Laatunahkan tunnistaminen
0May 3, 2013 by Ville Raivio
“Genuine leather” ei ole ollut hyödyllinen merkintä vuosikymmeniin. Miltei mistä tahansa eläimestä voi valmistaa nahkaa, joka laadultaan vaihtelee kurjasta loistokkaaseen, siispä pelkkä merkintä aidosta nahkasta ei palvele nahkahyödykkeiden ostajaa kummoisesti. Jokainen eläin ja vuota on yksilöllinen, joten nahkoissa tulee olemaan selviä eroja jo lähtökohtaisesti. Nämä vain voimistuvat parkitsemistavan myötä, joten laatunahkan tunnistaminen on äärimmäisen hyödyllistä, jos nahkatarpeita aikoo hankkia. Mainion kestävyyden, muokattavavuuden ja käyttömukavuuden ansiosta nahka on ylittämätön materiaali lukuisissa käyttökohteissa. Näistä yleisimpiä ovat vyöt, jalkineet, asusteet, laukut ja huonekalut, mutta nahkan käytössä vain mielikuvitus on esteenä. Ihmeetkään eivät ole mahdottomia, sillä taitava jalkinemestari saa täysin suoran vuodan taipumaan liki 90 asteen kulmaan ja pysymään tanassa vuosikaudet, tästä esimerkkinä saumattomat chelsea-saappaat.
Parkintakeinoja on lukuisia, näistä jokainen vaikuttaa raakavuodan lopputulokseen ja käyttökohteisiin. Kasvisparkittu nahka parkitaan nimensä mukaisesti kasveista saatavilla luonnollisilla aineilla. Puihin muodostuva tanniini on erinomainen keino nahkan säilömiseen, ja vanhimpia keinoja vuotien parkitsemissa. Erityisesti tammesta kerätyt lehdet sekä kaarna luovat kestävimpiä nahkalaatuja, joita nykykeinoin on saatavilla. Lopputulos on miellyttävästi kasviksilta tuoksuvaa vaaleanruskeaa nahkaa, jota on melko helppo työstää. Parkinta on myös hyvin ympäristöystävällistä. Tämä nahkalaatu ei kuitenkaan kestä voimakasta kosteutta kovin hyvin, muuttuen epävakaaksi ja lopulta hauraaksi. Myös värit voivat haihtua helposti. Tämä nahkatyyppi muodostuu helposti joko kovaksi tai pehmeäksi. Tämän vuoksi kasvisparkittua nahkaa käytetään nykyisin pehmeissä mokkasiineissa, vuorinahkoissa ja käsineissä, tai erittäin kovissa jalkineiden nahkapohjissa. Kasvisparkinta vaatii myös päiviä, tammiparkituissa nahkapohjissa jopa vuoden, ja muodostaa nahkasta hintavaa.
Valtaosa nykyisin valmistetusta nahkasta on kromiparkittua (eng. chrome-tanned leather). Vuonna 1858 keksitty metodi käyttää kromisulfaattia raakavuotien parkinnassa. Tämä epäorgaaninen ioniyhdiste on hyvin tehokas ja nopea keino nahkan käsittelyyn, ja lopputuloksena on hyvin taipuisaa, helposti käsiteltävää ja kosteutta kestävää nahkaa, joka pitää värinsä. Alkuperäiseltä väriltään se on kromin vuoksi sinistä (eng. wet-blue) ja vaatii värjäyksen ennen käyttöä. Kromiparkinta on hyvin haitallista ympäristölle, jos parkitsija ei huolehdi nesteiden puhdistamisesta. Toisin kuin päiviä vievä kasvisparkinta, kromiparkintaa vaatii vain päivän tai kahden käsittelyn. Kromiparkittu nahka ei tuoksu kovin miellyttävältä, mutta kestävyyden ja kosteudensietonsa ansiosta tätä nahkatyyppiä käytetään laajalti myös käsintehtyjen jalkineiden päällisissä.
Kasvis- ja kromiparkinnan voi myös yhdistää. Tällöin nahkan käsittely ei vie yhtä kauan, eikä se haise yhtä pistävältä. Lopputulos on melko onnistunut liitto historiallisen tanniinin ja teollisen kromin välillä. Näiden kahden metodin lisäksi raakavuota voidaan parkita formaldehydillä, naudanaivoilla, öljyillä, aldehydillä, ruusuöljyllä, synteettisillä tanniineilla ja alumiinisuoloilla, jotka kaikki vaikuttavat nahkan ominaisuuksiin. Parkitsija voi myös seurata Amerikan alkuperäiskansoja, jotka valmistivat raakavuotia raapimalla nahkan ohueksi, liottamalla sen lipeässä ja tämän jälkeen venyttivät sen keppien väliin. Tämä nahkatyyppi on huonoiten kestävä, hyvin jäykkä, mutta helpoin valmistaa. Kaikkien keinojen jälkeen nahkaa voi vielä käsitellä öljyillä, vahoilla sekä talilla. Värinaineiden lisäksi myös erilaisten kuvioiden, kuten martioinnin, painaminen muuttaa nahkan ulkomuotoa.
Parkitsemisen lisäksi itse vuodat eroavat huomattavasti, ja valmistajat yleisesti huijaavat materiaaleihin perehtymätöntä asiakasta. Tässä kohdin “genuine leather-” ja “aitoa nahkaa-”merkinnät astuvat näyttämölle. Nahka on nahkaa, kyllä, mutta kaikki nahka ei ole ostamisen arvoista. Surkeinta laatua on pinnoitettu nahka (eng. corrected grain leather), jonka pinta on hiottu epätasaisuuden peittämiseksi ja tämän jälkeen päällystetty ohuella muovikerroksella, joka saa aikaan luonnottoman kiillon. Nämä vuodat ovat peräisin vanhoista tai kolhuja saaneista tuotantoeläimistä, ja kemiallinen käsittely peittää virheet. Täksi nahkaksi päätyvät kaikki vuodat, joiden pinta tai ikä ei kelpaa laadukkaampien nahkojen valmistukseen. Pinnoitetun nahkan tunnistaa korkeasta kiillosta, muovisesta ilmeestä ja pistävästä hajusta. Myös karvatuppia ei voi erottaa, sillä ne on hiottu piiloon. Taipuessa tämä materiaali muodostaa vahvoja ryppyjä, joista ei voi päästä eroon hoitoaineilla. Ajan ja kulun myötä rypyt syvenevät, kunnes nahka murtuu.
Useimmat nahkatyypit ovat peräisin nautaeläimistä. Vasikannahka on erittäin kestävää, siistiä ja kalleinta, naudannahka sopivan kestävää, vesipuhvelin nahka todella kestävää ja kuvioltaan urien halkomaa. Naudan nahka on noin kolme millimetriä paksu, joten kaikki vuodat halkaistaan parkitsimossa asiakkaan tilaamaan kokoon. Hyvin paksuissa vuodissa nämä kertaalleen halkaistut kappaleet voidaan vielä halkaista useampaan osaan. Useimmat jalkinenahkat ovat hieman yli millin paksuisia, käsineet tästä ohuempia. Paksuimmat laukut ovat yleensä kahden millin koossa. Kahteen osaan halkaistun naudannahkan alemmassa palassa on enää jäljellä noin 10% vuodan alkuperäisestä vahvuudesta, siispä siitä valmistetut nahkatarpeet eivät kestä käyttöä yhtä hyvin. Halkaistun vuodan alempi osa, haljasnahka (eng. split leather,) useimmiten kuvioidaan koneellisesti muistuttamaan ulkonäöltään pintaosaa. Kuviot ovat keinotekoisia, vaikutelma aidon oloinen.
Haljasnahka myös yleisesti siistitään hiomalla, jolloin siitä muodostuu haljasmokkaa. Tämä materiaali on aina vähemmän kestävää kuin pintanahkasta luotu mokka, joka puolestaan kestää yhtä hyvin kuin tavanomainen pintanahka. Laadukkain kenkä- ja vaatemokka saadaankin pintanahkan nurjasta puolesta, joka siistitään kevyellä hionnalla. Pintanahkan ylemmästä osasta, jossa karvatupet sijaitsevat, voidaan myös luoda nupukkinahkaa, joka on hyvin hienoa ja sileää. Kaikki mokkanahkat likaantuvat herkemmin kuin sileä nahka, mutta ne voidaan suojata ja pestä erityisillä mokanpesuaineilla. Lopputulos on useimmiten kuin uusi. Siispä mokan maine herkkänä, huonosti kestävänä nahkana on osittain perätön.
Halkaistun vuodan ylempi osa, pintanahka (eng. top-grain leather,) on puolestaan laadukkain nahkatyyppi. Tässä osassa on yhä tallella eläimen nahkan kestävä ulkopuoli, johon karvatupet ovat kiinnittyneet. Jos pintanahkan pinnassa on kulumaa, se usein hiotaan ja viimeistellään peiteväreillä, joiden vuoksi pintanahka ei hengitä yhtä hyvin, eikä myöskään ikäänny yhtä kauniisti kuin aniliininahka. Niin kauan kuin peiteväri ja käsittely kestävät, muokattu nahka sietää likaa ja kosteutta paremmin kuin aniliinivärjätty puhdas nahka. Valtaosa kaupoissa myytävistä laatunahkatuotteista, kuten hintavammista laukuista ja jalkineista, on valmistettu enemmän tai vähemmän muokatusta pintanahkasta.
Ehdottomasti laadukkain nahkatyyppi on aniliinivärjättyä pintanahkaa (eng. full-grain leather,) jota ei koskaan käsitellä peiteväreillä tai hiomalla luonnollisten jälkien peittämiseksi. Tämä nahka on luonnollista vuotaa, jossa näkyvät kaikki parkitun eläimen nahkan kuviot sekä mahdolliset naarmut. Useimmiten valmistajat käyttävät vain parhaat palat vuodista, jättäen naarmut ja kolhut pois. Karvatupet erottuvat selvästi pieninä pisteinä, myös vahvuus sekä kestävyys säilyvät mainiosti halkaisun jälkeen. Nappanahka hengittää parhaiten ja päästää kosteuden haihtumaan käyttäjän iholta, jolloin kädet tai jalat eivät litise nihkeinä käsineiden tai jalkineiden sisällä.
Murtumisen sijasta pintanahkan pinnalle kehittyy patinaa taitoskohtiin sekä hankauksen jäljiltä. Kun tämän nahkatyypin pinta on siisti ja tasainen, se värjätään aniliiniväreillä tai nahkapetsillä, jotka läpäisevät nahkan pinnan ja imeytyvät sen sisälle. Näin materiaalin pinta ja sen kuviot erottuvat selkeästi. Valitettavasti kaikki parkitsijat eivät anna vuotien lillua parkitsemisaineissa niin kauan kuin toivoisi, joten lopputuloksena voi myös olla nopeammin parkittua pintanahkaa. Tämä on melko laadukasta tykötarvetta, mutta kaukana läpikotaisin huolella ja ajan kanssa parkitusta napasta. Ulkonäöltä näitä kahta on hyvin vaikea erottaa, ellei pääse kaupassa katsomaan vuodan liha- tai sivupuolelle. Jos näissä kohdissa on näkyvissä sinistä väriä kromin jäljiltä, parkinta on hoidettu hutiloidusti. Usein sivut kuitenkin peitetään väriaineella, mutta sitä voi koettaa raapia pois totuuden löytämiseksi.
Tämän kaiken sisäistettyään lukija toivon mukaan ymmärtää, miksi “genuine leather” ja “aitoa nahkaa” eivät ole luotettavia tuotemerkintöjä. Jokaisen eläimen jokainen vuota on ainutkertainen, joten nahkojen välillä on luontaisia eroja, jotka parkitsemisen myötä vahvistuvat. Jos myyjä ei tiedä myymäänsä, eikä osta ostajaansa, lopputulos on kaupallista teatteria – tai pahimmillaan petkuttamista. Ennen ostopäätöstä tärkeintä on tiedustella myyjältä, onko tuotteessa käytetty aniliinivärjättyä nappanahkaa, tuota nahkatyyppien laadukkainta valintaa. Kasvis- ja kromiparkittu nahka taas voidaan erottaa toisistaan muutamilla kikoilla. Jos nahkaa naarmuttaa, ja huomaa naarmujen helposti tasoittuvan kankaalla hangatessa, nahka on kasvisparkittua. Myös tuoksuissa on selvä ero. Lisäksi polttaminen kertoo eron: vihreäksi tuhkaksi muuttuva nahka on kromiparkittua.
Myös nahkan alkuperämaa on hyvä kysyä, sillä laadukkaimmat naudannahkat kasvatetaan ja parkitaan Euroopassa, jossa sertifikaatit sekä kehittynyt teknologia takaavat laadun. Yhä parempi on varmistua nahkan parkitsijasta, sillä niiden välillä on eroja. Tämä toki vaatii jo todellista perehtymistä, sillä parkitsimoita on Euroopassa satoja. Helpoimmalla pääsee, jos hankkii nahkatarpeita vain luotettavilta vaate- tai huonekaluvalmistajilta, joiden tulee menestyäkseen ylläpitää hintaluokkansa laatutasoa. Myös erikoismyymälät, joiden myyjät todella tuntevat tuotteensa, ovat todennäköisesti luotettavia nahkatuotteiden ostopaikkoja. Pinnoitetun nahkan kyllä erottaa jo ulkonäöltä, mutta haljas- ja pintavärjättyä nahkaa on vaikea erottaa aniliininahkasta pelkän silmäilyn perusteella. Niin kauan kuin ostajia riittää, riittää myös petkuttajia, ja ostaja saa useimmiten sitä, mistä maksaakin. Laadukkaimmat nahkatyypit ovat hintavia, mikä selittää osan hintatasosta.
Suomessa on yhä jäljellä seitsemän parkitsimoa, jotka tarjoavat lukuisia nahkalaatuja eri käyttökohteisiin. Valtaosa osaamisesta on keskittynyt Pohjanmaalle, jossa lippua heiluttavat Lapuan nahka, Fabriks Ab, Ahlskog Leather, Geson sekä Kokkolan nahka. Lapissa on jäljellä kaksi, Kemin Nahkatarvike sekä Lapin Nahka, molemmat erikoistuneita porontaljoihin. Näiden valmistajian valikoimasta löytää kuin löytääkin myös nappanahkaa, jota voi ilomielin käyttää omissa nahka-askareissa tai erikoistilauksissa. Myös Suomessa osataan nahkan salat.
Esseessä avustivat Nippanapan Nahkamestari Jussi Neirtamo sekä Ahlskogin toimitusjohtaja Carita Pöntiö.
Aiheet Esseitä, Materiaalit |
Haastattelussa: Juho Rehakka
0April 27, 2013 by Ville Raivio
“Olen 26 ja rahoitusriskin arvioinnin asiantuntija. Lähikuukaisina tarkoitus valmistua kauppatieteiden maisteriksi. Tyttöystävä on ollut varsin innostuneenakin mukana, ja esimerkiksi sivustolle kuvien ottamisesta on tullut pitkälle yhteinen harrastus. Vanhempani sekä sisarukseni ovat olleet tähän vuosien aikana yhtä lailla varsin tottuneita, joten sen kummempia tuntemuksia se ei herätä. Asia muiden joukossa.
Olen visuaalisena ihmisenä ollut tyylistä varsin kiinnostunut jo pitkään, jos en aina. Teini-iässä tämä kohdistui enemmänkin muotiin, ja sitten myöhemmin pukuihin ja business-pukeutumiseen. Tätä kautta “löysin” klassisemman tyylin ja modernin menswearin, joiden sekoitukseksi kutsuisin nykyistä tyyliäni. Viimeisen vuoden parin aikana olen kuitenkin vakiintunut tiettyihin perusjuttuihin istuvuudessa ja väreissä, jotka kumpuavat klassisista elementeistä. Pidän kuitenkin edelleen leikittelystä ja uudella kokeilusta, ja välillä tulee käytyä aika syvällä erilaisten katutyylienkin keskuudessa, joten aivan puhtaasti klassiseksi en tyyliäni kutsuisi.
Nyt asiaa ajatellessa, iso osa teknisestä tietämyksestä on kyllä tarttunut vaattureideni Jukka Sundstedtin ja Kirsi Ahon kanssa käydyistä keskusteluista. Tästä huolimatta ehdottomasti suurin osa perusasioista on opittu kokeilemalla ja netin foorumeilta (isoimmat kiitokset kuuluvat erityisesti Keikari.comin foorumille). Viime kuukausina aikaa on kuitenkin ollu vähemmän netin aktiiviseen seurailuun, joten olen jäänyt suhteellisen omavaraiseksi näiden aiheiden suhteen. Kirjoja en ole oikeastaan lukenut, mutta tarkoitus olisi kerätä lähiaikoina jonkunlainen kokoelma erilaisia tyylikkäitä ja ajattomia kirjoja.
Pidän tyyliäni jonkunlaisena sekoituksena modernia menswearia, klassista tyyliä sekä jossain määrin katutyylejä. Päivän asun määrää pitkälti aamun yleisfiilis, sää, vuodenaika tai joku muu ajankohtainen inspiraation lähde. Nykyisessä työssäni ei juuri ole rajoitteita pukeutumisen suhteen, joten hyvin harvoin joudun esimerkiksi pukeutumaan pukuun. Oma tyylini onkin ajan kuluessa vakiintunut erilaisiin irtotakkiyhdistelmiin, joissa kankaat ja värit muuttuvat vuodenaikojen mukaan. Vapaa-ajalla käytän sitten enemmän katutyyleistä tutumpia materiaaleja, kuten denimiä.
Vaikka tyylini on suurimmaksi osaksi aika italialaisvaikutteista, näen asuissani olevan tietylaista skandinaavisuutta. Pidän yksinkertaisista ja puhtaista väreistä, ja vaikka välillä käynkin suhteellisen lähellä Firenzen riikinkukkoja, olen huomannut suosivani suurimman osan ajasta tiettyjä varsin simppeleitä elementtejä. Suurimpia inspiraationlähteinäni ovat ehdottomasti sää, vuodenaika sekä ympäristö yleisesti.
Kysymys inspiroivasta henkilöstä tulee vastaan usein, enkä ole edelleenkään keksinyt erityisen hyvää vastausta. En aivan hirveästi nykypäivänä seuraa oikeastaan mitään blogia tai henkilöä, joten on vaikea nimetä yhtä henkilöä. Toisaalta arvostan kaikkia, oli heillä sitten tunnettu nimi tai olivatpa he joku tuntematon henkilö bussipysäkillä, jotka näkevät vaivaa tyylikkään asun kokoonpanoon. En syrji eri tyylien edustajia, vaan mielestäni jo se, että panostaa siihen omaan juttuun, on tunnustuksen ja ihailun arvoista.
Joitain yksityiskohtia, joihin kiinnitän erityistä huomiota sekä omassa että muiden pukeutumisessa, ovat esimerkiksi solmion solmu ja taskuliinan taittelu. Toistaiseksi olen suurimmaksi osaksi luottanut valmisvaatevalmistajiin sekä kahteen luottovaatturiini. Tulevaisuudessa vaatteiden teettäminen kiinnostaa, mutta ei aivan vielä ole ajankohtaista. Irtotakeissa ja puvuissa olen enimmäkseen kokeillut erilaisia italialaisia valmistajia sekä SuitSupplyn tarjontaa. Parhaimmaksi omalle vartalolleni ja mittasuhteilleni olen todennut LBM 1911:n rakenteettomat irtotakit. Yleisesti Boglioli, Lardini, Cantarelli, Casuro sekä Tombolini miellyttävät myös silmää, mutta Bogliolia lukuunottamatta en ole kyseisten valmistajien takkeja juuri omistanut. Lisäksi pidän SuitSupplyn Copenhagen-fitistä, joka istuu päälle kuin nakutettu ja hollantilaisvalmistajan tavoin on usein tarjolla varsin raikkaissa ja mielenkiintoisissa materiaaleissa. Irtotakkien kaveriksi suosin nykyään joko Incotexin tai Ralph Laurenin puuvillahousuja.
Kenkämakuni on vuosien varrella muuttunut mielestäni varsin paljon. Aikoinaan innostuin erilaisista brogue-koristelluista kengistä, mutta nykyään suosin enemmän puhdaslinjaisempia malleja. Rei’itykset sopivat mielestäni enää joihinkin raskaampiin saappaisiin sekä longwing-derbyihin. Eniten silmää miellyttäviä kenkämalleja löytyy pitkälle Carminalta, Meerminiltä, Alfred Sargentilta sekä Aldenilta, ja näistä merkeistä myös koostuu leijonanosa omasta kenkäkaapista. Vastaavasti asusteissa suosin pitkälle esimerkiksi Berg & Bergin, Drake’sin sekä E. Marinellan solmioita sekä taskuliinoja. Berg & Berg on aika lyömätön neulesolmioissa sekä edullisissa taskuliinoissa, ja Drake’s tarjoaa lähes joka vuosi varsin upeita solmioita omassa lempileveydessäni, 8 senttimetrin leveydessä. E. Marinellan 7-fold -silkkisolmiot puolestaan tarjoavat minusta parhaat solmiot virallisempaan business-käyttöön.
Asuin Yhdysvalloissa ja sain ajatuksen alkaa pitää Tumbleria inspiraationlähteistä ja oman tyylin kehityksestä. Suurin osa menswear-blogeista on kuitenkin juuri sitä täysin samaa eli samojen kuvien jakamista, ja suunta The Nordic Fit:lle löytyikin aika pian. Jonkun kuukauden Tumbleria pitäneenä ja kävijämäärien kasvaessa ajattelin alkaa kirjoitella enemmän ja avasin blogin Blogspottiin. Mielestäni tässä vaiheessa sisältö alkoi pitkälti olla nykyisen laista, eli sekoitus asuesimerkkejä sekä erilaisten itsestäni mielenkiintoisten vaatteiden ja asusteiden esittelyä.
Joulun jälkeen sain hyvän ystäväni avustuksella mahdollisuuden siirtyä uuteen ja hienoon platformiin, Flockleriin. 2013 alkupuolella uuden platformin lisäksi sivusto on esiintynyt Helsingin Sanomissa ja YLE:llä, ja katselumäärät ovat vakiintuneet reiluun pariintuhanteen päivässä. Lukemat ovat ehkäpä olleet jonkinlainen yllätys, vaikka toisaalta on mukava nähdä yleisön löytäneen sivut. Ylläpitoon ja yleisesti ammattimaisen ulkoasun ja materiaalin tuottamiseen on kuitenkin tullut käytettyä jo varsin suuri lukumäärä tunteja. Muut harrastukset koostuvat lähinnä erilaisista urheilulajeista sekä kuntosalilla käynnistä. Jalkapallo, jääkiekko, sulkapallo sekä alppihiihto ovat sydäntä lähellä olevia lajeja.
Mielestäni kannattaa ehdottomasti panostaa vaikka jo muutamaan hyvään perusvaatteeseen ja erityisesti hillittyihin, mutta raikkaisiin väreihin. Halvalla tuotetut vaatteet myös yleensä näyttävät halvalta, ja mielestäni etenkin laadukkaat kankaat ja nahka ovat aina hieman isommankin panostuksen arvoisia. Tietyt klassisesta pukeutumisesta kumpuavat perusajatukset antavat sekä business- että vapaa-ajan -pukeutumiselle hyvän pohjan, mutta mielestäni ei ole mitään syytä miksei asioilla voisi silloin tällöin hieman leikitelläkin. Hyviä värejä ja housuille on esimerkiksi tummansininen, vaaleanharmaa, vaalea beige sekä viininpunainen. Mielestäni on hyvä olla käyttämättä liikaa erilaisia kuvioita, ja parhaaseen tulokseen pääseekin yleensä käyttämällä vain yhtä tai kahta, ja nämäkin mieluiten esimerkiksi taskuliinassa ja solmiossa tai paidassa.
Eräs tärkeä seikka onnistuneisiin asukokonaisuuksiin ja yleensäkin ostoihin on katsoa itseään peilistä ja tunnustaa tosiasiat. Jos olet erittäin pitkä ja laiha etkä omista erityisen vahvoja hartioita, hieman topatut olkapäät saattavat antaa sinulle mahdollisesti kaivattua ryhdikkyyttä, kun taas varsin pehmeät ja sopivasti tilavat vaatteet hoikentavat oikein leikattuina tukevampaa vartaloa. Pehmeät linjat ovat yleisesti myös imartelevammat urheilullisemman kaverin päällä kuin ylikireät ja raskaasti topatut Tiger of Sweden -tyyliset muotipuvut.
Loppujen lopuksi tulee kuitenkin todeta, että tärkeintä on vaatteiden kantajan tyytyväisyys asuunsa sekä sen tuoma itsevarmuus. Itseä miellyttävistä vaatteista tuleva hyvä fiilis on siis ehdottomasti tärkeintä, kunhan kuitenkin ollaan tilanteeseen sopivassa asussa.”
Kuvat: © Juho Rehakka
Aiheet Kohtaamisia, Linkkikokoelma |
The Art of Wearing Clothes
3April 17, 2013 by Ville Raivio
George Frazierin 10 000-sanainen esseejärkäle “The Art of Wearing Clothes” julkaistiin Esquiren syyskuun numerossa vuonna 1960. Tämä pistäväkynäinen journalisti tuli aikanaan tunnetuksi jazz-kolumnistaan “Sweet and Low” sekä lukuisista tyyliä käsittelevistä kirjoituksistaan, joista ohessa lainattu teksti on mahtavin. Essee tutustuttaa lukijalle Frazierin kootut ajatukset tyylin olemuksesta, esitellen samalla useita aikakauden merkittävimmistä amerikkalaisista pukeutujista. Heidän suosimansa leikkaukset luetellaan koulutustaustan ja ammattien lisäksi. Myös raha, tuo todellinen aiheiden mörkö, ei ole este Frazierille. Räätäleiden sekä suosittujen miesten vaatehtimoiden muassa journalisti listaa myös hintoja, jotka tyyliniekat valinnoistaan pulittivat.
The Art of Wearing Clothes
The history of this rare masculine art and of the men who practice it supremely well.
by George Frazier
Many a vagrant vogue has prevailed and perished in the hundred-and-fifty-odd years since George Bryan (Beau) Brummell resigned from the tony Tenth Hussars upon being denied permission to wear a uniform of his own design, but the criterion by which men are adjudged either beautifully or badly dressed is still what it was in that dandified day when people cherished the belief that the Beau achieved the flawless fit of his gloves by having the fingers made by one man and the thumbs by another. Now, as then, an impeccably turned-out male is characterized by the same “certain exquisite propriety” of dress that Lord Byron admired so abundantly in Brummell. “If John Bull turns to look after you,” the Beau once observed, “you are not well-dressed, but either too stiff, too tight, or too fashionable.”
This was Brummell’s bequest—his irreproachably tasteful simplicity. What’s more, it is the one constant in the fickleness of fashion, nor has any mode, no matter how maniac, ever proved it spinach—neither the cult of pipe-stemmed perfection that caused any true Edwardian dandy to shudder at the thought of having, as Max Beerbohm put it, “the incomparable set of his trousers spoilt by the perching of any dear little child upon his knee”; nor the autograph-slickered, bell-bottomed callowness of the “cake-eaters” and “sheiks” who found their laureate in John Held, Jr.; nor the casual coolness of all the beer jackets of Princeton springtimes; nor the abortive and itinerant “Italian style”; nor, for that matter, even the natural-shouldered, pleatless-trousered look that is known as “Ivy League,” but that by any name at all would still be the Brooks Brothers No. 1 sack suit.
Prior to Brummell, men had dressed to almost freakish excess. Thus, according to Hayden’s Dictionary of Dates, Sir Walter Raleigh wore:
“. . . a white-satin-pinked vest close-sleeved to the wrist, and over the body a doublet finely flowered, and embroidered with pearls, and in the feather of his hat a large ruby and pearl drop at the bottom of the sprig in place of a button. His breeches, with his stockings and ribbon garters, fringed at the end, all white; and buff shoes, which, on great court days, were so gorgeously covered with precious stones as to have exceeded the value of 6,600 pounds; and he had a suit of armor of solid silver, with sword and hilt blazing with diamonds, rubies and pearls.”
Nor was Lord Buckingham, James I’s favorite, any shrinking violet either, for, as Hayden has it, he “had his diamonds tacked so loosely on [his robe] that when he chose to shake a few off on the ground, he obtained all the fame he desired from the pickers-up.” And then, too, there was Prince von Kaunitz, who achieved the desired shad of his wig by strolling back and forth while four lackeys sprayed it with different tints of scented powder. Indeed, in those pre-Brummell years, men were such peacocks that The Times of London used to describe their clothes in as minute and fascinated detail as it did women’s.
With the Beau’s arrival in London, however, restraint in male attire became the order of the day and, for that matter, of every debonair day thereafter. It is, in fact, almost impossible to exaggerate Brummell’s influence, for as Virginia Woolf has said, “Without a single noble, important, or valuable action to his credit, he cuts a figure; he stands for a symbol; his ghost walks among us still.” Indeed, because of him alone simplicity became the hallmark of the well-dressed man, whether he be a Victorian Prime Minister named Lord Melbourne, an American general named A. J. Drexel Biddle, a former Secretary of State named Dean Acheson, or a song-and-dance man out of Omaha named Fred Astaire.
But Brummell, far from being a prophet without honor, was a legend even in his own lifetime—a circumstance, incidentally, that he helped propagate by circulating rumors to the effect that, among other primping practices, he mixed champagne in his boot polish, employed three different coiffeurs to do his hair (one for the temples, another for the crown, and a third for the front), and had once jilted a rich and beautiful noblewoman because he couldn’t abide the way she ate cabbage. Nevertheless, his fussiness was genuine and it was a matter of record that he refused to take off his hat to ladies for fear that he might not be able to get it back on his head at the precisely rakish angle. Furthermore, his concern for himself was so rapt that he was able to identify his troop only because one of its members had “a very large blue nose.” Yet for all his affectations, he was possessed of a sense of beauty that bordered on genius. So flawless was the fit of Brummell’s coat that, according to Byron, “It seemed as if the body thought.”
Indeed, next to the Beau himself, Byron must have been Brummell’s most ardent admirer—a circumstance, by the way, that must seem a little incredible, for, as famous as he was, as handsome, as talented, as nobly-born, and as much a lion among the ladies, Byron, who achieved his own wind-blown “Byronic” look by putting his hair up in curlers at bedtime, spent sleepless nights tossing over his inability to tie a neckcloth with any of Brummell’s surpassing skill.
As it happened, the Beau, who took three hours to dress and used to change his clothes three times a day, made such a ritual of tying his neckcloth that the Prince of Wales, who, it was said, “would rather be amiable and familiar with his tailor than agreeable and friendly with the most illustrious members of the aristocracy,” considered it a privilege to be permitted to observe the ceremony. The trick was to wrinkle the twelve-inch-wide white muslin which was wound horizontally around the neck, into the five-or-so inches between the chin and shoulder blades. This “creasing down,” as it was known, was accomplished by Brummell’s reclining in his chair as if he were being shaved and, when the cloth was finally wound around his neck, sinking his head, ever so slowly, until the muslin wrinkled to perfection, for, as Virginia Woolf has said, “If one wrinkle was too deep or too shallow, the cloth was thrown into a basket and the attempt renewed.” Once, when a visitor inquired what Brummell’s valet was carrying as he descended from his master’s dressing room, he was informed, “These are our failures, sir.” This was what has since come to be known as “studied carelessness”—”the perfect art,” as Kathleen Campbell has said, “which conceals art, that satisfying spontaneity which can be achieved only by taking intense thought.” Nowadays, it is to be observed in such seeming trifles as the way that a well-dressed man wears a handkerchief in his breast pocket. Unlike the wrong way—a squarish effect which, though the handkerchief is merely thrust into the pocket, gives a highly contrived look—it consists of fluffing the handkerchief so painstakingly that it seems merely to have been thrust into the pocket. But even studied carelessness cannot make a man well-dressed if he lacks, in Max Beerbohm’s words, “physical distinction, a sense of beauty, and either cash or credit.” Moreover, if age cannot wither, neither, for that matter, can custom-tailoring stale the man who has those attributes.
It is scarcely a coincidence that not only are most “best-dressed” men more than forty years of age, but also that they rarely, if ever, wear ready-made clothes. For in addition to good looks and clothes sense, they have by and large, enough money to afford the invaluable collaboration of superb tailors like Bernard Weatherill and H. Harris in New York and E. Tautz in London; of such American shirtmakers as Dudley G. Eldridge, Brooks Brothers, and Sulka’s, and Turnbull & Asser of London; of bootmakers like Lobb of St. James’s Street in London (which is, incidentally, one of the most beautiful shops in the world) and the Boston Bootmakers of Boston; of tiemakers like Dudley G. Eldridge, Sulka’s, and Brooks Brothers in this country and Turnbull & Asser abroad; and, equally important, of barbers as skilled as, say, the celebrated Vincent Battaglia of the Plaza Hotel. “Best-dressed” men are, almost without exception, committed to nothing but the best (though not necessarily the most expensive), and even their shoes must be polished (and, frequently, boned) to perfection—just as was the case in Regency London when the death of one Lieutenant-Colonel Kelly of the First Foot Guards sent all the dandies racing to hire his valet, who was rumored to have a secret formula that had imparted the incomparable sheen to his late master’s footwear. When, incidentally, the valet let it be known that he expected a salary of two hundred pounds a year, Brummell told him, “If you will make it guineas, I shall be happy to attend upon you.” As things were to turn out, there was a certain ominousness about this anecdote, for it reveals Brummell at the critical moment when he was beginning to lose one of the three ingredients that combine to make a man well-dressed—in this case, his credit with his tailor, Schweitzer & Davidson of Cork Street, Piccadilly. When, a bit later on, he began to lose his trim figure as well, he was no longer the glass of fashion mirroring the most elegant of all eras.
Obviously, the credentials required for recognition as an authentically well-dressed man are not very readily come by. Thus in the case of a certain attractive young New York advertising executive who wears suits, shirts, and ties of impeccable taste, the disqualification lies in his weakness for bizarre footwear, particularly during the summer, when he frequently appears in what Murray Kempton has described as “those obscene ventilated shoes.”
Yet for all the range of varied views expressed about men’s clothes—reactions extending all the way from Thoreau’s admonition to “Beware of all enterprises that require new clothes,” and Hawthorne’s austere conviction that “Those who make their dress a principal part of themselves will in general become of no more value than their dress,” to Max Beerbohm’s airy belief that no man can cut a dashing figure unless he is sufficiently clothes-conscious not to be distracted by a job or family—there is at least a measure of accord about the fact that, though clothes do not necessarily make the man, they do, if becoming, make him confident and content. “A man,” said Dickens’ Mark Tapley, “may be in good spirits and good temper when he’s well-dressed. There ain’t much credit in that.” Brummell, for instance, had, like most flawlessly turned-out men, an air of such unassailable authority that he provided a shining example for Scott Fitzgerald’s later claim that “Gentlemen’s clothes are a symbol of the ‘power that man must hold and that passes from race to race.’ ” It may well have been a desire for this sense of security that derives from being well-dressed that prompted young American officers in the First World War to put on new white gloves before going into battle. Actually, the gloves need not have been new—merely spotlessly clean—for in men’s clothes (far more so than in women’s) age lends a certain reassuring patina. “Trust not,” warned Carlyle, “the heart of that man for whom old clothes are not venerable,” an attitude that was subsequently endorsed by Rupert Brooke, who sang of “the good smell of old clothes.”
Part of the appeal of old clothes lies, of course, in the fact that one becomes almost dependent upon them. They are, as it were, known quantities, and, rather than discard them, one goes to great lengths to keep them serviceable, having, for instance, a favorite jacket relined or the frayed collars and cuffs of a well-cut shirt turned. One of the most attractive items in Joseph Bryan III’s wardrobe, for example, is a dinner coat that, except for having been relined and having had its buttons tightened, is precisely as it was when his father had it made in 1912. There is, after all, a certain amount of experimentation, of trial-and-error involved in wearing new things, a peril, by the way, that Dickens noted in Great Expectations, where he says, “Probably every new and eagerly expected garment ever put on since clothes came in falls a trifle short of the wearer’s expectations.” Furthermore, it is a fact that old clothes—provided, of course, that they are of the highest quality—have become molded to one’s body, which is why no first-rate tailor considers his job completed until he has altered certain minor shortcomings that become apparent only after a customer has worn a suit a half-dozen-or-so times. Once a suit has received its maker’s approval, however, it requires infinitely less care than do inferior garments. Hetherington Turnbull, the head of F. L. Dunne’s (a bespoke tailor of such prestige that when John P. Marquand did a reverent article about it for Vogue, he asked that his recompense be a Dunne suit) has not had his dinner coat pressed once in the more-than-thirty years since it was made.
As it happens, however, the best-dressed American men—at least for the most part—not only cherish venerable clothes, but cherish venerable milieux as well. Like their apparel, they, too, are full of tradition, being, rather more often than not, products of such sanctified New England private schools as St. Mark’s, Groton, and St. Paul’s, and of ivied universities like Harvard, Yale, and Princeton; living, not in such youthful and characterless cities as Los Angeles, but in either what Roger Angell has termed “The Effete East”—which is to say the hallowed ground of Boston, New York, Philadelphia, and the posher precincts of Long Island—or in such proper outposts as Richmond and San Francisco; and belonging to such select clubs as the Racquet & Tennis and the Brook in Manhattan, the Southampton on Long Island, the Somerset in Boston, the Philadelphia in Philadelphia, and, as nonresident members, Buck’s and White’s in London. They walk, so to speak, in beauty, and at dusk, when not playing backgammon at such sanctuaries, they turn up at beatified bars like the ones in the St. Regis in New York and the Ritz-Carlton in Boston. Furthermore, they not only respect, but quite often indeed are exceedingly fond of the men who sell them clothes—which, after all, is the way they were brought up, down through the years since Christmas vacations when Brooks Brothers was where, in a manner of speaking, they hung their childhood, and with such correct consequences that, in their navy-blue overcoats from Rowes of London, they were proper and personable little gentlemen indeed. And afterwards, on the mornings of their weddings, it would have been absolutely unthinkable not to have had a Brooks Brothers representative on hand to tie their and their ushers’ ascots. For this, everything considered, is the authentically well-dressed American man’s way of life, even unto J. P. Morgan’s having customarily greeted one Brooks employee with a deferential, “Good morning, Mr. Webb,” and having had Mr. Webb reply, “Good morning, Jack.” Always there is noblesse oblige.
Almost without exception, the best-dressed men have, very simply and very vernacularly, colossal class. And being, in most cases, to the manor born, they feel no urgency, as do less secure men, to be either obvious or extravagant. Thus although there was nothing in the least amiss about the fact that the late Herbert Bayard Swope (whose claims to chicness were deflated one night when Damon Runyon pointed out to Leonard Lyons the unpardonable offense of Swope’s creased sleeves) happened to favor expensive monogrammed hosiery, it is, nevertheless, not without a certain significance that, for both daytime and formal evening occasions, A. J. Drexel Biddle wears black-ribbed “fine lisle vat-dyed” socks (which have nylon reinforced toes and heels) that cost him only a dollar a pair at Jacob Reed’s in Philadelphia.
Although it would be altogether too arbitrary to single out Biddle, the sixty-three-year-old Adjutant General of Pennsylvania, as the best-dressed man in the United States, it would, at the same time, be something of a task to find a male more elegant than he, not only in this country, but anywhere else in the world. Other well-dressed men are the first to acknowledge this, none, however, any more tangibly than Ahmet Ertegun, a son of the late Turkish Ambassador to the United States. Some years ago, when Ertegun somehow came into possession of a suit that had been made for Biddle by E. Tautz of London in 1923, he promptly put it into a protective cellophane covering and hung it in a closet. It has remained there ever since, emerging only when he wears it on some opulent occasion or when he permits clothes-conscious male visitors the privilege of admiring its splendid cut, caressing its incomparable stitching.
On the elegant face of things, one would probably imagine that “Tony” Biddle has closet upon closet of clothes. Actually, this Main Line Philadelphian, whose father was the epic figure about whom the play The Happiest Millionaire was written and whom himself was one of the most extraordinary participants in the Second World War, has so sparse a wardrobe that Lord Byron, for one, and Lieutenant General Rafael Trujillo, Jr., for another, would feel that it amounted to not having a stitch to their names.
On June 20, 1812, for example, Byron, according to Leslie A. Marchand, his most incisive biographer:
“. . . bought ’12 Fine white Quilting Waistcoats’; on July 1 ‘A spfine Olive Court dress Coat lined Completely thro wh White Silk, 20 Elegantly Cut & Highly polished Steele buttons, A very rich Embroidered Court dress Waistcoat, and A pair rich black Silk Breeches.’ In August and September he added dozens of other items, bringing the total bill on September 18 to £243.10s.”
As for Trujillo, his taste in clothes is apparently as undiscriminating as it is in certain other matters. He once commissioned a New York tailor to make him—sight unseen!—fourteen suits at $285 each, four sports jackets at $196 apiece, ten sports shirts at from $20 to $30 each, twenty-five $33 dress shirts, fifty $7.50 neckties, and four pairs of slacks at $88 a pair.
Even in its entirety, Biddle’s wardrobe seems, by contrast, almost monastic. It includes seven so-called business suits—two double- and one single-breasted navy-blue serge; one double- and one single-breasted dark-blue pin-stripe flannel; one single-breasted charcoal-grey flannel. (They were made by either H. Harris of New York, who charges $225 and up for a two-piece suit, or E. Tautz of London who charges, as to do most topnotch British tailors, almost a quarter less. All have skeleton alpaca linings and the sleeves have three buttons and open buttonholes. The single-breasteds have three-button, notched-lapel jackets.) For formal daytime wear, Biddle has a charcoal-grey cheviot cutaway, a single-breasted white waistcoat, and black trousers with broad white stripes. (With these, he wears a black silk ascot and a wide wing collar.) For semiformal daytime occasions, he has a charcoal-grey single-breasted cheviot sack coat and trousers, in either black or Cambridge grey, with broad white stripes. Besides a ready-made Aquascutum raincoat, Biddle owns three outer coats—a double-breasted blue chinchilla ($175 from Tautz), a single-breasted light drab covert cloth ($225, H. Harris), and a double-breasted polo coat with white bone buttons ($325, Harris). He has, in addition to a tweed cap, four hats, all of them purchased at Lock’s in London too many years ago for him to recall exactly what they cost. One is a high-silk, one an opera hat, and the other two homburgs—one black and one green. For formal evening wear, Biddle has tails ($175, Tautz), a double-breasted dinner coat with satin shawl lapels ($150, Tautz), and, for warm weather, two single-breasted, shawl-collared white gabardine dinner coats ($98 each, Tautz). His evening shirts, with which he wears a conventionally-shaped bow tie, have pleats, roll collars, and are made for him by Dudley G. Eldridge of New York at $28 each.
Biddle’s sports clothes include three tweed jackets ($160 each, Harris), three pairs of charcoal-grey flannel slacks, and a half-dozen button-down shirts made by Eldridge out of silk that he, Biddle, bought in Spain. His shoes, of which he has three pairs of black for daytime wear and one patent leather and one calfskin for evening wear, were made by Paulsen & Stone of London, who also made for him, for sports wear, a pair of black moccasins, a pair of black loafers, and two pairs of white canvas shoes with brown leather toes and rubber soles (which he wears with either prewar white flannels or an ancient double-breasted light-grey sharkskin suit). Biddle’s neck-band shirts, which are either starched dickey bosoms (elongated so that the bosoms extend below the middle button of his jacket) or semi-starched pleated bosoms, have white cuffs and bodies of either grey or light blue. They cost $26 each and are made by Eldridge, who also makes his stiff white collars ($3 each) and his ties ($7.50 each), which run to solid black silks and discreet shepherd checks and are shaped so as to make a knot small enough to fit neatly into a hard collar. His underwear is ready-made and comes from Jacob Reed’s.
As for his military wardrobe, it seems downright skimpy when compared with what, according to Leslie A. Marchand, Lord Byron had on hand during his service in Greece:
“Two Braided Plaid Jackets, 4 pair of Trowsers, Red Cloth Jacket braided with Black, Red Cloth Jacket trimmed with Gold Lace, Four Full Dress Uniform Coats trimmed with Gold Lace, Two Pair Blue Trowsers trimmed with Gold Lace . . . 2 Helmets with Gilt Ornaments (Homeric helmets, gilt with an overtowering plume, under which . . . were his coat of arms and the motto ‘Crede Byron’), Six Pair of Gold Lace Epaulets, One Pair of Silver Lace Epaulets, 5 Gold Lace Sword Knots, and various guns and equipment, including ten swords and a sword stick.”
Biddle somehow manages to squeeze by on a total of five uniforms.
Like all men with innate clothes sense, Biddle eschews such abominations as ankle-length socks, matching tie-and-handkerchief sets, huge cuff links, conspicuous tie clasps, and, most hideous of all, cellophane hat covers. Indeed, well-dressed men, almost without exception, are interested in something novel in clothing, only when it is both as attractive and functional as, say the duffer coat, which proved its value to the Royal Navy in the Second World War.
Naturally, Biddle’s coat sleeves are not only uncreased, but also of such length as to permit a fraction-of-an-inch of his shirt cuff to show—as, similarly, the neck of his jacket is cut so that the back of his shirt collar is exposed. As for the width of his trousers and coat lapels, it is determined, not by the extreme narrowness that is something of a rage these days, but by, respectively, the length of his foot and the breadth of his shoulders. He selects, in short, clothes that become him. For anyone who is not as “clean favored and imperially slim . . . and admirably schooled in every grace” as Biddle is, the Biddle style of dress would be preposterous. Few things are more precarious than the indiscriminate aping of another man’s wardrobe.
If, for example, the Cary Grant of To Catch a Thief was culpable of anything, it was less his onetime activities as a “cat burglar” than the fact that his clothes in that movie aroused such demonstrative admiration among women that any number of men were inspired to try to copy the actor’s wardrobe. For the most part, the results were disastrous. It should be noted, by the way, that women should never be permitted to counsel men about clothes. “No woman,” says author Finis Farr, “really knows anything about men’s clothes. How could she? After all, she’s conditioned to obsolescence, to the principle that things go out of fashion. Well-dressed men know that nothing worth-while is ever outmoded, that a superb tailor’s work is ageless.”
It is, of course, a manifestation of A. J. Drexel Biddle’s clothes sense that he patronizes such superb tailors as E. Tautz in London and H. Harris in New York. Conceivably, he might, with equally impressive results, go to any one of several others, among them Kilgour, French & Stanbury, Strachan & Hunt, E. C. Squires, Davis & Anderson, and Sandon in London and, in New York, F. L. Dunne, Bernard Weatherill, Pat Sylvestri, Lord of New York, Brooks Brothers, and Rosenthal-Maretz. If, as is most unlikely, he happened to be residing in Fort Wayne, Indiana, he could avail himself of the services of T and T, which, though not stylistically creative, can, like its Hong Kong counterparts, produce hand-stitched, authentically custom-tailored suits for as little as $75 each. Although the British, by and large, are more skilled and less expensive than the Americans, not even the very best of them is superior to Weatherill and Harris, which, if not necessarily without peer, are certainly unsurpassed in this country. It is almost impossible, however, to generalize about American tailors, for, unlike their London counterparts, few of them are cast in the same mold. On the one hand, for example, are the Weatherill’s and Harris’, which, though quite able to turn out any style of suit, are assertively uninfluenced by fads, and, on the other, the likes of Lord of New York, whose clientele, for the most part, is disposed toward the Ivy League cut. But of all American tailors, no two, notwithstanding their conspicuous dissimilarities, are more representative than Weatherill, which is hallowed, and Lord, which is youthful and, despite no genuine feeling for tradition, immensely worth-while because of the meticulous workmanship of its Peter D’Annunzio.
Bernard Weatherill, which has been thriving in New York City for more than thirty-five years, is owned by Charles Weatherill (whose brother Bernard has a shop in London), is terribly British, and, as such, posh, polite, and paneled. Yet for all its innate respect for the old, Weatherill has a lively enough interest in the new to enable it to satisfy even the most progressive-minded members of the well-heeled younger generation. It is also very horsy, indeed, being unquestionably the foremost American maker of sidesaddle habits and riding breeches (which it measures to within one-sixteenth of an inch in New York and, because of prohibitive labor costs in this country, then has executed in London). Such, in fact, is its artistry at this sort of thing that it is the only American tailoring establishment to have made a “Regulation Club evening and driving kit” for a member of the London Coaching Club.
Weatherill charges $260 and up for a three-piece suit, takes some three weeks to turn it out, and feels that a perfect fit is achieved only with one’s third suit. In the tradition of British bespoke tailoring, it favors four buttons with buttonholes on the sleeves of business suits and a single one on sports jackets (though it does think it rather jolly to add a second one—on the side of the sleeve next to the body—that permits the wearer to button the sleeves tightly around the wrists in foul weather). Where Weatherill (along with other topnotch American firms) has a distinct advantage over the British is in its ability to make a superb tropical-weight suit. Moreover, unlike London establishments, it does not feel that if a tailor is satisfied with a garment, the customer should be too. One day at Weatherill in London, for example, a cutter suddenly grabbed his shears and began slashing a suit because of his umbrage at the fact that the customer who was trying it on had not expressed his satisfaction promptly enough. Weatherill in New York does, however, like to keep a fatherly eye on its garments and, for four dollars, it will hand-press (which takes an hour or more) any suit, no matter how ancient, that came from its work benches.
Unlike Weatherill, Lord of New York is brash, explorative, and highly disorganized. Chronologically, Lord of New York is a branch of a genealogy that goes all the way back to 1835 and Brooks Brothers’ natural-shoulder—or, as it is precisely known, No. 1—sack suit. Around the turn of the century, Arthur Rosenberg, then the foremost tailor in New Haven, began to exploit this style among Yale undergraduates, and, not long afterwards, J. Press, also of New Haven, fell into line. Eventually, two Rosenberg employees, Sam Rosenthal and Moe Maretz, went out on their own as Rosenthal-Maretz; then Bill Fenn and Jack Feinstein left David T. Langrock to form Fenn-Feinstein (now associated with Frank Brothers). Somewhat later on, Mort Sill and (a year later) Jonas Arnold quit Press and opened a shop in Harvard Square, Cambridge, which they called Chipp. Then, with his partner’s departure to form Sill (New York and Harvard Square), Jonas Arnold entered into an agreement whereby two former Press employees—Sid Winston and the late Lou Prager—were permitted to use Chipp as the name of the shop they were about to open in New York. Arnold, who closed his Cambridge store several years ago, is still a partner in the New York Chipp’s. In 1952, Lord of New York was begat by Chipp—or, more accurately, by three of its former employees, Ken Frank, Mike Fers, and Peter D’Annunzio. Lord charges $195 and up for a two-piece hand-stitched suit lined with tie silk. Unlike Chipp, it neither charges extra for open buttonholes on jacket sleeves nor does it line coat collars with foulard. Unlike J. Press, it resists such gimmicks as lining the breast pocket of a jacket with foulard that can be turned inside-out to serve as a handkerchief.
In recent years the renaissance of interest in men’s clothes and the increased number of tasteful men’s shops have, rather ironically, provided the creative dresser with progressively fewer opportunities to express himself. By the same token, though, the American male, who for decades had been something of a sartorial fright, suddenly began to look presentable—so conspicuously so, in fact, that recently Osbert Lancaster, the cartoonist for the London Daily Express, returned from a visit to the United States and promptly abandoned drawing the garish-looking man who for years had represented his conception of the American male. In its stead was a subdued, almost Brooks-Brotherish figure. “The old self-confident, easily-bamboozled, back-slapping person is a figure of the past,” said Lancaster.
It could hardly have been otherwise, for nowadays even the smallest town has a men’s shop that carries the same suits and haberdashery that are on sale at, say Madison Avenue and Forty-fifth Street in New York. New Bedford, Massachusetts, for example, has Marty Sullivan’s, a store so attuned to the fickleness of fashion that it has its buyers and designers spend part of their Manhattan visitations in such bars-and-grills as P. J. Clarke’s, which attracts an extremely creatively-dressed Ivy League clientele. Furthermore, shops like Sullivan’s—Eddie Jacobs’ in Baltimore; Dick Carroll’s in Los Angeles; and, in New York, Casual-aire, Paul Stuart’s, Phil’s, to name a few—are far from expensive. What’s more, at their best—Atkinson’s in Los Angeles and Pasadena, California, and the Andover Shops in Cambridge and Andover, Massachusetts, which derive much of their appeal from the superb workmanship of Frank Spade, the head tailor, and the creativeness of co-owner, Charles Davidson—they are superlatively tasteful. Even in 1960, however, not all ready-made suits are low-priced. Oxxford, for example, turns out a suit that costs $235 and up, is impeccably tailored, and has a following among affluent men who are either too impatient to hold still for custom fittings or dislike investing in a garment without knowing how it will look when finished. From the point of view of style, the best ready-made American suit is turned out by Norman Hilton, a young, enterprising, and discerning Princeton alumnus who, among other things, makes blazers and sports coats for Brooks Brothers. (Contrary to prevalent opinion, Brooks Brothers does not manufacture all its wares, but has certain items made to its specifications and on its own models. Only the label “Brooks Brothers Makers” means a Brooks-manufactured garment.)
Although Brooks Brothers (which also goes in for custom clothes) can no longer be regarded as the unique pace-setter it was prior to the recent renaissance of interest in men’s clothes, it still carries come matchless items, notably its neckwear and shirts, particularly its white buttondown in Pima broadcloth, which costs $8.50 and, among ready-made shirts, is in a class by itself.
By and large, however, elegance resides in the individual. No Bernard Weatherill, no Brooks Brothers, No E. Tautz, no Dudley Eldridge can do more than minister to its tastes. It is never easily come by and, once achieved, it must be vigilantly preserved—by boning one’s shoes and putting trees in them at night, by using molded hangers, and by all such other good care as is constantly stressed in the imaginative and informative Wallachs ads that appear three times a week in The New York Times and Herald Tribune and, while of a somewhat different tone, compare, for candor, readability, informativeness, and wit with the extraordinary ads for Zareh of Boston and Brookline, Massachusetts, one of the few authentically tasteful men’s shops in the United States. And elegance must also be guarded pridefully. When a radio interviewer accused the late Michael Arlen of not being able to write so well as Evelyn Waugh, Arlen said, “Ah, yes, that’s quite true, but I dress better than Evelyn.”
Elegance, however, need not be visible. Moss Hart, for example, is partial to monogrammed solid-gold collar stays. Freddie Cripps, the celebrated London dandy, is equally unconcerned with making an impression on anybody but himself, his chief indulgence being a refusal to have his underwear made anywhere but in Vienna, to which he commutes regularly for fittings. But elegance need not be expensive either. In the case of the late William Rhinelander Stewart, for example, elegance was nothing more costly than not venturing out in the evening without first having his rumpled paper money ironed flat by his valet!
—————————————————————————-
“I don’t consider myself ‘the well-dressed man.’ I don’t make any effort in that direction. I do take a little pains occasionally with my clothes but just to feel comfortable. I also like to wear things that others don’t. I rather enjoy fooling around with a new note here and there to see how it comes off.
“I don’t think a man’s clothes should be conspicuous. If they are noticed, it should be because of their conservativeness. It depends, of course, on the individual as to how the whole thing comes off.
“I like colors. Red silk handkerchiefs and colored shirts and socks too.
“I like double-breasted suits and they’ll come back, by gosh. All those little tailor shops that have signs in their windows, ‘Have your outmoded double-breasted suit made into a single,’ may have to change their tune. But they can never say, ‘Have your single made into a double.’ Aha! It won’t work!”
—Fred Astaire
“P.S. I forgot to mention that I often take a brand-new suit or hat and throw it up against the wall a few times to get that stiff, square newness out of it.”
—————————————————————————-
“One is prepared for most daytime and some evening occasions, if he has a navy-blue serge, and a charcoal-grey—and possibly a light-grey—flannel suit. Their number and weights depend upon one’s means, requirements, and the climate in which one lives—just as the choice between a single- or double-breasted jacket should be guided by one’s judgment as to which would prove the more appropriate to his build.
“Then, too, to meet his basic requirements, one should have a dinner jacket. A navy-blue overcoat will satisfy both his daytime and evening requirements.
“As to cut: I personally prefer a jacket to fit precisely around the neck and the shoulders, and under the arms. For accommodation of these requirements permits the jacket to be perceptibly but not exaggeratedly cut in at the waist, as well as to be draped on the back, and to end in a slight flair—and withal, to render the appearance of hanging loosely from the shoulders.
“Then, of course, if one’s activities require it, a full evening dress suit would be indicated. Aside from the coat’s necessarily fitting snugly at the waist, care should be taken to see that the bottom of the white waistcoat is covered by the front of the coat.
“I very much admire the beneficial nation-wide influence of the ready-made clothing industry upon the maintenance of good taste in masculine attire—and the industry’s capability of making clothes available at reasonable prices. The reason most of my clothes are custom-made is because, due to my measurements, I encounter considerable difficulty in the matter of sizes. If I find a ready-made jacket that fits me around the shoulders, there would be enough room in the trousers and in the rest of the jacket to accommodate several others besides myself. On the other hand, if I find a pair of trousers with a proper-fitting waistline, the shoulders of the jacket would be so snug as to preclude satisfactory alteration.”
—A. J. Drexel Biddle
—————————————————————————-
SOME OF THE BEST-DRESSED MEN IN THE UNITED STATES
Here, listed alphabetically, are some men who are unquestionably among the “best-dressed” in the United States.
DEAN ACHESON — Educated at Groton and Yale and a member of the Chevy Chase and Metropolitan clubs in Washington, D. C., and the Century in New York, this sixty-seven-year-old former Secretary of State resides in Washington, where he has his suits made by Farnsworth-Reed, Ltd. ($225).
FRED ASTAIRE — This sixty-one-year-old song-and-dance man, who is a member of the posh Brooks and Racquet & Tennis clubs in New York, favors English-type jackets, suede shoes, often uses silk handkerchiefs as belts. He has had many suits made by Anderson and Sheppard of London, but, at the moment, he is using John Galuppo of Schmidt and Galuppo, Inc., of Beverly Hills. His shoes are by Peal of London; his shirts by Beale and Inman and Hawes and Curtis (both of London), Brooks Brothers and Wendley in New York, and Machin and J. T. Beach of Los Angeles.
BUSH BARNUM — The forty-eight-year-old advertising and public-information director of the Glass Container Manufacturers’ Institute graduated from Colgate in 1933, resdies in Gramercy Park in one of Manhattan’s most desirable apartments, and has been a Bernard Weatherill ($260 and up per three-piece suit) customer for more than a decade.
A. J. DREXEL BIDDLE —A graduate of St. Paul’s School in Concord, New Hampshire, and a member of the Philadelphia and the Racquet clubs in Philadelphia, the Brooks, Racquet & Tennis, Knickerbocker, Union and River clubs in New York, and the Travellers in Paris, Biddle (whose wardrobe is itemized earlier) has for many years devoted himself to public service.
BILL BLASS — This thirty-eight-year-old designer for Maurice Rentner lives in Manhattan, has his suits made at Lord of New York.
J. ANTHONY BOALT—At thirty-two, Boalt, of the class of ’50, at Yale, is the youngest and one of the most handsome men on the list. A businessman in New York, he resides in Greenwich, Connecticut. His tailor: J. Press.
DAVID TENNANT BRYAN —The fifty-four-year-old Bryan is publisher of the Richmond, Virginia, News Leader and Times-Dispatch and a former head of the Association of American Newspaper Publishers. His tailors: Bernard Weatherill and others.
JOSEPH BRYAN III — A graduate of sanctified Episcopal High near Richmond, Virginia, where he was born, and of Princeton. Bryan, a cousin of D. Tennant Bryan, is a member of the Racquet & Tennis Club in New York. A writer whose assignments take him around the world, he has frequent opportunities to visit Kilgour, Franch & Stanbury and Strachan & Hunt in London and Bernard Weatherill in New York.
HUGH A. COLE — The thirty-five-year-old Cole (one of the eight men in their thirties on the list) is a prominent sportsman, an excellent golfer and a fine horseman, as is fitting the son of Ashley T. Cole, the Chairman of the New York State Racing Commission, should be. He graduated from the Hun School of Princeton, New Jersey, attended Columbia University, is the father of four daghters. He belongs to the Short Hills Club and the Essex County Country Club, both in that county of New Yersey, where he resides. His furnishings are by Sulka; his ties by Tripler and by Charvet; his hats by Cavanagh; and his suits are by Brooks Brothers and by Noman Hilton.
MILES DAVIS — The thirty-four-year-old genius of “progressive jazz” trumpet is an individualist who favors skin-tight trousers, Italian-cut jackets. His seersucker coats, which have side vents, are custom made. His tailor: Emsley (New York), which charges $185 a suit.
RICHARDSON DILWORTH —The sixty-two-year-old mayor of Philadelphia graduated from St. Mark’s and Yale. A member of The Racquet club in Philadelphia, he patronizes among others, Meyers, Inc. ($255 a suit and up) in that city.
RICHARD DORSO —The fifty-year-old vice-president in charge of TV programming for Ziv-United Artists is an excellent tennis player and belongs to The Seventh Regiment Tennis and The Town Tennis clubs in New York City, and the Los Angeles Tennis Club. His suits are ready-made from Norman Hilton, and he has them especially fitted by Bob Difalco, the head fitter at Chipp.
M. DORLAND DOYLE —A graduate of Andover, sixty-year-old Doyle lives in New York City, where he is in advertising. A member of the Links and the Deepdale Golf Club, of which he is a president, he has his suits made by H. Harris ($225).
ANGIER BIDDLE DUKE —A graduate of St. Paul’s (like his uncle, A. J. Drexel Biddle) and a member of the Racquet & Tennis and Brooks clubs in New York, the Travellers in Paris, and the Jockey in Buenos Aires, the forty-four-year-old former ambassador to El Salvador and Vice-Chairman of the Board of the International Rescue Committee patronizes, as does his uncle, E. Tautz—as well as various tailors in Spain.
AHMET M. ERTEGUN — A jazz authority and president of prospering Atlantic Records, Ertegun was born in Istanbul, Turkey, in 1923 and was educated abroad and at St. John’s College in Annapolis. Dedicated to chic living, he has a chauffeur-driven Rolls-Royce. He buys ready-made suits at J. Press (around $100 each and has them recut for around $50) by Martin Kalaydjian, the legendary valet of the Algonquin Hotel in New York.
DOUGLAS FAIRBANKS, JR. — Fifty-year-old Fairbanks, who once contributed to discriminating (and lamented) Vanity Fair, lives in London, but still retains his American citizenship. He is a member of the Century and Lambs clubs in New York, Buck’s and White’s in London, the Travellers in Paris, and the Metropolitan and the Army & Navy in Washington, D. C. His tailor: Stovel & Mason (48 guineas or $141.12 a suit) in London.
FINIS FARR — A gifted writer, Farr, who lives in Ridgewood, New Jersey, graduated from Princeton in 1926, is a member of the Racquet & Tennis in New York, a customer of Weatherill and of Brooks Brothers ($265 a suit).
ALEXANDER COCHRANE FORBES —At fifty, Forbes, who is extremely handsome, looks little older than he did as a Harvard undergraduate (1928-1932). A graduate of Groton, he was a member of the Porcellian Club, probably the choosiest men’s club in the United States. A resident of Needham, Massachusetts, and a member of the Country Club, Forbes is a trustee for various interests. His tailors: Brooks Brothers and others.
CLARK GABLE — Since his switch to Brooks Brothers custom department shortly after the Second World War, the fifty-nine-year-old actor has become a model of subdued chic.
GEOFFREY M. GATES — Gates, Harvard ’27, lives on Long Island (Oyster Bay), where he is in the antiques business. His tailor: H. Harris.
CARY GRANT — Although Grant, who is fifty-six, favors such abominations as large tie knots and claims to have originated the square-style breast-pocket handerchief, he is so extraordinarily attractive that he looks good in practically anything. He insists upon tight armholes in his suit jackets, finds the most comfortable (and functional) of all underwear to be women’s nylon panties. Something of a maverick as to tailors, he now goes to Quintino (around $225 a suit) in Beverly Hills, California, and, whenever possible, certain of the preposterously low-priced geniuses in Hong Kong.
WALTER M. HALLE — The fifty-five-year-old head of The Halle Brothers Department Store in Cleveland graduated from Princeton, is a member of the Kirtland Country Club, the Chagrin Valley Hunt, the Cleveland Skating, and the Cleveland Athletic clubs, and, in New York, of the Princeton Club. His suits, which are ready-made by Oxxford, cost around $250 each.
ROY HAYNES — The thiry-five-year-old jazz percussionist belongs on any best-dressed list if only because of his taste in selecting clothes that flatter his short stature (five feet, three and a half inches). His suits are custom made (around $125 each) by the Andover Shop in Cambridge, Massachusetts.
ALFRED HERRMANN — This thirty-nine-year-old artist, who does the drawings for, among other things, Tripler’s men’s fashion ads, is an outstanding authority on male apparel. His tailor: Chipp (around $205 a suit).
MILTON HOLDEN — The sixty-six-year-old resident of New York and Palm Beach is a member of the Brook, Racquet & Tennis, and Turf & Field clubs. His tailor: Davies & Son, London.
WILLIAM E. HUTTON — Fifty-three-year-old Hutton, who lives in Old Westbury, Long Island, graduated from Hill School and Harvard, is a member of the Racquet & Tennis, Links, Meadowbrook, and Piping Rock clubs. A senior partner in the brokerage firm of W. E. Hutton & Company, he patronizes Wetzel ($285 a suit).
The late JOHN B. KELLY — was one of the few self-made men on the list. Like his daughter, Princess Grace of Monaco, he was always impeccably dressed. His tailor: Witlin & Gallagher ($265 for a two-piece suit, $10 more for a three-piece) of Philadelphia.
SOLON KELLY III — Young (thirty-nine) and exceedingly attractive, Kelly, who is a partner in a wine and spirits importing firm in New York, belongs to the Union, Brook, Racquet & Tennis, and Southampton clubs. His tailor: Kilgour, French & Stanbury in London.
CHESTER J. LaROCHE — A graduate of Exeter and Yale, where he was prominent in football, this sixty-eight-year-old head of a thriving advertising agency in New York belongs to the Racquet & Tennis Club and presides over the Football Hall of Fame. LaRoche, who turns up at Yale football games in a venerable polo coat and Tyrolean hat, has his suits made by Arthur Rosenberg ($195-210 for a two-piece and $220-235 for a three-piece suit) and Wetzel in New York and Kilgour, French & Stanbury in London.
JOHN McCLAIN — A graduate of Kenyon College, McClain, who is drama critic of the New York Journal-American, belongs to the Brooks and the Racquet & Tennis clubs. His suits are made by Stovel & Mason, London, by Penalver in Madrid ($65 a suit).
JOHN McLEAN — The forty-four-year-old son of celebrated Washington hostess Evalyn Walsh McLean is a member of the Racquet & Tennis Club in New York and the Seminole in Palm Beach. McLean, who is generally referred to as “Jock,” is a creative dresser who helped originate red socks for wear with a dinner suit. He goes to Bernard Weatherill.
ALBERT S. MURPHY — A graduate of Boston Latin School and Harvard, forty-eight-year-old Dr. Murphy is a senior surgeon at St. Elizabeth Hospital in Boston and on the staffs of Mr. Auburn Hospital in Cambridge and the New England Baptist in Boston. He is a member of the American Board of Surgery and the College of Surgeons. His clubs: Charles River Country and Harvard of Boston. His suits are made by the Andover Shop; his accessories come from either Zareh in Boston or Ara in Wellesley.
HENRY T. MORTIMER — A graduate of St. Mark’s School and Harvard, class of 1939, Mortimer is a Wall Street broker, holds membership in the Brooks and the Racquet & Tennis clubs. An extremely fussy dresser (who has his own-designed coat lapel), he insists upon such details as dull-finish bone buttons, skeleton alpaca linings. Tailor: Lord of New York.
IVA PATCÉVITCH — The elegant, silver-haired, fifty-nine-year-old Russian-born head of the Condé Nast Publications has his suits made by Weatherill.
THOMAS PHIPPS — The only Etonian on the list, forty-five-year-old Phipps is one of the few writers in the Racquet & Tennis Club. His tailor: Sandon in London (around $155 a suit, plus import duty).
WALTER PIDGEON — The sixty-two-year-old actor who played A. J. Drexel Biddle’s father in The Happiest Millionaire goes to Dunhill in New York and Domenick Alvaro ($200-$225 a suit) in Beverly Hills, California.
THOMAS MARKOE ROBERTSON — A graduate of Hotchkiss and Yale (class of 1910) and a brother-in-law of A. J. Drexel Biddle, Robertson, an architect, is a member of the exclusive Southampton Club. His tailor: E. Tautz.
JOHN SEABROOK — Forty-three-year-old Seabrook, a member of the frozen-foods family, is a Princeton graduate and a member of The London Coaching Club and the Racquet & Tennis Club in New York, lives on a 1,500-acre farm in New Jersey. His tailor: Bernard Weatherill.
J. BLAN VAN URK — This fifty-eight-year-old graduate of Princeton, where, among other things, he was heavyweight boxing champion as well as something of a dandy in his bowler and covert-cloth topcoat, is the author of the definitive and handsome Story of American Foxhunting. Van Urk belongs to the Royal Dutch Hunt (the Netherlands) and the Grolier clubs and is a Chevalier of the Confréric de la Chaîne des Rôtiseurs. His suits are made by both H. Harris and H. Huntsman & Sons in London.
THOMAS REED VREELAND — A graduate of The Hill and Yale, sixty-one-year-old Vreeland belongs to the Racquet & Tennis, Cloud, and Southampton clubs in this country, Buck’s in London, and the Travellers in Paris. His tailors: E. C. Squires (around $122 for a two-piece, $133 for a three-piece suit) in London and, in New York, Pat Sylvestri, who, notwithstanding his Johnny-come-lateliness, is one of the genuinely gifted members of his profession.
Aiheet Vieraskynä |
Peter Nymanin solmiosolmut
1April 17, 2013 by Ville Raivio
Ilmeisesti tuntemus solmion solmumalleista on vihdoin levinnyt Suomessa. Ilta-Sanomien TV-liitteen puolella uutisankkuri Peter Nyman, Suomen tyylikkäin ankkuri, kertoo saavansa palautetta solmumalleistaan, ja pitää tätä merkkinä uutisten asiasisällön varmuudesta. Kun faktat ovat kunnossa, katsojalla on aikaa kitistä vähemmän olennaisista tekijöistä. Toivon mukaan ankkuri pysyy selvemmin four-in-handin puolella, sillä mallin epäsäännöllinen muoto tuo sopivaa kontrastia paidankaulusten suorille linjoille. Lisämuotoa toivova pukeutuja voi vielä piristää solmuaan solmulovella (eng. dimple), jonka mestarointiin saakin vapaa-aikansa sopivasti kulutettua.
Aiheet Linkkikokoelma, Solmiot |
Kuosit.com
0April 11, 2013 by Ville Raivio
Märkäajo näyttää elävän renessanssia Suomessa: Kuosit-sivuston artikkelit perinteisen märkäajon hienouksista ovat jo kolmas löytämäni esimerkki. En jaarittele enempiä tämän parranajometodin eduista, sillä muut sivustot jo ajavat asiaa. Lyhyesti silti: märkäajo vain tuntuu ja tuoksuu paremmalta.
Aiheet Laatuhygienia, Linkkikokoelma |
Nappikauluspaita
0April 9, 2013 by Ville Raivio
Poolo loi tarpeen muutokselle. R. G. ja Veena Goelin teoksessa “Encyclopaedia of Sports and Games” (1988) tämän hienoston suosiman ratsulajin syntypaikaksi mainitaan Persia, synnyinajaksi taas 500 – 2000 eaa. Poolo syntyi ratsuväen koulutustarpeisiin, siirtyi aikakauden eliitin harrasteeksi ja Persian valtakunnan kansallislajiksi, joka oli sallittu myös naisille. Ajan myötä laji levisi Lähi-Itään sekä Aasiaan, saavuttaen Intian viimeistään 1200-luvulla. Kolonialismin myötä lajin löysivät brittisotilaat, jotka loivat poolosta oman versionsa 1860-luvulla. Korea laji vaati heidän silmissään asianmukaisen vaatetuksen, ja pelaajien ylle päätyi kauluspaita. Paidan kaulukset päätyivät turhan helposti joko läpättämään vauhdissa tai hankaamaan kaulaa, joten kauluksia pehmennettiin ja niiden kärjet kiinnitettiin miehustaan napein. Nappikauluspaita (eng. button-down shirt) oli syntynyt.
Alun perin paitaa kutsuttiin poolopaidaksi lajin mukaisesti. Ne valmistettiin useimmiten paksusta ja kestävästä oxford-puuvillasta, joka sieti kulutusta kauan. Paidat kiinnittivät muuan John Brooksin huomion hänen vieraillessaan Englannissa. Tämä amerikkalainen liikemies omisti Atlantin toisella puolen maineikkaan Brooks Brothers -vaatetehtaan, siispä paita herätti liikevaiston. Brooks toi mukanaan muutaman paidan Amerikkaan, leikkasi niistä oman mallinsa ja toi vuonna 1896 markkinoille ensimmäinen nappikauluspaidan, joka ei ollut urheiluvaate. Niin kuin esikuvissa, paidan kauluksessa oli napit ja sen materiaali oli oxfordia. Brooks kuitenkin leikkasi kaulukseen vahvemman muodon, joka pehmeän kauluksen sekä nappien avulla kaartui kauniisti. Tätä kaartuvuutta kutsutaan termillä collar roll ja se toden teolla erottaa valmistajat rahastajista. Kurja leikkaus ei yksinkertaisesti rullaa. Nappikauluspaidalla on myös oma lyhenteensä, OCBD (oxford cloth button-down).
Ajan myötä urheilupaita vakiintui erottamattomaksi osaksi amerikkalaista tyyliä, ja se hyväksyttiin myös osaksi bisnespukeutumista. Toisin kuin Atlantin toisella puolella, Euroopassa nappikauluspaita ei ole koskaan kuulunut osaksi edustavia juhlia tai tilaisuuksia. Vahvimmat tukijansa Brooks Brothers sai aikansa tyyli-ikoneista, kuten Gianni Agnellista, Clarck Gablesta, Dean Achesonista, jotka kaikki mieltyivät ennen kaikkea kauluksen muotoon. Mallilla on aina ollut vahva kannatus myös Ivy League -yliopistoissa, joista valmistuneet isokenkäiset eivät ole hylänneet rullaavaa lempilastaan. Tänä päivänä nappikauluspaita on levinnyt ympäri maailman ennen kaikkea vapaa-ajan mallina, josta jokaisella vaatevalmistajalla on oma versionsa. Brooks Brothersin malli on silti alkuperäinen, jonka vahvuutena on yhä erinomaisen kauniisti kaartuva pehmeä kaulus. Se on yhä rennoin kaulusmalli, joka rullaa tiensä helposti käyttäjän sydämeen, mutta vain vapaa-ajalla. Edustamisessa siisti, suora kaulus on yhä olennainen.
Aiheet Amerikkalainen tyyli, Kauluspaidat |
Luottohankkijat
0April 8, 2013 by Ville Raivio
Olen päättänyt listata valmistajat, joihin olen vuosien vertailun perusteella päätynyt. Listasta on todennäköisesti eniten hyötyä lukijalle, jota vaatteet ja tyyli kiinnostavat, mutta niistä lukeminen ei juurikaan. Kun haussa on jotakin laadukasta, valmistajien tunteminen on hyödyllistä. Silti laadun määrittely on hankala laji, eikä minun sanani ole viimeinen, vaan korkeintaan valistuneen harrastelijan arvio. Kun luottohankkijoita on useampi, olen lisännyt suosikkini ensimmäiseksi. Tiitisen lista ei ole vielä julkinen, joten Raivion listalla voi lohduttautua. Tällä hetkellä luottovalmistajani näyttävät seuraavalta, viiden vuoden päästä lista saattaa olla täysin toinen.
Jalkineet: vaihtelevia lähteitä, suosikki silti László Vass
Lepolestit: Herrainpukimo
Sukat: Pantherella, Bresciani, Scott-Nichol
Kalossit: Swims
Irtohousut ja vapaa-ajan housut: Luxire, Oxxford
Alusvaatteet: Schiesser, Hanro, Zimmerli
Kauluspaidat: Luxire, Cottonwork, Turnbull&Asser, Lewis&Taylor, Blanklabel
Neuleet: John Smedley
Irtotakit: Oxxford, Jaeger, vintagea
Puvut: Jaeger, Oxxford, vintagea
Päällystakit: vintagea, Oxxford, vaihtelevia lähteitä
Kalvosinnapit: Kent Wang
Housunkannattimet: Albert Thurston
Käsineet: Paularun, Sakari Sauso
Laukut ja salkut: Swaine Adeney Brigg, Tusting, vintagea
Kaulaliinat: Kingcraig, Berg&Berg
Napinläpikoristeet: Vanda Fine Clothing
Lätsät: Purdey
Solmiot: Berg&Berg, E.G. Cappelli
Taskuliinat: Simonnot-Goddard, Vanda Fine Clothing, Kent Wang
Aiheet Laatuvalmistajat |
Tweed-villa
0April 7, 2013 by Ville Raivio
Tweed on karhea ja viimeistelemätön villakangas, joka syntyi Skotlannissa 1700-luvulla. Kankaan kudos on pehmeä, avoin sekä joustava ja se kudotaan joko toimikas- tai palttinasidoksena. Yleisiä kuvioaiheita ovat tartaani, glen-ruudukko, kalanruoto ja neliskanttinen ruudukko. Tweedille ominainen monivärinen kuosi saavutetaan kutomalla kangas eriväristen ohuiden lankojen yhdistelmänä, useimmiten kaksin- tai kolminkertaisista langoista. Viimeistelemättömän materiaalinsa ansiosta tweed on hyvin kestävää, lämmintä ja vedenpitävää kangasta. Perinteisesti siitä valmistetaan päällystakkeja, irtotakkeja sekä -housuja sekä pukuja. Kankaan alkuperäinen nimi oli tweel, joka skotin kielessä tarkoittaa toimikasta. Yleisen tarinan mukaan kangas sai nykynimensä vuoden 1830 mailla, kun lontoolainen kauppias luki skotlantilaisen kangaskauppiaan käsialaa väärin. Hän uskoi kangaskauppiaan tarkoittavan Skotlannin läpi kulkevaa Tweed-jokea ja markkinoi kangasta tweed-nimellä.
Tweed ja tartaani käyvät käsi kädessä osana skotlantilaista kulttuuria. Silti tekstiilihistoroitsija E.J.W. Barber kirjoittaa varhaisimpien tartaanien löytyneen Iso-Britannian ulkopuolelta. Hänen mukaansa Keski-euroopassa elänyt Hallstattin kulttuuri kutoi tartaaneja vuosien 400-100 eaa aikana. Skotlannissa tartaanikuviot syntyivät 1500-luvulla alueellisina kankaina, joilla ryhmät osoittivat yhtenäisyytensä. Ajan myötä sama henki kantautui Englantiin, ja kartanotartaanit syntyivät. Hienosto loi maaseutukartanoilleen omia kankaita, joita saivat käyttää ainaostaan suvun jäsenet sekä palkolliset. Tänä päivänä Skotlannin tartaanirekisteriä ylläpitää maan kansallisarkisto, ja rekisteri mahdollistaa oman kuosin suojelun maailmanlaajuisesti. Esimerkkinä tweedin suuresta nykysuosiosta mainitsen Napolissa toimivan Gianluca Isaian vaatetehtaan, joka on patentoinut oman kuosinsa muutama vuosi sitten. Osa kuoseista, kuten laajalti levinnyt Black Watch, on militaristisen alkuperänsä vuoksi vapaita kenen tahansa käyttöön.
Tweed on perinteisesti värjätty kasviväreillä, joiden myötä paikalliset kankaat on – kuvioiden ohella – ollut voitu erottaa ympäri Iso-Britannian. Kangasta käytettiin alun perin maaseutuvaatetukseen, kuten metsästystakkeihin, polvihousuihin ja Norfolk-takkeihin. Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan jälkeen tweedin suosio laski kovin, eikä kiinnostus herännyt ennen 60-lukua. Tällöin mod-alakulttuuri otti kankaan omakseen. Atlantin toisella puolella Ivy League -yliopistoissa kangas oli yleinen näky. Tweed on perinteisesti ollut hyvin suosittu akateemisen alan hengentyöläisillä, joiden harteilla tweed onkin aina paikallaan. Ajan kuluessa pukeutusmisnormit ovat vapautuneet ja kadonneet, eikä maaseusulla syntynyt tweed enää ole väärässä paikassa keskellä suurkaupunkia. Karhean pintansa sekä värikkyytensä vuoksi kangas ei kuitenkaan sovi edustuskäyttöön, vaan toimii parhaimmillaan värikkäänä osana arkityyliä. Tweed on yksi kestävimmistä kankaista, joten siistissä sisäkäytössä kangas kestää helposti vuosikymmenien käyttöä. Ennen teknisten kalvojen keksimistä tweed oli ehdottomasti parhain valinta ulkoiluun.
Tweed-kankaita on tarjolla lukuisia ja niiden alkuperää suojellaan tarkoin. Harris tweed -nimikkeen alkuperätodistuksen voi saada ainoastaan kangas, joka on kudottu Skotlannin Ulko-Hebridien saaristossa. Saariryhmään kuuluvat nimenmukaisesti Harris sekä Lewis, Uist ja Barra. Lovat tweed taas on Skotlannissa kudottua tweed-kangasta, jonka värisävy on vihreä. Donegal tweed on Irlannin Donegalissa kudottua laikukasta kangasta, jonka värjäämiseen on käytetty paikallisia karhunvatukoita, sammalia, verenpisaroita sekä piikkiherneitä. Silkki-tweedissä on mukana enemmän tai vähemmän silkkiä, joka tuo kankaaseen keveyttä sekä hohtoa. Näiden lisäksi kudotaan kashmir-tweediä, Highland tweediä, Islay tweediä, näin edelleen. Värien puolesta kankaan voi kutoa missä tahansa yhdistelmässä, joten tweedinsä saa halutessaan vaaleanrentona tai tummanjäykkänä. Uusin edistysaskel on brittiläinen Dashing Tweeds, joka tarjoaa villejä teknisiä tweed-kankaita.
Tänä päivänä tweed elää vahvaa renessanssia. Kankaasta yleisesti valmistettujen vaatteiden lisäksi markkinoilla on valtaisa määrä asusteita: kenkiä, kuulokkeita, laukkuja, käsineitä, kaulaliinoja, toilettilaukkuja, lätsiä, näin edelleen. Jos jotakin voi suinkin tweedistä valmistaa, joku sen myös tarjoaa. Eikä tämä väärin ole, onhan tweed kestävä, huokea, värikäs, lämmin ja kaunis kangas, joka on paikallaan jokaisessa vaatekaapissa. Materiaali, joka on yhtä brittiläinen kuin tumma puku – eikä koskaan vanhene.
Aiheet Esseitä, Materiaalit |
Corrected grain leather
7March 31, 2013 by Ville Raivio
Corrected grain leather (korjattu martio) on nahkalaatu, jonka luontainen kuluma on piilotettu kemiallisella käsittelyllä. Cg-nahka on peräisin vanhoista naudoista, joiden nahka on vuosien saatossa arpeutunut ja kulunut. Parkitsemisen jälkeen vuotien pinta hiotaan koneellisesti ja käsitellään kemikaalein pintavirheiden sekä kehnon laadun peittämiseksi. Lopputuloksena on vahvasti kiiltävä nahka, joka näyttää kelpoisalta. Tätä se kuitenkin on vain ennen käyttöä, sillä materiaali tunnetusti rypistyy erittäin voimakkaasti jo ensimmäisen käytön myötä ja murtuu jo muutaman vuoden käytön jälkeen. Cg-nahkan tunnistaminen on helppoa: siitä valmistetut jalkineet ovat useimmiten, mutta eivät aina, halvat. Ne tuoksuvat pistäviltä ja ennen kaikkea nahkan pinnassa ei ole nähtävissä karvatupista jääneitä pieniä reikiä.
Vaikka valmistaja olisi luotettava, laatu korkeaa ja hinta tämän mukainen, säästämällä materiaaleissa jalkineyhtiöt voivat saavuttaa huomattavia voittoja. Eri valmistajat harhaanjohtavasti markkinoivat korjattua nahkaa monilla nimikkeillä. Materiaalia käyttävät erityisesti Loaken ja Barkerin kaltaiset halvemmat valmistajat, mutta myös Church’sillä on oma versio nimellä “polished binder” ja Crockett&Jonesilla puolestaan “cavalry calf”. Suuret muotihuoneet, kuten Armani, suosivat usein halpaa nahkaa suurempien voittojen toivossa. Jos jalkineparia pääsee hypistelemään ennen ostoa, tulee etsiä karvatuppien jälkiä tarvittaessa suurennuslasin kera: joskus korkeatasoinen vasikannahka nimittäin jälkikiillotetaan niin tehokkaasti, että tupet liki peittyvät lankin alle. Kaikissa tasokkaissa materiaaleissa ne ovat kuitenkin nähtävissä.
Verkon tyylifoorumeilla on satoja surullisia vuodatuksia, joissa puijatut ostajat purkavat sydäntään käsitellyn martionahkan tuottamasta surusta. Innokkaan hypistelyn, sovittelun ja korkean hinnan jälkeen ostaja ihmettelee, miksi korkeatasoinen pari on muutamassa kuukaudessa rypistynyt tavalla, joka ei ole hyväksyttävää kulumaa. Syy on liki poikkeuksetta surkean materiaalin, joka on keinotekoisesti hiottu, käsitelty ja vatkattu tasokkaan näköiseksi. Valmistajaa lähestyminen ei auta, sillä materiaali mainitaan jalkineiden oheen liitetyssä lapussa. Ainoaksi suojakeinoksi jää tarkempi perehtyminen materiaaleihin ennen ostopäätöstä, sillä kusetuksen maku on jälkikäteen aivan erityisen pistävä.
Suositukseni lukijalle on korjatun nahkan välttäminen, sillä materiaali ei kestä käyttöä hyvin, eikä ikäänny kauniisti. Tämän lisäksi se haisee epämiellyttävältä eikä näytä hyvältä. Pahimmassa tapauksessa lopputuloksena voi olla satojen eurojen menetys ja karvas anonyymi vuodatus vaikkapa Keikarin foorumille. Caveat emptor ja näin edelleen.
Vertailukuvissa vasemmalla ensiluokkaista vasikkaa, oikealla käsiteltyä teollista corrected grain -nahkaa.
Aiheet Jalkineet, Materiaalit, Tyylivirheitä |
Haastattelussa: Janne Koskinen
1March 26, 2013 by Ville Raivio
Ikä, koulutus ja ammatti?
“35, toimittaja, filosofian maisteri Helsingin ja Venetsian yliopistoista, pääaineena musiikkitiede. Muut opinahjot Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu, Espoon musiikkiopisto ja kaksi isoäitiä.”
Kuinka läheisesi suhtautuvat tyyliharrasteeseen?
“Ei mitenkään erityisesti, sillä vaahtoan aiheesta vain sellaisille, jotka eivät suuremmin ärsyynny. Punaiset puuvillahousut ovat jostain syystä herättäneet tavattoman paljon kommentteja. Työpaikalla eräs tuottaja osoitti niitä sormellaan ja huusi joka kerta kun näki minut. Erikoista, sillä käytettiinhän punaisia housuja jo Napoleonin aikana.”
Kuinka kiinnostus syntyi ja milloin se suuntautui klassisen puolen pariin? Miksi klassikot muodin sijasta?
“Olen aina ollut tekemisissä 1800-luvun musiikin parissa, joten arvostan klassisia ratkaisuja muissakin asioissa. Klassikot ovat oikeastaan myös helppo ja mukava valinta. En tiedä mitään niin mukavaa asua kuin hyvin istuva, hyvästä materiaalista tehty puku. Klassikot ovat myös ajan mittaan edullisempia, mikä sopii saidalle luonteelleni.”
Kuinka olet kerännyt tietämyksesi — kirjoista, erikoiskoulutuksesta, ammattilaisten kanssa keskustellessa?
“Vaatteista minulla on vain vähän tietämystä: olen kuitenkin vain käyttäjä, asiakas, ja oma ammattiosaamiseni on muualla. Mutta seurailen kyllä joitakin blogeja, kuten Keikaria, lueskelen nettisivustoja ja olen haastatellut muutamia ammattilaisia radio-ohjelmiini.”
Vuosien varrella sinulle on varmasti kerääntynyt tietämystä kosolti. Onko jotain, minkä toivoisit useamman miehen tietävän?
“Ei oikeastaan. Toivoisin vaan että ihmiset olisivat ulkoasussaan ja tyylissään rohkeampia, niin elämä olisi hauskempaa. Oli se tyyli sitten mikä tahansa. Nuorissa näyttää olevan toivoa: ilahduttavan usein kaupungilla näkee persoonallisesti esiintyviä koululaisia.”
Kuinka kuvailisit tyyliäsi?
“Voisi sanoa, että työni on melko stressaavaa, joten yritän tehdä oloni vaatetuksella mahdollisimman miellyttäväksi: hyvät, hengittävät luonnonmateriaalit, sopivat jalkineet ja mietityt yhdistelmät, jotka antavat tukea esiintymiseen paineenalaisissa tilanteissa. Joskus hienostelen yksityiskohdilla, kuten konsertin teemaan sopivilla kalvosinnapeilla tai taskuliinalla. Huoliteltu pukeutuminen on myös muiden kunnioittamista ja kohteliaisuutta. Viime aikoina olen alkanut pitää kulumisen jäljistä laatuvaatteissa. Esimerkiksi sopivan kokoinen kulumajälki laatupaidan kauluksessa kertoo, miten paljon sitä on käytetty ja rakastettu. Ja miten monta koettelemusta se päällä on kestetty! Mutta kulumisen pitää sopivan kokoista ja hallittua, aivan kuten vanhoissa huonekaluissa tai tauluissa. Joissakin isommissa tv-tuotannoissa käytössäni on YLEn puvustaja. Viimeksi Pentti Tillder antoi käyttööni hienot Calzoleria Toscanan kiiltonahkakengät, ja Maj Lind -pianokilpailuun Outi Harjupatana löysi mainion Tigerin puvun. Arvostan puvustajien ammattitaitoa, ja heidän kanssaan on aina mukava suunnitella tulevia esiintymisiä. Myös ompelimo tekee ihmeitä.”
Mitä räätäleitä tai vaatevalmistajia suosit?
“Olen teettänyt kaksi yhdistelmäpukua Zegnalla ja yhden eräällä suomalaisella vaatturilla. Kauluspaidoista käytän Stenströmiä ja Etonia. Roomassa on eräs äreä nahkuri, jolta saa hyviä vöitä. Helsingistä, Berliinistä ja Tukholmasta hankin valmisvaatteet, eli aika lähialueilla pysyttelen. Myös netissä on muutama hauska liike.”
Kuinka Hienostelua alun perin syntyi? Kuinka ohjelma on otettu vastaan?
“Hienostelua-ohjelma syntyi kun panin merkille, että ”vanhan ajan maailma” yhdistettynä hienosteluun jollain lailla nauratti ihmisiä kahvipöydissä. Asiat, jotka saavat ihmiset nauramaan, ovat hiljaisia signaaleja tulevaisuudesta. Hienostelu on Suomessa myös tabu, joten päätin että se täytyy saada ohjelman nimeksi, sillä kun tabua ravistelee, syntyy jotain kiinnostavaa. Konseptia tarjottiin aluksi tv:lle, mutta koska siellä ei aiheesta innostuttu, muokkasin ideasta radioversion. Oikeastaan siitä tuli radio-ohjelmana parempi, koska saatoin ottaa tarinan kuljetukseen mukaan klassisen musiikin, jonka moni kokee myös hienosteluna. Siinä on perää, sillä taidemusiikki sisältää vaatimuksen äärimmäisyyteen viedystä huippulaadusta. Konserttikulttuuri sisältää huvittavia konventioita ja vanhoissa esityskäytännöissä on kotkotuksia, kuten yltäkylläistä melodiankoristelua tai liioittelevia toistoja. Mutta niistä pitää olla ylpeä! Ohjelma on herättänyt yleisössä enemmän tunteita kuin mikään aiemmin tekemäni ohjelma. Valtaosa palautteesta on myönteistä, mutta osa inhoaa jo pelkästään koko nimeä. On hyvä signaali, että monenlaista palautetta tulee. Kuuntelijoita on nyt todella hyvä määrä, lähes sata tuhatta.”
Millä perustein valitset ohjelman musiikin?
“En valitse musiikkia tiedollisin perustein, vaan tunneperustein: luon musiikkien avulla tunnelmia ja rakennan dramaturgian. Esimerkiksi jos aiheena ovat samppanjat, en automaattisesti valitse Reimsissä sävellettyä musiikkia, vaan teoksia, joissa kuulen samppanjan aromeja tai joiden sointiväreissä on Koillis-Ranskan valoa. Taidemusiikin valinta tällä tavalla vaatii uudenlaista asiantuntijuutta, sillä faktatieto on nykyään kaikkien helposti saatavilla, eikä pelkkä sen välittäminen johda elämykseen jossa tieto ja tunne kohtaisivat.”
Millä perustein valikoit ohjelmaan päätyvät henkilöt?
“Heillä pitäisi olla tietoa ja kokemusta jostain ohjelmasarjaan liittyvästä aiheesta. Aiheet ovat yleensä sellaisia, joilla on hienostelun leima, mutta jotka ohjelman kuluessa paljastuvat rikkaaksi kulttuurihistoriaksi. Haasteenani on saada ohjelman ihmiset luottamaan omaan persoonallisuuteensa. Kaikkien pitäisi saada kukoistaa omalla tavallaan.”
Mitä harrastat tyylin ohella?
“Kaupunkikävelyitä, vieraita kieliä, laiskottelua.”
Monet lukijoistani ovat nuoria tai vasta hiljakkoin kiinnostuneet vaatekaappinsa uusimisesta. Mitä ohjeita jakaisit miehelle, jonka kiinnostus on vasta herännyt?
“Tyylitietoisen miehen täytyy tuntea edes vähän taidemusiikkia. Beethovenin sinfoniat auttavat pitkälle, sitten voi edetä jousikvartettoihin. Viette daamin konserttiin ja sen jälkeen kuutamokävelylle.”
Kuvat: © Janne Koskinen
Aiheet Kohtaamisia |
Parranajo
0March 24, 2013 by Ville Raivio
Tammikuussa perustettu Parranajo on uudehko suomalainen sivusto märkäajon vaativasta maailmasta. Missä parranajo sähkökoneella on kenties nopeaa ja kätevää, tarkkaa tai mukavaa siitä ei saa. Iho jää ärtyneeksi ja pienten karvatäplien vaivaamaksi. Märkäajo on hitaampi ja opettelua vaativa metodi, joka harjoittelun myötä johtaa tarkempaan ja miellyttävämpään tuntumaan. Tätä taitoa on hankala opetella, jos ei ole oppinut tavoille isän tai kaverin avustuksella. Valitettavasti partaveitset sekä safety razor -tyyppiset kojeet on korvattu ärsyttävillä parranajokoneilla sekä tautisen kalliilla Gilletten kertakäyttömikättimillä. Jos märkäajo kiinnostaa, Parranajo-sivusto auttaa.
Aiheet Linkkikokoelma |
Hienostelua
2March 13, 2013 by Ville Raivio
Suomi sai kenties ensimmäisen kauniiseen elämään keskittyneen radio-ohjelmansa 6.9.2011, jolloin Hienostelua kuultiin ensi kerran radioaalloilla. Toimittaja Janne Koskinen kertoo ohjelmastaan seuraavaa: “Hienostelua-ohjelmasarjassa kuullaan, miten mukavaa herrasmiehen elämä voikaan olla! Musiikkitoimittaja Janne Koskinen kuljeskelee kaupungilla ja löytää itselleen milloin mitäkin inspiroivaa: taitavan kengäntekijän, hyvän kalvosimien suunnittelijan ja kirsikkapuisia tyylihuonekaluja. Päivänautintoihin kuuluu myös korkeatasoinen klassinen musiikki.”
Hienostelua esitetään keskiviikkoisin Yle Radio 1:ssä kello 11:00 alkaen. Haastatteluja tauottaa klassinen musiikki, rennot sävelmät sekä jazz. Uuden kuuntelijan iloksi vanhat jaksot on talletettu ohjelman kotisivuille aina ensimmäisestä jaksosta alkaen. Erinomaista.
Aiheet Eleganssi, Laatuliikkeet, Linkkikokoelma |
Joonas Konstig
0March 9, 2013 by Ville Raivio
Olen aina iloisimmillani, kun kuulen tai luen Keikarin auttaneen taikka inspiroineen lukijaansa. Uusimpia lisäyksiä on harvinainen kirjallinen inspiraatio, jonka sanataiteilija Joonas Konstig on saanut uusimpaan teokseensa, Totuus naisista. Hän kertoo sivuillaan seuraavaa:
“Ville Raivion tekemä työ miesten klassisen tyylin puolesta oli kirjalle paitsi resurssi myös keskeinen inspiraatio.”
http://joonaskonstig.com/2013/03/01/helmikuu-elamakerta/
Luonnollisesti haluan kiittää taiteilijaa kehuista ja ojentaa virtuaalisen käteni hänen puoleensa. En ole vielä ehtinyt Totuus naisista -teoksen loppuun, mutta uskallan olettaa kirjan olevan esillä Keikarin sivuilla lähiaikoina. Hyvä näin. Klassinen tyyli on harvinainen aihe teoksissa, Amerikan puolella sitä on käytetty satunnaisesti osana tiettyjen hahmojen olemusta. Jos lukija puhuu vaatteiden kieltä, hän tietää Huntsman-miehen eroavan Dolce&Gabbana -miehestä ja flanellimiehen eroavan vakosamettimiehestä. Tom Wolfe nousee ensinnä mieleen tämän kirjallisen keinon suosijoista.
Aiheet Infoa sivustosta, Kirjasuositukset, Linkkikokoelma |
Uudelle pukeutujalle
0March 3, 2013 by Ville Raivio
Olen viimeisen neljän vuoden aikana haastatellut hieman päälle kolmeakymmentä tyylin saralla vaikuttavaa henkilöä. Nämä tekstit löytyvät Keikarin kohtaamisia-nimikkeen alta, kertoen omaa kieltään niistä monista merkityksistä joita vaatteisiin voi liittää. Paitsi kunkin mausta, valinnoista ja vaatekaapin saloista, olen kysellyt myös haastateltavien ohjeista uusille pukeutujille. Ei ole yhtä polkua tyyliin, ja kiinnostuskin voi tulla joko äidinmaidossa tai vasta elämäntapahtumien saatossa. Onhan pukeutuminenkin taas yksi taito lisää, jonka miehen odotetaan osaavan viimeistään edustavaa asua vaativaan työhön astuessa. Jos tähän mennessä minkään sortin uteliaisuutta ei ole herännyt, tämäkin projekti on selvästi hankalampi. Lukijan hyödyksi päätin tiivistää haastatteluiden annin sekä omat mietteeni yhden tekstin alle.
Useimmiten toistuu verkkaisuuden neuvo. Kun kiinnostus on vasta herännyt ja suuri tympääntyminen vaatekaapin sisältöön ärsyttää mieltä, paussi on paikallaan. Jatkuva uuden ostaminen on typerä kulutusmalli, johon mainostajat sekä valmistajat painostavat nopean mielihyvä koukuttamia. Paljon mielekkäämpää on tuumia mitä todella tarvitsee ja hankkia usean vuoden tarpeisiin. Näin ollen klassisesta tyylistä kiinnostuneelle hyödyllisimpiä lisäyksiä ovat niin sanotut klassikot, jotka ovat osoittaneet ajattomuutensa viimeisen sadan vuoden aikana. Siispä ennen kaupoille ryntäämistä täytyy selvittää mille tarpeille on luvassa eniten käyttöä, ja edetä tämän mukaisesti.
Toinen monta kertaa mainittu seikka on laatu. Haastatellut kehottavat yksikertaisesti hankkimaan parasta, mihin on varaa. Yksi laadukas kenkäpari on järkevämpi lisäys kuin kaksi hyvin halpaa yksinkertaisen kaavan mukaan: kun materiaaleista ja työnlaadusta on maksettu enemmän, hyödyke myös kestää kauemmin, ikääntyy edustavammin ja palvelee miellyttävämmin. Ongelmaksi luonnollisesti muodostuu laadun määrittely sekä hinnoittelu. Tässä kohdin on mahdollista käyttää joko aikaansa tai rahaansa. Jos aikaa löytyy, eri valmistajiin, materiaaleihin sekä valmistustapoihin voi perehtyä tyylisivustoja lukemalla. Riittävästi luettuaan todennäköisesti myös selvittää, mitkä valmistajat ratsastavat pelkällä markkinoinnilla ja medianäkyvyydellä, mitkä taas silkalla laadulla. Jos saldo ei ole este, räätäli on tunnetusti miehen paras ystävä ja ainoastaan henkiräätälin valinta – sekä takit – jää omille harteille.
Kolmas opinkappale ovat klassikot. Nämä länsimaisen miehen vaatekappaleet ovat osoittaneet ajattomuutensa viimeisen sadan vuoden aikana, ja kantautuneet kansainvälisen kaupankäynnin sekä median mukana maailman ympäri. Laivastobleiseri, harmaat flanellihousut, tummansininen pallosolmio, tumma puku, valkoinen pellavataskuliina, mustat oxford-jalkineet sekä trenssitakki ovat kelpo esimerkkejä. Klassikkojen suurin hyöty on ilman muuta kätevyydessä. Jos työnsä tai osallistumisensa vuoksi tarvitsee tietyn asun, muttei jaksa vaivata päätään yhtään tätä pakkoa enempää, jokin klassikoista on helppo valinta. Se palvelee samassa tarpeessa vuosikymmenet, jos materiaali vain kestää kantajan käyttöä. Tällöin ei edes tarvitse pohtia onko yllä jotakin sopivaa tai edes riittävää, kunhan ostohetkellä on varmistunut istuvuudesta sekä käyttökohteesta. Jos edessä on vaikkapa pikkujoulut, klubitakkinsa voi parittaa yhteen värikkään paidan ja tiukempien housujen kanssa. Kun seuraavana päivänä on edessä lounas kappelissa, sama takki siistimmän paidan ja väljempien housujen kera on kuin eri ilmestys. Klassikko on aina sopiva, ajankohtainen sekä kaikenlaisen muotihömpän ylittävä hyödyke.
Aiheet Esseitä |
Paularun
7February 22, 2013 by Ville Raivio
Peccary-nahka on tunnetusti kiinnostavin, miellyttävin ja kestävimmästä päästä hansikkaiden materiaaleissa. Tämä Etelä-amerikkalaisesta villisiasta saatava nahka on pehmeää kuin sametti, kestävää kuin hirvennahka ja tekstuuriltaan yhtä erikoista kuin poronnahka. Eläin on suojeltu, mutta metsästys sallitaan pienissä määrissä kaupallisiin tarkoituksiin ja alkuperäiskansoille on taattu vapaammat oikeudet hyötykäyttöön. Tämän vuoksi peccary on melko harvinainen materiaali, jota ei kysynnästä huolimatta kovin suuria määriä ole tarjolla ulkomaisille valmistajille. Laadulla on aina ottajansa ja osaajansa, yksi uusi tulokas on Paularun-yhtiö.
Aiemmin e-queco-tunnuksella eBayssä toiminut yhtiö on laajentanut toimintaansa oman verkkokaupan puolelle. Paularun tarjoaa käsintehtyjä peccary-hansikkaita miehille ja naisille kymmenissä malleissa. Tämän lisäksi yhtiö tarjoaa tilauspalvelun, jossa asiakas valitsee koon, mallin, päällismateriaalin värin sekä mahdollisen alpakkavillaisen vuorimateriaalin värin. Valikoima laajenee tämän myötä vain mielikuvituksen asettamille rajoille, ja vaativimmille asiakkaille on bespoke-palvelu eli oman käden mukaan valmistettu tilauskäsine. Käsi vain jäljennetään kynällä paperille ja skannaus lähetetään valmistajalle. Maksaminen hoituu kätevästi Paypalin avulla ja postitus on ilmainen kautta pallon. Kevään ja kesän rientoihin on tarjolla vuorittomia malleja, kuten ajohansikkaita. Muutama vuosi sitten omistaja kävi Suomessa messuilla, tällöin yritys toimi vielä nimellä Iliari.
Kaksi kesää sitten tilasin yhden parin valmistajan eBay-myymälästä ja voin taata laadun olevan vähintään samalla tasolla kuin oman kotoisen Sakari Sausomme. Sittemmin käyttöön on päätynyt useampi tilauspari monessa värissä violetin alpakkavuorin kera. Koska yhtiö on nuori ja kiinnostunut uusista markkinoista, sain neuvoteltua Keikarin lukijalle alennuskoodin. Käyttämällä koodia “keikaricu” lukija saa 30% alennuksen kaikista tilauksistaan.
Aiheet Laatuvalmistajat, Verkkokaupat |
Keikari in English
0February 20, 2013 by Ville Raivio
Marraskuun puolella kirjoittelin dramaattisesti Keikarin lopettamisesta. Tämä vaikuttaa siten, etten enää lisää uusia tekstejä suomenkieliseen versioon satunnaisia päivityksiä lukuun ottamatta. Toki artikkelitoiveita otan vastaan ja toteututan, jos vain pyydetään. Taloussanomille kirjoittamani kolumnit kyllä päätyvät Keikariin kahden viikon viiveellä, mutta näiden lisäksi juuri muuta ei. Foorumilla suomi on yhä voimissaan. Keikari kuitenkin jatkaa, kieli vain on toinen – ja tarjoaa mainion tekosyyn englantinsa harjoittamiseen.
Aiheet Infoa sivustosta |
iGent Myths Busted!
0February 9, 2013 by Ville Raivio
Päivän satunnainen linkki johtaa Keikarissa aiemmin esitellyn Cutter&Tailor -foorumin puolelle, jossa sivuston elävä tietosanakirja Sator murskaa muutaman yleisen tyylimyytin. Esimerkiksi mustien pukujen vieroksuminen, hihansuun alta näkyvän kalvosimen määrä, ruskea väri kaupungissa sekä avoimeksi jätetty liivin alin nappi ovat hänen listallaan. Nämä kaikki ovat laajalti levinneitä uskomuksia, joille ei hänen mukansa löydy perusteita. Todisteet vaikuttavat päteviltä: Satorin kirjahyllystä löytyy valtava määrä räätälinoppia sekä miesten tyylietikettiä käsitteleviä kirjoja viimeisen 200 vuoden ajalta, ja lukemansa perusteella hän ei löydä lainkaan pontta myyteille joita miesten tyylisivustot levittävät. Jos hänen listansa on totta, myös osa Keikarin aiemmista artikkeleista perustuu myyteille. Teksti on pysäyttävä.
http://www.cutterandtailor.com/forum/index.php?showtopic=2542
Aiheet Linkkikokoelma |
Josh Sims
0February 2, 2013 by Ville Raivio
”While the women’s wardrobe has its classics – lasting styles often reinterpreted and frequently updated – there are arguably more of these in the men’s wardrobe. In part this is because womenswear is more a product of fashion, which can be defined as frequent change for its own sake. Menswear, on the other hand, is also a product of fashion but this tends to be apparent only in the details, in a ponderous, evolutionary advancement rather than in sweeping statements. Men’s styles are variations on a recognizable, well known theme, rather than a new score altogether.”
~ Josh Sims
Aiheet Aforismit |
New Yorkin räätäleistä
2January 28, 2013 by Ville Raivio
Räätälöity matka New Yorkiin
Momondon lupaus räätälöidä verkon lentotarjoustarjonnasta parhaat
kokonaisuudet voisi tänä keväänä kuljettaa New Yorkiin tutustumaan kaupungin
räätälipalveluihin. Valikoimaa on loputtomasti, mutta pohdinnan lopuksi kolme
vinkkiä, joiden avulla päästä alkuun.
“Se istuu melkein kuin olisi juuri sinulle tehty!”, on usein käytetty todistus siitä,
että sovituskoppiin viety vaatekappale kannattaa hankkia mittojen mukaan.
Nykyään ollaankin entistä tarkempia siitä, että vaate valitaan omien mittojen
mukaan mahdollisimman sopivaksi ja omaa vartalotyyppiä arvostavaksi.
Valmisvaatteissa pyritään ottamaan huomioon asiakaskunnan keskimääräiset
mitat ja tarpeen tullen laajentamaan valikoimaa uusin mittaluokin.
Valmistuotteissa on kuitenkin aina kyse summittaisesta istuvuudesta – tietty
koko tarkoittaa tietynkokoisten ihmisten keskimääräisiä mittoja, joihin harva
todellinen ihminen lopulta osuu sentilleen.
Räätälinpalveluiden käyttäminen tuntuu monesta kaukaiselta ajatukselta
– ikään kuin mittatilauspukujen käyttäminen edellyttäisi jotain tiettyä
elintasoa ja –tapaa. Online-räätälit ovat pyrkineet madaltamaan tätä
kynnystä valmisvaatteiden ja mittatilaustöiden välillä palvelun verrattain
edullisilla hinnoilla sekä helppokäyttöisyydellä – lähetät palveluun mittasi ja
kangaspreferenssisi ja saat paluupostissa toivomasi vaatteen.
Online-palveluissa haasteena on kuitenkin se, että valmiin tuotteen sopivuus
riippuu pitkälti tilaajan omista mittaajantaidoista sekä harkinnasta. Räätälin
ammattitaitoon kuuluvaa silmää asiakkaan mittasuhteille sekä esimerkiksi eri
materiaalien käyttäytymisen ymmärrystä nettipalvelut eivät pysty tarjoamaan,
siksi vierailu ammattilaisen luona onkin edelleen se varmempi vaihtoehto.
Monien etelänmatkaajien tapana onkin vierailla räätälin luona, matkalaukussa
kotiin palaa varta vasten teetetty silkkipuku tai pari. Myös pukuja ja esimerkiksi
häämekkoja teetetään lomakohteissa edullisen hinnan ja palvelun ripeyden
takia. Lomailu myös antaa eräänlaisen oikeutuksen muuten ylellisenä ja
turhinakin pidettyjen palveluiden käytölle.
Jatkuvasti kasvavan ympäristötietoisuuden myötä luulisi kuitenkin
myös erilaisten palveluiden arvostuksen kasvavan suhteessa valmiisiin
massatuotteisiin. Mittojen mukaan ja laadukkaasta materiaalista valmistettu
vaate on monin verroin ekologisempi valinta kuin trendin mukainen massatuote.
Räätälillä asioiden voi myös varmistua siitä, että työn tekijä saa ajastaan ja
vaivastaan asianmukaisen korvauksen.
New Yorkiin suuntautuvien shoppailumatkojen fokuksessa on usein
nimenomaan muoti ja kaupungille ominaiset trendit. Dollarin ollessa
edullisimmillaan voi kaupungista tehdä todellisia löytöjä, luksusmerkin voi
pakata mukaansa huomattavasti huokeammalla kuin mitä kotipuolessa –
olettaen, että vastaavaa tuotetta ylipäänsä tarjotaan kaukana Pohjolassa.
New Yorkin räätälitarjonta on myös omaa luokkaansa ja tarjoaa mahdollisuuden
hakea juuri omanlaisia tulkintoja hetken trendeistä – valmisvaatteiden
selaamisen sijaan voit varmistua siitä, että investointi laadukkaampaan
pikkutakkiin kantaa pitkälle tulevaan menettämättä heti ajankohtaisuuttaan.
Madame Paulette, 1255 Second Ave. New York, NY 10065
Mikäli vanha puku on edelleen hyvässä kunnossa ja muutenkin rakas, voi
uuden teettämisen sijaan olla paikallaan turvautua räätälin apuun puvun
ajanmukaistamisessa. Madame Pauletten vahvuuksiin kuuluu vintage- ja
couture-vaatteiden uudistaminen ja muodistaminen. Talossa myös huolletaan
herkkiä ja hauraita materiaaleja hellyydellä ja taidolla – Madame onkin monen
häihinsä valmistautuvan ykköskohteita.
Juutalaiskaupunginosanakin aikoinaan tunnettu Lower East Side tarjoaa toki
muutakin koettavaa. Samalla kun olet Second Avenuen tietämillä, poikkea
johonkin seudun lukuisista kosher-ravintoloista, tai kuuluisaan Second Avenue
Deliin.
Saint Laurie (22 W. 32nd St., New York, NY 10001) keskittyy työssään pitämään
kustannukset kohtuullisina ilman, että työn laatu karsii. Tämä onnistuu etenkin
teettämällä työ paikallisesti, näin vältetään valmisvaatteiden hintaan sisältyvät
tullimaksut ja jälleenmyynnistä johtuvat kulut. Miesten paitoihin ja pukuihin
erikoistunut liike on hoitanut tonttiaan jo vuodesta 1913, mikä puhuu palvelun
tason puolesta. Peruspuvuston lisäksi talossa voi teettää myös päällystakkeja,
liivejä ja vöita oman maun mukaan.
Saint Laurie ei ole kaukana Broadwayn sykkeestä, joten piipahdus
konsultaatioon on helppo yhdistää muuhun lomailuun. Paikan suosio ja sijainti
kannattaa pitää mielessä reissua suunnitellessa, sähköpostilla tehty ajanvaraus
palkitaan jonojen ja ruuhkan välttämisenä.
La Rukico Tailors (152 E.48th St., New York, NY 10017)
Mr. Kellylle asiakas on kaiken keskiössä. Sinun mittasi, lompakkosi kantokyky
sekä oma tyylisi ovat kaiken suunnittelutyön lähtökohtana, joten työn lopputulos
on varmasti miellyttävä ja sopiva. Esimerkiksi mittatilauspaita rakennetaan
Mr. Kellyn ohjauksella käsinkudotusta kankaasta ilman, että hinta nousee
tähtiin. Näin joulun jälkeen erityisen houkuttelevalta kuulostaa Kelly Diet, joka
tarkoittaa salakavalan painonnousun häivyttämistä näkymättömiin taitavin
leikkauksin ja hyvin laskeutuvin kankain.
Samalla kadulla La Rukico Tailorsin kanssa on esimerkiksi Rockefeller Center,
joten Kelly Dietin saa hyvin ujutettua päiväohjelmaan ilman, että matkoihin
tuhraantuu aikaa.
Momondosta löydät parhaat lentotarjoukset New Yorkiin tänä keväänä.
Matkahakukone tarjoilee myös paikallisten kirjoittamat kaupunkioppaat niin New
Yorkiin kuin muihinkin kohteisiin.
Aiheet Räätäliliikkeet, Vieraskynä |
Täydellinen herrasmies
2January 10, 2013 by Ville Raivio
Vuonna 2000 julkaistu Bernhard Roetzelin luoma “Täydellinen herrasmies” on yksi hyödyllisimmistä klassisen miesten tyylin oppaista. Oma kiinnostukseni tyyliin oli alkanut aiemmin, mutta Roetzelin teoksen myötä katseeni suuntautui klassisen pariin. HELMET-kirjastosta lainattu kopio avasi silmäni erikoiseen maailmaan, jonka koen yhä arvokkaaksi ja kiehtovaksi. Yhä tähän päivään mennessä se on taatusti kattavin suomeksi käännetty miesten tyylikirja, joka käy mukavasti lävitse monet osa-alueet. Opuksen viisitoista kappaletta jakautuvat seuraavasti: parta, hiukset, alusvaatteet, paita, solmio, puku, irtotakki ja -housut, jalkineet, päällystakki, päähine, viimeinen silaus [eli asusteet], neuleet, urheiluvaatteet, juhlavaatteet, viihtyisästi kotosalla [eli kotiasut]. Sivuja aiheille on uhrattu 360, valokuvien määrä on runsas ja taitto on poikkeuksellisesti olennainen osa teoksen luonnetta: Täydellisestä herrasmiehestä on otettu myös toinen suomenkielinen painos, mutta sen hankkimista en voi suositella. Jostain käsittämättömästä syystä taitto on pantu uusiksi ja uutta sisältöä on todella vähän. Siispä ensipainos on olennainen ja eron kyllä huomaa, jos vertaa uusinta suomenkielistä laitosta kahteen aiempaan.
Toisin kuin aiemmin julkaistut miesten tyylioppaat, joista hyödyllisimpiä ovat Alan Flusserin sekä G. Bruce Boyerin kirjoittamat, tämä Roetzelin opus on tietokirja. Boyer käsittelee klassista tyyliä esseemuodossa, ilman kuvitusta, joten hänen sanansa hyödyttävät jo tyylin sanastoa ja erikoisuuksia tuntevaa. Flusser opastaa sopivan istuvuuden, mittasuhteiden ja harmonian pariin. Roetzel taas esittelee yksittäisiä vaatekappaleita ja niihin liittyvää semantiikkaa. Esimerkiksi karhea Loden-takki on täysin eri asia kuin ikiedustava Chesterfield-malli. Edellinen ei sovellu edustamiseen, jälkimmäinen taas on väärässä paikassa maaseudulla. Täydellinen herrasmies myös esittelee erilaisia kauluspaidan kaulusmalleja, tasokkaan paidan ominaisuuksia ja myös selittää, miksi reunoskenkä on kaikin puolin laadukkaampi valinta kuin marketin liimapopot. Valitettavasti tiedon karttumisen myötä silmäilen Roetzelin teosta nykyisin kriittisemmin ja huomaan monen osa-alueen uupuvan. Hän ei esimerkiksi kerro liimakaulusten ja liimattomien kaulusten eroa, vaikka tämän tulisi olla itsestään selvää missä tahansa klassiseen painottuneessa tyylikirjassa. Myös paitakankaiden painojen ja kudontojen erot jäävät uupumaan, sama on laita pukukankaiden kohdalla. Myös joidenkin valmistajien kattavampi esittely – toisten jäädessä kokonaan pois – on outoa.
Puutteistaan huolimatta koen Roetzelin luoneen uniikin ja rikkaan tietokirjan, joka taatusti hyödyttää ketä tahansa lukijaansa. Vaikka painos on miehille, myös naiset löytävät kiinnostavaa lisävaloa joidenkin valmistajien tai vaatekappaleiden historiasta. Esimerkiksi duffeli ja trenssitakki ovat klassikkoja, joiden suhteen sukupuolella ei ole väliä. Mikäli kiinnostus tai aika on rajallinen, tämä on ainoa oikea teos. Se tarjoaa selkeimmän ja kiinnostavimman perusesittelyn klassisen tyylin saloista. Viimeistään työelämään astuessa tyylin on syytä kiinnostaa edes himpun verran: useilla aloilla sekä lukemattomissa asemissa puku on vakioasu, jonka hienouksiin tutustumisesta voi ainoastaan hyötyä. Mikäli näyttää asemaansa kuuluvalta, katsoja on aina valmiimpi kuuntelemaan puhujan mielipiteitä.
Aiheet Kirjasuositukset |







































