Keikari.com

Sir Nöel Peirce Coward oli englantilainen näytelmäkirjailija, novellisti, kirjailija, säveltäjä, ohjaaja, näyttelijä sekä laulaja. Hänet tunnettiin nokkelana, äärimmäisen huoliteltuna ja Time-lehden mukaan “yhdistelmänä koppavaa ja hurmaavaa.” Coward oli myös yksi 1900-luvun merkittävimmistä dandyistä ja Oscar Wilden veroinen sukkela sananiekka, joka henkilökohtaisista erikoisuuksistaan huolimatta oli aina yleisön rakastama showmies. On aika tutustua legendaan.

Elämä ja teot

Nöel Coward syntyi 16.12. 1899 Lontoossa pianokauppias Arthur Cowardin ja kotiäiti Violet Cowardin toiseksi pojaksi. Isä ei ollut kaksinen bisnesmies, joten perheen rahapuoli oli jatkuvasti kehnolla tolalla ja toimeentulo vaikeaa. Nöel oli innokas esiintyjä jo lapsena, ja osallistui amatöörikonsertteihin jo 7-vuotiaana. Hän kävi Chapel Royalin kuorokoulussa, mutta ei saanut muutoin juurikaan koulutusta. Tästä huolimatta pieni Nöel oli suorastaan raivopäinen lukutoukka, joka ahmi teoksia omin päin. Hänen onnekseen äiti Violet oli kunnianhimoinen, ja näki aiheelliseksi lähettää pojan tanssikouluun. Nöelin ensimmäinen varsinainen esiintyminen oli näytelmässä The Goldfish, jossa hän esiintyi vuonna 1911.

Tanssikoulun johtaja Charles Hawtrey huomasi pojan kyvyt ja antoi hänelle osan näytelmästä Where the Rainbow Ends. Seuraavat vuodet Nöel esiintyi kymmenissä näytelmissä, baleteissa ja esityksissä ympäri Lontoota. Vuonna 1913 sulokasvoinen nuorukainen päätyi seurapiirimaalari Philip Streatfeildin suojatiksi ja kenties myös rakastajaksi. Tämä esitteli 14-vuotiaan Nöelin tuttavalleen rouva Astley Cooperille ja hänen seurapiiriystävilleen. Mesenaatti kuoli tuberkuloosiin vuonna 1915, mutta rouva Cooper tuki ja kannusti aktiivisesti Nöelia eteenpäin urallaan. Coward oli seuraavina vuosina yleinen vieras rouvan kartanossa. Ensimmäisen maailmansodan ajan nuorikko jatkoi esiintymistä totuttuun tapaan, sillä armeijassa hänet todettiin epäsopivaksi aktiivipalvelukseen tuberkuloositaipumuksen vuoksi. Yhdeksän kuukauden vaihteleva sairastelu päätti lyhyeksi jääneen sotilasuran tehokkaasti.

Vuonna 1918 Coward ryhtyi kirjoittamaan lyhytkertomuksia tukeakseen perhettään taloudellisesti. Hän myi niitä vaihteleviin lehtiin, ja kokeili taitojaan myös näytelmäkirjailijana yhdessä ystävänsä Esmé Wynnen kanssa. Vuonna 1920 Coward esiintyi pääosassa itse kirjoittamassaan näytelmässä “I’ll Leave It To You”. Luomus oli kepeä komedia, josta The Times -lehden kriitikko kirjoitti hyvin suotuisan arvion. 20-luvun alkuaikoina hän myös tapasi Lorn McNaughtanin, josta tuli Nöelin henkilökohtainen sihteeri yli 40 vuoden ajaksi. Vuonna 1921 Coward suuntasi ensi kerran Amerikkaan, etsien tuottajia näytelmilleen. Vaikka tämä yritys ei onnistunut, hän koki Broadway-teattereiden tarjonnan äärimmäisen stimuloivaksi. Vaivalloinen taival Atlantin halki oli loppujen lopuksi ratkaiseva, sillä Broadwayn tahti ja nokkeluudet päätyivät olennaisina vaikuttajina Cowardin tuleviin näytelmiin.

Nöelin ensimmäinen menestysteos oli “The Young Idea”, joka tuli esitykseen Lontoossa vuonna 1923. Huumorinäytelmä sai kovasti suitsutusta kriitikoilta ja toi Cowardin suuremman yleisön tuntoon. Vuotta myöhemmin taiteilija saavutti ensi kerran tuntuvaa taloudellista menestystä näytelmällä “The Vortex”, joka kertoi nymfomaanista seurapiirileidistä ja tämän kokaiiniin koukuttuneesta pojasta. Esitys oli aikanaan shokeeraava, sillä se kuvasi voimakkain kohtauksin seksuaalista itsekkyyttä ja huumeidenkäyttöä yläluokan keskuudessa. Luonnollisesti tämä mässäilevä asetelma kiehtoi yleisöä, joka tungeksi suurin joukoin West Endin teatteriin. Näytelmän esityskuukausien aikana Coward tapasi amerikkalaisen pörssimeklari Jack Wilsonin, josta tuli pian hänen talousvastaavansa ja rakastajansa. Wilson käytti asemaansa varastaakseen Cowardilta, mutta rakastunut taiteilija käänsi toisen posken tälle sekä meklarin juopottelutaipumuksille. Näytelmän suurmenestys nostatti suuren kysynnän uusille Coward-näytelmille sekä Englannissa että USA:ssa.

Vuonna 1925 syntyi klassikon aseman saavuttanut näytelmä “Hay Fever”, jota The Times -lehden kriitikko on verrannut Oscar Wilden näytelmään “The Importance of Being Earnest”. Cowardin komiikka oli siirtynyt uudelle tasolle, sillä naurut eivät enää riippuneet erillisistä jekuista, vaan puhtaasti hahmojen vuorovaikutuksesta. Menestyksellä oli kuitenkin hintansa. Kesäkuussa 1925 peräti neljä Cowardin näytelmää oli pyörityksessä West Endin teattereissa. Hän kirjoitti uusia nopeaan tahtiin, samalla esiintyen vakituisesti sekä omissa näytelmissään että toisten luomissa. Vuonna 1926 Coward kaatui uupumuksesta “The Constant Nymph” -esityksen lavalla, ja joutui pitkälle hermolomalle Hawaijille. Lohtua kuitenkin toi pian saavutettava asema: vuoteen 1929 mennessä Coward oli yksi maailman parhaiten tienaavista kirjoittajista, ja sai hieroa käsiään yhteen nykyrahassa noin kahden ja puolen miljoonan euron vuosittaista tukkua vasten.

1930-luvun suuri maailmanlaajuinen lama oli Cowardille erittäin tuottoisaa aikaa. Hän kirjoitti koko joukon menestyksekkäitä komedioita, draamanäytelmiä sekä omaan tyyliinsä uskaliaita kertomuksia, mutta myös levytti osan tunnetuimmista kappaleistaan. Esimerkiksi “Design For Living” ei koskaan saapunut Englantiin, sillä biseksuaalisuuden ja ryhmäseksin teemat eivät koskaan olisi läpäisseet ajan sensuuria. Näytelmä sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1932. Toisen maailmansodan aikana Coward hylkäsi teatterin ja teki osansa Iso-Britannian puolesta. Hän johti brittien propagandatoimistoa Pariisissa ja tämän jälkeen siirtyi Britannian salaisen palvelun leipiin. Salaisen toimeksiannon mukaan hänen tuli käyttää asemaansa tunnettuna taiteilijana suostutellakseen amerikkalaisia auttamaan Englantia. Myöhemmin paljastui, että Cowardin nimi oli päätynyt saksalaisten mustalle listalle: mikäli Saksa olisi valloittanut Englannin, Coward olisi murhattu H.G. Wellsin ja Virginia Woolfin kaltaisten taiteilijoiden joukossa.

Churchillin mielestä Cowardilla oli suurin arvo brittiläisten sotilaiden viihdyttäjänä, ja pettyneenä näyttelijä-koomikko-laulaja ryhtyi toimeen ja kiersi sotilastukikohtia ympäri maailman. Cowardin sota-aikain kestävin luomus on musta komedia “Blithe Spirit”, jossa novelisti tutkii okkultismia ja palkkaa avukseen meedion. Näytelmää on esitetty tuhansia kertoja sekä Englannissa että USA:ssa. Sodan jälkeen Coward jatkoi uraansa näytelmien, komedioiden, laulujen sekä nokkeluuksien luojana ja esiintyi lukuisissa elokuvissa. Satunnaisia soraääniä lukuun ottamatta hän oli yleisön ja kriitikoiden rakastama nero, jonka homoseksuaalisuudesta vaikenivat kaikki aina Nöelia itseään myöden.

60-luvun loppupuolella Coward kärsi kovin valtimokovettumataudista, joka oli vuosien varrella vain pahentunut. “Suite in Three Keys” -näytelmässä yleisö sai kokea ikääntyneen dandyn, joka kärsi muistikatkoksista. Pian tämän jälkeen hän vetäytyi näyttelemisestä kokonaan, mutta lohtua toi aatelointi ritari Sir Nöel Cowardiksi vuonna 1969. Myöhemmin Coward pääsi myös jäseneksi Iso-Britannian Royal Society of Literatureen. 26.3. vuonna 1973 tällöin 73-vuotias näytelmäkirjailija kuoli kotonaan Jamaikalla sydänkohtaukseen. Hänet haudattiin kolme päivää myöhemmin saaren pohjoisrannikolle. Kaksi kuukautta myöhemmin Lontoossa pidettiin muistojumalanpalvelus, jossa John Betjeman, John Gielgud, Laurence Olivier, Yehudi Menuhin ja muut merkkihenkilöt osoittivat kunnioituksensa edesmennyttä legendaa kohtaan. Myös kuningataräiti Elizabeth teki osansa paljastamalla muistokiven Westminster Abbeyn hautausmaan taiteilijakulmassa. Kuningatar myös paljasti vuonna 1988 Cowardin patsaan Theatre Royalinyhteydessä. Kaiken arvonannon lisäksi vuonna 2006 restauroitu Albery-teatteri nimettiin uudelleen Nöel Coward Theatreksi

Persoona

Nöel Coward oli homoseksuaali, mutta ajan tapojen mukaan asiasta ei puhuttu julkisesti. Taiteilija itse uskoi vahvasti, ettei hänen henkilökohtainen elämänsä kuulunut yleisön tietouteen. Edes 1960-luvulla hän ei suostunut myöntämään julkisesti seksuaalista suuntaumustaan, vaan totesi haastattelussa kuivasti: “Worthingtonissa on yhä muutama vanharouva jotka eivät tiedä.” Tästä huolimatta Coward pyysi sihteeriään Cole Lesleytä kirjoittamaan avoimen elämäkerran jahka taiteilija oli kuollut ja kuopattu. Yleisön janoamia yksityiskohtia nousi aikanaan esiin, kuten Cowardin inho penetratiivista kopulointia kohtaan. Taiteilijan suhteista tärkein oli 40-luvun puolivälissä alkanut kumppanuus etelä-afrikkalaisen näyttelijä Graham Paynin kanssa. Suhde kesti aina Cowardin kuolemaan saakka.

Cowardia ihailtiin ja rakastettiin suuresti anteliaana ja ystävällisenä miehenä, joka tuki erityisesti heitä jotka kohtalon oikusta joutuivat kärsimään. Lukuisia tarinoita on kirjattu siitä, miten hän on maksanut ystäviensä ja tuttaviensa velkoja tai tukenut heitä hädässä. 50-luvulla Coward muutti pois Englannista verosyistä, ja sai osakseen voimakasta kritiikkiä maan lehdistöltä. Hän omisti kodit Bermudasta, Sveitsistä sekä Jamaikalta ja sukkuloi niiden välillä loppuelämänsä ajan. Coward oli poliittisilta mielipiteiltään enimmäkseen konservatiivinen, uskonnollisissa keskusteluissa hän mainitsi agnostisismin. Ääntämyksellisistä syistä Coward kirjoitti etunimensä yläpistein Nöel, mutta lehdistö ei seurannut taiteilijan toiveita.

Dandyn imago

Dick Richardsin elämäkerrassa Nöel Coward kysyy: “Miksi minun aina oletetaan pukeutuvan aamutakkiin, polttavan savuketta pitkässä imukkeessa ja sanovan ‘kultaseni, kuinka ihanaa’?” Vastaus oli itsestään selvä, koska Coward oli luonut itsestään tarkoin punnitun kuvan mediassa. Melko köyhän kaupunkilaisperheen poika oli nuorena päässyt seurapiireihin ja omaksunut yläluokan esteettiset käsitykset. Hän pukeutui aamutakkiin ensi kerran kirjoittamassaan pahamaineisessa “The Vortex” -komediassa ja toisti tämän lukuisissa rooleissa esimerkiksi”Private Lives”- ja “Present Laughter” -näytelmissä.

Välittömästi saatuaan menestystä osakseen Coward ryhtyi siistimään imagoaan: jo varhaisessa lehdistökuvassa taiteilija istuu sängyssä savukkeen ja imukkeen kera. Uransa alussa hän päästi keikaroinnin valloilleen ja pukeutui kuten oletti yleisön haluavan Nöelinsa pukeutuvan. Myöhemmin Coward kuitenkin vähensi pallokuvioisen aamutakin ja imukkeen käyttöä, sillä hän ei halunnut antaa yleisölle aihetta pilkkaan asti. Vuoden 1969 Time-lehdessä todetaan, ettei Cowardin suurin yksittäinen lahjakkuus ollut säveltämisessä, kirjoittamisessa, näyttelemisessä tai ohjaamisessa, vaan henkilökohtaisen tyylikkyyden huokumisessa. Dandy oli dandy myös ilman vaatteita, mutta aivan erityisesti taiten pukeutuneena.

Cowardin omaleimainen lyhyt ja nopea puhetyyli oli peräisin lapsuudesta: hänen kuuro äitinsä pystyi lukemaan huulilta paljon tehokkaammin, kun Nöel lyhensi puhettaan. Tämä puhetyyli myös auttoi Cowardia pääsemään eroon lievästä s-viasta. Taiteilijalla oli menestyksen myötä myös kookas ego, mutta hän kykeni vitsailemaan aiheesta. Eräässä haastattelussa Coward totesi: “Käsitykseni omasta tärkeydestäni maailmalla on melkoisen pieni. Sen sijaan käsitykseni tärkeydestäni itselleni on huomattava.” Kun Time-lehden kirjoittaja pahoitteli 70-vuotiaan Cowardin kymmenien henkilökohtaisten syntymäpäivähaastattelujen määrää, taiteilija totesi: “En suinkaan ole pahoillani. Aihe kiehtoo minua.”

Aina moitteettomasti esiintynyt Coward oli päättänyt haluavansa elämältä vain parasta. Vauraus, kontaktit, vaikutusvalta ja suosio takasivat kaiken tämän, mutta mukana tuli ilkeämielinen englantilainen lehdistö sekä yleisön asettamat paineet. Vaikka homoseksuaali taiteilija sai elää vailla kahnauksia, alituinen inhottuun vähemmistöön kuulumisen paine ei suinkaan helpottanut elämää. Sir Nöel Coward oli huomattavan tuottelias viihdetaiteilija, jota rakastettiin erityisesti Amerikassa ja Englannissa. Hänen henkilökohtainen elämäntyylinsä, karismansa, hienostuneisuutensa ja nokkeluutensa tekevät Cowardista 1900-luvun Oscar Wilden, jonka merkitys teatterimaailmassa tuntuu yhä.

Cowardin näytelmiä:

• The Last Chapter (Ida Collaborates) (1917)
• Woman and Whisky (1918)
• The Rat Trap (1918)
• I’ll Leave It to You (1920)
• The Young Idea (1922)
• Sirocco (1921)
• The Better Half (1922)
• The Queen Was in the Parlour (1922)
• Weatherwise (1923)
• Fallen Angels (1925)
• The Vortex (1924)
• Hay Fever (1925)
• Easy Virtue (1925)
• Semi-Monde [alun perin nimeltään Ritz Bar] (1926)
• This Was a Man (1926)
• The Marquise (1927)
• Home Chat (1927)
• Private Lives (1930)
• Post-Mortem (1932)
• Cavalcade (1931)
• Design For Living (1933)
• Point Valaine (1934)

• Tonight at 8:30 (1935/36)
• Present Laughter (1939)
• This Happy Breed (1939)
• Blithe Spirit (1941)
• Peace In Our Time (1947)
• Long Island Sound (1947)
• South Sea Bubble [julkaistu USA:ssa nimellä Island Fling], (1951)
• Relative Values (1951)
• Quadrille (1952)
• Nude with Violin (1956)
• Volcano (1957)
• Look After Lulu! (1959)
• Waiting in the Wings (1960)
• Suite in Three Keys: A Song at Twilight; Shadows of the Evening; Come into the Garden, Maud (1966)
• Star Quality (1967)

Cowardin musikaaleja sekä sävelmiä:

• London Calling! (1922, 1923)
• On With the Dance (1924, 1925)
• This Year of Grace (1927, 1928)
• Bitter Sweet (1928, 1929)
• Words and Music (1932)
• Conversation Piece (1933)
• Operette (1937)
• Set to Music (1939)

• Sigh No More (1945)
• Pacific 1860 (1946)
• Ace of Clubs (1949)
• After the Ball (1953)
• Sail Away (1959–61)
• The Girl Who Came to Supper (1963)
• Oh, Coward! (1972)
• Cowardy Custard (1972)

Cowardin tunnetuimpia kappaleita, jotka hän on säveltänyt ja/tai sanoittanut, ovat:

• “Mad About the Boy“
• “I’ll See You Again“
• “Mad Dogs and Englishmen“
• “If Love Were All” (Bitter Sweet)

Tänä päivänä Cowardin perintöä pitää yllä The Nöel Coward Estate, joka hoitaa myös taiteilijan sivustoa osoitteessa www.noelcoward.com. Herran televisiotaltiointeja voi tarkastella Youtubessa linkin takana.

Tekijänoikeudet estävät kuvien lataamisen, mutta linkitys toimii. Ohessa Nöel:

Nuorena

Sivulta

Savukkeella

Aavikolla

Polo-takissa

Ikämiehenä