RSS Feed

1900-luvun tyyli-ikoneja

2

April 20, 2014 by Ville Raivio

Pukeutumista voi toki matkia, mutta tätä tärkeämpää on katsominen ja soveltaminen. Olihan 30-luvun Amerikka keskimäärin mahdottoman tyylikäs, mutta suoraan omaan aikaamme siirrettynä lopputulos on enemmän pastissi kuin mestariteos. Missä muoti on jonkun toisen näkemys ajanmukaisesta asusta, tyyli on aina henkilökohtainen ja itse kehitetty. Se myös muuttuu luojansa elämäntilanteen ja -ympäristön mukaan, toimien ikään kuin kehyksenä elämän kasvattamalle persoonalle. Silti mieltymyksensä selvittämiseen kuluu aikaa, ja tätä ennen on ehtinyt kokeilla sekä epäonnistua kerta toisensa jälkeen – ja tässäpä on syy siihen, miksi 1900-luvun miesten tyyli-ikonit ovat yleensä olleet priimaiässä ennen kuin ikonin leima on heille suotu.

Kirjoitan tietysti klassisen tyylin hahmoista, joiden asu on enemmän tai vähemmän räätälöity: leikattu ja muotoiltu verhoamisen sijaan. Jos lukija katsoo 2000-luvun muoti- ja mainoskuvia inspiraatio mielessään, ylle päätyy todennäköisesti jotakin perin kireää ja lyhyttä. Tämä on aikamme ilme, joka todennäköisesti pukeutumisen suuressa syklissä näyttää auttamattoman vanhentuneelta parin vuosikymmenen päästä. Aivan samoin on käynyt 80-luvun hurjille olkatoppauksille ja 90-luvun yliväljille, Giorgio Armanin näkemystä seuranneille mukavuusvaatteille. Tämä mielessä listaan muutamia valikoituja ikoneja, joiden kuvia katsomalla voi inspiroitua ja löytää jotakin ennen kokematonta, joka kenties päätyy pysyväksi osaksi lukijan ilmettä. Olennaista on katsoa ja soveltaa, ei kopioida jonkun toisen näkemystä.

Windsorin herttua on suomalaisille epäolennainen näyttelijä 1900-luvun näyttämöllä, mutta hän oli aikansa seuratuin ja lehdistössä tyylikkäimmäksi todettu mies. Häneltä voi oppia yksityiskohdista, värien roimasta yhdistelystä ja ennen kaikkea lyhyelle miehelle sopivasta tyylistä. Minkä herttua päälleen puki, sen vaatehtimot ja asiakkaat valitsivat pian perässä.

Fred Astaire, Omahan lahja Hollywoodin laululle ja tanssille, oli läpeensä amerikkalainen self-made man. Hänen taitonsa oli tanssijan sulava ja rento liike, joka yhdistyi aina passeliin mutta rentoon pukeutumiseen. Vapaa-ajalla mies viihtyi harmaissa flanellihousuissa, jotka hän yhdisti miltei kaikkien vaatekappaleiden kanssa. Hänen oli rennonedustava tyyli, jossa pieni ja kaikin puolin hoikka keho sai arvokkaan kehyksen.

Cary Grantin asu oli viimeisilleen pelkistetty. Grantin raamikas vartalo ja maineikas leuka eivät tarvinneet keikaroivaa koristelua, joten näyttelijä viihtyi harmaissa kuviottomissa puvuissa sekä valkokankaalla että vapaa-ajalla. Paita oli usein valkoinen, solmio harmaa, eikä enempää tarvittu.

Marcello Mastroianni teki lähtemättömän vaikutuksen Euroopassa ja Amerikan puolella 60- ja 70-luvun elokuvarooleissaan, joissa Maestron tuikkivat silmäkulmat hurmasivat. Hänen tyylinsä oli vahvempi valkokankaalla kuin vapaa-ajalla, mutta roolien kautta Italian räätäleiden edustama Continental Cut sai näkyvyyttä USA:ssa. Seurauksena amerikkalaiset miesten asut kapenivat ja kehon muodot toivat tuulahduksia Euroopan rantakaduilta ja piazzoilta.

Steve McQueen eli vauhdista. Hänen asunaan oli useimmiten periamerikkalainen denim valkoisen T-paidan, saappaiden ja Harrington-takin kera. Mikään ei rajoittanut liikerataa, puristanut auton ratissa tai pyörän selässä. Mikä tärkeintä, mikään ei keskeyttänyt vauhtia, joka jatkui niin kauan kuin sydän sykki ja maisemat vaihtuivat.

Gianni Agnelli hallitsi aikoinaan Fiat-imperiumin kautta Italian taloutta. Tämän ohella toimitusjohtajan persoonassa puhutti vähintään erikoinen tyyli, jossa läpeensä viralliset puvut kevenivät esimerkiksi nappikauluspaidoilla, vuoristosaappailla tai vallattomalla solmiolla. Nämä Agnellismit olivat laskelmoitua huolettomuutta, jonka avulla hän pyrki keventämään muutoin jäykkää ja nopeasti tylsäksi käyvää bisnesasua.

James Bondin asu on vaihdellut filmistä ja vuosikymmenestä toiseen, samoin on vaihtunut räätäli ja leikkaus. Kaiketi osuvin kuvaus Bondin varhaiselle tyylille olisi brittiläinen eksentrisyys, jossa Sean Conneryn vahva fysiikka oli pää- ja hartiaosassa. Puvut olivat pelkistettyjä, mutta yksityiskohdilla salainen agentti paljasti veikeytensä. 70-luvun niljakkaita röyhelöisiä smokkipaitoja ja Nehru-kauluksia lukuun ottamatta Bond on ehtymätön inspiraation lähde.


Jodhpur-saappaat

1

April 17, 2014 by Ville Raivio

Jodhpur-saappaat ovat kenkätyyppi, joka kiinnitetään nilkan ympäri nahkaremmillä. Ennen kuin tämä malli sai suuren suosion, ratsastajat vetivät jalkaan hieman alle polven ulottuvat ratsastussaappaat, joiden korkea varsi suojasi satulassa jalkaa ja housuja hankaukselta. Korkeat saappaat olivat kalliita ja tuskallisen vaikea vetää jalkaan tai jalasta, joten kätevämpi ratkaisu oli vain ajan kysymys. 1800-luvun lopulla tämä saapui jodhpur-housujen muodossa, ja ne perustuivat intialaisiin vahvasti kapeneviin churidar-housuihin. Jodhpur-housujen lahkeisiin ommeltiin useimmiten mokkavahvikkeet, joiden ansiosta ratsastaja pysyi satulassa, eikä hankalia korkeita saappaita välttämättä tarvittu. Nimensä housut ja saappaat saivat luoteis-Intiassa sijaitsevasta Jodhpurin kaupungista, jossa housut syntyivät. Aikakaudella käytössä oli Chelsea- ja jodhpur-saappaita, mutta niitä ei juuri nähty ratsastajien jalassa ennen kuin jodhpur-housut saivat suosion.

Vanhaa mallia seuraavassa jodhpur-saappaassa on pyöreä kärki, matala korko, yhdestä nahkapalasta leikattu etuosa, nilkan ympäri kiertyvä nahkaremmi ja varressa pidike remmille. Nahkapohja oli mukavampi Intian helteillä. Alussa jodhpur oli varattu urheiluun, työsaappaksi ja vapaa-ajalle maaseudulla, kun kaupungissa balmoral-tyyppinen pukusaapas oli edustava perusmalli. Enemmän tai vähemmän ratsastavalle lukijalle jodhpur-saapas on todennäköisesti tuttu näky myös talleilla ja kilpailuissa, sillä vanhan polven ratsastussaapas on yhä kankea monine nauhoineen.

Viimeistään Toinen maailmansota teki selvää jälkeä vanhoista pukeutumiskoodeista, ja jodhpureita onkin käytetty sekä puvun että vapaa-ajan vaatteiden kera viime vuosikymmeninä. Vanhan kaavan mukaan saapas on sitä edustavampi, mitä sirompi sen lesti ja ohuempi sen pohja. Siispä jodhpur taipuukin muhkumpana vapaa-ajalle ja kevyempänä toimistoon. Kuvioitu nahka vetää mallia rennompaan, sileä hienompaan. Koska etuosa on koristelematon ja liki saumaton, jodhpur muotoutuu erinomaisesti käyttäjän jalkaan. Remmin vuoksi jodhpur on uniikki saappaiden joukossa ja se myös mahdollistaa helpon käytön saapasta pukiessa tai riisuttaessa. Joka remmiä säästää, se jalkaansa vihaa.

Kuvat: Skoaktiebolaget


Tekstuurit

0

April 13, 2014 by Ville Raivio

Harva suomalainen mies saa oppia tyylissä isältään, ja yhä harvempi puhuu perinteisten vaatteiden kieltä. Tämän vuoksi vaatekaupoissa näemme värikkäitä napinreikiä, koristeltuja kaulusvuoreja, kirkkaita värinappeja, kontrastiompeleita ja monikauluksisia 7camicie-mutantteja. Halutessaan jotakin yksilöllistä ja erottuvaa, on helppo tarttua räikeään tai pistävään jos ei vielä tiedä vaihtoehdoista. Vastaus ongelmaan on pintarakenteissa, joita hienostelevammin kutsun tekstuureiksi, siis vaatekankaiden kudonnoissa, epäsäännöllisissä pinnoissa, vaihtelevassa kuvioinnissa, näin edelleen.

Esimerkiksi tavanomainen tummansininen solmio voidaan luoda kudotusta, painetusta, virkatusta tai neulotusta silkistä, jonka pinta puolestaan voi olla hyvin sileä taikka rosoinen. Oman lisänsä tuo erikoismateriaali, kuten raaka- tai Shantung-silkki, joka muistuttaa silkin monista muodoista. Näitä suomalaisista vaatekaupoista turhan harvoin löytyy. Kun nämä muuttujat ynnää oikein, huomaa tekstuurien yhdistelmiä kyllä kertyvän – eikä tässä pakassa ole vielä mukana värisävyjä taikka kuvioita.

Kauluspaitojen maailmassa tekstuuria tarjoavat esimerkiksi kalanruoto-, toimikas-, Dobby- tai Royal Oxford -kudos, jotka näyttävät erilaisilta sekä paperilla että harteilla. Puuvillan joukkoon voi sekoittaa pellavaa tai ramieta, jotka tuovat enemmän rypistymistä kesän joutilaisiin hetkiin. Taskuliinoissa tavallisen sileän puuvillan sijaan voi kokeilla silkin ja villan yhdistelmää, jonka mattapinta tasoittaa kiiltäviä pukukankaita. Tweed-villainen liina puolestaan tuo sopivasti karheutta vakosamettitakin paksuun kankaaseen. Tekstuureihin tutustuminen nousee uudelle tasolle räätälin tai mittapaitapuodin pakeilla, kun eteensä saa pakan kangasnäytteitä.

Satojen ja tuhansien kankaiden katselu, koskettelu ja vertailu opettaa, ettei tumma puku ole tumma puku taikka valkoinen paita aina se sama vanha valkoinen paita. Jos työasu vaatii tummaa pukua kaikkine asusteineen, vuosien kuluessa ehtii myös kyllästyä samoihin vanhoihin kaavoihin. Tällöin uskon tekstuurien olevan haasteen sijaan ratkaisu, sillä aikuinen mies kiiltävissä tai ylen määrin koristelluissa nippelivaatteissa on enemmän koominen kuin vakuuttava. Missä kontrasti on silmiinpistävää ja helppoa, tekstuuri on rajoitettua ja vaikeutettua viestintää vaatteiden yksityiskohdilla. Siis todellinen taitolaji.


Flanellikangas

1

April 6, 2014 by Ville Raivio

Flanelli (eng. flannel) on pehmeä villa- tai puuvillakangas, jonka pinta on useimmiten kutomisen jälkeen harjattu. Kankaassa on vahva palttina- tai toimikaskudos, joka jää nukan alle piiloon. Pinnan käsittely tapahtuu mekaanisesti metalliharjoilla, jotka hankaavat väljästi kudotun kankaan nukalle. Usein vain toinen puoli harjataan. Jos kangasta ei lainkaan harjata, tällainen flanelli saa pehmeytensä väljästi kudotuista langoista. Flanelli valmistettiin alun perin karstatusta villasta tai kampalangoista. Sanan alkuperä on hämärä, mutta walesilaista alkuperää on ehdotettu sillä jo 1500-luvulla seudulla oli käytössä samankaltainen kangas, joka tunnettiin nimellä gwlanen. Nykymuotoista flanellia on kudottu Brittein saarilla 1600-luvulta lähtien, kun karstauspajat levisivät ympäri tienoita. Satoja vuosia sitten flanellikankaan väri saatiin aikaan yhdistämällä valkoisia, sinisiä, ruskeita ja mustia villoja. Vaaleimmat sävyt luonnistuivat rikkidioksidilla valkaisten. Nykyisin sama toimi onnistuu kätevästi villasta kuin villasta väriaineilla.

Cary Grantin harmaa flanellitakki elokuvassa Varkaitten paratiisi

Flanellia käytettiin ensin skottitartaaneihin, alusvaatteisiin, kodintekstiileihin sekä urheiluvaatteisiin, kuten krikettihousuihin, myöhemmin myös edustaviin takkeihin ja pukuihin. 1900-luvun alkupuolella valkoiset flanellihousut olivat herraskainen, mutta auttamattoman kuuma kesäasu myös Suomessa. Kangas on ilman muuta parhaimmillaan syksyn ja talven koleudessa, jota vastaan nukkainen pinta eristää mainiosti. 1950-luvun Amerikassa flanelli oli niin suuressa suosiossa, että flanellipuku pääsi sivuosaan erittäin suositussa elokuvassa The Man in the Grey Flannel Suit (1956). Filmissä ja sen innoittaneessa kirjassa flanellipuku, aikansa toimistotyöläisen univormu, edustaa työelämän vaatimuksia, tylsyyttä, mukautumista ja yksilön katomista.

Gregory Peck, mies harmaassa flanellipuvussa

Tänä päivänä flanellista valmistetaan peitteitä, lakanoita, paitoja, kylpytakkeja, pyjamia ja vaatekankankaita. Näistä kaikille tuttuja ovat ainakin rauhoittavan pehmeät pyjamat ja räikeät flanellipaidat, työvaatteiden klassikko, joka nousi arvossa 90-luvun muusikoiden yllä. Vaikka paidan mielikuvat osoittavat tukkijätkien suuntaan, flanellipaita on paikallaan kenen tahansa talvivalikoimassa. Suuressa maailmassa yleinen talviajan asu on flanellipuku, jota Suomessa näkee harvoin. Kauempana myös harmaat flanelliset suorat housut ovat arvossaan, sillä ne voidaan yhdistää miltei rajoituksetta eri irtotakkien tai kankaiden kera.

Bernhard zur Lippe-Biesterfeld ja flanellin hurmos

Flanellissa on mattapinta, joka toimii mainiosti valoa vahvemmin heijastavien kankaiden kontrastina. Joko ulkopinnalle tai molemmille puolille harjattu nukka taas eristää tehokkaasti ja pitää olon lämpimänä. Suoraan iholla flanelli lämmittää vielä miellyttävämmin kuin päällysvaatteessa. Kuten historia velvoittaa, valtaosa maineikkaista flanellikutomoista on Brittein saarilta. Näiden joukossa kukkona tunkiolla seisoo Fox Brothers&Co. Ltd., jota räätälit ja vaateharrastajat arvostavat suuresti. Suomenkaan talvi ei enää tunnu samalta, kun lämmön takaa flanelli.


Napin ompelu

0

April 5, 2014 by Ville Raivio

Alla räätäli Matthew Farnes opastaa katsojaansa ja Keikarin lukijaa uuden napin ompelussa. Pelkät napit vaihtamalla jokaisen takin ulkomuoto muuttuu kummasti, eikä aikaa mene kuin vartti harjoittelun jälkeen. Olennaista on ommella vahatulla langalla (glace/d cotton thread), joka on reilusti vahvempi ja kestävämpi kuin vahaton. Napin alle kierretty lanka puolestaan muodostaa jalan, joka takaa mukavamman käytön ja estää kiinnittämätöntä nappia hankaamasta kangasta vasten. Samoilla takkinappiohjeilla voi ommella kauluspaidan nappinsa, toki ohuempaa vahalankaa käyttäen.

sewing a button from Matthew Farnes on Vimeo.


A-1 -takki

0

March 30, 2014 by Ville Raivio

A-1 on ensimmäinen moderni pilottitakkimalli, joka syntyi USA:n ilmavoimien käyttöön vuonna 1922. USAAC standardoi sen lentäjien univormuksi viisi vuotta myöhemmin teknisellä ja kuivalla nimikkeellä A-1 Summer Flying Jacket, ja tässä käytössä se pääasiallisesti toimikin aina vuoteen 1931 asti. Silloin ilmavoimat ottivat käyttöönsä ykköstyypin seuraajan, A-2:n. Tämän jälkeen ykkönen sai vain satunnaista käyttöä, kunnes se poistettiin virallisesti univormujen joukosta vuonna 1944. Standardimallinen A-1 -takki valmistettiin nahkasta, joka vaihteli alihankkijasta riippuen lampaannahasta vuoheen tai vahvaan hevosennahkaan. Näistä yleisin oli lammas, joka osoittautui turhan herkäksi nahkaksi sotakäytössä. Silti vuotien värjäys oli aina keskiruskea. Takki suljettiin miehustassa viidellä napilla ja korkea resorikaulus kahdella, sillä vetoketjua ei vielä oltu keksitty 20-luvun puolella.

Neulottu kaulus muistutti kovasti baseball-takkien vastaavaa ja se valmistettiin napakaksi, jotta viima pysyisi loitolla ihosta aikakauden avoimissa hävittäjissä. Jotkin valmistajat suosivat nahkakauluksia. Myös vyötärönauha sekä hihansuut valmistettiin kudotusta villasta, joka takasi mukavan käytön ohjaamossa istuessa. Varhaisissa aaykkösissä oli napitus vyötäröllä, myöhemmin tilalle vaihtuivat nepparit, ja napit erottavat mallin myöhemmästä A-2 -versiosta. Ykköstakissa oli kaksi läpällistä paikkataskua, jotka suljettiin napilla. Jotkin tehtaat sijoittivat nämä rintataskuiksi, toiset taas vyötärön yläpuolelle. Takin leikkaus oli tyköistuva, eikä se soveltunut kovin hyvin kerrospukeutumiseen. Moni lentäjä käyttikin takkia vain neuleen korvikkeena ja veti sen ylle vielä pitkän nahkaisen lentotakin.

Lentäjä-ässien herooiset valokuvat levisivät sota-aikana laajalle ja niiden myötä A-1 tuli tutuksi vaatteista kiinnostuneille. Minkä sotamarsalkka Montgomery teki Brittein saarilla duffelitakille, sen saivat aikaan USA:n ässät Amerikan puolella. Siispä sotien jälkeen takki on kulkeutunut osaksi jokamiehen pukeutumista, vaikka Suomessa mallia ei turhan usein katukuvassa näe. Harvat alkuperäiset takit ovat säilyneet viimeisen vuosisadan ajan, ja militarian keräilijät ovat nostaneet A-1:n hinnat pilviin. Takkimalli ei kuitenkaan ole suojattu, joten versioita löytyy yhä markkinoilta. Nykypäivän valmistajista esille täytyy nostaa italialainen Valstar, joka on tarjonnut omaa A-1 -näkemystään Valstarinon nimellä vuodesta 1935 alkaen. Tehtaan mallissa paikkataskut ovat kookkaat, mutta muuten se toimii mainiona kopiona 20-luvun tarunhohtoisesta takista. Valstarin etuna on myös laaja väri- ja materiaalivalikoima puuvillasta nahkan kautta villaan. A-1 on malliltaan niin siisti ettei se kaihda myöskään suorien housujen seuraa. Historia siis kulki hävittäjistä kadun kautta toimistoon.


Black Watch -tartaani

0

March 23, 2014 by Ville Raivio

Black Watch on tummansini-vihreä-musta vaatekuvio, joka on yksi vanhimmista käytössä olevista tartaaneista. Skotlannin tartaanirekisterin virkailija kertoo minulle, että kuvion syntyhistoria on epäselvä. Suosioon se kuitenkin pääsi, kun Englannin hallinto otti tartaanin kuninkaallisen rykmenttinsä Skotlannin-joukkojen käyttöön vuonna 1725. Tämä veljesjoukkio totteli myös Black Watch -nimeä erottuakseen viidestä muusta Ylämaan pataljoonasta. Nimen alkuperästä on useita teorioita: joukkojen tehtävänä oli vahtia Skotlantia, kuvio on myös hyvin tumma ja skotlantilaisista koottua vahtijoukkoa käytettiin usein toisia skotteja vastaan. Katkerat haukkuivat sotilaiden sydämiä mustiksi.

Kirkkaita tartaaneja on käytetty erottautumiseen tai juhlaan, mutta tumman värityksen ansiosta Black Watch on suonut sotilaille enemmän tai vähemmän suojaa metsissä ja vehreillä nummilla. Skotlannin tartaanitekisterissä kuvio kulkee nimellä “Grant Hunting or Black Watch”, mutta rakkaalla kuviolla on myös muita nimiä, kuten Old Campbell, The 42nd Universal ja Government. Kuviosta on myös useita tummanvärisiä versioita, joiden nimi on samankaltainen. Se on kirkkaanpunaisen Royal Stewartin ohella suosituimpia tartaaneja tänä päivänä, sillä suojeltujen suku- tai tilakuvioiden sijaan Black Watch on vapaa kenen tahansa käyttöön. Skotlannissa toki katsotaan pahalla silmällä, jos katseiden kohteella on yllään tartaanivaate, johon hänellä ei ole mitään suku- tai kotiseutusuhdetta.

Jos vain siltä tuntuu, koko kehonsa voi verhota Black Watch -kuviolla, jota käytetään sukissa, housuissa, puvuissa, takeissa, paidoissa, kaulaliinoissa, näin edelleen. Koska värisävyt ovat tummia, kuvio on yksi levollisimmista tartaaneista ja vetoaa todennäköisesti myös mieheen, joka yleensä karsastaa räikeitä tartaaneja. Vanhan hyvän käytännön mukaan vahvat kuviot ovat parhaimmillaan pienissä määrissä asua, kuten asusteissa, mutta BW:n kohdalla voi hyvin tehdä poikkeuksen kiitos värisävyjen. Skotlannin kuninkaallisen rykmentin kolmas pataljoona käyttää yhä tunnuksenaan Black Watch -kuviota, joka on toiminut palvelun ja urheuden symbolina kohta kolmen vuosisadan ajan. Se myös sattuu olemaan yksi kauneimmista tartaaneista, joka ei kaihda yhdenkään miehen seuraa.


Näin sovitat kenkien värin puvun väriin

0

March 21, 2014 by Ville Raivio

Reddit on jännä paikka. Vielä jännempi se on malefashionadvice-kategorian ansiosta, sillä keskusteluissa on aina mukana vaatteiden kieltä puhuvia veijareita, jotka auttavat auliisti ketä tahansa kysyjää. Sivuston kannustava ja ystävällinen virtuaali-ilmapiiri on saatu pysymään yllä myös tyylikeskusteluissa.

Alla Redditin tarjoama ilahduttavan kattava kuvaopas kenkien värin ja puvun värin yhteen sovittamisesta. Ei nyt sillä, että kaapissa täytyisi olla puku spektrin kaikissa väriasteissa, mutta jotkin värit vain näyttävät keskimäärin mukavammilta yhdessä. Samoin on hyvä muistaa vanha värisääntö: mitä tummempi sävy, sitä virallisempi ilme – mitä harvemmin nähty väri, sitä erikoisempi vaate. 2000-luvulla ei joudu sosiaalisen lynkkauksen kohteeksi, jos nyt sattuu vain pitämään vihreistä jalkineista tumman puvun kanssa. Silti tilanne ja seura on hyvä huomioida, erityisesti edustustöissä, joten kuvaopas on hyödyllinen lisä kenen tahansa kiintolevylle. 

Kuva: stRafaello ja rootb33r


Shetland-villa

0

March 16, 2014 by Ville Raivio

Shetland-villa on samannimisestä lammasrodusta kerättyä ja käsiteltyä villaa. Tämä pieni maatiaislammas on jalostettu karuilla ja etäisillä Shetlandinsaarilla, jossa paikalliset ovat kasvattaneet lampaita lihan, laiduntamisen sekä hienon villan vuoksi. Meri-ilmasto, ympäri vuoden matalana pysyvä ulkolämpötila ja karu kasvisto ovat koulineet Shetlanninlampaista sisukkaita sekä tuhdin villan kasvattavia. Saarten asukkaat ovat käyttäneet niiden villaa Fair Isle -kuvioisten neuleiden neulomiseen, pitsishaaleihin, vientituotteisiin sekä tweed-kankaiden kutomiseen.Näistä esille täytyy nostaa erityisen hienot shaalit, jotka voidaan huoletta vetää jopa sormuksen lävitse.

Vuonna 2011 Shetland-villasta tuli Iso-Britannian ensimmäinen EU-alkuperäsuojattu hyödyke, joka ei ole ruokaa. Jalostajat vahtivat ylpeinä paikallisen villan tuotantoa sekä laatua. Saadakseen villakauppiaiden hyväksynnän, Shetlanninlampaan turkin tulee olla pehmeää, pitkähköä, hyvin hienoa ja aaltoilevaa. Sittemmin Shetlanninlampaita on viety saarelta ympäri maailman, ja vaativaan ilmastoon jalostettu laji kukoistaa leppoisammissa oloissa. Lajin luontaisiin ominaisuuksiin kuuluu suuri vaihtelu turkin värityksessä ja karvan muodossa.

Shetland-villa on lämmintä, vahvaa, pehmeää, kestävää ja hienointa, jota yksikään brittiläinen lammasrotu tuottaa. Virallisia värejä on 11 ja sävyjä 30, näistä täysvalkoinen, musta sekä punaruskea yleisimpinä, ja saaren neulojat suosivat värjäämättömiä lankoja. Aiemmin valkoinen villa oli suosittua sen helpon värjäämisen vuoksi, mutta nykyisin kiinnostus värjäämättömään villaan on kasvanut. Suurimman tuoton saa harvinaisista värisävyistä, jos ostaja vain luonnonväriä suosii. Monilla väreillä on Shetlanninmurteen mukaiset nimet, joista suomalaiseen korvaan eksoottisia ovat ainakin emsket, musket, shaela, moorit ja mioget.

Klassisen tyylin harrastajien keskuudessa yksi Shetland-kohde on ylitse muiden: O-aukkoinen, värikäs neule, jonka pinta on usein harjattu pörröisen nukan muodostamiseksi. Tämä amerikkalaisen Ivy League -tyylin huoleton ikoni on mukavan lämmin, kestävä ja värikäs lisä mihin tahansa vaatekaappiin. Esimerkiksi J. Pressin Shaggy Dog -neule on saavuttanut kadehdittavan aseman juuri materiaalin sekä harjatun pintansa ansiosta. Toisen maininnan ansaitsee Shetland-villasta kudottu värikäs tweed, josta voi muovata minkä tahansa vaatteen jokaisen ylle. Pieni ja sisukas lammas pystyy ihmeisiin.

Toinen kuva: Ben Silver


Olkaimet

7

March 9, 2014 by Ville Raivio

Olkaimet (eng. braces, suspenders) ovat miesten asuste housujen ylläpitoon. Ennen kuin vöiden läpimurto sekä koristeena että housujen pidikkeenä tapahtui, miehet käyttivät olkaimia polvihousujen kera. Näiden asusteiden pääjujuna on joustonauha, joka nimeään seuraten joustaa liikkeessä, mutta palautuu nopeasti muotoonsa. Näin olkain ei häiritse liikettä ja housut pysyvät yllä kaikissa tilanteissa. Y-kirjaimen mallisissa olkaimissa on selkäpuolella yksi nauha ja nauha kummankin hartian yllä, H-mallissa nauhoja on myös takana kaksi. Nämä kiinnittyvät nahkaiseen välikappaleeseen, joka yhdistää olkaimen etu- ja takanauhat. Joustonauhat päättyvät nahkaisiin remmeihin, jotka kiinnittyvät housujen vyötärönauhan sisä- tai ulkopuolelle. Henkselit metallisine takuulukkoineen ovat myöhempien aikojen keksintö, joka ei tarvitse erillisten nappien ompelua. Ne ajavat saman asian kehnommin, sillä klipseillä on paha tapa repiä kangasta.

Boxcloth-kangas

Nykyisten olkaimien esi-isät ilmestyivät viimeistään 1700-luvulla. Dokumentit Amerikan puolelta kertovat, että Benjamin Franklin perusti Philadelphian ensimmäisen vapaapalokunnan vuonna 1736 ja päätti punaisten olkaimien olevan osa joukkojen univormua. Hätätiloja lukuun ottamatta olkaimet pysyivät kauluspaitojen lailla alusvaattena aina 1900-luvulle asti, ja niiden paljastaminen herkälle neidolle oli yhtä hävytöntä kuin alushousujen vilahdus. Herrasväki käytti silkkisiä tai kirjailtuja olkaimia, työläiset karkeampia ja kestävämpi materiaaleja. Jotta housut pysyivät paremmin yllä, ne leikattiin lantion sijaan vyötärön korkeudelle tai napaan asti. Olkainten ansiosta vyötärönauhan saattoi jättää väljäksi, jolloin kookas vatsa tai ruokaillessa pullistuva kupu eivät haitanneet. Yhä tänä päivänä olkainten kanssa voi vyötärön jättää surutta väljäksi, minkä vuoksi olkaimille leikatut housut ovat hyvin miellyttäviä.

Kalanruoto-tweed

Vuonna 1820 maineikas englantilainen olkaintehdas Albert Thurston esitteli uudet mallinsa. Ne kiinnittyivät nahkaremmeillä, mutta olkaimet olivat H-mallia ja jousto-osa huovutettua boxcloth-villaa. Myöhemmin tehdas tarjosi myös Y- ja X-malleja. Erikoista kyllä, kirjailija Mark Twain kunnostautui myös olkainten kaltaisten nauhojen keksijänä. Joulukuun 19. vuonna 1871 hän sai patentin projektille nimeltä “Adjustable and Detachable Straps for Garments”. Hänen malliaan saattoi käyttää alusvaatteiden, korsettien, housujen ja vastaavien vaatekappaleiden kera. Twain koki olonsa epämukavaksi olkaimissa ja suosi remmejä niiden sijaan. Vuonna 1894 saapuivat metalliset klipsiolkaimet, jotka eivät tarvinneet vyötärönappien apua. Silti vöitä ei käytetty yhdessä olkainten kanssa ellei mies halunnut keikaroida viimeisen päälle.

Kellokuvio

Ensimmäinen maailmansota muutti paljon. Univormujen housuissa oli matalampi vyötärö ja sotilaille jaettiin paksuja vöitä osana säädettyä asua. Vaatekankaiden valmistusta säännösteltiin ympäri Eurooppaa ja kutomot valjastettiin kutomaan kankaita sotakäyttöön. Siispä liivipuvut miltei katosivat kaupoista ja vyötäröt laskeutuivat alemmas. Kun pukuliivit eivät enää peittäneet olkaimia, jotka olivat yhä alusvaatteita, vyöt ottivat niiden paikan. Myös rintamalta palanneet miehet olivat tottuneet sotavuosina matalampiin housuihin sekä nopeisiin vöihin. Toinen maailmansota vain kiihdytti ensimmäisen aloittamaa muutosta. Amerikkalainen Life-lehti kertoi heinäkuussa 1938 enää vajaan 40%:n miehistä käyttävän olkaimia. Tämän jälkeen olkaimet ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi jokaisen vuosikymmenen kuluessa. Joitakin pilkahduksia on näkynyt esimerkiksi 60-luvun skinheadien räväköissä olkaimissa, joita käytettiin alusvaatteen sijaan selvästi näkyvillä. Vuonna 1971 saapui elokuvateattereihin Kellopeliappelsiini valkoisine olkaimineen ultraväkivallan kera.

Moiré-kuvio

Kaksi tekijää elvytti olkaimet klassisen tyylin saralla. Ensin vuoden 1987 Wall Street näytti ahneen Gordon Gekkon raitaolkaimet, joita kopioitiin ahkerasti sekä hyvässä että pahassa. Tällöin yleinen käytäntö Wall Streetillä oli, ettei olkaimia saanut käyttää työpaikalla ennen kuin ne oli ansaittu. Ne olivat kokeneiden pelurien merkki. Tämän jälkeen klassisen miesten tyylin verkkofoorumit sekä blogit yleistyivät 2000-luvun kuluessa, ja näiden mukana tietämys olkainten mukavuudesta sekä sopivasta käytöstä levisi. Esimerkiksi nahkan väri on hyvä sovittaa yhteen jalkineiden värin kanssa, vaikka kyseessä onkin yleensä takin alle piiloon jäävä asuste. Jos housuja aikoo käyttää olkainten kanssa, vyölenkit olisi hyvä poistaa kokonaan. Näin vyötärönauhasta tulee siistimpi. Jos seuraa vanhan polven tapaa ja pitää olkaimet piilossa, niiden värillä tai kuviolla ei ole väliä. Jos taas mielellään näyttää omansa, vain mielikuvitus on rajana, sillä joustonauhoja voidaan kutoa missä kuviossa tahansa. Olkaimet ovat omassa sarjassaan.

Raitamallia

Kuvat: Albert Thurston


Vaattureiden ammattikunta vaarassa kadota

0

March 5, 2014 by Ville Raivio

Vanhoja, mutta huonoja uutisia: vaattureiden ammattikunta on vaarassa kadota Suomesta. Parisen vuotta sitten Yle haastatteli Suomen Vaatturiliiton puheenjohtajaa, Tampereella omaa liikettä pitävää Kirsi Ahoa, joka on toiminut alalla kolme vuosikymmentä. Vaikka Ruotsi, Norja sekä Tanska ovat Suomen lailla kalliita joka suhteessa, muissa Pohjoismaissa tilanne käsityötaitajien suhteen on levollisempi. Mikä tärkeintä: Suomessa harmia tuo pukeutumisen kulttuuri, jossa vaatteista ei keskimäärin haluta maksaa ja miesten koreilu nähdään merkiksi vähintään epämääräisestä persoonasta. Lisäksi opetushallitus ei ole huomioinut Vaatturiliiton vetoomuksia koulutusjärjestelmän muuttamisesta.

“Ennen vanhaan tekijöitä sentään oli useita kymmeniä, satojakin Suomessa, mutta tämän hetken tilanne on se, että meidän Suomen Vaatturiliittoon kuuluu 17 jäsentä ja melkein suurin osa heistä on jo jäänyt eläkkeelle tai jäämässä, että hyvin kourallinen meitä on sitten enää oikeita tekijötä.”

http://yle.fi/uutiset/vaattureiden_ammattikunta_vaarassa_kadota/5059540


Valjasnahka

0

March 2, 2014 by Ville Raivio

Valjasnahka (eng. bridle leather) on parkittua naudannahkaa, joka käsitellään ja viimeistellään erikoismenetelmin. Nimensä se on saanut yleisestä käytöstä valjaissa, jotka ovat olennainen osa sekä ratsastajan turvallisuutta että hevosen mukavuutta. Tämän nahkan täytyy olla sileää ja joustavaa, jotta ratsu ei arista valjaitaan, siispä valjasnahka käsitellään kauttaaltaan. Sekä pinta- että lihapuoli käsitellään luonnonrasvoilla sekä -talilla, jonka jälkeen nahka viimeistellään vahoilla. Käsittely vaatii aikansa ja kärsivällisyyttä, jonka vuoksi valjasnahka on hintavampi materiaali kuin tavanomaiset kromilla parkitut vuodat. Siinä on kelpo annos rasvoja sekä vahaa, jotka pidentävät nahkan käyttöikää ja estävät sitä kuivumasta ja tämän jälkeen murtumasta. Samalla valjasnahkasta tulee mainion joustavaa ja erittäin kestävää vuosien rasituksessa. Ajan ja käytön myötä luonnon raaka-aineet saattavat nousta vaaleaksi kerrokseksi valjasnahkan pinnalle. Kertymä on merkki aidosta valjasnahkasta, ja siitä pääsee eroon harjaamalla, jonka jälkeen nahkaa on mukava haistella miellyttävien kasviaromien kokemiseksi.

Valjasnahkavyö Equus Leatherin mittatilauspajalta

Materiaalia on käytetty enimmäkseen ratsastusvaljaisiin, suitsiin, satuloihin, vöihin sekä muihin vahvaa rasitusta kokeviin nahkatarpeisiin. Näiden lisäksi englantilaiset salkku- ja laukkumestarit ovat erikoistuneet valjasnahkaan, joka on yksi vahvimmista materiaaleista klassisissa laukuissa. Myös nahkaiset asusteet, kuten lompakot, iPad-kotelot ja silmälasikotelot, luonnistuvat. Koska nämä tykötarpeet eivät taitu yhtä rankasti kuin ratsastustavarat, valjaslaukut kestävät tavanomaisessa käytössä vuosikymmeniä. Lontoon vanhain tavarain liikkeissä vieraileva pääsee parhaimmillaan ihailemaan lähemmäs satavuotisia nahka-arkkuja, joiden henki pihisee yhä vahvana. Niin kuin kaikki nahka, myös valjasnahka kestää ajan hammasta vahvemmin säännöllisen huollon avulla. Uudessa hyödykkeessä vahaa ja öljyä jo löytyy, joten omistaja selviää pelkällä harjauksella. Vuoden tai parin jälkeen pieni kerros nahkavoidetta tekee terää.

Valjasnahkaa ei turhan moni parkitsimo tarjoa, mutta yhä toimivien joukosta löytyvät englantilaiset J&E Sedgwick&Co. Ltd. sekä J&FJ Baker&Co. Ltd. Amerikan puolella toimijoita ovat Hermann Oak Leather ja Wickett&Craig, Australiassa puolestaan Greenhalgh Tannery Pty. Ltd.

Lopuksi vielä pieni video tämän erinomaisen nahkan valmistuksesta.


Guernsey-neule

0

February 26, 2014 by Ville Raivio

Guernsey-neule (eng. Guernsey jumper, gansey) on omintakeinen vapaa-ajan malli, joka on syntynyt Kanaalisaarten Guernseyssä. Se on yksi vanhimmista yhä käytössä olevista neulemalleista, ja kehittyi 1600-luvulla saaren kalastajien työvaatteeksi. Guernseyssä on kudottu neuletuotteita vientiin 1400-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin sille myönnettiin kuninkaallinen lupa englantilaisen villan maahantuontiin ja siitä luotujen neuleiden vientiin. Englannin kanaalin tyrskyt ja vahva viima ovat yhä haastava paikka kalastaa, mutta niitä on kiittäminen erikoisesta neuleesta: kalastajat tarvitsivat oloihin hyvin lämpimän, kestävän, vettähylkivän ja joustavan työvaatteen, joten nämä ominaisuudet päätyivät neuleen muotoon. 1800-luvulla väkivahva Guernsey otettiin myös osaksi Britannian laivaston univormua.

Esimerkkineuleena Le Tricoteurin Guernsey hauiksen kohdalle sijoitetuilla hartiasaumoilla

Edestä ja takaa yhtä korkea kaulus

Tässä mallissa on monta yksityiskohtaa, jotka yhdessä tekevät siitä uniikin. Guernsey neulotaan yleensä viimeistelemättömästä englantilaisesta kampalankavillasta, josta lampaan lanoliinia eli villarasvaa ei ole poistettu. Neule siis tuoksuu enemmän tai vähemmän eläimelliseltä, mutta rasvan vuoksi myös hylkii vahvasti vettä. Guernseyt luodaan yleensä viidestä langasta, jotka kierretään vahvasti yhteen yhden paksun luomiseksi, ja tämän jälkeen malli neulotaan tiiviiksi. Miehusta on suora, hihat vahvasti ranteeseen kapenevat. Guernseyssä ei ole lainkaan etu- tai takapuolta, vaan neuletta voi pitää kummin päin tahansa. Tämä lisää käyttöikää, kun langat eivät kulu samoista kohdista vuosien kuluessa.

Kaulakiila kaula-aukon molemmin puolin

Ainaoikein-neulos hartiasauman kohdalla

Mallissa on myös korkea O-muotoinen kaulus, jonka reunoilla on kaulakiila, ja tavallista pidempi resori hihansuissa lämmön vuoksi. Kaksi helmahalkiota ja hartioiden ylitse hihan puolelle sijoitettu hihasauma takaavat joustavuuden. Kainaloiden alla on kookas, erillinen kiila, jonka ansiosta käden liikerata on suurempi. Helmassa on niin sanottu ainaoikein-ommel, joka eroaa miehustan ompeleesta, ja samoin on laita hihasauman vieressä. Neuleen pituus on tavallista suurempi, jotta viima ei pääse vyötäröltä iholle. Nämä kaikki ymmärtää toki kuvista paremmin kuin vain lukien.

Kainalokiila

Pidennetty resori hihansuussa

Perinteisesti kalastajien vaimot kutoivat neuleet koko perheelle ja siirsivät omat mallinsa perinnöksi tyttärilleen. Saarelta neuleet kulkivat kaupan mukana myös Brittein saarille 1600-luvulla, ja monet rannikkokylät loivat Guernseyn pohjalta omat neulemallinsa. Alkuperäinen pelkistetty neule muuttui sitä koristeellisemmaksi mitä pohjoisemmaksi se kulkeutui. Jo Skotlannin korkeudelta löytyivät monimutkaisimmat versiot. Neuleen kuvioissa on symboliikkaa, sillä kalastajille ne kuvastavat köysiä, aaltoja, ketjuja, verkkoja ja kuvioita hiekalla. Guernseyn saarella on lukemattomia versioita nimikkoneuleesta, mutta nämä jaetaan yleensä kahteen arkkityyppiin: pelkistetty työvaate ja koristeellisempi juhlaneule. Yksinkertainen neule oli nopeampi ja helpompi luoda, joten sitä suosittiin myyntiin kudotuissa kappaleissa, jotka olivat tärkeä tulonlähde kalastajaperheille. Silti täysin käsityönä kudottu Guernsey vaati kymmenien tuntien työn. Juhlaneule taas valmistettiin perheen sisällä merkkipäivien viettoon.

Ainaoikein-neulos helmassa

Helmahalkio, joka takaa joustavuuden

Kun neuleen vahvan, 5-säikeisen villalangan sekä yksityiskohdat ynnää oikein, ymmärtää Guernseyn olevan koko lailla täydellinen työvaate. Joustava, lämmin, vahva ja vuodesta toiseen kestävä. Yhä saarella toimivat kutomot ovat laajentaneet valikoimaansa uusien asiakkaiden toivossa, sillä Guernsey-neuletta on vaikea kuluttaa puhki. Klassisen tummansinisen hankittuaan ei uutta tarvitse vähään aikaan, joten kutojat ovat ottaneet myös kirkkaita värejä sekä puuvillamalleja tarjolle. Valtaosa valikoimasta on valmistettu tehtaissa ja käsin viimeistelty, mutta kudonnan taito elää yhä saarella. Minkään sortin edustusvaatetta neuleesta ei jo karkean, paksun materiaalin vuoksi saa, mutta työssä, vapaa-ajalla sekä mökkeilyssä se suojaa kantajaansa elementeiltä kuin villainen haarniska.

Miltei tasainen sauma


Viyella-kangas

0

February 23, 2014 by Ville Raivio

Viyella on lämmin ja mukava vaatekangas, joka kudotaan toimikasmuodossa villa- ja puuvillalangoista. Nimensä se on saanut Englannin Matlockissa sijaitsevasta Via Gellian laaksosta, josta kankaan ensimmäinen valmistaja osti kutomonsa vuonna 1890. Tästä kolme vuotta myöhemmin William Hollins&Co. loi ensimmäisen Viyella-kankaan, jossa 55% merinovillaa takasi lämmön ja 45% puuvillaa pehmeyden sekä halvemman hinnan. Vuotta myöhemmin kutomo rekisteröi Viyellan nimen sekä kankaan tavaramerkiksi, joka oli ensimmäisten tavaramerkkikankaiden joukossa. Kangas oli pehmeä sekä kevyt, ja se kudottiin vapaa-ajan käyttöön värikkäinä ruudukkoina, joista Tattersall on omaleimaisin. Alun perin Viyellaa käytettiin paitojen sekä pyjamien luomiseen, mutta suuren suosion myötä materiaali omittiin myös lakanoihin, mekkoihin ja muihin tykötarpeisiin.

Hollinsin kutomo ja yhtiö on vuosien saatossa myyty sekä sulautettu osaksi toisia niin monta kertaa, ettei alkuperäisestä ole jäljellä kuin Viyellan nimi. Tällä nimikkeellä ratsastava nykyinen yritys ei myöskään valmista maineikasta kangasta. Kuten turhan monien mukavien kankaiden kohdalla, myöskään Viyella ei ole entisensä. Aiemmin suosittu puolet-ja-puolet -sekoitus on laimennettu kankaaksi, jossa villaa on vain 20 prosenttia. Tämän seurauksena nykyiset villa-puuvillapaidat rypistyvät herkemmin ja lämmittävät vähemmän, mutta ongelma on sivuutettu tehokkaalla 2000-luvun lämmityksellä sekä lämpimillä kulkuneuvoilla. Viyellan aikakausi on siis mennyt menojaan, mutta metsästys, ratsastus ja muut ulkosalle kannustavat harrasteet ovat yhä suosiossa. Mukavan villan ja pehmeän puuvillan liitto on osoittanut voimansa jo aikaa sitten, ja tämä vanhan polven keksintö saattaa olla ulkoilmamiehen miellyttävin löydös.


Miesten tyyli 1930-luvulla: Elegance in an Age of Crisis

0

February 19, 2014 by Ville Raivio


ShopAlike.fi

0

February 19, 2014 by Ville Raivio

ShopAlike on elokuussa 2012 perustettu verkkokauppaportaali, joka yhdistää asiakkaan huomattavan valikoiman kanssa. Valikoiman puolesta Keikarin lukijoita kiinnostavia verkkokauppoja ovat esimerkiksi AsosPeter HahnT.M. LewinHatshoppingYoox ja Zalando, mutta klassiseen erikoistuneita verkkokauppoja voisi olla sivustolla lisää. Yhden kaupan sijasta ShopAlikessa näkyy kymmenien verkkokauppojen valikoima, jota pääsee tutkimaan kattavien hakutoimintojen avulla. Kokeiltuani sivustoa pidän sitä helppokäyttöisenä ja aikaasäästävänä, sillä yhden verkkokaupan sijaan nähtävillä on yhdellä kertaa monta. Sivusto on osa vuonna 2009 perustettua Visual Meta GmbH:ia, joka tarjoaa vastaavan palvelun jo 16 eri maassa. Suomalaisen version takana on nelihenkinen tiimi, jossa työskentelee maajohtaja, laatuspesialisti, verkkomarkkinoija sekä harjoittelija.

ShopAliken tavoitteena on koota parhaat Suomeen toimittavat muodin, sisustuksen ja vapaa-ajan tuotteiden verkkokaupat Suomen helppokäyttöisimmälle sivustolle. Valikoimaa piisaa, joten se täyttää tavoitteensa yhdistää asiakas kauppoihin. Edustetut verkkokaupat on valittu luotettavuuden ja laadun perusteella Suomeen toimittavien kauppojen joukosta. Kun kysyn, miksi Keikarin lukijan tulisi käydä ShopAliken sivuilla, vastaa maajohtaja Maaria Juva de Narváez seuraavasti: “ShopAlike on Suomen ensimmäinen muodin, sisustuksen ja lifestyletuotteiden ostossivusto, jolla on näin monipuoliset tuoteryhmät ja hakusuodattimet. Ostaminen netistä on helpointa, kun useiden kauppojen tuotteet voi nähdä ja suodattaa makunsa mukaan helposti kerralla (esimerkiksi värin, hinnan ja koon mukaan).”

http://www.shopalike.fi/


Helsingin Olkain

0

February 18, 2014 by Ville Raivio

30-luvulla perustettu Helsingin Olkain Oy kulki kuusi vuosikymmentä nimellä Olkain, kunnes 1994 syntyi virallisella nimellä kulkeva yritys. Yhtiön kotipaikka on siirtynyt uuden omistajan matkassa Nurmijärvelle, mutta tuotanto sekä omistus on vielä suomalaista. Helsingin Olkain valmistaa nimensä mukaisesti olkaimia kaikenlaisten housujen ylläpitoon aikuisille ja lapsille, ja tarjoaa näiden lisäksi vöitä, tumpunpitimiä, korvalappuja, hihastimia sekä pellavaisia vaatteita. Näiden lisäksi yritykset voivat teettää omalla logolla, nimellä ja väreillä valmistettuja olkaimia. Asiakkaita palvelee uusi verkkokauppa sekä kivijalkaliike Nurmijärven puolella.

Keikarin tarkastelussa on tällä kerralla kaksi yhtiön näytteenä saapunutta, Suomessa valmistettua nappiolkainta, jotka kiinnittyvät kiristimien sijasta housuihin ommeltuihin nappeihin nahkaremmeillä. Kiristimet ovat toki vahvat, mutta niillä on ikävä taipumus repiä luonnonmateriaalia. Nappiolkain on siis mielekkäämpi tapa ylläpitoon vyötärölle leikattujen housujen kanssa. Nahkan ompeleet ovat suorat, mutta remmejä ei ole taitettu siististi tasaiseksi. Tätä ei tavallinen käyttäjä huomaa, mutta pikkutarkkaa se häiritsee. Helsingin Olkaimen nappiolkaimissa on Y-mallinen kiinnitys, jossa kaksi nauhaa kiinnitetään housujen vyötärönauhan takaosaan ja yksi etuosan molemmille puolille. Tätä varten vyötärönauhan sisä- tai ulkopuolella tulee olla kuusi nappia.

Minä suosin vyötärönappien kohdalla sisäpuolta, sillä piilonapit ovat siistimmän näköiset eivätkä hankaa neuletta tai takkia vasten. HO:n olkaimissa käytetty nahka on nautaa, joka saapuu Espanjasta. Millimetrin paksuinen nahka kiiltää mukavasti ilman lankkia ja tuntuu jämäkältä sormissa. Se joustaa taitettaessa hyvin ja palautuu nopeasti muotoonsa. Metalliosat saapuvat Saksasta, eikä niissä ole ihoa ärsyttävää nikkeliä. Remmit on ommeltu metallien ympärille, jos asiakas valitsee leikatun sijaan ommellun nahkan. Elastaania tai polyesteriä oleva joustonauha on Belgiasta. Se joustaa hyvin ja palautuu nopeasti muotoonsa. Yhtiö tarjoaa tuotteilleen myös valmistustakuun. Erilaisia kuvioita sekä värejä on kymmeniä, ja valikoimassa on runsaasti metsästysaiheita. Nappiolkaimet kustantavat noin 20 euroa ja ovat mielestäni laadukas löytö. Vahva nahka ja sopivan, muttei liian jämäkkä joustonauha ovat mainiot. Ainoastaan metalliosat muuttaisin mieluusti messingiksi hopeisen metallin sijaan, jotta ajan myötä niihin syntyisi komea patina. Myös remmien taitos olisi hyvä saada tasaiseksi. Muutoin kaikki on kunnossa.

http://www.olkain.fi/nappiolkaimet-c-8_15.html


O’mast-dokumentti YLE Teemalla

1

February 16, 2014 by Ville Raivio

Vuonna 2011 valmistunut O’mast on Gianluca Migliarottin kunnianosoitus napolilaiselle kulttuurille sekä käsityölle. Dokumentti on aiemmin esitelty Keikarissa, mutta tänään on lisää hyviä uutisia. YLE Teema on tehnyt oikein ja ottanut filmin toukokuun ohjelmistoonsa, joten lukija pääsee nauttimaan jazzista, maisemista ja erikoisista persoonista muutaman kuukauden sisällä. Tästä toki vielä uusi muistutus lähempänä toukopäivien kuuta.

http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/omast


Duffelitakki

2

February 16, 2014 by Ville Raivio

Duffelitakki (eng. duffel coat) on karkeasta ja paksusta villasta valmistettu hupullinen päällystakki, joka suljetaan nyörinapein. Se on saanut nimensä belgialaisesta Duffelin kaupungista, jossa on kudottu vahvoja kankaita satojen vuosien ajan. Myös ensimmäiset merimiessäkit, jotka kulkevat englanniksi nimellä duffel bags, ovat saaneet nimensä saman kaupungin mukaan. Duffelitakki on taatusti hakenut muotonsa keskiajan munkkien hupullisista kaavuista sekä 1800-luvulla käytetystä puolalaisesta lievetakista, joista jälkimmäisessä oli myös nyörinapitus.

Trevor Howard ja Joseph Cotten elokuvassa Kolmas mies

Nykyiset duffelitakit ovat perua 1800-luvun lopulta, jolloin Iso-Britannian laivasto varusti merimiehensä erittäin kestävällä, lämpimällä ja käytännöllisellä päällystakilla, jonka nimi oli convoy coat. Varhaisissa versioissa oli vaalea väri ja hyvin tilava leikkaus, jotta takki istuisi mahdollisimman monelle vartalolle eikä rajoittaisi liikkumista. Takki oli lähempänä telttaa kuin päällysvaatetta, joten hoikat seilorit kiristivät vyötärön sopivaksi narulla tai vyöllä. Nyörinappeja puolestaan oli helpompi avata ja sulkea myös käsineet kädessä vaikka meri kuinka raivoaisi. Kookas huppu jätti tilaa miehistön lätsälle, joka oli osa asua.

Vuosien saatossa duffelin leikkaus ja yksityiskohdat ovat vaihdelleet aikoja sekä valmistajia seuraten. Silti jotkin näistä ovat omaleimaisia juuri duffeleille, joten ne on hyvä kirjata. Duffelitakissa on huppu, se valmistetaan useimmiten paksusta villakankaasta ja suljetaan kookkailla monikulmion muotoisilla napeilla, jotka kiinnitetään miehustaan nahka- tai köysinarulla. Nykynapit ovat muovia, aiemmin puu ja naudansarvi olivat yleisempiä. Myös sekoitekankaita sekä kalvomateriaaleja on nyt käytössä paksun villan ohella. Aiemmin tartaanikuosinen villavuori oli yleinen. Usein duffeleiden hupun alla on kaulan ylle napitettava kangaspala, joka korvaa kaulaliinan. Takissa on kaksi kookasta paikkataskua, joissa voi olla myös suljettava läppä. Alun perin duffelit olivat lyhyitä, mutta pitenivät polviin asti Toiseen maailmansotaan mennessä. Nykyiset nuorisolle suunnatut mallit ovat jälleen lyhyempiä. Duffelissa hartioiden yllä on kaksinkertainen kerros villakangasta kaarrokkeena, joka suojaa sekä lämmittää. Sattumoisin duffeli on myös harvoja klassikkotakkeja, joista löytyy huppu.

Suuren yleisön nähtäville duffelitakki ilmestyi Toisen maailmansodan aikana erityisesti sotamarsalkka Montgomeryn yllä. Sadat ja tuhannet valokuvat kuvasivat sotasankaria, joka pukeutui duffeliin miltei tilanteessa kuin tilanteessa, ja hänen mukaansa takki sai brittien suussa lempinimen Monty. Myöskään Karhuherra Paddingtonin sinistä duffelia ei voi unohtaa, sillä hahmo ei olisi sama ilman omaleimaista takkiaan. Sodan päätyttyä armeija myi varastoistaan ylimääräiset duffelit, joiden erinomaisuus oli huomattu sodan- ja merenkäynnissä. Sotilaiden yltä duffeli päätyi osaksi Iso-Britannian katukuvaa ja saarivaltiosta Euroopan mantereen puolelle. Vaalean värin ja erinomaisen lämmön ansiosta duffelia pidettiin miltei kaikkien vaatteiden kanssa, mutta juhlakäytössä harvoin.

Nyörinapitus puisin napein

Tänä päivänä duffeli on yksi käytännöllisimmistä päällystakeista kaikenikäisille. Vahva kangas takaa lämmön ja pitkän iän, huppu suojaa viimalta ja erikoinen napitus toimii kiinnostavana yksityiskohtana. Jos ylleen mielii vintage-mallin, on hyvä varautua hyvin paksuun kankaaseen ja tilavaan leikkaukseen. 2000-luvun duffelit ovat ohuempia ja tarjolla miltei kaikissa väreissä sekä valmiita suojaamaan kantajaansa sään oikuilta. Duffeli on päällystakki sanan todellisessa tarkoituksessa.

Säädettävä hihansuu

Kuvat: Gloverall


Chukka-saappaat

0

February 2, 2014 by Ville Raivio

Chukka-saapas (eng. chukka boots) on nilkan peittävä vapaa-ajan saapasmalli, jossa on yleensä kaksi tai kolme nauhareikää. Päällismateriaali on useimmiten mokkaa, mutta myös martioitu taikka sileä naudannahka ovat yleisiä. Saappaan siisti ulkomuoto on pelkistetty: päällinen ommellaan muotoonsa vain kolmesta suuresta nahkapalasta, joskus myös kapeasta kantapalasta, ja mallin suosio osoittaa ettei kenkien parissa enemmän suinkaan aina ole enemmän. Kuten niin moni muu vaatekappale, myös chukka on syntynyt urheilukäyttöön: kun osa Intiassa asuvista brittiläisistä poolonpelaajista kyllästyi tiukkojen ratsastussaappaiden vaivaan, heille luotiin nilkkapituinen jodhpur-saapas 1800-luvun loppupuolella.

Silti osa miehistä oli tyytymättömiä, joten jodhpurista poistettiin vaivaa ja näpertelyä aiheuttava solki sekä remmi, ja saappaan kiinnitys hoidettiin nauhoilla. Helppo chukka oli saapunut. Nimensä se on saanut poolo-otteluiden 7-minuuttisista erätauoista, chukkista, jotka puolestaan tulevat hindinkielisestä sanasta chukkar, joka tarkoittaa ympyrää tai kierrosta. Englantilaisen John Lobbin kenkäverstaan omistaja kertoi minulle, että heidän liikkeessään chukka tunnettiin alussa nimellä lace jodhpur, siis nauhoitettava jodhpur. Aikakauden urheilukengissä oli pyöreä kärki, sopivan tilava lesti ja nahkapohja hengittävyyden vuoksi, joten on turvallista olettaa näiden löytyneen myös ensimmäisistä chukkista.

Herrasväen oli hankala siirtyä kaupunkijatkoille ratsastussaappaissa, mutta jodhpurit ja chukkat toimivat kätevästi myös otteluiden ulkopuolella. Siispä ne kantautuivat nopeasti poolokentiltä myös lähiympäristöön ja kaupunkien kaduille. Toisen maailmansodan aikana myös brittijoukkojen jalassa läntisen aavikon taisteluissa oli chukkasta johdettu desert boot, jonka raakakumipohja tarjosi vahvan pidon hiekalla. Lisäksi postinkantajille ja muille työnsä puolesta askeltaville valmistettiin chukka-mallisia työjalkineita Atlantin molemmin puolin. Malli eli suurinta suosionsa aikaa 40- ja 50-luvulla, jolloin erityisesti chukkasta muokattu Clarksin tehtaan aavikkosaapas oli tuttu näky kaupunkien kaduilla.

Tähän päivään mennessä chukka on saavuttanut kadehdittavan klassikon aseman, sillä jokaisella kenkätehtaalla ja -verstaalla on siitä oma versionsa. Saapasta voi huoletta käyttää vuoden ympäri, ja useimmin nähty keskiruskea mokka-chukka taas sopii miltei minkä tahansa vaatekankaan parina. Koska päällisessä on vain pari saumaa ja nauhareikiä on vain kaksi tai kolme, chukka mukautuu käyttäjän jalkaan vahvemmin kuin muut saappaat. Sen varsi on myös hyvin taipuisa, joten chukkan saa nopeasti jalasta tai jalkaan. Näiden ominaisuuksien vuoksi chukka on siisti, mukava ja kätevä. Lestistä riippuen saapas on myös siro, sopusuhtainen taikka pullea, ja kauppojen värivalikoima on laaja. Mitä ohuempi pohja ja sirompi lesti, sitä edustavampi chukka.

Suuressa maailmassa chukkia näkee satunnaisesti myös pukukäytössä, mutta tähän tarkoitukseen on myös edustavampia malleja. Erilliset pukusaappaat hoitavat saman käytön edustavammin kuin chukka, joka on syntynyt kulkemaan rennosti vapaa-ajalla. Jokamiehen olennaisin kenkäkokoelma on yhä pieni, mutta sitäkin monikäyttöisempi: mustat oxfordit juhlaan, ruskeat broguet sekä arkeen että juhlaan, ruskeat avokengät vapaa-ajalle ja kaikkeen taipuva chukka joka säähän.




Copyright © 2013 Ville Raivio








Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari