RSS Feed

Safaritakki

0

June 28, 2015 by Ville Raivio

Safaritakki (eng. safari jacket, bush jacket) on alun perin Afrikan savanneille kehitetty päällysvaate, joka on paidan ja takin risteymä. Perinteisesti siitä puuttuu irtotakeissa yleinen hartiatoppaus, muotoa tuova irtoliinarakenne sekä vuorikangas. Näin paitatakki on ohut, pehmeä, kevyt ja helteellä mukava. Takin yleisin väritys on ollut khakin- tai hiekanvärinen, ja materiaaleista puuvilla on ylittänyt kaikki muut konepesun sekä vahvuuden ansiosta. Omintakeinen vaate on aina yksirivinen ja yleensä sen vyötäröä kiertää vyö, sen harteilla on useimmiten epoletit ja takissa on neljä taskua, usein kannellisessa paikka- tai paljemallissa. Sen miehustassa on monta nappia niin kuin paidassa, mutta niiden koko on irtotakin nappien mittaa.

Safaritakki_Keikarissa

Safaritakin pituus on irtotakin luokkaa, kalvosimet ovat kuin kauluspaidassa ja niissä on nappikiinnitys. Takin kaulus on ohut, pehmeä ja muistuttaa kauluspaidan kaulusta, vaikka sen kanssa solmio ei ole koskaan ollut yleinen. Kovalla puhurilla sen voi nostaa ylös kaulan suojaksi. Safaritakissa lyhyet, kyynärpään ylle jäävät hihat ovat yhtä yleisiä kuin pitkät hihat. Usein pitkissä hihoissa on myös napit, jotta ne voi kuumana päivänä kääriä ja napittaa kiinni. Safaritakin alla on perinteisesti käytetty aluspaitaa taikka savannille sopivaa työ- tai retkipaitaa.

Safaritakki_Keikarissa2

Safaritakki syntyi Iso-Britannian imperiumin käyttöön 1800-luvun puolivälissä, kun tutkimusmatkailijat ja sotilaat tarvitsivat Afrikan ilmastoon sopivan vaatteen, joka oli sekä säädyllinen että edustava. Vaatteen lukuisat taskut tekivät tilaa panoksille, pientarpeille ja eväille, jotka saivat aikaan eron kolonisaation hyväksi. Samoin safareille matkanneet eurooppalaiset ottivat takin omakseen, sillä se oli erinomaisen kätevä metsästäjän yllä. Toisen maailmansodan aikana safaritakki oli osa Brittijoukkojen univormua Lähi-idässä ja Välimerellä. Taatusti tunnetuin takin edistäjä on Ernest Hemingway, jonka testosteronia puskevat valokuvat levittivät safarivaatteen ilosanomaa kaikkialle.

Safaritakki_Keikarissa3

Palkintopallille nousevat myös Theodore Roosevelt ja James Bond, jotka tekivät oman osansa vaatteen puolesta. Takki nousi suosioon katukuvassa vasta 1940-luvun Amerikassa ilmavana kesäajan takkina. Myöhemmin se taivutettiin myös muotileikkiin, kun Yves Saint-Laurent kehitti takista omia näkemyksiään 1960-luvulla. Tänä päivänä safaritakista on tullut harvinainen näky savannien ulkopuolella, vaikka erityisen hyvää syytä katoon ei ole. Vaatehan on yhä erittäin kevyt, mukava, ilmava, tilava sekä kätevä paidan ja takin risteymä, joka palvelee kesän helteessä antaumuksella. Vaikka ei metsästäisi, safaritakin avulla voi jahdata eleganssia maalla ja kaupungissa.


2000-luvun tyköistuvat puvut

2

June 26, 2015 by Ville Raivio

Räätäli Hannu Kuitunen ei ole mielissään. 1960-luvulla uransa aloittanut käsityöläinen on nähnyt leikkausten tulevan ja menevän, eikä hänellä ole kehuvaa sanaa sanottavana 2000-luvun versiosta. Mainion kattava Ylen haastattelu kertoo eläköityvän Kuitusen tarinan, jakaa videon ja kertoo myös, miksi miesten tilausvaatteiden tulevaisuus näyttää Suomessa kehnolta.

“Puku on pilattu – miehet näyttävät madoilta.”

http://yle.fi/uutiset/puku_on_pilattu__miehet_nayttavat_madoilta/8037634


Cutaway-paidankaulus

0

June 21, 2015 by Ville Raivio

Cutaway on kauluspaidan kaulusmalli, jonka kärjet ovat lyhyemmät ja niiden etäisyys toisistaan suurempi kuin tavanomaisessa taitekauluksessa. Cutawayn, toiselta nimeltään spread collar, kärkien muodostama kulma on yleensä yli 90 astetta, liioitelluimmillaan jopa 180 astetta. Malli syntyi 1930-luvulla ikään kuin vastalauseena aiemmille pystykauluksille, joissa ei ollut kärkiä lainkaan, ja tavallisille taittokauluksille, joiden kärkien väli on yhä pieni. Cutaway sai suuren suosion Windsorin herttuan sekä hänen veljensä, Kentin herttuan, ansiosta.

Cutaway-paidankaulus_Keikarissa

Erityisesti Windsorin oman miehen suosimat solmiot olivat paksumpia kuin tavanomaiset, ja levitetty kaulus sopi paremmin yhteen niiden kera. Cutawayn kärjet ovat yleensä lyhyet ja etäällä, joten tämä kaulusmalli tarvitsee leveämmän ja lyhyemmän solmion solmun tyhjän tilan täytteeksi. Mallin harmina ovat juuri lyhyet kaulukset: jos kaulusta ei ole taiten leikattu, solmiosolmu nostaa sen kärjet helposti koholle. Samoin cutaway näyttää kovin pieneltä ja leviää kaulan sivuille, kun paidan ylin nappi on auki. Näiden haasteiden vuoksi cutaway tarjoaa parhaat puolensa, kun sen kärjet ovat pidemmät ja kärkiväli lyhyempi. Ärhäkkäimmät mallit on siis paras jättää kaupan hyllylle. Taitekaulus on yhä maailman suosituin malli, mutta likellä perässä seuraa omintakeinen ja levitetty cutaway, joka vetoaa avoimuudellaan.


Kesän viileimmät vaatteet

0

June 14, 2015 by Ville Raivio

Helteellä viileimmät vaatteet ovat tunnetusti vaalean värisiä, kevyitä, huokoisesta kankaasta valmistettuja, ohuita ja sopivan väljiksi leikattuja. Äkkiseltään asia on selviö, mutta tarkemmin eriteltynä syyt paljastuvat ja miellyttävämpien kesävaatteiden valikoiminen helpottuu. Vaaleat värisävyt ovat parhaita, sillä ne sirottavat eli heijastavat eniten auringonvalon aallonpituuksia pois vaatteen pinnalta, kun taas hyvin tummat sävyt absorboivat eli imevät niitä. Juuri tämän vuoksi Suomessa yleinen musta “juhlapuku” on kesällä armottoman kuuma. Jos samaisen puvun kankaassa on vielä paljon keinokuitua ja sen tukimateriaali on liimattu, asusta muodostuu pätsi. Luonnollisesti eniten auringon poltetta heijastaa valkoinen, mutta valkoisilla vaatteilla on paha tapa näyttää pieninkin lika. Tämän vuoksi valkoinen paita on helpompi kuin housut, sillä paidan peseminen on kätevämpää. Harvempi housukangas myös kestää konepesua.

Keveässä vaatteessa on mahdollisimman ohut tai pieni sisäinen rakenne. Esimerkiksi kauluspaidassa yleinen liimarakenne muodostaa kaulan ympärille paksun kerroksen, jonka läpi tuuli ei kulje tai hiki haihdu. Siispä täysin rakenteeton kaulus on viilein. Samoin irtotakeissa yleinen liimarakenne rintakehän ja takin helman sisällä on erittäin hiostava kokemus helteessä. Irtoliina on mukavampi, mutta sitäkin viileämpi on jälleen rakenteeton takki, joista kevyimmissä ei ole edes vuorikangasta, joka on yksi hiostava kerros lisää.

Huokoinen kangas on kudottu siten, että loimi- ja kudelankojen väliin jää hieman tyhjää tilaa. Kauempaa katsottuna huokoisuus ei näy, mutta silmien tasalle nostetun huokoisen kankaan läpi näkee helposti. Tämä on taatusti ilmavin ratkaisu helteellä, sillä jokainen tuulenvire kulkee rakosten läpi ja viilentää kehoa. Samoin hiki pääsee haihtumaan kankaan läpi. Useimmiten niin sanotut travel-, cool- tai high twist -villakankaat ovat juuri tällaisia kudontateknologian voittoja, jotka kerran koettuaan ei halua palata tiiviisiin, nihkeisiin kankaisiin. Vielä ohuen kankaan läpi ilma kulkee helpommin kuin paksun, sillä ohuessa on vähemmän lankoja, jotka toimivat lämmöneristäjinä.

Viimeisenä hieman väljä vaate on kesällä mukavampi, sillä se on vähemmän kosketuksissa ihoa vasten. Hiki kun siirtyy herkästi ihon pinnalta kankaaseen, se ei silloin enää viilennä ihmiskehoa, vaan muodostaa kankaaseen hikilaikkuja, jotka nihkeinä hankaavat kehoa vasten. Samoin väljän vaatteen sisään tuulenvireet kulkevat helpommin ja suovat helpotuksen paahteessa tummuvalle.

Kertauksena kesän viileimmät vaatteet ovat aina vaalean värisiä, kevyitä, huokoisesta kankaasta valmistettuja, ohuita ja sopivan väljiä. Taatusti paras materiaali on pellava, sillä sen voi kutoa hyvin ohueksi ja silti valmistaa vahvoja kankaita. Pellavan vetolujuus myös kasvaa kosteana, joten hiostunut kangas vain voimistuu. Viimeisenä pellavan voimakas, yleinen rypistyminen vain muistuttaa meitä siitä, ettei kesälomalla ole kiire minnekään, jäykistely ei ole tarpeen ja rypyt kuuluvat ihmisen elämään. Suomen kesä on kaunis, mutta lyhyt.


Klassikko Suomen Kuvalehden arviossa

0

June 8, 2015 by Ville Raivio

Lyhyestä virsi kaunis: “Maailmassa on kirjoja, joiden on täytynyt tulla kirjoitetuksi. Klassikko on sellainen.”

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kirjat/arvio-ville-raivio-kirjoitti-miesten-pukeutumisen-ensyklopedian/?shared=82756-69e25ac2-500


Wholecut-kenkä

0

June 7, 2015 by Ville Raivio

Wholecut on pelkistetyin miesten kenkätyyppi, jossa on vain yksi sauma – ja nimityskin viittaa nahkaan, joka on leikattu kokonaan muotoonsa. Nahkan pinnassa voi olla koristeellinen rei’itys, kaiverrus tai ommel, mutta muuten wholecut on hyvin siisti. Rakenne on sama kuin oxfordissa eli nauhoitus on piilossa päällisnahkan alla, ja kenkä suljetaan kolmen tai useamman nauhareiän kautta. Tämä jalkine on vaikea valmistaa, sillä se asettaa kovat vaatimuksensa nahkalle ja kärsivällisyydelle.

Valtaosa nykyisistä kenkäpareista leikataan useasta pienestä nahkapalasta, joten kärjykseen, kengän näkyvimpään osaan, valitaan yleensä paras pala, kun taas kantapään kohdalla usein säästetään. Kun saumoja sekä kappaleita on monia, eri vuodista voidaan valita parempia paloja. Sen sijaan liki saumattomassa wholecutissa koko kappaleen tulee olla mahdollisimman virheetön, ja materiaalin tulee säilyttää lestin muoto vuosien ajan, joten kenkätyyppi vaatii laadukkainta nahkaa, jonka hintataso sallii. Valmistajan täytyy lestata nahka piinallisen tarkoin, jotta pinta pysyy sileänä ympäri kenkää, eikä arvokas materiaali repeä.

Wholecut-kenkä_Keikarissa

Kengäntekijä ja -historioitsija Al Saguto kertoo wholecutin syntyneen jo keskiajalla Euroopassa. Kenkätyyppi jäi kuitenkin niin sanotusti pois muodista 1500-luvulla, kunnes palasi lastenkengissä 1800-luvun alussa. Myös naisten pareissa sitä suosittiin vaihtelevasti saman vuosisadan aikana. Vanhin museossa säilynyt wholecut-kenkä löytyy Northamptonin kenkämuseosta ja on peräisin vuodelta 1910. Toki niin sanotut ooppera-avokkaat, jotka syntyivät 1700-luvun alussa, valmistetaan samalla tekniikalla, mutta niissä ulkopohja on yleensä liimattu, eikä niistä löydy nauhoitusta.

Yleensä wholecutiin jätetään yksi sauma piiloon kantapään taakse, jotta nahkan muokkaaminen on helpompaa. Täysin saumaton malli on erittäin harvinainen ja todennäköisesti vaikein valmistaa, sillä nahkan lestaaminen on hyvin hidasta ja hankalaa. Koska wholecutissa harvoin on koristelua, kenkälestin muoto ja nahkan väritys sekä laatu nousevat esille. Harmillisesti wholecutilla on paha tapa rypistyä voimakkaasti joka puolelta, kun kenkä taipuu askeleen mukana. Jos nahka ei ole erityisen laadukasta, rypyistä muodostuu syviä ja kenkä näyttää kurttuiselta.

Wholecut-kenkä_Keikarissa2
Wholecut vuodelta 1910: metalliset nauhareiät ja ns. bulldog-kärki

Jalkineiden semantiikassa wholecut on pelkistetyn ulkoasun vuoksi oxfordin jälkeen toiseksi virallisin kenkätyyppi, mutta se rypistyy saumattomuuden vuoksi voimakkaammin kuin hieno oxford. Toki saman saumattomuuden ansiosta malli myös mukautuu jalan muotoon vahvemmin kuin mikään muu, joten vaikeajalkaiselle se on paras valinta. Lisäetuna kuluman ja lankkikerrosten myötä muodostuva patina näkyy wholecutissa paremmin kuin muissa verrokeissa, samoin myös peilin lailla kiiltävä kiilloke. Monessa mielessä wholecut on siis täysin omanlaisensa jalkine, joka sopii minimalistin jalkaan kuin nahkainen avain lukkoon.

Kuva: Northampton Museums & Art Gallery


The Englishman’s Suit

0

May 31, 2015 by Ville Raivio

The Englishman’s Suit (1994) on englantilaisen vaatesuunnittelija Sir Hardy Amiesin mahtieepos. Hieman yli sadan pienen sivun koosta huolimatta kirja kertoo täsmällisesti länsimaisen puvun synnyn, joka kulkee käsi kädessä englantilaisen kultuurihistorian kanssa. Amies oli 85-vuotias kirjan julkaisun hetkellä ja käytti kaksi vuotta sen kirjoittamiseen, mutta kynäniekan sana on kirkas kuin nuoruuden päivät. Suunnitelijan monografia on jaettu 14 kappaleeseen, jotka kertovat olennaisista vaiheista kohti nykypäivää lukuisten anekdoottien kera.

Hardy_Amies_The_Englishman's_Suit_Keikarissa

Amies sivistää lukijaansa englantilaisen puvun kantamuodosta vuodelta 1666, ratsastusvaatteiden matkasta olohuoneisiin, hovin ja kuninkaallisten vaikutuksesta, Beau Brummellista, 1930-luvun suuresta etiketin rentoutumisesta, italialaisen vaatevalmistuksen aikakaudesta, puvun yksityiskohdista ja asusteista, vapaa-ajan vaatteista, juhlavaatteista, Savile Row’sta, brittiläisen tyylin erikoisuuksista, asujen perinteistä ja viimeisenä 90-luvun asusta. Samoin Amies kertoo vaiheistaan vaatekaupan parissa ympäri maailman sekä Brittein saarilla, ja lopuksi ennustaa tulevaa – epäonnisesti.

Hardy_Amies_The_Englishman's_Suit_Keikarissa2

Kirjan keskellä on kahdeksan kuvasivun liite, joka esittelee teoksessa mainittuja leikkauksia tai yksityiskohtia. The Englishman’s Suit painettiin ensi kerran yli kaksi vuosikymmentä sitten, mutta uusi laitos syntyi vuonna 2009. Lyhyyden lisäksi kirjan arvoa syövät Amiesin saarnaavat, ehdottomat julistukset, joista pöyhkein sanoo jokaisen pukuun sonnustautuvan kannattavan brittiläistä primogenituuria, esikoisoikeutta, jossa vanhin poika perii koko hoidon. Toki kirjoittaja pehmentää sanomaansa kutsumalla itseään vanhaksi ja snobiksi. Silti kirja on selkein eli paras lukemani johdanto puvun historiaan ja yksityiskohtiin. Se ei turhaan syö tilaa yhdenkään miehen kirjahyllyssä.


Klassikon tilaaminen

0

May 27, 2015 by Ville Raivio

Kirjani löytyy jo kaikista laadukkaiksi itseään kutsuvista kirjakaupoista, ja ennakkotilaaminen on siis päättynyt. Klassikon voi kuitenkin tilata suoraan minulta sähköpostitse hintaan 43,50 euroa + postikulut. Tämä on ainoa keino signeerauksen tai lahjatekstin saamiseksi ja myös kätevä keino tukea Keikarin eteen tekemääni työtä, sillä blogin sisältö ja Keikarin foorumin keskustelut ovat olleet ilmaisia ja kiinnostavia vuodesta 2008 alkaen.

Tilaukset onnistuvat mailitse osoitteesta infoATkeikariPISTEcom, eikä viestin otsikkoon tarvitse laittaa mitään erityistä.


Moaree-kuvio

0

May 24, 2015 by Ville Raivio

Moaree (engl. ja ransk. moiré) on koristeellinen, aaltoja muistuttava vaatekuvio, joka syntyy kahden raita- tai ruutukuvion ylle, kun ne ovat päällekkäin sopivassa kulmassa. Kankaan kudonnassa se saavutetaan kolmella keinolla: muokkaamalla loimi- ja kudelankojen jännitettä, painamalla se kankaan pintaan tai sitten kalanteroimalla valmis kangas. Vaatekankaan pinnassa on pieniä uria, jotta moaree muodostuu tehokkaammin. Tämä kuvio on ollut osa länsimaisia miesten ja naisten vaatteita Keskiajalta asti. Sana on perua ranskasta, jossa se alun perin tarkoitti mohair-villaa, mutta 1800-luvun alusta muuttui kuvaamaan veden kaltaista kangasta. Moaree tarkoittaakin vain kuviota, ei mitään tiettyä kangasta, ja moaree-kangas voidaan valmistaa mistä tahansa materiaalista.

Moaree-kuvio_Keikarissa

Hienoimmissa vaatteissa silkki tai villan ja silkin sekoite on ollut vakio, vesisilkki taas yleinen lempinimi. Ironista kyllä, silkistä tehty moaree ei kestä kosteutta ja menettää hohtonsa tai laikkuuntuu herkästi. Moaree on voimakkaasti kiiltävää ja kuvion pinta elää kauniisti valonlähteen mukaan. Tänä päivänä kuvio on yleisin kaulaliinoissa, olkaimissa, solmioissa, taskuliinoissa ja juhlavaatteiden somisteena. Myös vuorikankaat, harteilta vyötärölle kannetut osakunta- tai kunniamerkkinauhat ja verhoamiskankaat ovat satunnaisia kohteita. Asusteissa kuvio parhaimmillaan, sillä moaree-housut tai -takit olisivat sulaa hohtoa, joka pidemmän päälle häiritsee silmiä. Tekstuurina kuvio on säilyttänyt viehätyksensä vuosisatojen ajan, sillä harva toinen vaatekuvio on yhtä eläväinen ja pirteä.


“Rumuuden aikakausi”

0

May 22, 2015 by Ville Raivio

“Entäpä miehet, miten he pukeutuvat?

Kun ajattelee aikaa 30-35 taapäin ja vertaa niitä nykyiseen pukeutumistapaamme, täytyy ehdottomasti myöntää että tuo 30-35 vuotta takaperin oli miesten pukeutumisen suhteen huolellisempaa ja tyylikkäämpää. Sitä aikaa voisikin nimittää loistokaudeksi miesten pukeutumisessa. Kun keväisinä päivinä tarkasteli senaikuisen intelligenssin liikuskelua kaupunkien espiksillä tai muissa kävelypaikoissa, muistaa vielä nytkin ne valoisat sileäpintaiset, reunusnauhoilla somistetut pukimet, pukimet, jotka niin herttaisen sopusuhtaisesti ilmaisivat miestemme vartaloiden kauneuden. Kun tähän liitettiin silkkipytty tai kova selväpiirteinen huopahattu, näytti mies arvokkaalta, kovine tärkkikauluksineen ja loistovärisine silkkikaulaliinoineen, niin että kun vertaa nykyistä muodinmukaan puettua miestä karkeavillaisine laajoine raglan palttoineen, pörrökarvaisine urheilulakkeineen, pehmeine kauluksineen ja vähemmän arvokkaine liikkeineen niin tulee ajatelleeksi: rumuuden aikakausi!”

– nimimerkki V.P. Vaatturi-lehdessä maaliskuussa 1924

Nostalgia ei ole uusi keksintö, mutta vuonna 2015 nostalgiakaan ei enää ole entisensä.


Klassikko: kysymyksiä ja vastauksia

3

May 21, 2015 by Ville Raivio

Klassikkoni on nyt ollut kaupoissa jokusen viikon, ennakkotilaajat ovat saaneet postissa omansa ja uskon jo muutaman lukijan saaneen sen luettua. Luettavaa kansien väliin mahtui paljon ja uskon aiheen jos toisenkin myös herättävän kysymyksiä, joihin en kirjan aikataulun sisällä ehtinyt vastata. Pyydän siis lukijaa jättämään kommentin tai lähettämään mailia, jotta saan lukijoiden kysymyksiin vastauksia tänne verkon puolelle. Muutama on jo saapunut.


Klassikon ulkoasu
Kirjan ilmettä ja taittoa on kehuttu, ja tästä suurin kunnia kuuluu graafikko Markus Itkoselle. Hän hoiti taiton, valitsi typografian, määritti kuvien ja tekstin mittasuhteet ja löysi tuon kiintoisan kluuttimateriaalin, joka on 20 vuotta vanhaa kangasta. Hän oli säästänyt jonkin vanhan näytteen, jonka avulla pystyi jäljittämään hyvän tavaran.

Minun ideoitani ovat vain paksut ja vahvat kannet, paksu paperi, kappaleiden alkusivujen kuvitukset. Vaatekuvituksiin sekä mallin valokuviin annoin vain yleisen idean, toteutus oli kuvittajien omasta päästä. Kirjan teksti on taitettu kahdelle riville per sivu, joten lopullinen sivumäärä olikin sata sivua pienempi kuin arvelimme. Ehkäpä pienempi sivumäärä houkuttelee myös satunnaisen lukijan tarttumaan uuteen Klassikkoon, joka onneksi 1,1 kiloa painavana tuntuu tietokirjalta.


Sanasto
Valtaosa sanaston termeistä on löytynyt suomi-englanti -sanakirjoista, Roetzelin kirjan Suomi-versiosta, vanhoista suomalaisista tyylilehdistä tai -kirjoista. Myös räätäleille tai ompelijoille olen puhunut, sillä naisten ompelulehdissä on säilynyt termistöä, jota miehet eivät ole vuosiin opettaneet pojilleen. Joitakin olen suomentanut itse, jos vaaterakennetta tai -yksityiskohtaa ei löydy Suomessa myytävistä vaatteista.


Perusteet
Jätin tarkoituksella kirjasta pois pukeutumisen perushommelit, kuten solmion solmimiset tai piirrokset lahkeiden/hihojen/kalvosimien pituudesta, sillä ne löytää jo niin monesta paikasta. Nettikin on nykyisin pullollaan kuvia ja videoita miesten vaatteiden hienouksista, mutta 90-luvun alussa, kun Flusserin ensimmäinen kunnon tyylikirja ilmestyi, näin ei ollut. Käytin useaa hänen kirjoistaan lähteenä. Toki Flusserkin poimi oppinsa Apparel Artsin sekä Esquiren kaltaisista miesten lehdistä, jotka hoitivat homman kuntoon jo 1930-luvulla. En osaa sanoa, mistä Esquire ja AA löysivät datan, mutta kaikki tyyli- tai makukirjoittelut palaavat aina Petroniukseen, joka oli ensimmäinen arbiter elegantiae melko monta vuotta sitten:

http://en.wikipedia.org/wiki/Petronius



Lukuvinkkejä
Kirjassa en listannut hyviä tyylisivustoja, sillä riittävän monen vuoden kuluessa moni niistä lopettaa julkaisun. Toki Keikarin etusivulla on osio verkkokavereille, jotka kaikki tarjoavat kiinnostavaa ja hyödyllistä lukemista tai näkemistä. Ne ovat:

Tyylit
Dresslikea
Styleforum
Shoegazing
Put This On
Voxsartoria
The Nordic Fit
The Shoe Snob
Die, Workwear!
Permanent Style
Gentleman’s Gazette


Alekoodi Bexleyn lepolesteille

6

May 21, 2015 by Ville Raivio

Neuvottelin Keikarin lukijalle alekoodin, jolla ranskalaisen Bexleyn lepolestejä saa Suomeen huokein hinnoin. Koodi toimii yhden, kahden tai neljän lepolestiparin tilauksille. Tavanomaiset hinnat näille ovat 29 euroa, 39 euroa tai 59 euroa. Koodilla Bexley veloittaa 10 euroa, 20 euroa tai 40 euroa.

Lukijan koodi on SHOETREE0515 ja se toimii toistaiseksi kaiken kokoisille lepolesteille kaikissa tilauksissa.


Arvonta: voita Klassikko

129

May 11, 2015 by Ville Raivio

Kustantajani Tammi lahjoittaa kopion Klassikosta arvontaan, johon on helppo osallistua. Tähän juttuun jätetty kommentti saa järjestysnumeron, joiden perusteella satunnaisgeneraattori arpoo jonkin luvun ensimmäisestä viimeiseen kommenttiin. Aikaa kommentointiin on yksi viikko ja laitan sähköpostia onnelliselle voittajalle arvonnan jälkeen.

Päivitys: kisa on päättynyt ja voittajalle on ilmoitettu uudesta klassisesta kirjalahjasta.

Klassikko_arvonta


Opera pumps

7

May 10, 2015 by Ville Raivio

Ooppera-avokkaat (engl. court shoes, opera slippers, pumps) ovat pelkistetyin miesten juhlakenkätyyppi. Niiden kantamuoto ulottuu ainakin 1730-luvulle asti, jolloin aateliset ja herrasmiehet käyttivät siroja, matalia ja usein silkkisiä, nauhattomia jalkineita hovissa ja seurapiirien tilaisuuksissa. Erikoinen villitys oli punaiseksi maalattu nahkapohja tai punaiset korot. Koska nykyiset avokkaat ovat muuttuneet esi-isistään vain hieman, ne ovat vanhin yhä käytössä oleva miesten jalkine. Regency- eli sijaishallinnon Englannissa herrat käyttivät päivisin Hessian-tyylisiä, edustavia ratsastussaappaita, iltaisin seurapiirien kohtaamisissa tai oopperassa kiiltonahkaisia avokkaita polvihousujen kera. Ennen Beau Brummellin aikaa avokkaissa oli koristeelliset hopeiset soljet, mutta hänen vaikutusvaltansa ansiosta ne korvattiin 1800-luvun alussa silkkisillä ruseteilla. Nimen mukaisesti tämä jalkine on avokas eli nauhaton malli, ja sen ulkopohja on mahdollisimman ohut, jotta jalka näyttää sirommalta sekä juhlallisemmalta. Pohja on yleensä liimattu ja nahkaa, jotta tanssiminen on mukavampaa hyvin liukuvalla materiaalilla, eikä jalka hikoa yhtä paljon.

Ooppera-avokkaat_Keikarissa

Jalkineen päällisnahka pingotaan wholecut-tyylissä eli siinä on vain yksi sauma kantapään takana. Saumattomuus saa mallin näyttämään yhä sirommalta ja siistimmältä. Jalkinetta ei voi kiristää nauhoilla, joten lestin tyköistuvuus on kaikki kaikessa, jotta jalkine pysyy jalassa, eikä kantapää lipsu. Ainoa koriste on tehtaassa solmittu rusetti, jonka materiaali on yleensä silkkiä. Myös avokkaan suun ympärillä voi olla silkkireunus. Yleensä ooppera-avokkaat leikataan hyvin avonaisiksi, jotta silkkinen juhla-asun sukka pääsee hohtaviin oikeuksiinsa. Joissakin pareissa on myös koristeellinen tikkivuori. Lisäksi korko on useimmiten tavallista kolmen sentin korkeutta matalampi. Kiiltonahka-avokkaat säilyivät herrasmiehen juhlajalkineina aina 1930-luvulle asti, jolloin nauhakengät aloittivat maailmanvalloituksensa. Sittemmin kato on ollut murskaava, mutta poikkeuksia on toki ollut. Ainakin tyyli-ikoni Frank Sinatra oli avokkaan ystävä ja hän kutsui omaa pariaan hellästi “Mary Janeksi”. Juhlakengän luonnollinen väri on musta, mutta myös samettisia malleja valmistetaan kotitohveleiksi tai rentojen smokki-iltamien piristeeksi.

Avokkaiden hylkiminen on johtunut kaiketi niiden feminiinistä ulkomuodosta ja juhlapukeutumisen vähenemisestä. Tänä päivänä avokkaita nähdäänkin vain rohkeiden pukeutujien jaloissa frakki- ja smokkitilaisuuksissa. Oli mallin tyylistä mitä mieltä tahansa, ne ovat vaikeutetuin juhlakengän muoto, sillä ooppera-avokkaita ei enää valmisteta suurissa määrin, eikä niitä myöskään voi soveltaa arkiasuihin. Tähän avokas on yksinkertaisesti liian virallinen jalkine. Jos avokkaat hankkii, tätä juhlamallia voi käyttää ainoastaan frakin tai smokin kera. Harmipuoli tyylissä on rajoitetun käytön ohella kiiltonahka, joka käytön myötä kurtistuu rumasti pysyville rypyille. Ongelmalta välttyy, jos onnistuu löytämään vasikannahkaisen parin ja saa ne kiillotettua paraatikuntoon. Lisäksi jalkine on niin kevyt ja avoin, ettei siitä ole kävelykengäksi tai jalkaa hyvin suojaavaksi malliksi. Juhlissa se on kuitenkin parhaimmillaan, sillä yhtä hienoa jalkinetta ei ole vielä keksitty.


Seersucker

0

May 9, 2015 by Ville Raivio

Seersucker on ohut, karheapintainen ja useimmiten raitainen puuvillakangas, josta valmistetaan vaatteita kevät- ja kesäaikaan. Sanan alkuperä on persian kielessä, jonka sanapari shir o shekar tarkoittaa maitoa ja sokeria. Termi on kuin luotu kuvaamaan materiaalin kohoilevaa, kreppimäistä pintaa, joka syntyy yhdestä löysästä lankarivistä, jonka jälkeen kudotaan yksi kireämpi. Kankaan sileä pinta on kuin maitoa, karhea sokeria. Tämä kutomistekniikka on hidas, joten harvempi kutomo jaksaa vaivautua kankaan tuottamisella. Seersuckerissa ryppyinen raita vuorottelee tasaisemman kanssa, ja epätasainen ulkoasu on osa kankaan viehätystä. Silittäminen ei ole välttämätöntä, vaan enimmäkseen turhaa touhua – kangasta kun ei voi saada sileäksi.

Seersucker-kangas_Keikarissa

Seersucker syntyi Intiassa 1700-luvulla ja Iso-Britannian kolonisaatiovuosina se oli armeijan suosittu vaatemateriaali myös muissa lämpimissä alusmaissa. Sittemmin se kulkeutui myös siviiliväestön käyttöön ihanteellisen ilmavuutensa vuoksi, ja tänä päivänä seersucker on paljon yleisempi näky Yhdysvalloissa kuin muualla länsimaissa. Erityisesti USA:n eteläisissä osavaltioissa kangasta näkee yhä, sillä se on kovalla helteellä rauhoittavan viileä. Myös niin sanottu southern gentleman, etelän oma herrasmies, on monisatavuotinen käsite ja seersucker-puku hänen asunsa. Atlantin tuollapuolen itärannikon yliopistoissa syntynyt Ivy League -tyyli suosi kangasta kesällä.

Seersucker oli kestävyytensä vuoksi alun perin köyhien työ- ja kesävaate USA:ssa, kunnes yliopisto-opiskelijat ryhtyivät suosimaan sitä vapaamielisen 1920-luvun aikana vastalauseena tärkeilylle ja snobeilulle. Viimeinen hyväksyntä kankaalle tuli Windsorin herttualta, joka valitsi seersucker-puvun ylleen 1930-luvulla. Yleisimmät materiaalista tehdyt vaatteet ovat kesäpukuja, -shortseja, -housuja ja -paitoja.

Seersuckeria on yleisimmin saatavilla vaaleansini-valkoisena raitakudoksena. Muita laajalti levinneitä yhdistelmiä ovat vihreä-valkoinen, beige-valkoinen ja puna-valkoinen. Harvinainen vaihtoehto on yksivärinen seersucker-kangas, joka saa piristävää ulkoasua kohoilevasta kudonnasta. Seersuckerista valmistetut suorat housut ja rakenteettomat takit voi huoletta pestä pesukoneessa, jos niissä ei ole lainkaan sisäistä tukirakennetta. Näin kangas on yhä huolettomampi hoidettava. Pehmeytensä ansiosta se myös joustaa hyvin yllä. Kangas on halpa, ohut, ilmava ja kestävä, joten kenen tahansa olo ja kesä saa uuden ilmeen seersuckerin avulla.

Kuva: Matti Raivio/Masarazzi


Hacking-takki

0

May 2, 2015 by Ville Raivio

Hacking on irtotakkimalli, joka syntyi ratsastuskäyttöön Brittein saarilla 1800-luvulla. Nimensä se on saanut hacking-ratsusta, joka oli metsästyksen tai esteratsastuksen sijaan vain ratsastamiseen kasvatettu hepo. Hacking-takki on ennen kaikkea edustava urheiluvaate, jonka ominaisuudet heijastavat ratsailla käyntiä: helma on tavallista pidempi ja suojaa alaselkää istuessa paremmin, napit ovat nahkaa tai luuta vapaa-ajan takkien mukaisesti, käänteet ovat lyhyet ja pysyvät paremmin kiinni miehustassa, vyötärö on vahvasti nipistetty tyköistuvamman ilmeen vuoksi, takin helma on lantiolla leveämpi mukavuuden vuoksi, taskut ovat vinot istuvan asennon vuoksi, takahalkioita on yleensä kaksi ja ne ovat tavallista pidemmät, miehustassa on kolme tai neljä nappia kylmää poissa pitämässä ja toisen lantiotaskun yllä on usein pieni lipputasku.

Hacking-takki_Keikarissa

James Bond ja hacking elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa

Joissakin takeissa on myös selkäpuolella valtava riistatasku, johon jänön tai linnun saa sullottua. Hihansuissa on joskus erillinen tuulivuori, joka pitää kylmän poissa käsivarsista. Takin käänteiden alla on satunnaisesti lätkä (eng. throat latch), jonka voi napittaa kaulan suojaksi. Materiaaleista tweed, cavalry twill ja melton-villa ovat suosituimmat olleet suosittuja, sillä nämä kaikki kestävät ratsastuksen rasitteet ja pitävät miehen lämpimänä. Parhaimmillaan hacking-takki on mahdollisimman lähellä tallia tai ratsua, jotta omistaja saa suurimman hyödyn mallin ominaisuuksista. Luonnollisesti tämä leikkaus on kantautunut ratsailta maaseudulle ja sieltä edelleen kaupunkiin osaksi mukavaa vapaa-ajan vaatetusta. Tavallista pidempi ja leveämpi helma kuitenkin tekee takista erikoisen näköisen, mutta ominaisuuksia osaa kyllä arvostaa, jos päätyy ratsastamaan hacking harteilla. Mukavuus kun on tyylikäs valinta.


Jokaisen miehen tyylikirja on saapunut

0

April 28, 2015 by Ville Raivio

Tänään minulla on käsissäni Klassikon lämpimäinen, vasta painosta Suomen kamaralle saapunut kappale. Viikon tai parin sisällä minulla on myös ennakkotilaajien kirjat, noin 113 kiloa kiinnostavia sanoja mukavan sileällä ja paksulla paperilla. Jostain kummasta syystä kansien väliin painettu sana vain tuntuu todemmalta.

Kirjan ennakkotilaaminen on siis ohitse, mutta signeeratun tai lahjan saajalle omistetun kopion Klassikosta voi tilata suoraan minulta hintaan 43,50 euroa + postikulut. Osoite on vanha tuttu infoATkeikariPISTEcom – ja kyllä, summa on kalliimpi kuin missään muualla, mutta tämä on ainoa keino saada signeerattu kopio. Samalla teolla pystyy kiittämään, jos Keikarin sisältö on lukijan mielestä ollut kiinnostavaa tai hyödyllistä kuluneen seitsemän vuoden ajan.

Jokaisen_miehen_tyylikirja

Jokaisen_miehen_tyylikirja2

Jokaisen_miehen_tyylikirja3

Jokaisen_miehen_tyylikirja4

Jokaisen_miehen_tyylikirja5


Paljakan tilauskengät #2

0

April 27, 2015 by Ville Raivio

Noin kuu sitten kerroin uusimman Keikari-projektin lähtökohdista ja tällä kerralla on vuorossa pitkällisen prosessin toinen osa. Kun yksityiskohdista ja muusta mukavasta on päästy ymmärrykseen, jalkineiden teettämisen seuraava vaihe Paljakan kanssa on lestin veistäminen ja sovitustossun valmistaminen. Valtaosa kenkäartesaaneista ei tossua käytä, sillä siihen kuluu aikaa, joka on käsityöläisen rajoitetuin resurssi.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa14

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa15

Samoin valtaosa kengäntekijöistä ei valmista erillistä sovituskenkää, joka on halvasta nahkasta tehty miltei valmis jalkine. Sekin vie aikaa ja usein mokoma vielä leikataan auki sisäisen istuvuuden tarkistamiseksi, joten nämä ylimääräiset askeleet, joilla saavutetaan tarkempi istuvuus, eivät ole yleisiä. Paljakka kulkee siis tehostamista vastahankaan.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa16

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa17

Sovitustossu on karkeasta parkkinahkasta tehty ja muistuttaa huopatossua. Paksu nahka pingotaan puisten lestien ylle ja sen jälkeen jätetään useaksi päiväksi ottamaan muotoa. Kun asiakas lopulta kokeilee tossua jalkaan, siinä on muovinen korko ja teippikiinnitys, sillä tossu on vain työkalu. Sen avulla selviää tarkasti, onko lestin muotoilu asiakkaan jalalle miellyttävä.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa18

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa19

Esimerkiksi vasemman jalan tossuni oli passeli, mutta oikea puristi. Jos sovitusluonnosta ei olisi, lopullinen pari täytyisi valmistaa varmuuden vuoksi väljäksi tai muuten se puristaisi ikävästi. Suurin osa käsityöläisistä ottaa tämän vuoksi mitat asiakkaan istuessa sekä seistessä, ja tämän jälkeen laskee mittojen keskiarvon. Samoin valmistuksessa huomioidaan mahdolliset känsät, liikavarpaat, diabetes, urheiluvammat tai poikkeavat luutumat. Tossun kanssa homma on hitaampaa, mutta tarkempaa.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa20

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa21

Kuvissa näkyvät asiakkaan tilauslomake, josta yleisimpiä kenkätyyppejä sekä -yksityiskohtia voi kätevästi valita, auki leikattu tossu, jalkapohjista otetut mustepainokset ja puiset lestit, joissa on jalkani muoto. Tilausparin seuraava vaihe on sovituskenkä, joka muistuttaa jo enemmän viimeistä versiota.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa22

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa24

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa25


Klassikon sisältö

0

April 21, 2015 by Ville Raivio

Lyhyenä kertauksena Klassikon tekstit ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin Taloussanomien kolumnini. Alkulause on aiheen lyhyt määrittely ja kuvaus, sitten selviää jonkin vaatteen tai kankaan nimen alkuperä, tämän jälkeen sen synty- ja kehityshistoria, sitten semantiikka ja lopuksi asema tänä päivänä. Minua nämä kaikki kiinnostavat ja koen ne olennaiseksi, jotta lukija oppii mahdollisimman tiiviisti mahdollisimman paljon. Lopputulos ei toki ole kevyttä ja helppoa lukemista, jota myyntitilastojen valossa suomalainen lukija arvostaa, mutta tietokirja on valintani. Kirjan lopussa on hakemisto sekä sanasto, ja kansien väliin mahtuu myös satoja valokuvia sekä valikoituja kuvituksia. Miltei kaikki kuvat on otettu tai teetetty Klassikkoa varten, sillä kuvapankkien raastaminen vain johtaa toisiltaan näyttäviin kirjoihin.

Klassikon lukijalle selviää, miksi jalkineet ovat vaatekaapin tärkein täydennys, miksi tummansininen solmio ei ole sama kuin jokainen tummansininen solmio, miten taskuliina kehittyi räkäliinasta rintataskun koristajaksi, miksi takin käänteissä on napiton napinreikä, mitkä solmiot ovat oikeasti hyödyllisiä, miksi solmuke on joissakin ammateissa solmiota hyödyllisempi, miksi emme enää juuri käytä lierihattuja, miksi irtoliinapuku on liimattua mukavampi, millainen kello on edustavampi, miksi vyö on mukavampi vaihtaa olkaimiin, miksi sukat ovat asun aliarvioiduin osa, miksi kalossit on jälleenlöydetty – ja kuinka klassinen pukeutuminen tekee nyt paluuta. Ennen kaikkea lukija oppii Klassikosta, millaiset vaatteet ovat olleet isiemme sekä esi-isiemme asu, ja jääneet osaksi länsimaisen miehen pukeutumiskulttuuria.

Tilanteen, aseman tai ammatin mukainen pukeutuminen on jälleen yksi taito, jonka miehen oletetaan oppivan viimeistään ennen työelämään astumista. Klassikon avulla tämä on pian mahdollista jokaiselle suomalaista kieltä osaavalle. Ensivaikutelma se on, joka jyllää, sillä tuntemattomat ovat valmiimpia kuuntelemaan siistiin asuun päätynyttä miestä. Quintilianusta mukaillen:

“Jos kuulijat katselevat puhujaa mielellään, he ovat tarkkaavaisempia ja ottavat helpommin vastaan sen mitä sanomme.”

Kirjan ennakkotilaamiseen on yhä aikaa.


Lounaspuku

2

April 18, 2015 by Ville Raivio

Lounaspuvun lyhyt historia

Lounaspuku (engl. stroller, black lounge) on puolivirallinen miesten päiväasu. Se koostuu yksi- tai kaksirivisestä takista harmaana tai mustana, harmaista juovikkaista sakettihousuista, harmaasta tai hopeisesta solmiosta ja liivistä, jonka väri on harmaa, musta tai beige. Kokonaisuus on liki sama kuin saketilla, jonka mukaan se on syntynyt 1900-luvun alussa. Pitkän hännystakin sijaan lounaspuvun takki on lyhyempi, kaulassa on aina solmio ja paidassa on tavalliset kaulukset. Lounaspuku oli aikoinaan juuri sopiva asu miehelle, joka halusi pukeutua astetta hienommin mutta ei virallisesti sakettiin tai frakkiin.

Etiketti_lounaspuku

Lounaspukua käytettiin esimerkiksi laki- ja pankkialalla ennen kuin puku löi itsensä läpi miesten edustavana työasuna ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurin suosio lounaspuvulla oli 1920- ja 30-luvuilla, jolloin saketti oli jo katoamassa arkikäytöstä, mutta jolloin pelkkä puku koettiin turhan epämuodolliseksi. Suomessakin lounaspuku on ollut yleisessä käytössä muun Euroopan kanssa. Seuraava lainaus on peräisin Erkki Kivijärven nimimerkillä Bagheera kirjoittamasta teoksesta Luomakunnan herra (1927, Helsinki, Otava): “Lunch-coat: liivi samaa kuin takki (olen nähnyt harmaata paljon), juovikkaat housut, huopahattu, valkoinen paita, kaksinkertainen kaulus, kravatti neulalla.”

Etiketti_lounaspuku2

Tänä päivänä lounaspuku on miltei kadonnut kaikkialla länsimaissa, mutta sukupuuton syy on epäselvä. Yleensä kaikkein juhlavin asu katoaa, kun miehet joukolla haluavat jotakin rennompaa ja mukavampaa ylleen. Silti frakki, smokki ja saketti ovat yhä käytössä, mutta vähemmän virallinen lounaspuku ei. Brittein saarilla lounaspuku oli satunnainen näky virallisissa pörsseissä yhä 1960-luvulla, ja jotkin päiväsaikaan kokoontuvat vapaamuurarien loosit suosivat lounaspukua yhä tänä päivänä. Kenties viimeinen laajalti nähty lounaspukutilaisuus oli Ronald Reaganin virkaanastujaiset vuonna 1981. Reagan ei halunnut tilaisuudesta jäykkää, mutta ei myöskään kokenut tumman puvun sopivan harvinaiseen seremoniaan, joten lounaspuku oli luonnollinen valinta.

Musta takki, liivi, valkoinen kauluspaita, solmio, mustat kengät ja taskuliina ovat vielä käytössä, eikä kokonaisuudesta puutu kuin sakettihousut. Asu on myös puolivirallinen eli vähemmän jäykkä kuin saketti tai frakki, joten se toimisi hyvin seremoniallisissa ammateissa tai juhlissa ennen kello kuutta. Etikettikirjojen mukaan lounaspuku oli aikoinaan sopiva valinta edustavien ammattien arkiasuksi tai häiden, hautajaisten, kastajaisten, tanssiaisten ja muiden hienojen päivätilaisuuksien viettoon. Myös häävieraat valitsivat usein lounaspuvun, kun sulhon yllä oli hienompi saketti.

Etiketti_lounaspuku3

Puolivirallisessa häätilaisuudessa sulho pukeutuu tummanharmaaseen takkiin, vaaleanharmaaseen tai beigeen liiviin. Hautajaisissa surija valitsee täysmustan takin ja liivin. Euroopassa ja Kansainyhteisön maissa lounaspuku valittiin virallisissa päivätapahtumissa, joiden kuluessa asu vaihtuu kello 18 jälkeen smokkiin. Stroller-nimike on käytössä Amerikassa, Englannin puolella yleisempi nimi on black lounge. Toinen poikkeus ovat Englannin perinteisessä lainkäyössä barrister-toimessa olevat, jotka pukeutuvat satunnaisesti lounaspukuun. Saksassa asun nimike on Stresemann, kansleri Gustav Stresemannin mukaan, Japanissa puolestaan Director’s suit, termin Inside director mukaisesti. Tänä päivänä lounaspuvun käyttö on liki kadonnut.

Etiketti_lounaspuku7

Lounaspuvun anatomia

Lounaspuvuntakki on yksi- tai kaksirivinen ja väriltään musta tai tummanharmaa. Takissa on yleensä pysty- tai lovikäänteet. Se näyttää tavalliselta puvuntakilta, mutta takin taskut ovat aina juhlavinta kahden kantin mallia eli niissä ei ole läppää. Takkia käytetään vain osana lounaspukua. Pelkistetyimmässä mallissa ei ole takahalkiota. Takin käänteissä ja napeissa ei ole silkkipäällystä, napit valmistetaan naudansarvesta.

Lounaspuvun housut seuraavat sakettihousujen hienouksia ja sakettinsa housuja voi käyttää vapaasti. Housujen kuvio on juovikas, paksuraitainen, ruudukko tai pieni kukonaskel. Lounaspuku on puolivirallinen, joten housuissa voi olla erottuvampi kuvio kuin muodollisissa ilta-asuissa.

Etiketti_lounaspuku_Tampereen_Pukutehdas

Lounaspuvun paita on yleensä valkoinen pukupaita, jonka kaulus on mahdollisimman jäykkä ja siten edustava. Kalvosimet ovat ranskalaiset, ja ne suljetaan kalvosinnapeilla. Kaulus on samanlainen käännettävä malli kuin pukupaidoissa. Myös vaalea paita, kuten sininen tai kermanvärinen, on mahdollinen. Kaulus ja kalvosimet ovat tällöin valkoiset.

Lounaspuvun liivi on mieluiten kaksirivinen, sillä se on juhlavampi. Liivi on samaa kangasta kuin takki ja väriltään harmaa, musta tai beige. Se valmistetaan villasta ja leikataan käänteillä, joiden muoto on vapaa.
Solmio on harmaa tai hopeinen, mutta hienovarainen kuvio on ollut yleinen. Esimerkiksi macclesfield- ja spitalfields-kuviot ovat juuri sopivia juhlaviin hetkiin. Lounaspuvun taskuliina on valkoinen ja hillitysti taiteltu, mieluiten pellavaa tai puuvillaa.

Etiketti_lounaspuku5

Jalkineet ovat mustat, pelkistetyt ja vasikannahkaa. Syksyllä ja talvella musta balmoral-varrekas on luontainen valinta. Sukat ovat harmaat, pelkistetyt ja miljoonahousujen kuvioon sopivat. Puoleen sääreen ulottuva pituus takaa karvasäärten pysyvän peitossa. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä tuo asuun vaihtelua.
Päällystakki on pelkistetty ja harmaa taikka musta. Juhlavimmat mallit ovat paras asun täydentäjä. Lounaspuvun luontaisin päähine on homburg tai fedora harmaana taikka mustana. Lounaspuvun käsineet ovat harmaat tai mustat ja nahkaa.

Etiketti_lounaspuku6

Summa summarum

Kokonaisuutena lounaspuku on siis smokin päiväajan vastine. Lounaspuku on myös oikein sopiva hääasu, mutta nykyisin tietoisuus siitä on liki kadonnut. Tämä on suuri sääli, koska tämä asu on etiketin puolesta yhä sopiva käyttöön esimerkiksi mitalia vastaanottaessa, häissä sekä valtiollisissa ja suurlähetystöllisissä tilaisuuksissa. Mielestäni lounaspuku voisi palata arkikäyttöön niissä ammateissa, joissa muodollisuus ja vakavuus yhdistyvät. Musta puvuntakki ja -liivit, valkoinen kauluspaita, solmio, mustat kengät ja taskuliina ovat jo käytössä, eikä pukeutujan tarvitsisi kuin vaihtaa mustat housunsa raidallisiin sakettihousuihin. Lounaspuku olisi erittäin passeli asu ministerille, korkeimman oikeuden tuomarille, pääministerille sekä presidentille – näin muutama ensin mieleen tuleva mainiten. Valitettavasti tyylin suhteen valta, voima ja kunnia ei ole minun käsissäni.

Etiketti_lounaspuku4

Kuvissa on Styleforumin jäsen Butlerin 2000-luvun versio perinteisestä lounaspuvusta, L. Fellowsin kuvituksia 30-luvulta, yksi vanha valokuva, Kotilieden artikkeli vuodelta 1938 sekä Tampereen Pukutehtaan katalogin sivu vuodelta 1935. Artikkelissa avusti Flanööri, josta suuri kiitos hänelle.




Copyright © 2013 Ville Raivio








Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari

Aiheet