenkien suomalainen teollisuus on tuhottu, eikä käsityön mestareita ole jäljellä kuin muutama kourallinen, joten kirjan anti on melko lailla unohtunut. Uusia painoksia ei ole otettu ja antikvaareista löytyvät rikkinäisetkin kopiot ovat arvoltaan päälle sadan euron. Jalkinetyöntekijän käsikirja päätyi käsiini kisälli Sakari Jakobssonin vinkkaamana, sillä halusin itselleni selvittää, mitkä ovat englanninkielisen kenkäsanaston suomalaiset vastineet. Kun asialle tai käsitteelle on nimi, sen semantiikka muuttuu ajatuksissa. Esimerkiksi mukava oivallus oli shell cordovan -nahkan kantasuomalainen nimi, hevosen peili. Muistan tämän joka kerran, kun vedän peilit jalkaani.

    Lukijalle hyödyllisin anti Virtasen kirjasta löytyy jo ensisivuilta, joilla kerrotaan kenkätyyppien sekä kengän osien suomalaiset nimet. Suurin osa teoksesta on hyvin teknistä eikä hyödytä kuin ankarinta jalkineiden harrastajaa, joka kuuluu erikoiseen, pieneen ja kiehtovaan heimoon. Muut tyytynevät etusivujen sanoihin, jotka rikastuttavat kenen tahansa sanavarastoa ja tuovat iloa maamme kielestä intoilevien arkeen. Tehkää hyvin.

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa2

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa3

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa4

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa5

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa6

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa7

    Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa8


    Kunnon talvikengät

    0

    November 11, 2014 by Ville Raivio

    Matti-serkkuni työkaveri oli pohdiskellut kunnon talvikenkien hankkimista, mutta ei halunnut turvautua Gore-Texin kaltaisiin kalvokenkiin, joissa on myös yleensä hyvin paksu pohja. Tekninen kalvo on mainio keksintö, mutta ne saapuivat käyttöömme vasta 60-luvulla. Tätä ennen täytyi jalkine suojata muin keinoin, joilla on melko monen vuosisadan perinne, joka kaiketi vetoaa romantiikannälkäiseen tai ajattomuutta arvostavaan. Koko lailla pomminvarmin talvijalkine on velttikenkä, jonka erityinen rakenne on suunniteltu hyvin kosteaan menoon. Missä tahansa mallissa paras rakenne on paljeiltti, joka estää lunta, vettä tai satunnaista sontaa pääsemästä sukkaan asti. Luonnollisesti myös korkea varsi on kätevä. Mikä tahansa kuminen ulkopohja, joka tuntuu ihoa vasten nihkeältä, pitää jäällä sekä kostealla paremmin kuin vähemmän nihkeä, suorastaan liukuva pohja. Samoin on hyvä valita sellainen kumipohja, jossa ei ole pieniä uria niin kuin yleisessä Commando-versiossa. Pieniin uriin pakkautuu lumi ja Suomessa käytettävä hiekoite, jolloin kävelystä tulee ulkosalla ärsyttävää ja sisälle astuessa liukastuu hengiltä. Nahkajalkine suojataan kosteudelta lankilla, joka toimii tehokkaammin useana ohuena kerroksena kuin yhtenä paksuna. Myös nahkareunos on hyvä lankata. Tehokkain päällismateriaali on vahattu nahka (eng. waxed leather), sillä siihen on parkinnan jälkeen imeytetty kelpo määrä vahaa syvälle nahkaan asti. Kovimpiin keleihin valmistetaan myös kyllästysaineita, jotka muodostavat kalvokerroksen nahkan pinnalle.

    Ainoastaan minun sanoihini ei kannata turvautua, sillä Keikarin foorumilla on keskusteluja aiheesta aina vuodesta 2008 alkaen. Selasin hieman arkistoja, joista nostan esille talvikenkien etsijälle sopivia aiheita.

    Talvikengät

    Jalkineiden ostaminen verkkokaupoista

    Kenkäkokoelmia inspiraatioksi

    Ulkopohjien vertailua käytön ja kokemusten myötä


    Kipparitakki

    14

    November 2, 2014 by Ville Raivio

    Kipparitakki (eng. pea coat) on vahvasta villasta valmistettu lyhyt, tummansininen päällystakki, joka syntyi alkujaan merimiesten käyttöön. Nimensä se sai hollannin pijjekker-sanasta, joka tarkoitti karkeaa, pij-kankaista takkia. Mallia on valmistettu jo 1700-luvun alussa, joten se on vanhin yhä käytössä oleva klassikkotakki, joka sopi erityisen hyvin mastoissa kiipeilyyn. Laivastoissa kipparitakki on ollut miehistön palvelustakki, joka merellisen alkuperän vuoksi valmistetaan useimmiten tummansinisenä. Maakrapujen harteilla takki sai suosion viimeistään 1850-luvulla myös kaupungissa. Perinteisessä mallissa on kaksirivinen leikkaus, vyötäröllä vinot lämmittelytaskut käsille, läppätaskut lanteilla, kookkaat ja metalliset tai muoviset napit, myös lyhyenleveät käänteet, jotka voi nostaa ja napittaa ylös kaulan suojaksi. Materiaaleista suosituin on ollut vahvanlämmin melton-villa. Epoletit tai metallinen haka, joka pitää nostetut käänteet yllä, ovat mahdollisia yksityiskohtia. Kipparitakissa on hyvin harvoin vyö tai napit hihansuussa. Usein napeissa on ankkurin kuva ja niitä on kuusi tai kahdeksan. Vuorissa yleinen on vahva, lämmin toppaus.

    Kipparitakki_Keikarissa

    Myös kipparitakin näköisiä reefer-irtotakkeja on valmistettu hienompaa urheilukäyttöä varten jo 30-luvulla. Kipparitakista on luotu meriupseereille myös polvipituinen, epoletein varustettu bridge coat. Tämä malli ei kuitenkaan ole saanut suurta suosiota siviilissä. Tämän tästä monien maiden laivastot ovat tyhjentäneet varastojaan kipparitakeista, joten malli on ollut osa katukuvaa hyvän tovin, ja todennäköisesti se on myös laajimmin levinnyt klassikkopäällystakki. Kipparitakki on klassisista villakangastakeista rennoin ja erityisesti nuorten suosiossa, se käy lyhyen helman vuoksi erinomaisesti myös ajamiseen, pyöräilyyn ja kaikenlaiseen reippailuun. Lukuisten yksityiskohtien, lyhyen helman ja tuhdin kankaan vuoksi se ei kuitenkaan ole puvun kanssa paras pari.

    Kipparitakki_Keikarissa2


    Klassikon rakenne

    0

    November 1, 2014 by Ville Raivio

    Koska ilmiö on syntymässä, haluan valottaa sen taustaa lukijalle, joka kenties tarttuu kirjaani tammikuun puolella. Teoksen luvut ovat epäjärjestyksessä seuraavat: juhla-asut; kankaat, materiaalit ja kuviot, asusteet, päällystakit, paidat, housut, irtotakit, jokaisen miehen vaatetieto, puvut, neuleet, jalkineet, päähineet. Tekstit seuraavat Taloussanomien kolumneista tuttua kaavaa: ensin vaatteen lyhyt kuvaus, sitten nimen alkuperä, tämän jälkeen vaatteen historia, vielä semantiikka ja lopuksi asema tänä päivänä. Tuo lyhyt kuvaus on kätevä, jos hakee vain nopeaa määritelmää, kuten vaikkapa sanaston kohdalla. Vaatteilla on nimet, jotta ne erottuvat muista, mutta näiden nimien alkuperä kertoo myös vaatteista. Historia kiinnostaa minua, sillä harva vaate syntyy tyhjästä, ja valtaosa jotakin käyttökohdetta taikka -tarkoitusta varten. Semantiikka on olennaista, jotta vaatteen osaa valita oikeaan tilanteeseen ja asuun.

    Esimerkiksi juhlavaatteet erottavat arjen juhlasta ja niiden erikoislaatuisuus vähenee arkisuuden myötä. Samoin Internetin ihmemaailmassa naureskellaan fedoraan sonnustautuneille nörteille, jotka valitsevat tämän pukupäähineen teepaidan ja farkkujen kaveriksi, vaikka se on aina ollut pukuasuste. Tuskinpa taivaat romahtavat niskaan, jos farkkujen kanssa parittaa virallisen Chesterfield-takin, mutta juhlatakki on todennäköisesti liian hieno ääripää arkisen denimin seuraan. Myös semanttisiin eroihin perehtymällä niin sanottuja pukeutumisen sääntöjä pystyy taivuttelemaan edukseen. Säännöt tulee tietää, jotta niiden rikkominen on helpompaa. Asun asema tänä päivänä on hyvä tietää, jotta voi tarvittaessa välttää jotakin harvinaista, sillä kaikki harvoin nähty on erikoista ja herättää reaktioita. Toinen vaihtoehto on tietoisesti valita jokin erikoinen, jotta voi selvittää, sopiiko se omalle kohdalle. Kirjan lopussa on toki hakemisto ja sanasto, jotta luku olisi helpompaa.




    Copyright © 2013 Ville Raivio







    Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


    "If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
    ~ Beau Brummell

    Translate Keikari