RSS Feed

Alan Flusser: Style and the Man

0

May 1, 2016 by Ville Raivio

Amerikkalaisen vaatesuunnittelija-kouluttaja-kirjailija Alan Flusserin kynäilemä Style and the Man: How and Where to Buy Fine Men’s Clothes on klassisen pukeutumisen perusteoksia. Vuonna 1996 julkaistu opus poikkeaa Flusserin muista kirjoituksista, sillä sen 399 sivusta valtaosa on vain kuvauksia vaatevalmistajista tai -myymälöistä. Moni näistä on jo lopettanut kauppansa tai muuttanut kahden vuosikymmenen aikana, joten anti on monen osalta tyhjää. Silti kauppojen valikoiman, hintatason ja historian ohella Flusser tarjoaa myös kiinnostavia kertomuksia seikoista, joilla jokin maineikas puoti tai suunnittelija on saavuttanut paikkansa. Samoin elokuvaintoilija voi kätevästi tarkistaa, missä Gary Cooperin ja Cary Grantin kaltaiset ikonit ovat omaa tyyliään täydentäneet. Vaikka liike olisi muuttanut, maailmaa työn tai huvin perässä kiertävä matkailija voi kätevästi kirjasta tarkistaa, miltä valmistajalta löytyy oikein laadukas solmio, puku tai muu tykötarve. Verkkokaupat vastaavat nykyisin moneen huutoon, mutta teos myös listaa laadukkaita puoteja New Yorkista, Pariisista, Lontoosta, Tokiosta, Wienistä ja muista maailman metropoleista.

Alan_Flusser_Style_and_the_Man_Keikarissa

Tyylin laatukeitaiden lisäksi kirjan alun yli sata sivua tarjoavat pikkutarkkoja ohjeita niin sanotusta täydellisestä istuvuudesta, vaatteiden hoidosta ja pakkaamisesta, solmioista, vinkkejä vaatteen kestävyyden arvioimiseen, infoa materiaaleista sekä rakenteista, ja listauksen laadukkaista yksityiskohdista. Jos on jo lukenut kirjailijan uusimmat ja kattavimmat teokset, Style and the Man, Flusserin kolmas kirja, tarjoaa vähän uutta infoa. Kuitenkin julkaisuvuonna 1996 harvempi mies tunsi useimmat kirjassa esitellyt vaatevalmistajat, sillä Internet oli tällöin vasta lapsen(reunos)kengissään, eikä vastaavaa infopakettia ollut kerätty tyylisivustoille. Niin sanotuissa muotilehdissä listauksia oli, mut

ta kirjan symboliarvo ja säilyvyys on aina korkeammalla jalustalla. Suurimman hyödyn Style and the Man -teoksesta saa englannintaitoinen, vasta pukeutumiskulttuurista kiinnostunut mies, joka pystyy matkailemaan. Myöskään verkkokauppoja tai netin huutokauppoja selaava tuskin panee pahakseen Flusserin neuvoja. Kaikki muut löytävät kirjasta kelpo vinkkejä, neuvoja sekä erittelyä niistä tekijöistä, joilla epämääräinen “laadun” käsite määritellään taiten valmistetuissa miesten vaatteissa.

Alan_Flusser_Style_and_the_Man_Keikarissa2

Alan_Flusser_Style_and_the_Man_Keikarissa3


Taskukellon lyhyt historia

0

April 24, 2016 by Ville Raivio

Taskukello on rannekellon kantamuoto. Molemmat tietysti palautuvat päälle 500 vuoden päähän, jolloin varhaisimmat mukana kannettavat aikaraudat syntyivät, mutta tällä kerralla on taskumallin tarinan vuoro. Ennen kuin se siirtyi taskuun, kello kiinnitettiin vaatteisiin tai kulki kaulan ympärillä ketjun jatkona. Myös lyhyet, koristeelliset kelloperät olivat yleisiä. Valtaosa taskukelloista on aina valmistettu ketjun kanssa tai ketjua varten, sillä näin tiuku on helppo kiinnittää esimerkiksi napinreikään, vyölenkkiin tai pieneen koukkuun, eikä kello katoa tai putoa. Taskukellon paikka pukuliivin taskussa on perua vuodesta 1666, kun kolmiosainen puku otettiin käyttöön Britanniassa kuninkaallisella määräyksellä. Joissakin liiveissä on yhä ylimääräinen napinreikä, jonka läpi vitjat pujotetaan. Vaikka kello on piilossa taskun pohjalla, ketju on pieni koristeellinen lisä muuten kovin synkän tumman puvun yllä. Liivien vuoksi taskukellon muoto muuttui litteäksi, pyöristetyksi ja sirommaksi, jotta se ei hangannut liivitaskua rikki. Lasi oli aikoinaan harvinaista ja kallisarvoista tavaraa, joten taskukellojen kellotaulu oli usein lasiton, ja kansi myös rei’itettiin ennen kuin lasin valmistaminen muuttui halvemmaksi.

Taskukellon_lyhyt_historia_Keikarissa

Niin kauan kun kelloja on valmistettu, niin kauan myös niiden ulkomuoto on ollut miltei yhtä tärkeä kuin rakenne. Työmiehen taskukello oli perinteisesti rautaa, terästä tai hopeaa, ja toimi tiukan paikan tullen pienenä vakuutuksena, jonka myymällä vältti perikadon. Ne olivat myös harvoja perintökaluja, jotka isät jättivät pojilleen. Porvaristo suosi kultaa, kaiverruksia, jaloja kiviä, miniatyyrimaalauksia ja muita harvinaisuuksia varojen mukaan. Aatelin ja maanomistajien kilvoittelussa mikään yksityiskohta ei ollut liikaa, sillä heidän ei tarvinnut työskennellä – heillä niin sanotusti oli rahaa. Ennen kellojen teollistumista 1800-luvulla miltei kaikki taskukellot teetettiin, joten yksilöllisyys oli taattu. Valitettavasti tämä maulla iloittelu ei näkynyt käsityöläisten arvostuksena, vaan säätyläiset yleisesti jättivät laskunsa maksamatta jopa vuosien ajaksi. Kellomestari luotti maineikkaan tai muodikkaan asiakkaan kehuihin. Ne saattoivat tuoda merkittäviä uusia ostajia, joiden laskut hoituivat. Vaikka ajan julkkis ei koskaan maksaisi, hänen kontaktinsa pitivät artesaanin leivässä.

Klassinen miesten asu on tunnetusti hillitty, joten yksityiskohdat ja pienet asusteet ovat aina olleet tärkeitä oman tyylin tavoittelussa. Taskukello on harvoja korun kaltaisia miesten asusteita, joten niiden ilme on ollut melko vapaa ja monipuolinen vuosisatoja. Myös hillitty, hallittu käden liike taskuun aikaa katsomaan on oma taidemuotonsa, joka on aikoinaan paljastanut persoonasta enemmän tai vähemmän. Taskukello oli suosituin ajannäyttäjä aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti. Tällöin upseerit mielsivät joukolla rannekellon hyödyllisemmäksi, sillä sen taulu oli nähtävillä silmänräpäyksessä. Rannekkeeseen kiinnitettyjä kelloja oli toki saatavilla myös ennen sodankäyntiä, mutta sotaa edeltänyt tapakulttuuri arvosti näyttäviä vaatekappaleita kätevyyden kustannuksella.

Sota-aikana tasku- ja rannekellot myös yhdistettiin erikoisissa hybrideissä, joiden ominaisuudet olivat sekoitus molempia. Kun Euroopan valtamaiden politiikkaa oli jatkettu sodan keinoin loppuun saakka, jermut palasivat siviiliin palveluskellot mukanaan. Sankareiden myötä uudehkon mallin suosio oli valtava ja taattu. Sittemmin liivipuvut ovat suuresti vähentyneet 1970-luvun jälkeen, kaupunkikuva on seinäkelloja täynnä ja kännyköiden myötä erillinen ajannäyttäjä ei ole oleellinen. Lopulta taskukellon suosio tuhoutui ennen muuta kätevyyden nimissä, sillä rannemallit ovat aina nähtävillä – ja osoittavat omistajansa maun tai vaurauden tehokkaammin. Aikaa niistä kai harvoin tarkistetaan.


Kerrosliivi

0

April 17, 2016 by Ville Raivio

Kerrosliivi (engl. gilet) on hihaton, vyötäröpituinen kerrosvaate, joka muistuttaa kovasti puvun liiviä. Niiden historia on sama: vuonna 1666 Brittein kuningas Kaarle II antoi määräyksen uudesta asusta, johon hovin tuli siirtymän. Tuo asu koostui housuista, liivistä ja takista, jotka valmistettiin villaisesta kankaasta – toisin sanoen se oli nykyisen puvun kantamuoto. Aluksi liivissä saattoi olla pitkät hihat ja polvipituus, mutta ajan kuluessa molemmat kutistuivat, kunnes jäljellä oli riisuttu muoto. Kerrosliivi eroaa puvunliivistä yksikertaisesti. Edellinen on tarvittaessa ulkovaate, jälkimmäinen taas takin alle jäävä sisävaate. Siispä kerrosliivin materiaali on yleensä ollut paksua villaa, nahkaa tai jotakin toista vahvaa, säänkestävää ainesta. Vaatteen leikkaus on hitusen väljä, jotta keholla on tilaa liikkua. Jos vuorin ja kankaan välissä on topattu, lämmin eriste, käsissä on toppaliivi.

Kerrosliivi_Keikarissa

Taatusti maineikkain kerrosliivi on ruskeasta nahkasta valmistettu jerkin-malli, jonka Britannian armeija asetti osaksi soturiensa univormua Ensimmäisen maailmansodan aikana. Niiden helma oli tavallista pidempi ja yläosa leikattu korkealle rinnan ylle, vuorina toimi vahva khaki-villa. Nahka-jerkin toimi lämpimänä ja vahvana kerrospukeutumisena, joka palveli juoksuhaudoissa Euroopan ympäri. Sodan jälkeen valtavat määrät jerkineitä päätyi siviilien ylle, kun armeija tyhjensi varastonsa, ja niistä muodostui pienimuotoinen tyyli-ilmiö. Kun maailmansodan toinen osa saapui, nahkaiset kerrosliivit palasivat käyttöön, ja ilmestyivät jälleen siviileiden harteille rauhan myötä.

Suomen arvaamattomassa ilmastossa kerrosliivi on erinomaisen hyödyllinen ympäri vuoden. Kevyt, ohut ja mukava liivi mahtuu pieneen tilaan ja tarjoaa lisälämpöä mökki-iltoihin, tuulisiin päiviin, järville ja merille. Se myös toimii yksityiskohtana tai kontrastina lukemattomissa asukokonaisuuksissa, ja tehostaa kevyen päällystakin suojaa. Erityisen suosituiksi ovat muodostuneet untuvaliivit, joiden toppaus on hyvin kevyt ja silti lämmin. Toki kelpo neule ajaa saman asian eristyksen puolesta, mutta ei suojaa yhtä hyvin sateelta tai ravalta. Kerrosliivi on säilyttänyt suosionsa usean vuosisadan ajan, sillä se on loputtoman kätevä.


3-roll-2 -leikkaus

0

April 10, 2016 by Ville Raivio

3-roll-2 -leikkaus on omintakeinen ilme, jota erityisesti amerikkalaiset vaatevalmistajat ovat suosineet irtotakeissa ja puvuntakeissa, harvemmin myös päällystakeissa. 3/2-takissa on kolme nappia miehustassa, mutta näistä vain kaksi on kaavoitettu sulkeutumaan. Aikoinaan kaksi ylintä saattoi sulkea, mutta tämän päivän malleissa ainoastaan keskimmäinen kiinnitetään. Ylin, kolmas napinreikä on koristeellinen ja ommeltu kauluksen alimmalle kohdalle. Lisäksi takki prässätään siten, että kaulus kaartuu keskimmäiseen nappiin. Tekstinä selitys on tietysti hieman sekavaa, mutta tällaisen takin nähtyään mallin muistaa kyllä. Brooks Brothers, USA:n vaikutusvaltaisin miesten vaatettaja, on kertonut arkistojensa perusteella enemmän leikkauksen historiasta. BB:n mukaan erikoinen malli syntyi 1900-luvun alussa, kun nuoret ylioppilaat päättivät joukolla prässäyttää kolminappiset takkinsa kaksinappisen näköisiksi. Tänä aikana kaksinappinen takki oli niin sanotusti suurta muotia, mutta nuorilla ja nälkäisillä opiskelijoilla ei ollut varaa uusia koko kaappiaan. Höyryn ja raudan avulla kolmenappinen kuitenkin muokattiin toimimaan kuin kaksinappinen. Oppilaiden esimerkistä BB otti leikkauksen käyttöönsä myös valmisvaatteissa – ja malli levisi ympäri maan.

3-roll-2_leikkaus_Keikarissa

3-roll-2 -takki on yhtä passeli kuin muutkin mallit, mutta ylimääräisen napinreiän vuoksi se on vähemmän pelkistetty eli vähemmän muodollinen kuin muut. Leikkausta näkee 2000-luvulla harvoin eurooppalaisten vaatettajien valikoimassa. Kenties syy on perinteiden, sillä Amerikassahan takki syntyi, sai suosion, ja pojat vain seurasivat isien esimerkkiä. Erityisesti Ivy League -tyylisuunnassa leikkaus on olennainen osa puvuntakkia tai irtotakkia. Atlantin toiselle puolen leikkaus levisi turistien kautta, mutta syystä tai toisesta ei saanut yhtä suurta suosiota kuin USA:ssa. Brooks Brothers valitsi 3/2-leikkauksen myös legendaariseen #1-pukuunsa, josta muodostui yksi USA:n eniten myydyistä malleista. Vakain mielin leikkausta voi siis kutsua yhtä amerikkalaiseksi kuin omenapiirasta, farkkuja, T-paitaa ja vapaata markkinataloutta.

Kuva: Mr Lauri Hilliaho


G. Bruce Boyer: True Style

0

April 3, 2016 by Ville Raivio

True Style on amerikkalaisen tyylijournalisti G. Bruce Boyerin viimeisin kirja. Tarkemmin se on päälle kahdensadan sivun kokoelma esseitä, jotka kertovat kymmenien vaatekappaleiden, asusteiden ja tyylisuuntien historiasta, muutoksesta ja hienouksista. Viime vuonna julkaistu teos sisältää eri lehdissä aiemmin painettuja tekstejä sekä uusia kynäilyjä, joiden aiheet vaihtelevat solmukkeista denimiin, tuoksuista vaatehuoltoon ja vaatekappaleiden yhdistelystä shortsien kautta kesäkankaisiin. Kaikenlaisia tyylioppaita löytyy jo kymmenittäin, mutta Boyeria on syytä lukea, sillä hänen taustansa yliopistolehtorina ja englannin kielen opettajana tekevät eron. Samoin tekevät hänen mittava lähdeteosten yksityiskirjastonsa, vuosikymmenien kokemuksensa ja historiallisten taustojen selvityksensä. Toki erikoistumisella on miinuksensa, sillä kirjassa ei ole juuri lainkaan kuvitusta, joten hätäiselle se ei sovi. Samoin englantia tulee lukijan osaaman, sillä käännöstä ei ole luvassa.

G._Bruce_Boyer_True_Style_Keikarissa

Esseissään Boyer muistuttaa lukijaansa niin sanotuista klassisen pukeutumisen säännöistä, mutta ei ole niiden suhteen armoton. Ajat muuttuvat ja 2010-luvun vapaus on omalla tavallaan rikkaus, sillä mielikuvitus voi nyt laukata eri tavoin kuin ennen. Samalla vapaus on harmi, sillä eri tilanteet vaativat erilaisia asuja, ja juhlavammat tamineet suunnitellaan, leikataan ja valmistetaan eri tavoin kuin löysät ja helpot löhöasut. Kun tutustuu kirjan tekstien kautta yksityiskohtiin ja vaatekappalaiden käyttöön, työ- tai juhla-asujen ymmärrys laajenee ja toivon mukaan itseluottamus nousee. Muista tyylikirjoista poiketen Boyer tarjoaa myös tärppejä. Teoksen lopussa on lyhyitä esittelyjä toisista tyylikirjoista, jotka GBB kokee hyödyllisiksi, kattaviksi, historiallisesti sivistäviksi tai lähdekirjoina ylittämättömiksi. Lopuksi hän on listannut esseiden lähteitä, joista löytyy lisää kiintoisaa ammennettavaa lukijalle, joka jaksaa kysyä, miksi? Kokonaisuutena True Style täydentää kirjoittajan trilogian, jonka aiemmat osat ovat Elegance sekä Eminently Suitable. Nämä sopivat jokaiselle tyylistä kiinnostuneelle miehelle, joskin kaikkien kuvitus on ohut, joten perusteet on hyvä osata ennen kuin lähtee uudelle matkalle Boyerin seurassa.


Flanellipaita

0

March 27, 2016 by Ville Raivio

Yksinkertaista: flanellikankaasta valmistettu paita on flanellipaita. Itse kangasta on kudottu Britanniassa jo neljän vuosisadan ajan, ja aluksi se oli kodintekstiilien sekä alusvaatteiden materiaali. Kauluspaidoissa sitä käytettiin vasta 1800-luvulla ja tällöinkin vain mahdollisimman epämuodollisissa malleissa, kuten retkeilypaidoissa. Kun vuorikiipeily urheilulajina syntyi 1850-luvulla, flanellipaidoista tuli yleinen osa retkikuntien varustusta. Samoin työpaidoissa karkea, paksu ja lämmin flanellivilla oli arvossaan, sillä se piti työläisen lämpimänä myös kastuessaan. Stereotyyppinen mielikuva tukkijätkästä syntyi aikakaudella, jolloin kookkaat ja värikkäät ruudukot olivat yleisiä kankaita: näin työmies erottui paremmin metsässä, eikä jäänyt yhtä herkästi kaatuvan puun alle.

Flanellipaita_Keikarissa

Patikoijat, kalastajat sekä metsästäjät ovat aina nauttineet flanellin lämmöstä, niitä on myös suosittu osana univormuja sekä urheiluasuja. Yleisiä yksityiskohtia ovat olleet kookkaat rintataskut, joiden säilytystila on yhä avuksi. Flanellipaidan kaulus on aina ollut mahdollisimman pehmeä, sillä solmiottomana sen ei tarvitse edustaa. Jossakin välissä historiaa flanellipaitojen yleisin materiaali vaihtui villasta puuvillaan, kaiketi jälkimmäisen halvemman hinnan vuoksi. Erityisesti kirkkaanpuna-musta buffalo-ruudukko, joka tunnettiin alun perin Rob Roy MacGregor -tartaanina, on flanellipaitojen ikoni.

Flanellipaitaa ei voi mainita ilman mainintaa 1990-luvun amerikkalaisista laulu- ja soitinyhtyeistä, jotka levyttivät grungea. Nirvanan, Sound Gardenin, Alice in Chainsin, Pearl Jamin ja Stone Temple Pilotsin kaltaiset poppoot suosivat värikkäitä, löysiä ja huokeita flanellipaitoja, jotka saivat yhtyeiden suosion myötä uuden nosteen. Ennen grungen aikakautta flanellipaita oli lämmin ja mukava vapaa-ajan tai liikunnan vaate, mutta media muutti pelin. Kun paidoista tuli niin sanotusti muodikkaita, suunnittelijat loivat niistä myös hyvin kalliita silkki- tai kashmirversioita, joiden idea oli täysin vastakkainen kuin aggressiivisten muusikoiden tai konstailemattomien työläisten.

Flanellipaita_Keikarissa2

2000-luvulla paita on muuttunut yhä, sillä jotkin vaatetehtaat ovat ryhtyneet valmistamaan pukupaitoja, joiden kangas vain sattuu olemaan flanellia, kun muut yksityiskohdat ovat edustavia. Näin flanellipaita on kulkenut epämuodollisesta ääripäästä toiseen. Silti tämä paita on niitä harvoja klassikkoja, joissa värikkyys, jopa räikeys, on osa perinnettä ja oletusarvo. Toki loppukevääseen ja kesään se on turhan hiostava, mutta paidan lämpö ja pehmeys ovat yhä jokaisen viimapäivän pelastus.


Aamutakki

0

March 20, 2016 by Ville Raivio

Aamutakki (engl. dressing gown) on väljä, kevyt ja mukava pyjaman tai oloasun päällinen. Pukineen kantamuoto on kaukaisen Persian hovivaatteissa, jotka kantautuivat aina Eurooppaan asti Silkkitien ja diplomaattien matkassa. Niiden innoittamana 1700-luvulla syntyi banyan – korea, pitkä ja väljä oleskelutakki, jota käytettiin kotosalla. Se leikattiin T-kirjaimen muotoiseksi ja valmistettiin mieluusti koristeellisesti kuvioidusta silkistä vaurauden merkiksi. Aluksi asussa ei ollut nappeja, vaan se vyötettiin ylle ja hihoja käärittiin taaksepäin, usein olotakin alla oli liivi samasta kankaasta. Myös aikakauden raskas peruukki yleensä riisuttiin kotona ja sen sijalle puettiin säkkimäinen turbaani, joka oli osa banyanin kokonaisuutta. Asussa kelpasi oleskella, vastaanottaa läheisiä vieraita tai pelata korttia. Ajan kuluessa vaatetta ryhdyttiin valmistamaan yhä enemmän päällystakin näköisenä, vaikka helma oli miltei poikkeuksetta hyvin löysä, ja herrasmiehet suuntasivat myös ulkosalle banyan yllä. Lopulta banyanista muokattiin 1800-taitteessa aamutakki, joka ei kuitenkaan ollut alusvaate, vaan sen alla oli paita ja housut.

Aamutakki_Keikarissa

Ennen kuin nykyaikainen eristys- ja rakennustekniikka sekä keskuslämmitys saapuivat, länsimaiset asunnot olivat poikkeuksetta kylmiä tai vähintään vetoisia paikkoja. Samaten pukujen ja juhlatamineiden sisärakenteet olivat jäykkiä, joten suurin osa herrasmiehistä heitti ne kotona yltään. Yli vuosisadan ajan aamutakki oli tarpeen, jotta palelun vältti, löhöily onnistui — eikä häpäissyt itseään puolialastomana yllätysvieraan saapuessa. Ennen 1920-lukua valtaosa aamutakeista oli ruudukkokuvioisia tai kuviottomia, ja niiden materiaali oli lämmintä villaa tai puuvillaflanellia. Vasta myöhemmin banyan-henkiset räiskyvät kankaat palasivat ylle ja aamutakin vyöstä tai nyöristä muokattiin yhä koristeellisempi. Samoin taskut kasvoivat kokoa kummasti.

Aamutakin yleisin kaulusmalli on ollut pyöreä shaalimalli, joka on tuttu myös erään James Bondin smokeista. Ajan kuluessa vaatteen helma on lyhentynyt, herkät silkkikankaat ovat käyneet harvinaisiksi, ja tänä päivänä harvempi mies edes omistaa aamutakkia. Paljon suositummaksi on tullut kylpytakki, jonka pelkistetty froteekangas poistaa kosteuden suihkun jälkeen, on kätevä puhdistaa ja kestää käyttöä hyvin. Kun asunnotkin ovat yhä lämpimämpiä ympäri Euroopan, aamutakin suosio on romahtanut, eikä sitä olennaiseksi vaatteeksi voi nimittää, sillä ilmankin pärjää. Silti aamutakki vetoaa vintage-henkiseen pukeutujaan sekä mieheen, joka nauttii tyylikkäästä löhöilystä.


Lukijakysely yhä avoinna

0

March 17, 2016 by Ville Raivio

Vielä 20.3. asti on aikaa osallistua Keikarin lukijakyselyyn ja kenties voittaa lahjakortti Herrainpukimon mittapaitaa varten. Jokainen vastaus on hyödyksi.

 


Alpakkavilla

1

March 13, 2016 by Ville Raivio

Alpakka on samannimisen otuksen villaa, joka poikkeaa lampaanvillasta monin tavoin. Tämä kamelieläin on peräisin Perun, Bolivian, Chilen ja Argentiinan vuoristoilta, joilla se jalostettiin ihmisen apuriksi jo viisi vuosituhatta sitten, mutta paleoantropologit uskovat ihmisen käyttäneen alpakkaa jo 4000 vuotta ennen kesytystä. Nykyisin alpakoita kasvatetaan ja jalostetaan ympäri maailman. Luonnostaan alpakat kasvattavat turkkinsa yli 20 ruskean, harmaan ja mustan värissä – muut värit saadaan värjäämällä. Yksittäiset kuidut ovat jopa 20 – 30 senttisiä, sileitä, hienoja sekä aaltoilevia. Alpakoiden villaa on aina pidetty arvossa, eikä eläimiä ole kasvatettu juhdiksi tai ruoaksi, vaan turkisten ja kuidun vuoksi. Ääriesimerkkinä Inkat varasivat materiaalin vain kuninkaallisten käyttöön. Toisin kuin lampaanvillssa, alpakassa ei ole lainkaan lanoliinia, villarasvaa, eikä sen pinnassa ole kookkaita suomuja. Tämän vuoksi materiaali sopii hyvin heille, joilla on tavanomainen villa-allergia. Alpakkakuitu on sisältä ontto, joten kehon lämpö varastoituu sen sisälle, ja villa lämmittää tehokkaasti myös ohuissa vaatteissa.
Alpakkavilla_Keikarissa
Klassisessa pukeutumisessa alpakkaa on käytetty esimerkiksi päällystakkien villavuorissa, joiden pinta harjattiin pehmeälle ja lämpimälle nukalle. Ennen kuin lämmitetyt henkilöautot yleistyivät jokamiehen välineinä, alpakkavuori oli suureksi hyödyksi kaikissa kylmissä ilmastoissa. Näiden suosio oli suuri 1950-luvulla. Samoin alpakkaneuleet ja -kaulaliinat ovat pitäneet viimaa poissa ja lämpöä yllä. 1920-30 -lukujen aikana alpakkaa lisättiin pukujen puuvillakankaisiin. Pelkästä alpakasta valmistetuissa vaatteissa on kiiltelevä pinta. Erityisesti alpakkaa on käytetty sekoitekankaissa ja -langoissa, joissa se tuo lisälämpöä ja pehmeyttä, mutta ei tee vaatteesta kiiltelevää tai kallista. Alpakka on melko lailla yhtä vahva materiaali kuin lampaanvilla, mutta sitä käytetään harvoin pukujen tai villakangastakkien materiaalina.


Lukijakysely 2016

0

March 8, 2016 by Ville Raivio

Usean vuoden jälkeen on aika uuden lukijakyselyn. Kaikkien sähköpostinsa ilmoittavien vastaajien kesken arvotaan yksi 120 euron arvoinen mittapaitalahjakortti Turun ainoaan oikeaan Herrainpukimoon. Kysymyksiin voi myös vastata täysin anonyymisti. Kyselyyn vastaamisesta on hyötyä usealle. Tulokset kertovat, millaisia miehiä kiinnostaa laatu ja kauniimpi elämä, ne toimivat AMK-projektin hyväksi lähdemateriaalina ja samalla ne myös auttavat minua tulevien juttuaiheiden juonimisessa.

Kysely 2016


Albert-tohveli

0

March 6, 2016 by Ville Raivio

Albert-tohveli (engl. Albert slipper) on nöyrän kotitohvelin kantamuoto, jonka päällinen on samettia ja nahkapohja mahdollisimman ohut. Yleisiä koristeluja ovat omistajan nimikirjaimet, sukuvaakuna tai suvun symboli, jotka aikoinaan koruommeltiin jalkapöydän ylle, mutta nykyisin ommellaan koneilla. Samoin yleinen on tikattu silkkivuori tai päällisen laitoja kiertävä koristereuna. Kärjen muoto on miltei poikkeuksessa pyöreä ja pullea, kaiketi tilavuuden eli mukavuuden ehdoilla, ja kengän kieli ulottuu korkeammalle kuin avokengissä yleensä. Ennen kuin tämä muoto syntyi, herrasmiehen vakiojalkineet päivisin olivat ratsastussaappaat tai solkikengät. Juhlavaatteiden kanssa jalkaan puettiin tohvelit, joiden materiaali oli sileää tai kiillotettua nahkaa. Useimmissa maissa jalkineita ei riisuttu sisätiloissa, mutta kotosalla saappaat olivat turhan raskaat, eikä juhla-asu kuulunut päivään, joten Albert-tohveli syntyi kevyeksi, siistiksi ja mukavaksi kotikengäksi. Kun säätyläiset yhä pukeutuivat illalliselle, samettitohveli oli yleinen näky kotikutsuilla. Nimensä tämä kenkätyyppi sai 1840-luvulla kuningatar Viktorian Albert-puolisolta, joka näytti hienostolle esimerkkiä uuden jalkineen käytössä.

Albert-tohveli_Keikarissa

Viimeistään 1930-luvulla Albert hyväksyttiin myös juhlapukineeksi ja sopivaksi smokki-iltamiin kotona tai klubilla. Ajan myötä tämäkin rajoitus lientyi ja Alberteja on näkynyt satunnaisesti myös virallisilla kutsuilla. Perinteisesti juhlakengät ovat mustat ja kiiltonahkaa tai vahvasti kiillotettua vasikkaa, joten Albertit ovat vähemmän muodolliset. Kenkätyyppiä valmistetaan kaikissa sateenkaaren väreissä, joista musta on se varmin iltatilaisuuden kaveri. Kotikäytössä rajoituksia ei ole, juhlissa on parempi pelata varman päälle. Sametti ei ole kummoinen kenkämateriaali, joten Albertit eivät kestä rymykäyttöä, vaikka hiostavatkin vähemmän tanssiessa. Myös niiden silkinohut ulkopohja ei juuri kestä katukäyttöä. Valtaosa malleista valmistetaan liimaamalla, joten niiden pohjia ei voi juuri jälkikäteen vaihtaa. Näistä syistä Albert toimii yhä parhaiten alkuperäisessä tarkoituksessaan siistinä kotitohvelina, joka pitää jalat lämpimämpinä kylmällä lattialla. Jos ne palvelevat kevyesti ja tyylikkäästi myös harvinaisissa kodin tai klubin smokki-illoissa, sen parempi.


Handmade Shoes for Men

5

March 6, 2016 by Ville Raivio

Handmade Shoes for Men on jokaisen kenkämiehen kirja. Vuonna 1999 englanniksi julkaistu teos on unkarilaisen kenkämestari László Vassin ja kustantaja-kirjailija Magda Molnárin yhteistyö, joka tekee kunniaa käsityölle ja laadulle. Noin 200 sivua ja päälle tuhat valokuvaa kertovat aidosti käsintehtyjen jalkineiden työvaiheista, historiasta, yksityiskohdista ja rakenteista. Valtaosa kuvista on luonnollisesti Vassin kenkäverstaalla napattuja, mutta työvaiheet ovat samat kaikissa vastaavissa pajoissa, jotka eivät ole korvanneet ihmisen kättä koneen rattailla. Suurin osa käsityöläisen reunoskengistä vaatii noin 30-40 tuntia työtä. Tämä on nopea ja helppo todeta, mutta kirja selventää, miten paljon vaivaa onkaan nähty yksin materiaalien valmistukseen ennen kuin jalkineen pariin päästään. Jos asiakas haluaa myös ikiomat lestit, työmäärä kasvaa 10-20 tuntia. Luonnollisesti kaikki tämä vaivannäkö sotii nykyistä teollisuutta vastaan, joten perinteiset kengäntekijät ovat pieni, erikoistunut joukko, jonka täydellisyyden tavoittelu on kuin sotaa tuulimyllyjä vastaan.

Handmade_shoes_for_men_Keikarissa

Handmade Shoes for Men -kirjan lukijalle selviää, miksi Brannock-laite on verraton keksintö, miten monimutkainen rakennelma ihmisjalka onkaan, miksi lestin tulee aina tulla ensin, miten puolikas oxford eroaa siipikärjysmallista, miksi täysnahkarakenne on jalalle terveellisempi, miksi reunos pidentää jalkineen käyttöikää – ja miksi kunnon jalkineesta on reilua maksaa enemmän. En ole löytänyt perinpohjaisempaa, kätevämpää ja helpommin ummikolle avautuvaa kirjaa miesten klassisista jalkineista, joten juuri tämä on sellainen klassikko, joka ei turhaan vie tilaa kirjahyllystä. Harmillisesti teosta ei ole vielä suomennettu, joten saksaa tai englantia tulee lukijan osaaman. Joka osaa, ei kirjan luettuaan enää katsele jalkineita samalla tavoin kuin ennen.


Ruskea puku

2

February 28, 2016 by Ville Raivio

Ruskea puku on suotta turhan harvoin nähty ilmestys. Se muuttui hitaasti tällaiseksi, kun vapaa-ajan asut kevenivät 1960-luvulta alkaen. Samalla toimistot siirtyivät vastakkainasettelun aikaan: puvuista joko luovuttiin tai sitten asut vaihdettiin tummaan pukuun, jolloin harmaat ja siniset värit löivät muut. Puvun nykymuodon historia ulottuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin se oli maaseudun ja urheilun vapaa-ajan asu. Tällöin myös ruskea pukukangas oli ahkerasti käytössä, sillä siinä ei rapa näkynyt yhtä ikävästi kuin tummissa väreissä. Samalla se sopi mainiosti yhteen muiden maan värien kanssa. Hitaasti puku yleistyi myös kaupungeissa ja lopulta sen tumma versio syrjäytti muut hienot päiväasut 1920-luvulla. Silti ruskea puku oli suosionsa huipulla vasta 30-luvun Amerikassa, jolloin kankaat olivat paljon värikkäämpiä kuin nykyisin. Erityisesti vaatetehtaat markkinoivat ruskeaa pukua ahkerasti muodikkaana, siistinä ja hienona pukineena. Suosittu uusi väri oli hiilenruskea, sekoitus tummanharmaita ja ruskeita lankoja. Britannian puolella tapakulttuuri säilyi jäykempänä kuin muualla, eikä ruskea puku lyönyt läpi kaupungin kadulla yhtä nopeasti.

Ruskea_puku_Keikarissa

Aina suureen sotaan päättyneen 30-luvun jälkeen ruskean puvun suosio on laskenut selvästi, mutta värikäs 70-luku toi sen taas harteille. Erityisesti täytyy mainita muuan Ronald Reagan, joka toimi Kalifornian kuvernöörinä 8 vuoden ajan ennen kuin hänet löydettiin presidentin pätkätyöhön. Toisin kuin valtaosa ajan eliitistä, Reagan suosi ruskeaa pukua useissa päivätilaisuuksissa ja samalla elvytti sen suosiota. Oma lukunsa on Italia, jossa ruskea puku on kaiketi yleisempi kuin missään muualla, leikkauksesta tai värisävystä riippumatta. Maasta ja kulttuurista huolimatta asua käytetään liki samoin kaikkialla. Iltajuhlissa, diplomatiassa, politiikassa, laissa ja pankkitoimessa sitä näkee harvoin. Pukukoodittomissa toimistoissa se voi toimia siistinä arkiasuna, jos tumma puku on turhan jäykkä. Toki yksityiskohdat, materiaalit ja leikkaukset myös vaikuttavat kokonaisuuteen: pelkistetty, villainen ja tummanruskea puku on aina edustavampi kuin pellavainen, koristeltu vaaleanruskea versio. Kun asut ovat keventyneet entisestään 2000-luvun saavuttua, ruskea puku on juuri sopivasti juhlan ja arjen välissä. Tämä pukine on omanlaisensa.


Desert boots -kengät

2

February 14, 2016 by Ville Raivio

Aavikkosaapas (engl. Desert boots) on nilkkapituinen kenkätyyppi, joka valmistetaan perinteisesti mokkanahkasta kahden metallisen nauhareiän ja raakakumipohjan kera. Tämä varsikenkä syntyi tiettävästi Kairossa, kun Etelä-Afrikan sotilaat teettivät hajonneiden velttikenkiensä tilalle uusia pareja. Näppärät egyptiläiset ompelivat karkeaa mokkaa kiinni paksuihin raakakumipaloihin – ja homma oli selvä. Jalkineella oli useita etuja. Se oli helppo, nopea ja halpa valmistaa, metallinen rauhareikä suojeli päällistä kulumalta, mokkanahka oli kestävää ja viileämpää kuin sileä päällisnahka, lisäksi raakakumi tarjosi hyvän pidon aavikolla. Lopuksi päällisessä oli vain pari saumaa, joten se muotoitui erinomaisesti jalan muodon mukaan. Kun liittoutuneet ja akselivallat taistelivat Afrikan herruudesta ja siirtomaista Toisen maailmansodan aikana, vuodet 1940-1943 kestäneet toimet nimettiin Pohjois-Afrikan rintamaksi. Kampanjan aikana aavikkosaapas oli brittiupseerien vakiokenkä rintaman kaikilla laidoilla.

Desert_boots_Keikarissa

Sota on tunnetusti ollut yksi suurimmista miesten pukeutumiseen vaikuttaneista voimista, eikä tämä varsikenkä ole poikkeus. Siviiliin se siirtyi joukolla vuonna 1949, kun muuan Nathan Clark, englantilaisen C.&J. Clark International Ltd. -kenkätehtaan perillinen, toi mallinsa markkinoille. Hän oli aiemmin 40-luvulla palvellut Brittiarmeijan RASC-joukoissa Burmassa, ja siellä äkännyt upseerien jaloissa aavikkosaappaita, joiden karkea päällinen ja tuhti pohja jäivät mieleen. Hänen veljensä Bancroft oli antanut vakoilun Nathanille agendaksi, jotta uusien mallien suunnittelu helpottuisi. Hän työsti prototyyppiä sotakouluaikoinaan, jolloin Clark matkusti myös Kashmirissa asti ja jälleen vilkuili upseerien jalkoja. Silti suurin inspiraatio oli Kairon Vanha basaari, jossa niin moni Brittien 8. armeijan upseeri kävi teettämässä aavikkosaappaat myös vapaa-ajan käyttöön. Clark muisti näkemänsä ja viimeisteli kenkätehtaan uuden mallin piirrokset vaikutteiden pohjalta. Perheenjäsenet Englannista vastasivat kannustavasti, ettei tällainen varsikenkä ikinä myisi.

Clarks,1980s,UK

Palattuaan Englantiin, Nathan Clark kieltäytyi kuuntelemasta kenkätehtaan muita osapuolia ja työsti malliaan yhä. Hänen viimeinen versionsa oli pyöreäkärkinen ja vain kahdesta nahkapalasta leikattu, kovin samannäköinen kuin velttikengät, joita on valmistettu Afrikan eteläisissä osissa 1600-luvulta asti. Clark esitteli jalkineen maineikkaan amerikkalaisen Esquire-lehden muotitoimittajalle, joka mielistyi siihen kovin. Lehti kirjoitti siitä esittelyn, kun aavikkosaapas lanseerattiin USA:ssa vuonna 1950. Kun myyntiluvut myös Euroopan puolella olivat lupaavia, Clark’sin jalkine ilmestyi lopulta Brittimarkkinoille. Jalkineesta muodostui erittäin suosittu ja kadehdittavan ikonin asema on yhä taattu. Tähän päivään mennessä Clark’s on myynyt yli 12 miljoona paria aavikkosaappaitaan, jotka luodaan kaikissa väreissä. Valitettavasti tuotanto on siirretty ulkomaille ja materiaalit ovat halvemmasta päästä, joten Clark’sin alkuperäinen malli ei ole enää se laadukkain. Silti aavikkosaappaan yhdistelmä mukavuutta ja kätevyyttä on tehnyt siitä yhden suurista vapaa-ajan klassikoista, jotka yhdistävät miehiä kaikilla mantereilla.

Kuva: The Lauri Hilliaho


Tamppi

0

February 7, 2016 by Ville Raivio

Tamppi (engl. self-belt, martingale, half-belt) on takin selkään vyötärön kohdalle ommeltu vyöntapainen, joita näkee satunnaisesti myös päällystakkien hihansuissa. Museokokoelmien ja historiallisten teosten valossa tampin kantamuoto syntyi 1800-luvun puolivälin Britanniassa osana Norfolk-takkeja. Ne kiristettiin ylle koko vyötärön kiertävän vyön avulla, sillä nämä metsästysvaatteet suojasivat herrasmiestä Brittilän raa’alta ilmastolta. Ajan myötä vyö kapeni, kunnes tamppi oli syntynyt. Tamppi korostaa miehen vyötäröä, joka on luonnostaan harteita kapeampi, ja samalla saa nuo hartiat näyttämään entistä leveämmiltä. Näin yksityiskohdasta on hyötyä kelle tahansa miehelle, vaikka tamppi onkin miltei kadonnut valmisvaatteista. Suurimman suosionsa aikaa se eli 1900-luvun alusta aina 1940-luvulle asti.

Tamppi_Keikarissa

Pelkistetyimmillään tamppi on vain suorakulmainen pala samaa kangasta, josta takki on valmistettu, mutta hienommissa versioissa on eri leveyksiin vedettävä nappikiinnitys ja käsin ommeltuja, koristeellisia pistoja. Hihansuissa tamppi toimii myös koristeena, mutta nappien avulla se auttaa muokkaamaan hihan ympärysmittaa, mistä on hyötyä erityisesti tuulisena päivänä. Tamppi on aikoinaan lisätty myös vapaa-ajan irtotakkeihin tai pukuihin. Tänä päivänä se on harvinainen näky päällystakeissa, eikä irtotakkien saralla sitä löydä kuin satunnaisista brittiläisistä maaseutuvaatteista. Toisen maailmansodan kangassäännöstely poisti sen valmisvaatteista, ja sittemmin yhä kiihtynyt mukavuudentavoittelu ei ole auttanut asiaa, sillä tamppi lisää valmistuskustannuksia eikä siitä ole käytännön hyötyä. Silti tarkkasilmäisille se on juuri sellainen pala osien summaa, joka tekee kokonaisuudesta enemmän.


Popover-paita

0

January 31, 2016 by Ville Raivio

Historian valossa elämme nuoren paidan aikaa. Nykymallisessa paidassa miehustan napitus jatkuu kaulalta helmaan asti, mutta vuosisatojen ajan miesten paidat yksinkertaisesti vedettiin ylle. Kiinnitys hoitui nyöreillä, langoilla tai muutaman napin avulla – joka tapauksessa paita ei ollut avattavissa. Tämän leikkauksen nimeksi on sittemmin muodostunut popover. Alun perin se oli käytössä sekä juhlapaidoissa että työpaidoissa, mutta 1900-luvun alkupuolella jäykät irtokaulukset jäivät pois käytöstä ja napitus siirtyi alemmas. Muutoksen jälkeen popover-paidat muuttuivat harvinaisemmiksi, ja omintakeisen muotonsa vuoksi vapaa-ajan malleiksi.

Popover-paita_Keikarissa

Amerikkalainen GANT tuli 1960-luvulla tunnetuksi paidoista, joiden napitus loppui puoliväliin rintakehää. Ne täytyi vetää ylle ja tästä teosta muodostui paidan nykyinen englanninkielinen nimi. Yhtiö on valmistanut vuodesta toiseen popover-paitoja, mutta satunnaisesti ja vaihtelevissa mallistoissa. Samoin on tehnyt Ralph Lauren, mutta jälleen satunnaisuus on haitannut paitamallin ystäviä, jotka metsästävät niitä työn ja tuskan kanssa kaupoista. Myös Italian suurin tyyli-ikoni Gianni Agnelli käytti popover-paitoja vapaa-ajallaan ja tyylinjanoiset seurasivat perässä, mutta jostakin syystä suuri yleisö ei ole ottanut mallia omakseen. Suurin suosio katkesi Maailmansotien jymyssä, tämän jälkeen paitaa näki erityisesti USA:ssa osana Ivy League -tyylisuuntaa. Euroopan puolella malli on liki kuollut.

Popover-paita_Keikarissa2

Popover-paidan napitus on lyhyempi, joten malli täytyy leikata hieman väljemmäksi, jotta pukeminen ja riisuminen luonnistuvat. Samalla helman tulee olla tyköistuva, jos paitaa haluaa käyttää housujen ulkopuolella. Nappilistan pituus on ollut valmistajien makuasia, yleensä tämä on vaihdellut kahdesta neljään nappiin. Näitä nappeja ei voi myöskään siirtää vatsan lihoessa, joten popover jää helpommin pieneksi kuin tavanomainen malli. Rajoitteista huolimatta popover tarjoaa miehelle kuin miehelle omintakeisen ilmeen, joka on onnistunut vetoamaan jo muutaman vuosisadan ajan. Harva vaate saavuttaa saman.


Trendhim – miesten korujen ja asusteiden verkkokauppa

0

January 24, 2016 by Ville Raivio

Trendhim on vuonna 2007 perustettu tanskalainen miesten vaatteiden, laukkujen, solmioiden, vöiden, taskuliinojen, korujen sekä muiden asusteiden kauppa. Suomessa puoti on toiminut vuoden ajan. Perustajat Sebastian ja Mikkel olivat alkujaan höyrypäisiä lukiolaisia, joilla oli IT-osaamista ja halu itsenäiseen, pomottomaan työhön, mutta ei juurikaan käytännön kokemusta verkkokaupasta tai asusteista. Kahden vuoden noin 16-tuntisten päivien jälkeen Trendhim seisoi vihdoin jaloillaan. Nuorten jamppojen reaktio menestykseen vuonna 2010 oli järjellinen: he vuokrasivat 200-neliöisen villan firman työtilaksi, varastoksi ja bilemestaksi. Työtavat muuttuivat vuoden jälkeen, kun omistaja päätti myydä talonsa pois miesten alta. Parin muuton jälkeen tilat ovat tänään yhä suuremmat, mutta nykyisin Sebastianilla ja Mikkelillä on myös tilaa pingispöydälle toimistossa ja carting-kisoille varastossa.

Trendhim-verkkokauppa_Keikarissa

Asusteiden lisäksi Trendhim on vallannut alaa myös perinteisen parranajon saralla: höylien ja terien ohella puoti tarjoaa parranpoistoon tarpeita Parkerilta, Prorasolta, Titanilta, Frank Shavingilta, Benjamin Barberilta, ja Kentiltä. Laajan valikoiman lisäksi Trendhim erottautuu kilpailijoista hyvin pitkällä vuoden palautusajalla, joka tarjotaan käyttämättömille tilauksille.

www.trendhim.fi


Pukukooditaulukko

2

January 22, 2016 by Ville Raivio

Erkki Kivijärven mainio Luomakunnan herra – Miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja (1927) on jälleen kääntyillyt näpeissäni. Tällä kerralla uusi löytö oli pukukooditaulukko, jolla on tietysti vähän arvoa tänä päivänä, mutta se onnistui kiinnostamaan ja huvittamaan, joten laitan tämän eteenpäin. Taulukko on 20-luvulta ja kertoo, kuinka tarkka porvarillinen kaupunkilaiskulttuuri oli näissä asioissa myös Suomessa. Kaiketi arjessa joustettiin tämän tästä, mutta säätyläisten työpaikoilla ja juhlissa tarkkuus oli hyve. Yleinen elintaso oli matalampi, joten vaatekaapit olivat pienempiä ja asuja käytettiin kauemmin. Smokit ja muut juhlavaatteet olivat silti yleisempiä kuin tänään, sillä aikoinaan juhla erotettiin tarkemmin arjesta myös vaatetuksen kautta. Luomakunnan herran, jonka Kivijärvi kynäili taiteilijanimellä Bagheera, voi löytää yhä antikvariaateista ja se toimii mainiosti erikoisena dokumenttina Suomesta, joka on kadonnut.

Suomalainen_pukukooditaulukko_vuodelta_1927

Suomalainen_pukukooditaulukko_vuodelta_1927b


Puku tekee miehen?

0

January 19, 2016 by Ville Raivio

Mutu on toki mukavaa, mutta paljon mukavampaa on viitata tutkimukseen, joka vahvistaa omia ennakkoluuloja ja edistää omia tavoitteita. Nämä mielessä jaan ilomielin linkin uutiseen, joka jakaa parisen tutkimusta, jotka kertovat puvun tekevän eron. Paitsi visuaalinen ja semanttinen, tämä ero on jopa kognitiivinen – jos siis arvon tutkijoiden metodeja on uskominen. Kun lukija siis seuraavan kerran etsii sopivaa vahviketta abstraktin ajattelun tehostamiseen, kunnon tumma kampalankakolmiosainen on vähintään kokeilun arvoinen.

http://www.theatlantic.com/business/archive/2015/04/wearing-a-suit-makes-people-think-differently/391802/


DAKS-vyötärö

0

January 17, 2016 by Ville Raivio

DAKS on englantilainen vaatevalmistaja, jonka muuan Simeon Simpson perusti vuonna 1894 Lontoossa. Alun perin S. Simpson -yhtiö toimi räätäliliikkeenä, mutta teollistumisen voimistuessa Simpson päätti nopeuttaa valmistusta uusien koneiden voimalla, ja vaihtaa suuntaa valmisvaatteiden pariin. Kilpailijoista puoti tahtoi erottautua laadulla määrän tai hinnan sijaan. Tavoite kantoi ja DAKS laajensi ympäri Brittein saaria. Valmistajan suurin anti miehille on niin sanottu DAKS-vyötärö, jonka keksi Alexander Simpson, Simeonin toinen poika, vuonna 1934. Hän oli urheilumiehiä, mutta aikakaudella niin yleiset olkaimet eivät taipuneet mukavasti golfissa tai vahvassa harponnassa, ja vyö taas puristi vatsaa, joten uudelainen ratkaisu housujen ylläpitoon oli tarpeen.

DAKS-vyötärö_Keikarissa

A. Simpson päätti lisätä kumiset lätkät DAKS-housujen vyötärön sisäpuolelle, jotta paita pysyisi paikallaan niitä vasten ja housut taas paikallaan vatsaa vasten. Tämä yksin ei riittänyt, joten vyötärönauhan sisälle leikattiin tunneli, jonka sisällä kulki kuminen nauha, joka kiinnitettiin nappeihin. DAKS-vyötärö oli syntynyt, eikä olkaimille tai vöille ollut enää pakkoa, vaikka laihtuisi tai lihoisi. Simpsoi uskoi iskeneensä, tai pikemminkin ommelleensa, kultasuoneen, joten hän päätti myös korkean hinnan uudenlaisille housuilleen, joiden nimeksi tuli DAKS, yhdistelmä sanoista dad ja slacks, siis iskälle omistetut housut. Olihan Alec Simeonin poika ja perheen yrityksen jatkaja.

DAKS-vyötärö_Keikarissa2

Erään James Bondin vyötärömalli filmissä Elä ja anna toisten kuolla

DAKS-vyötärö oli suosionsa huipulla 1930-luvulla ja saapui myös otolliseen aikaan, sillä Toisen maailmansodan seurauksena miehet kyllästyivät joukolla olkaimiin ja valitsivat vyötärölleen vyön, joka oli myös osa univormua. Jos vyökään ei innostanut, uusi nauhavyötärö oli paras ratkaisu. Sittemmin DAKS-malli on muuttunut harvinaiseksi. Kaiketi vöiden monipuolinen ulkomuoto, jota voi vaihdella tilanteen mukaan, on vedonnut enemmän kuin hyvin pelkistetty DAKS. Kumisen vyötärönauhan ansiosta se pysyy kuitenkin mainiosti paikallaan, eikä purista niin kuin vyö tai olkaimet. Useimmiten housujen vyötärön ulkopuolella on kaksi tai kolme nappia, joihin nauhan pään voi kiinnittää. Näin ylläpito jatkuu, vaikka mies laihtuisi tai lihoisi monia kiloja. Nappien paikkaa voi myös siirtää tarvittaessa, joten DAKS-malli on ilman muuta paras ratkaisu hänelle, joka haluaa mukavuutta yli kaiken.

DAKS-vyötärö_Keikarissa3

Bondin ensimmäinen housumalli ensimmäisessä elokuvassa Salainen agentti 007 ja Tohtori No




Copyright © 2013 Ville Raivio






Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari

Aiheet

Arkisto