RSS Feed

Vaatturin luona

0

November 14, 2016 by Ville Raivio

“Jokaisella miehellä tulisi olla oma hoviräätäli, johon hän vuosien varrella on luonut luottamukselliset suhteet ylimalkaan ja myös kun on kyse luotosta!

Ylipäänsä on niin, että samoin kuin parturissa mies myös vaatturilla käydessään muuttuu merkillisen tahdottomaksi olennoksi, joka jäykästi nyökkäilee, myöntelee, mumisee ja on tyytyväisen näköinen, vaikkei syvällä sisimmässään tyytyväisyyttä tuntisikaan.

Lisäksi mies on vanhoillinen valitessaan uuteen pukuunsa kangasta ja kuosia. Hänellä ei ole rohkeutta poiketa entisiltä linjoilta vaan kuten Sinuhessa Kaptah hän arvelee varmuuden parhaaksi ja valitsee sekä kankaan että kuosin niin läheltä entistä pukuaan, että hänen tuskin huomataan uutta pukua käyttävänkään. Valitkaamme uusi puku pitkällä tähtäimellä. Suunnitelkaamme puvustomme siten, että tuoreus tuo entistemme joukkoon todellista vaihtelua. Katselkaamme rauhassa vaatturin myötäillessä erilaisia kankaita. Selailkaamme ujostelematta muotilehtiä.

Vielä parempi on, jos mies vaatturille mennessään on jo pikkupiirteitä myöten selvillä siitä, millaisen puvun haluaa. Vaatturikin on vain ihminen, ja vaikka hän auttaakin neuvoillaan miestä aimo askeleen eteenpäin muodin mutkikkailla poluilla ja rohkaisee tätä valitsemaan kapeat housut ja myöntymään siihen, että hän saa tehdä takin liepeeseen halkeimen [blog.huom., takahalkion], hänkin saattaa Homeroksen tavoin torkahtaa.

Mies olkoon vaatturilla käydessään muutenkin luonnollinen, mittaa otettaessa seisköön luontevasti, vetämättä vatsaa suolivyöhän [blog.huom., mitä ihmettä?] ja röyhistelemättä rintaa. Näin vaatturi pääsee nuppineuloineen, liituineen ja mittanauhoineen parhaimpaan tulokseen. Toisaalta mies älköön luottako siihen, että housut ovat sopivat, kun hän lopullisessa katselmuksessa on havainnut takin moiteettomaksi. Kelpo housujen on normaalikupuisella miehellä pysyttävä yllä ilman vyötä ja olkaimia.”

— Veikko Karumo ja Olavi Järvi, Miehen Etikettikirja (1965), Otava, sivut 244-245


Kavennettu vyötärö

9

November 12, 2016 by Ville Raivio

Kavennettu vyötärö on luontaista maskuliinisuutta korostava yksityiskohta leikkauksessa. Oli oma koko mikä vain, hartioitaan voi leikkauksella voimistaa kavennuttamalla takkinsa vyötäröltä. Oikein harteikas korsto ei tätä toimenpidettä tarvitse, hänelle kätevämpää on poistattaa hartiatoppaukset takeista, ja niiden sijaan pyytää hieman vanua tasaisen ilmeen vuoksi. Näin takin hartiat kaartuvat lihaksen kaarien mukaan, eikä ylen harteikas näytä vielä harteikkaammalta kuin räätälöity Frankensteinin otus. Yleinen merkintä takkien valmistuslätkässä on drop, joka tarkoittaa vyötärön ja hartioiden mittasuhdetta. Yleisesti tämä on numeroltaan 7 eli vyötärö on hitusen kapeampi kuin hartiat. Urheilijoilla, kehonrakentajilla tai erikoiset geenit saaneilla numero on 8 tai suurempi. Mitä pulleampi vatsa eli suurempi vyötärö, sitä pienempi drop-luku.

Esimerkkikuvassa villakangastakki, jonka vyötärölinja on kavennettu voimakkaasti. Oikeastaan hitusen liikaa, sillä tämä määrä saa jo lantion näyttämään leveämmältä eli naiselliselta. Harva vaatevalmistaja tavoittelee tällaista ilmettä, mutta melkeinpä kaikki yrittävät antaa asiakkaalleen leveämmältä näyttävät hartiat. Kukapa mies ei moisia haluaisi? Lisäseikkoina huomioimme kaksirivisen napituksen, jossa napit on ommeltu melko kauas toisistaan. Tämä saa kehon näyttämään leveämmältä ja sopii laihalle miehelle parhaiten. Lisäksi käänteiden lovi on sijoitettu korkealle, kuten 2010-luvun miesten takeissa on yleistä, ja tämä saa miehen näyttämään pidemmältä. Erityisen hyvin moinen sopii ns. vertikaalisesti haasteelliselle miehelle. Viimeisenä takissa on rintatasku, joka on melko harvinainen näky, mutta toimii hyvin käytännöllisenä paikkana käsineille, MP3-soittimelle, kännylle ja muille esineille, jotka ilahduttavat arkea. Korrektein pukeutuja änkee taskuun liinan, sillä rintatasku on perinteisesti taskuliinan koti.

oikeat-yhdistelmat-nipistetty-vyotaroKuva: srivats


Klassikko on isänpäivän huipennus

0

October 31, 2016 by Ville Raivio

Tänä vuonna isänpäivää vietetään 13.11. Jos lukija sattuu tuntemaan miehiä, jotka käyttävät vaatteita, ja jotka ovat myös isiä, uskallan suositella Klassikko-nimistä kirjaani juuri heille. Pieni haku verkossa paljastaa positiivisia arvioita sekä esittelyjä, ja Keikarin juttuarkistosta löytyy lisäinfoa.

Signeeratun Klassikon, jonka omistukseen voi toivoa mitä vain, saa 35 eurolla + 9 euron postikuluilla osoitteesta infoATkeikariPISTEcom.


Pitti Uomo -dokumentti

1

June 14, 2016 by Ville Raivio

The Life Of Pitti Peacocks – Pitti Uomo Mockumentary from Aaron Christian on Vimeo.


Seri- eli silkkipainanta

0

May 15, 2016 by Ville Raivio

Seri- eli silkkipainanta (engl. screen-printing) on tekstiileissä, grafiikassa ja muissa taidemuodoissa käytetty painomuoto, joka hyödyntää sapluunia kuvioiden siirtämisessä. Klassisen vaatetuksen harrastajalle termi on hyödyllinen tuntea, sillä seripainetut solmio-, taskuliina- ja kaulaliinakankaat ovat eläväisempiä kuin suurin osa tavanomaisista. Miltei kaikki vaatekauppojen silkkikankaat on värjätty suihkupainokoneilla, jotka ruiskuttavat väriaineet kankaan ulkopinnalle nopeasti ja tehokkaasti. Sen sijaan seripainannassa käytetään perinteisesti sapluunia, jotka peittävät osan painopinnasta, kun väriaine siirtyy seulakankaan lävitse aina takapuolella asti. Aikoinaan seulakankaan materiaali valmistettiin silkistä, joka on jättänyt nimensä tekniikalle, ja toinen nimi on perua latinasta, jonka sana sericum ilmaisee silkkiä. Ennen kuin teolliset seripainokoneet yleistyivät, seritekniikka oli erityisen työläs yhdistelmä sapluunan suunnittelua ja valmistusta, värien sekoittamista, kankaan ja materiaalien yhdistelyä, käsin painamista ja viimeistelyä. Jotkin valmistajat suosivat käsityötä yhä, mutta tämä reitti johtaa suurempiin hintoihin.

Seri-eli_silkkipainanta_Keikarissa

Esimerkiksi keskiaikaisesta La Dame à la Licorne -gobeliinista inspiraationsa saaneen kaulaliinan kangas on valmistunut erissä: ensiksi vaikkapa liinan reunojen kuviot, sitten koristeelliset oksat, lopuksi eläimet ja sitten valikoidut värit yksi tai pari kerralla. Luonnollisesti seripainatus vie enemmän aikaa ja vaivaa, joten se soveltuu kehnosti voittojen tavoitteluun. Lopputuloksena on kuitenkin voimakkaita värejä, tarkkoja kuvioita ja mieltä lämmittävä tieto siitä, että valmistukseen on käytetty enemmän harkintaa kuin yleensä. Harva vaatevalmistaja jaksaa joko investoida seripainotekniikkaan tai alihankkia seripainettuja kankaita, joten merkintä screen-printed on aina miellyttävä lisäinfo vaatteen liitelappusessa. Kenties kerran seripainettua asustetta kokeiltuaan ymmärtää eron.

Seri-eli_silkkipainanta_Keikarissa2


Klassikko on ylioppilaan tyylikirja

0

May 9, 2016 by Ville Raivio

Klassikko: jokaisen miehen tyylikirja on ehtinyt päälle vuoden taaperoikään, mutta sisältö ei ole mielestäni vanhentunut. Tämän vuoksi uskallan sitä suositella ylioppilaslahjaksi jokaiselle nuorelle miehelle, jota aihealue voisi innostaa syystä tai toisesta.

Signeeratun kopion voi tilata suoraan kirjoittajalta osoitteesta infoATkeikariPISTEcom hintaan 35 euroa + postit.


Alan Flusser: Style and the Man

0

May 1, 2016 by Ville Raivio

Amerikkalaisen vaatesuunnittelija-kouluttaja-kirjailija Alan Flusserin kynäilemä Style and the Man: How and Where to Buy Fine Men’s Clothes on klassisen pukeutumisen perusteoksia. Vuonna 1996 julkaistu opus poikkeaa Flusserin muista kirjoituksista, sillä sen 399 sivusta valtaosa on vain kuvauksia vaatevalmistajista tai -myymälöistä. Moni näistä on jo lopettanut kauppansa tai muuttanut kahden vuosikymmenen aikana, joten anti on monen osalta tyhjää. Silti kauppojen valikoiman, hintatason ja historian ohella Flusser tarjoaa myös kiinnostavia kertomuksia seikoista, joilla jokin maineikas puoti tai suunnittelija on saavuttanut paikkansa. Samoin elokuvaintoilija voi kätevästi tarkistaa, missä Gary Cooperin ja Cary Grantin kaltaiset ikonit ovat omaa tyyliään täydentäneet. Vaikka liike olisi muuttanut, maailmaa työn tai huvin perässä kiertävä matkailija voi kätevästi kirjasta tarkistaa, miltä valmistajalta löytyy oikein laadukas solmio, puku tai muu tykötarve. Verkkokaupat vastaavat nykyisin moneen huutoon, mutta teos myös listaa laadukkaita puoteja New Yorkista, Pariisista, Lontoosta, Tokiosta, Wienistä ja muista maailman metropoleista.

Alan_Flusser_Style_and_the_Man_Keikarissa

Tyylin laatukeitaiden lisäksi kirjan alun yli sata sivua tarjoavat pikkutarkkoja ohjeita niin sanotusta täydellisestä istuvuudesta, vaatteiden hoidosta ja pakkaamisesta, solmioista, vinkkejä vaatteen kestävyyden arvioimiseen, infoa materiaaleista sekä rakenteista, ja listauksen laadukkaista yksityiskohdista. Jos on jo lukenut kirjailijan uusimmat ja kattavimmat teokset, Style and the Man, Flusserin kolmas kirja, tarjoaa vähän uutta infoa. Kuitenkin julkaisuvuonna 1996 harvempi mies tunsi useimmat kirjassa esitellyt vaatevalmistajat, sillä Internet oli tällöin vasta lapsen(reunos)kengissään, eikä vastaavaa infopakettia ollut kerätty tyylisivustoille. Niin sanotuissa muotilehdissä listauksia oli, mut

ta kirjan symboliarvo ja säilyvyys on aina korkeammalla jalustalla. Suurimman hyödyn Style and the Man -teoksesta saa englannintaitoinen, vasta pukeutumiskulttuurista kiinnostunut mies, joka pystyy matkailemaan. Myöskään verkkokauppoja tai netin huutokauppoja selaava tuskin panee pahakseen Flusserin neuvoja. Kaikki muut löytävät kirjasta kelpo vinkkejä, neuvoja sekä erittelyä niistä tekijöistä, joilla epämääräinen “laadun” käsite määritellään taiten valmistetuissa miesten vaatteissa.

Alan_Flusser_Style_and_the_Man_Keikarissa2

Alan_Flusser_Style_and_the_Man_Keikarissa3


Taskukellon lyhyt historia

0

April 24, 2016 by Ville Raivio

Taskukello on rannekellon kantamuoto. Molemmat tietysti palautuvat päälle 500 vuoden päähän, jolloin varhaisimmat mukana kannettavat aikaraudat syntyivät, mutta tällä kerralla on taskumallin tarinan vuoro. Ennen kuin se siirtyi taskuun, kello kiinnitettiin vaatteisiin tai kulki kaulan ympärillä ketjun jatkona. Myös lyhyet, koristeelliset kelloperät olivat yleisiä. Valtaosa taskukelloista on aina valmistettu ketjun kanssa tai ketjua varten, sillä näin tiuku on helppo kiinnittää esimerkiksi napinreikään, vyölenkkiin tai pieneen koukkuun, eikä kello katoa tai putoa. Taskukellon paikka pukuliivin taskussa on perua vuodesta 1666, kun kolmiosainen puku otettiin käyttöön Britanniassa kuninkaallisella määräyksellä. Joissakin liiveissä on yhä ylimääräinen napinreikä, jonka läpi vitjat pujotetaan. Vaikka kello on piilossa taskun pohjalla, ketju on pieni koristeellinen lisä muuten kovin synkän tumman puvun yllä. Liivien vuoksi taskukellon muoto muuttui litteäksi, pyöristetyksi ja sirommaksi, jotta se ei hangannut liivitaskua rikki. Lasi oli aikoinaan harvinaista ja kallisarvoista tavaraa, joten taskukellojen kellotaulu oli usein lasiton, ja kansi myös rei’itettiin ennen kuin lasin valmistaminen muuttui halvemmaksi.

Taskukellon_lyhyt_historia_Keikarissa

Niin kauan kun kelloja on valmistettu, niin kauan myös niiden ulkomuoto on ollut miltei yhtä tärkeä kuin rakenne. Työmiehen taskukello oli perinteisesti rautaa, terästä tai hopeaa, ja toimi tiukan paikan tullen pienenä vakuutuksena, jonka myymällä vältti perikadon. Ne olivat myös harvoja perintökaluja, jotka isät jättivät pojilleen. Porvaristo suosi kultaa, kaiverruksia, jaloja kiviä, miniatyyrimaalauksia ja muita harvinaisuuksia varojen mukaan. Aatelin ja maanomistajien kilvoittelussa mikään yksityiskohta ei ollut liikaa, sillä heidän ei tarvinnut työskennellä – heillä niin sanotusti oli rahaa. Ennen kellojen teollistumista 1800-luvulla miltei kaikki taskukellot teetettiin, joten yksilöllisyys oli taattu. Valitettavasti tämä maulla iloittelu ei näkynyt käsityöläisten arvostuksena, vaan säätyläiset yleisesti jättivät laskunsa maksamatta jopa vuosien ajaksi. Kellomestari luotti maineikkaan tai muodikkaan asiakkaan kehuihin. Ne saattoivat tuoda merkittäviä uusia ostajia, joiden laskut hoituivat. Vaikka ajan julkkis ei koskaan maksaisi, hänen kontaktinsa pitivät artesaanin leivässä.

Klassinen miesten asu on tunnetusti hillitty, joten yksityiskohdat ja pienet asusteet ovat aina olleet tärkeitä oman tyylin tavoittelussa. Taskukello on harvoja korun kaltaisia miesten asusteita, joten niiden ilme on ollut melko vapaa ja monipuolinen vuosisatoja. Myös hillitty, hallittu käden liike taskuun aikaa katsomaan on oma taidemuotonsa, joka on aikoinaan paljastanut persoonasta enemmän tai vähemmän. Taskukello oli suosituin ajannäyttäjä aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti. Tällöin upseerit mielsivät joukolla rannekellon hyödyllisemmäksi, sillä sen taulu oli nähtävillä silmänräpäyksessä. Rannekkeeseen kiinnitettyjä kelloja oli toki saatavilla myös ennen sodankäyntiä, mutta sotaa edeltänyt tapakulttuuri arvosti näyttäviä vaatekappaleita kätevyyden kustannuksella.

Sota-aikana tasku- ja rannekellot myös yhdistettiin erikoisissa hybrideissä, joiden ominaisuudet olivat sekoitus molempia. Kun Euroopan valtamaiden politiikkaa oli jatkettu sodan keinoin loppuun saakka, jermut palasivat siviiliin palveluskellot mukanaan. Sankareiden myötä uudehkon mallin suosio oli valtava ja taattu. Sittemmin liivipuvut ovat suuresti vähentyneet 1970-luvun jälkeen, kaupunkikuva on seinäkelloja täynnä ja kännyköiden myötä erillinen ajannäyttäjä ei ole oleellinen. Lopulta taskukellon suosio tuhoutui ennen muuta kätevyyden nimissä, sillä rannemallit ovat aina nähtävillä – ja osoittavat omistajansa maun tai vaurauden tehokkaammin. Aikaa niistä kai harvoin tarkistetaan.


Kerrosliivi

0

April 17, 2016 by Ville Raivio

Kerrosliivi (engl. gilet) on hihaton, vyötäröpituinen kerrosvaate, joka muistuttaa kovasti puvun liiviä. Niiden historia on sama: vuonna 1666 Brittein kuningas Kaarle II antoi määräyksen uudesta asusta, johon hovin tuli siirtymän. Tuo asu koostui housuista, liivistä ja takista, jotka valmistettiin villaisesta kankaasta – toisin sanoen se oli nykyisen puvun kantamuoto. Aluksi liivissä saattoi olla pitkät hihat ja polvipituus, mutta ajan kuluessa molemmat kutistuivat, kunnes jäljellä oli riisuttu muoto. Kerrosliivi eroaa puvunliivistä yksikertaisesti. Edellinen on tarvittaessa ulkovaate, jälkimmäinen taas takin alle jäävä sisävaate. Siispä kerrosliivin materiaali on yleensä ollut paksua villaa, nahkaa tai jotakin toista vahvaa, säänkestävää ainesta. Vaatteen leikkaus on hitusen väljä, jotta keholla on tilaa liikkua. Jos vuorin ja kankaan välissä on topattu, lämmin eriste, käsissä on toppaliivi.

Kerrosliivi_Keikarissa

Taatusti maineikkain kerrosliivi on ruskeasta nahkasta valmistettu jerkin-malli, jonka Britannian armeija asetti osaksi soturiensa univormua Ensimmäisen maailmansodan aikana. Niiden helma oli tavallista pidempi ja yläosa leikattu korkealle rinnan ylle, vuorina toimi vahva khaki-villa. Nahka-jerkin toimi lämpimänä ja vahvana kerrospukeutumisena, joka palveli juoksuhaudoissa Euroopan ympäri. Sodan jälkeen valtavat määrät jerkineitä päätyi siviilien ylle, kun armeija tyhjensi varastonsa, ja niistä muodostui pienimuotoinen tyyli-ilmiö. Kun maailmansodan toinen osa saapui, nahkaiset kerrosliivit palasivat käyttöön, ja ilmestyivät jälleen siviileiden harteille rauhan myötä.

Suomen arvaamattomassa ilmastossa kerrosliivi on erinomaisen hyödyllinen ympäri vuoden. Kevyt, ohut ja mukava liivi mahtuu pieneen tilaan ja tarjoaa lisälämpöä mökki-iltoihin, tuulisiin päiviin, järville ja merille. Se myös toimii yksityiskohtana tai kontrastina lukemattomissa asukokonaisuuksissa, ja tehostaa kevyen päällystakin suojaa. Erityisen suosituiksi ovat muodostuneet untuvaliivit, joiden toppaus on hyvin kevyt ja silti lämmin. Toki kelpo neule ajaa saman asian eristyksen puolesta, mutta ei suojaa yhtä hyvin sateelta tai ravalta. Kerrosliivi on säilyttänyt suosionsa usean vuosisadan ajan, sillä se on loputtoman kätevä.


3-roll-2 -leikkaus

0

April 10, 2016 by Ville Raivio

3-roll-2 -leikkaus on omintakeinen ilme, jota erityisesti amerikkalaiset vaatevalmistajat ovat suosineet irtotakeissa ja puvuntakeissa, harvemmin myös päällystakeissa. 3/2-takissa on kolme nappia miehustassa, mutta näistä vain kaksi on kaavoitettu sulkeutumaan. Aikoinaan kaksi ylintä saattoi sulkea, mutta tämän päivän malleissa ainoastaan keskimmäinen kiinnitetään. Ylin, kolmas napinreikä on koristeellinen ja ommeltu kauluksen alimmalle kohdalle. Lisäksi takki prässätään siten, että kaulus kaartuu keskimmäiseen nappiin. Tekstinä selitys on tietysti hieman sekavaa, mutta tällaisen takin nähtyään mallin muistaa kyllä. Brooks Brothers, USA:n vaikutusvaltaisin miesten vaatettaja, on kertonut arkistojensa perusteella enemmän leikkauksen historiasta. BB:n mukaan erikoinen malli syntyi 1900-luvun alussa, kun nuoret ylioppilaat päättivät joukolla prässäyttää kolminappiset takkinsa kaksinappisen näköisiksi. Tänä aikana kaksinappinen takki oli niin sanotusti suurta muotia, mutta nuorilla ja nälkäisillä opiskelijoilla ei ollut varaa uusia koko kaappiaan. Höyryn ja raudan avulla kolmenappinen kuitenkin muokattiin toimimaan kuin kaksinappinen. Oppilaiden esimerkistä BB otti leikkauksen käyttöönsä myös valmisvaatteissa – ja malli levisi ympäri maan.

3-roll-2_leikkaus_Keikarissa

3-roll-2 -takki on yhtä passeli kuin muutkin mallit, mutta ylimääräisen napinreiän vuoksi se on vähemmän pelkistetty eli vähemmän muodollinen kuin muut. Leikkausta näkee 2000-luvulla harvoin eurooppalaisten vaatettajien valikoimassa. Kenties syy on perinteiden, sillä Amerikassahan takki syntyi, sai suosion, ja pojat vain seurasivat isien esimerkkiä. Erityisesti Ivy League -tyylisuunnassa leikkaus on olennainen osa puvuntakkia tai irtotakkia. Atlantin toiselle puolen leikkaus levisi turistien kautta, mutta syystä tai toisesta ei saanut yhtä suurta suosiota kuin USA:ssa. Brooks Brothers valitsi 3/2-leikkauksen myös legendaariseen #1-pukuunsa, josta muodostui yksi USA:n eniten myydyistä malleista. Vakain mielin leikkausta voi siis kutsua yhtä amerikkalaiseksi kuin omenapiirasta, farkkuja, T-paitaa ja vapaata markkinataloutta.

Kuva: Mr Lauri Hilliaho


G. Bruce Boyer: True Style

0

April 3, 2016 by Ville Raivio

True Style on amerikkalaisen tyylijournalisti G. Bruce Boyerin viimeisin kirja. Tarkemmin se on päälle kahdensadan sivun kokoelma esseitä, jotka kertovat kymmenien vaatekappaleiden, asusteiden ja tyylisuuntien historiasta, muutoksesta ja hienouksista. Viime vuonna julkaistu teos sisältää eri lehdissä aiemmin painettuja tekstejä sekä uusia kynäilyjä, joiden aiheet vaihtelevat solmukkeista denimiin, tuoksuista vaatehuoltoon ja vaatekappaleiden yhdistelystä shortsien kautta kesäkankaisiin. Kaikenlaisia tyylioppaita löytyy jo kymmenittäin, mutta Boyeria on syytä lukea, sillä hänen taustansa yliopistolehtorina ja englannin kielen opettajana tekevät eron. Samoin tekevät hänen mittava lähdeteosten yksityiskirjastonsa, vuosikymmenien kokemuksensa ja historiallisten taustojen selvityksensä. Toki erikoistumisella on miinuksensa, sillä kirjassa ei ole juuri lainkaan kuvitusta, joten hätäiselle se ei sovi. Samoin englantia tulee lukijan osaaman, sillä käännöstä ei ole luvassa.

G._Bruce_Boyer_True_Style_Keikarissa

Esseissään Boyer muistuttaa lukijaansa niin sanotuista klassisen pukeutumisen säännöistä, mutta ei ole niiden suhteen armoton. Ajat muuttuvat ja 2010-luvun vapaus on omalla tavallaan rikkaus, sillä mielikuvitus voi nyt laukata eri tavoin kuin ennen. Samalla vapaus on harmi, sillä eri tilanteet vaativat erilaisia asuja, ja juhlavammat tamineet suunnitellaan, leikataan ja valmistetaan eri tavoin kuin löysät ja helpot löhöasut. Kun tutustuu kirjan tekstien kautta yksityiskohtiin ja vaatekappalaiden käyttöön, työ- tai juhla-asujen ymmärrys laajenee ja toivon mukaan itseluottamus nousee. Muista tyylikirjoista poiketen Boyer tarjoaa myös tärppejä. Teoksen lopussa on lyhyitä esittelyjä toisista tyylikirjoista, jotka GBB kokee hyödyllisiksi, kattaviksi, historiallisesti sivistäviksi tai lähdekirjoina ylittämättömiksi. Lopuksi hän on listannut esseiden lähteitä, joista löytyy lisää kiintoisaa ammennettavaa lukijalle, joka jaksaa kysyä, miksi? Kokonaisuutena True Style täydentää kirjoittajan trilogian, jonka aiemmat osat ovat Elegance sekä Eminently Suitable. Nämä sopivat jokaiselle tyylistä kiinnostuneelle miehelle, joskin kaikkien kuvitus on ohut, joten perusteet on hyvä osata ennen kuin lähtee uudelle matkalle Boyerin seurassa.


Flanellipaita

0

March 27, 2016 by Ville Raivio

Yksinkertaista: flanellikankaasta valmistettu paita on flanellipaita. Itse kangasta on kudottu Britanniassa jo neljän vuosisadan ajan, ja aluksi se oli kodintekstiilien sekä alusvaatteiden materiaali. Kauluspaidoissa sitä käytettiin vasta 1800-luvulla ja tällöinkin vain mahdollisimman epämuodollisissa malleissa, kuten retkeilypaidoissa. Kun vuorikiipeily urheilulajina syntyi 1850-luvulla, flanellipaidoista tuli yleinen osa retkikuntien varustusta. Samoin työpaidoissa karkea, paksu ja lämmin flanellivilla oli arvossaan, sillä se piti työläisen lämpimänä myös kastuessaan. Stereotyyppinen mielikuva tukkijätkästä syntyi aikakaudella, jolloin kookkaat ja värikkäät ruudukot olivat yleisiä kankaita: näin työmies erottui paremmin metsässä, eikä jäänyt yhtä herkästi kaatuvan puun alle.

Flanellipaita_Keikarissa

Patikoijat, kalastajat sekä metsästäjät ovat aina nauttineet flanellin lämmöstä, niitä on myös suosittu osana univormuja sekä urheiluasuja. Yleisiä yksityiskohtia ovat olleet kookkaat rintataskut, joiden säilytystila on yhä avuksi. Flanellipaidan kaulus on aina ollut mahdollisimman pehmeä, sillä solmiottomana sen ei tarvitse edustaa. Jossakin välissä historiaa flanellipaitojen yleisin materiaali vaihtui villasta puuvillaan, kaiketi jälkimmäisen halvemman hinnan vuoksi. Erityisesti kirkkaanpuna-musta buffalo-ruudukko, joka tunnettiin alun perin Rob Roy MacGregor -tartaanina, on flanellipaitojen ikoni.

Flanellipaitaa ei voi mainita ilman mainintaa 1990-luvun amerikkalaisista laulu- ja soitinyhtyeistä, jotka levyttivät grungea. Nirvanan, Sound Gardenin, Alice in Chainsin, Pearl Jamin ja Stone Temple Pilotsin kaltaiset poppoot suosivat värikkäitä, löysiä ja huokeita flanellipaitoja, jotka saivat yhtyeiden suosion myötä uuden nosteen. Ennen grungen aikakautta flanellipaita oli lämmin ja mukava vapaa-ajan tai liikunnan vaate, mutta media muutti pelin. Kun paidoista tuli niin sanotusti muodikkaita, suunnittelijat loivat niistä myös hyvin kalliita silkki- tai kashmirversioita, joiden idea oli täysin vastakkainen kuin aggressiivisten muusikoiden tai konstailemattomien työläisten.

Flanellipaita_Keikarissa2

2000-luvulla paita on muuttunut yhä, sillä jotkin vaatetehtaat ovat ryhtyneet valmistamaan pukupaitoja, joiden kangas vain sattuu olemaan flanellia, kun muut yksityiskohdat ovat edustavia. Näin flanellipaita on kulkenut epämuodollisesta ääripäästä toiseen. Silti tämä paita on niitä harvoja klassikkoja, joissa värikkyys, jopa räikeys, on osa perinnettä ja oletusarvo. Toki loppukevääseen ja kesään se on turhan hiostava, mutta paidan lämpö ja pehmeys ovat yhä jokaisen viimapäivän pelastus.


Aamutakki

0

March 20, 2016 by Ville Raivio

Aamutakki (engl. dressing gown) on väljä, kevyt ja mukava pyjaman tai oloasun päällinen. Pukineen kantamuoto on kaukaisen Persian hovivaatteissa, jotka kantautuivat aina Eurooppaan asti Silkkitien ja diplomaattien matkassa. Niiden innoittamana 1700-luvulla syntyi banyan – korea, pitkä ja väljä oleskelutakki, jota käytettiin kotosalla. Se leikattiin T-kirjaimen muotoiseksi ja valmistettiin mieluusti koristeellisesti kuvioidusta silkistä vaurauden merkiksi. Aluksi asussa ei ollut nappeja, vaan se vyötettiin ylle ja hihoja käärittiin taaksepäin, usein olotakin alla oli liivi samasta kankaasta. Myös aikakauden raskas peruukki yleensä riisuttiin kotona ja sen sijalle puettiin säkkimäinen turbaani, joka oli osa banyanin kokonaisuutta. Asussa kelpasi oleskella, vastaanottaa läheisiä vieraita tai pelata korttia. Ajan kuluessa vaatetta ryhdyttiin valmistamaan yhä enemmän päällystakin näköisenä, vaikka helma oli miltei poikkeuksetta hyvin löysä, ja herrasmiehet suuntasivat myös ulkosalle banyan yllä. Lopulta banyanista muokattiin 1800-taitteessa aamutakki, joka ei kuitenkaan ollut alusvaate, vaan sen alla oli paita ja housut.

Aamutakki_Keikarissa

Ennen kuin nykyaikainen eristys- ja rakennustekniikka sekä keskuslämmitys saapuivat, länsimaiset asunnot olivat poikkeuksetta kylmiä tai vähintään vetoisia paikkoja. Samaten pukujen ja juhlatamineiden sisärakenteet olivat jäykkiä, joten suurin osa herrasmiehistä heitti ne kotona yltään. Yli vuosisadan ajan aamutakki oli tarpeen, jotta palelun vältti, löhöily onnistui — eikä häpäissyt itseään puolialastomana yllätysvieraan saapuessa. Ennen 1920-lukua valtaosa aamutakeista oli ruudukkokuvioisia tai kuviottomia, ja niiden materiaali oli lämmintä villaa tai puuvillaflanellia. Vasta myöhemmin banyan-henkiset räiskyvät kankaat palasivat ylle ja aamutakin vyöstä tai nyöristä muokattiin yhä koristeellisempi. Samoin taskut kasvoivat kokoa kummasti.

Aamutakin yleisin kaulusmalli on ollut pyöreä shaalimalli, joka on tuttu myös erään James Bondin smokeista. Ajan kuluessa vaatteen helma on lyhentynyt, herkät silkkikankaat ovat käyneet harvinaisiksi, ja tänä päivänä harvempi mies edes omistaa aamutakkia. Paljon suositummaksi on tullut kylpytakki, jonka pelkistetty froteekangas poistaa kosteuden suihkun jälkeen, on kätevä puhdistaa ja kestää käyttöä hyvin. Kun asunnotkin ovat yhä lämpimämpiä ympäri Euroopan, aamutakin suosio on romahtanut, eikä sitä olennaiseksi vaatteeksi voi nimittää, sillä ilmankin pärjää. Silti aamutakki vetoaa vintage-henkiseen pukeutujaan sekä mieheen, joka nauttii tyylikkäästä löhöilystä.


Lukijakysely yhä avoinna

0

March 17, 2016 by Ville Raivio

Vielä 20.3. asti on aikaa osallistua Keikarin lukijakyselyyn ja kenties voittaa lahjakortti Herrainpukimon mittapaitaa varten. Jokainen vastaus on hyödyksi.

 


Alpakkavilla

1

March 13, 2016 by Ville Raivio

Alpakka on samannimisen otuksen villaa, joka poikkeaa lampaanvillasta monin tavoin. Tämä kamelieläin on peräisin Perun, Bolivian, Chilen ja Argentiinan vuoristoilta, joilla se jalostettiin ihmisen apuriksi jo viisi vuosituhatta sitten, mutta paleoantropologit uskovat ihmisen käyttäneen alpakkaa jo 4000 vuotta ennen kesytystä. Nykyisin alpakoita kasvatetaan ja jalostetaan ympäri maailman. Luonnostaan alpakat kasvattavat turkkinsa yli 20 ruskean, harmaan ja mustan värissä – muut värit saadaan värjäämällä. Yksittäiset kuidut ovat jopa 20 – 30 senttisiä, sileitä, hienoja sekä aaltoilevia. Alpakoiden villaa on aina pidetty arvossa, eikä eläimiä ole kasvatettu juhdiksi tai ruoaksi, vaan turkisten ja kuidun vuoksi. Ääriesimerkkinä Inkat varasivat materiaalin vain kuninkaallisten käyttöön. Toisin kuin lampaanvillssa, alpakassa ei ole lainkaan lanoliinia, villarasvaa, eikä sen pinnassa ole kookkaita suomuja. Tämän vuoksi materiaali sopii hyvin heille, joilla on tavanomainen villa-allergia. Alpakkakuitu on sisältä ontto, joten kehon lämpö varastoituu sen sisälle, ja villa lämmittää tehokkaasti myös ohuissa vaatteissa.
Alpakkavilla_Keikarissa
Klassisessa pukeutumisessa alpakkaa on käytetty esimerkiksi päällystakkien villavuorissa, joiden pinta harjattiin pehmeälle ja lämpimälle nukalle. Ennen kuin lämmitetyt henkilöautot yleistyivät jokamiehen välineinä, alpakkavuori oli suureksi hyödyksi kaikissa kylmissä ilmastoissa. Näiden suosio oli suuri 1950-luvulla. Samoin alpakkaneuleet ja -kaulaliinat ovat pitäneet viimaa poissa ja lämpöä yllä. 1920-30 -lukujen aikana alpakkaa lisättiin pukujen puuvillakankaisiin. Pelkästä alpakasta valmistetuissa vaatteissa on kiiltelevä pinta. Erityisesti alpakkaa on käytetty sekoitekankaissa ja -langoissa, joissa se tuo lisälämpöä ja pehmeyttä, mutta ei tee vaatteesta kiiltelevää tai kallista. Alpakka on melko lailla yhtä vahva materiaali kuin lampaanvilla, mutta sitä käytetään harvoin pukujen tai villakangastakkien materiaalina.


Lukijakysely 2016

0

March 8, 2016 by Ville Raivio

Usean vuoden jälkeen on aika uuden lukijakyselyn. Kaikkien sähköpostinsa ilmoittavien vastaajien kesken arvotaan yksi 120 euron arvoinen mittapaitalahjakortti Turun ainoaan oikeaan Herrainpukimoon. Kysymyksiin voi myös vastata täysin anonyymisti. Kyselyyn vastaamisesta on hyötyä usealle. Tulokset kertovat, millaisia miehiä kiinnostaa laatu ja kauniimpi elämä, ne toimivat AMK-projektin hyväksi lähdemateriaalina ja samalla ne myös auttavat minua tulevien juttuaiheiden juonimisessa.

Kysely 2016


Albert-tohveli

0

March 6, 2016 by Ville Raivio

Albert-tohveli (engl. Albert slipper) on nöyrän kotitohvelin kantamuoto, jonka päällinen on samettia ja nahkapohja mahdollisimman ohut. Yleisiä koristeluja ovat omistajan nimikirjaimet, sukuvaakuna tai suvun symboli, jotka aikoinaan koruommeltiin jalkapöydän ylle, mutta nykyisin ommellaan koneilla. Samoin yleinen on tikattu silkkivuori tai päällisen laitoja kiertävä koristereuna. Kärjen muoto on miltei poikkeuksessa pyöreä ja pullea, kaiketi tilavuuden eli mukavuuden ehdoilla, ja kengän kieli ulottuu korkeammalle kuin avokengissä yleensä. Ennen kuin tämä muoto syntyi, herrasmiehen vakiojalkineet päivisin olivat ratsastussaappaat tai solkikengät. Juhlavaatteiden kanssa jalkaan puettiin tohvelit, joiden materiaali oli sileää tai kiillotettua nahkaa. Useimmissa maissa jalkineita ei riisuttu sisätiloissa, mutta kotosalla saappaat olivat turhan raskaat, eikä juhla-asu kuulunut päivään, joten Albert-tohveli syntyi kevyeksi, siistiksi ja mukavaksi kotikengäksi. Kun säätyläiset yhä pukeutuivat illalliselle, samettitohveli oli yleinen näky kotikutsuilla. Nimensä tämä kenkätyyppi sai 1840-luvulla kuningatar Viktorian Albert-puolisolta, joka näytti hienostolle esimerkkiä uuden jalkineen käytössä.

Albert-tohveli_Keikarissa

Viimeistään 1930-luvulla Albert hyväksyttiin myös juhlapukineeksi ja sopivaksi smokki-iltamiin kotona tai klubilla. Ajan myötä tämäkin rajoitus lientyi ja Alberteja on näkynyt satunnaisesti myös virallisilla kutsuilla. Perinteisesti juhlakengät ovat mustat ja kiiltonahkaa tai vahvasti kiillotettua vasikkaa, joten Albertit ovat vähemmän muodolliset. Kenkätyyppiä valmistetaan kaikissa sateenkaaren väreissä, joista musta on se varmin iltatilaisuuden kaveri. Kotikäytössä rajoituksia ei ole, juhlissa on parempi pelata varman päälle. Sametti ei ole kummoinen kenkämateriaali, joten Albertit eivät kestä rymykäyttöä, vaikka hiostavatkin vähemmän tanssiessa. Myös niiden silkinohut ulkopohja ei juuri kestä katukäyttöä. Valtaosa malleista valmistetaan liimaamalla, joten niiden pohjia ei voi juuri jälkikäteen vaihtaa. Näistä syistä Albert toimii yhä parhaiten alkuperäisessä tarkoituksessaan siistinä kotitohvelina, joka pitää jalat lämpimämpinä kylmällä lattialla. Jos ne palvelevat kevyesti ja tyylikkäästi myös harvinaisissa kodin tai klubin smokki-illoissa, sen parempi.


Handmade Shoes for Men

5

March 6, 2016 by Ville Raivio

Handmade Shoes for Men on jokaisen kenkämiehen kirja. Vuonna 1999 englanniksi julkaistu teos on unkarilaisen kenkämestari László Vassin ja kustantaja-kirjailija Magda Molnárin yhteistyö, joka tekee kunniaa käsityölle ja laadulle. Noin 200 sivua ja päälle tuhat valokuvaa kertovat aidosti käsintehtyjen jalkineiden työvaiheista, historiasta, yksityiskohdista ja rakenteista. Valtaosa kuvista on luonnollisesti Vassin kenkäverstaalla napattuja, mutta työvaiheet ovat samat kaikissa vastaavissa pajoissa, jotka eivät ole korvanneet ihmisen kättä koneen rattailla. Suurin osa käsityöläisen reunoskengistä vaatii noin 30-40 tuntia työtä. Tämä on nopea ja helppo todeta, mutta kirja selventää, miten paljon vaivaa onkaan nähty yksin materiaalien valmistukseen ennen kuin jalkineen pariin päästään. Jos asiakas haluaa myös ikiomat lestit, työmäärä kasvaa 10-20 tuntia. Luonnollisesti kaikki tämä vaivannäkö sotii nykyistä teollisuutta vastaan, joten perinteiset kengäntekijät ovat pieni, erikoistunut joukko, jonka täydellisyyden tavoittelu on kuin sotaa tuulimyllyjä vastaan.

Handmade_shoes_for_men_Keikarissa

Handmade Shoes for Men -kirjan lukijalle selviää, miksi Brannock-laite on verraton keksintö, miten monimutkainen rakennelma ihmisjalka onkaan, miksi lestin tulee aina tulla ensin, miten puolikas oxford eroaa siipikärjysmallista, miksi täysnahkarakenne on jalalle terveellisempi, miksi reunos pidentää jalkineen käyttöikää – ja miksi kunnon jalkineesta on reilua maksaa enemmän. En ole löytänyt perinpohjaisempaa, kätevämpää ja helpommin ummikolle avautuvaa kirjaa miesten klassisista jalkineista, joten juuri tämä on sellainen klassikko, joka ei turhaan vie tilaa kirjahyllystä. Harmillisesti teosta ei ole vielä suomennettu, joten saksaa tai englantia tulee lukijan osaaman. Joka osaa, ei kirjan luettuaan enää katsele jalkineita samalla tavoin kuin ennen.


Ruskea puku

2

February 28, 2016 by Ville Raivio

Ruskea puku on suotta turhan harvoin nähty ilmestys. Se muuttui hitaasti tällaiseksi, kun vapaa-ajan asut kevenivät 1960-luvulta alkaen. Samalla toimistot siirtyivät vastakkainasettelun aikaan: puvuista joko luovuttiin tai sitten asut vaihdettiin tummaan pukuun, jolloin harmaat ja siniset värit löivät muut. Puvun nykymuodon historia ulottuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin se oli maaseudun ja urheilun vapaa-ajan asu. Tällöin myös ruskea pukukangas oli ahkerasti käytössä, sillä siinä ei rapa näkynyt yhtä ikävästi kuin tummissa väreissä. Samalla se sopi mainiosti yhteen muiden maan värien kanssa. Hitaasti puku yleistyi myös kaupungeissa ja lopulta sen tumma versio syrjäytti muut hienot päiväasut 1920-luvulla. Silti ruskea puku oli suosionsa huipulla vasta 30-luvun Amerikassa, jolloin kankaat olivat paljon värikkäämpiä kuin nykyisin. Erityisesti vaatetehtaat markkinoivat ruskeaa pukua ahkerasti muodikkaana, siistinä ja hienona pukineena. Suosittu uusi väri oli hiilenruskea, sekoitus tummanharmaita ja ruskeita lankoja. Britannian puolella tapakulttuuri säilyi jäykempänä kuin muualla, eikä ruskea puku lyönyt läpi kaupungin kadulla yhtä nopeasti.

Ruskea_puku_Keikarissa

Aina suureen sotaan päättyneen 30-luvun jälkeen ruskean puvun suosio on laskenut selvästi, mutta värikäs 70-luku toi sen taas harteille. Erityisesti täytyy mainita muuan Ronald Reagan, joka toimi Kalifornian kuvernöörinä 8 vuoden ajan ennen kuin hänet löydettiin presidentin pätkätyöhön. Toisin kuin valtaosa ajan eliitistä, Reagan suosi ruskeaa pukua useissa päivätilaisuuksissa ja samalla elvytti sen suosiota. Oma lukunsa on Italia, jossa ruskea puku on kaiketi yleisempi kuin missään muualla, leikkauksesta tai värisävystä riippumatta. Maasta ja kulttuurista huolimatta asua käytetään liki samoin kaikkialla. Iltajuhlissa, diplomatiassa, politiikassa, laissa ja pankkitoimessa sitä näkee harvoin. Pukukoodittomissa toimistoissa se voi toimia siistinä arkiasuna, jos tumma puku on turhan jäykkä. Toki yksityiskohdat, materiaalit ja leikkaukset myös vaikuttavat kokonaisuuteen: pelkistetty, villainen ja tummanruskea puku on aina edustavampi kuin pellavainen, koristeltu vaaleanruskea versio. Kun asut ovat keventyneet entisestään 2000-luvun saavuttua, ruskea puku on juuri sopivasti juhlan ja arjen välissä. Tämä pukine on omanlaisensa.


Desert boots -kengät

6

February 14, 2016 by Ville Raivio

Aavikkosaapas (engl. Desert boots) on nilkkapituinen kenkätyyppi, joka valmistetaan perinteisesti mokkanahkasta kahden metallisen nauhareiän ja raakakumipohjan kera. Tämä varsikenkä syntyi tiettävästi Kairossa, kun Etelä-Afrikan sotilaat teettivät hajonneiden velttikenkiensä tilalle uusia pareja. Näppärät egyptiläiset ompelivat karkeaa mokkaa kiinni paksuihin raakakumipaloihin – ja homma oli selvä. Jalkineella oli useita etuja. Se oli helppo, nopea ja halpa valmistaa, metallinen rauhareikä suojeli päällistä kulumalta, mokkanahka oli kestävää ja viileämpää kuin sileä päällisnahka, lisäksi raakakumi tarjosi hyvän pidon aavikolla. Lopuksi päällisessä oli vain pari saumaa, joten se muotoitui erinomaisesti jalan muodon mukaan. Kun liittoutuneet ja akselivallat taistelivat Afrikan herruudesta ja siirtomaista Toisen maailmansodan aikana, vuodet 1940-1943 kestäneet toimet nimettiin Pohjois-Afrikan rintamaksi. Kampanjan aikana aavikkosaapas oli brittiupseerien vakiokenkä rintaman kaikilla laidoilla.

Desert_boots_Keikarissa

Sota on tunnetusti ollut yksi suurimmista miesten pukeutumiseen vaikuttaneista voimista, eikä tämä varsikenkä ole poikkeus. Siviiliin se siirtyi joukolla vuonna 1949, kun muuan Nathan Clark, englantilaisen C.&J. Clark International Ltd. -kenkätehtaan perillinen, toi mallinsa markkinoille. Hän oli aiemmin 40-luvulla palvellut Brittiarmeijan RASC-joukoissa Burmassa, ja siellä äkännyt upseerien jaloissa aavikkosaappaita, joiden karkea päällinen ja tuhti pohja jäivät mieleen. Hänen veljensä Bancroft oli antanut vakoilun Nathanille agendaksi, jotta uusien mallien suunnittelu helpottuisi. Hän työsti prototyyppiä sotakouluaikoinaan, jolloin Clark matkusti myös Kashmirissa asti ja jälleen vilkuili upseerien jalkoja. Silti suurin inspiraatio oli Kairon Vanha basaari, jossa niin moni Brittien 8. armeijan upseeri kävi teettämässä aavikkosaappaat myös vapaa-ajan käyttöön. Clark muisti näkemänsä ja viimeisteli kenkätehtaan uuden mallin piirrokset vaikutteiden pohjalta. Perheenjäsenet Englannista vastasivat kannustavasti, ettei tällainen varsikenkä ikinä myisi.

Clarks,1980s,UK

Palattuaan Englantiin, Nathan Clark kieltäytyi kuuntelemasta kenkätehtaan muita osapuolia ja työsti malliaan yhä. Hänen viimeinen versionsa oli pyöreäkärkinen ja vain kahdesta nahkapalasta leikattu, kovin samannäköinen kuin velttikengät, joita on valmistettu Afrikan eteläisissä osissa 1600-luvulta asti. Clark esitteli jalkineen maineikkaan amerikkalaisen Esquire-lehden muotitoimittajalle, joka mielistyi siihen kovin. Lehti kirjoitti siitä esittelyn, kun aavikkosaapas lanseerattiin USA:ssa vuonna 1950. Kun myyntiluvut myös Euroopan puolella olivat lupaavia, Clark’sin jalkine ilmestyi lopulta Brittimarkkinoille. Jalkineesta muodostui erittäin suosittu ja kadehdittavan ikonin asema on yhä taattu. Tähän päivään mennessä Clark’s on myynyt yli 12 miljoona paria aavikkosaappaitaan, jotka luodaan kaikissa väreissä. Valitettavasti tuotanto on siirretty ulkomaille ja materiaalit ovat halvemmasta päästä, joten Clark’sin alkuperäinen malli ei ole enää se laadukkain. Silti aavikkosaappaan yhdistelmä mukavuutta ja kätevyyttä on tehnyt siitä yhden suurista vapaa-ajan klassikoista, jotka yhdistävät miehiä kaikilla mantereilla.

Kuva: The Lauri Hilliaho




Copyright © 2013 Ville Raivio





Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari

Aiheet

Arkisto