Keikari.com

Euroopassa on eräs tehdas, joka on hyvin suosittu miesten vaatettajien keskuudessa. Kutsuttakoon paikkaa vaikkapa nimellä F. Tehdas on toiminut vuosikymmeniä ja se on ranskalaisen osaamisen rakentama. Sijaintinsa ansiosta se nauttii alhaisista tekstiilialan palkoista, jotka tehtaan valtiossa on sopiviksi päätetty. Sopivan laadun, suuren valikoiman ja luotettavuuden avulla F on rakentanut hienon maineen. Se taitaa miesten vaatteet, mutta tehdasta ei tunneta nimellä. Se ei ole vaatteiden tavaramerkki vaan erikoistunut ulkoistettuun tuotantoon. Käytän siis tehdasta esimerkkinä päivän tekstissä, koska se kertoo niin kätevästi ajastamme.

F on siis kelpo vaatettaja, jonka avulla on helppo kokeilla siipiään miesten vaatteiden parissa, sillä ulkoistamalla välttää suurimmat stressit. Muutoinhan täytyisi perustaa verstas tai tehdas: etsiä sopiva sijainti, tontti, vertailla kustannuksia, hankkia kasa koneita, kouluttaa ompelijat, luottaa viranomaisiin, ja maksaa kimppu veroja. Kaikki hidasta ja kallista ja epävarmaa. Useimmiten miljoonien eurojen sijoitus. Ulkoistamalla yritys maksaa helpoimmillaan vain vaatteista, jotka teettää toisella.

Myös Suomessa on kimppu vaatefirmoja, jotka käyttävät F:n palveluksia. Seurauksena ne saavat tietyt leikkaukset, kankaat, laadun ja lopputuloksen. Tässä kohdin harmi alkaa – ainakin minulle, joka seuraan vaatekauppaa intohimoisena sivustakatselijana. Kun firmat käyttävät samaa valmistajaa, erot jäävät pieniksi. Jos kurjin tuuri kävisi, kahdessa kaupassa olisi sama tuote, jonka näkyvin ero on logo vuorikankaassa. Jos tämä esimerkin tilanne toteutuisi, suurin ero ei olisikaan vaatteessa vaan mielikuvassa.

Miesten vaatekauppa on nimittäin 2000-luvulla, jollei aiemmin, muuttunut mielikuvien kaupaksi. Kauppakorkean puolella puhuttaisiin “brändistä”, mutta inhoan tuota sanaa. Mielikuva on suomea, eikä tunnu suussa yhtä laskelmoidulta. Kymmenet tai sadat pienet, keskisuuret tai suuret yritykset ovat ulkoistaneet osan tai valtaosan tuotannostaan F:n harteille. Kun kankaat, leikkaukset, viimeistely ja lopputulos ovat kovin samanlaisia, asiakas ei saa merkittävästi muista eroavia vaatteita. Hän maksaa mielikuvista. Siis mainoksista, joita julkaistaan kiiltäväpaperisissa lehdissä. Liiketiloista, jotka usein sijoitetaan kalliiden kortteleiden keskelle. Asiakaspalvelijoista, joita suurissa liikkeissä riittää. Koreista pahvipakkauksista, joita jotkut säilyttävät vuosia.

Toisin sanoen asiakas päätyy maksamaan enemmän kaikesta muusta paitsi vaatteesta. Näin käy, vaikka hän haluaa ensisijaisesti vaatteen – vaikkapa puvun juhliin, talvikengät pakkaselle, pellavaa ylle helteitä vastaan. Miestenvaatefirmojen, jotka eivät omista tehdasta tai verstasta, tulee 2000-luvulla erottua mielikuvien avulla. Tämä on aikamme kuva. Olen myynyt vuosien varrella vaatteita kymmeniltä, sadoilta vaatefirmoilta. Erittäin harva niistä erottuu leikkauksen tai materiaalien tai vaatemalliensa avulla. Usea kuitenkin omistaa tehtaansa, jolloin lopputulos on yksilöllisempi. F on varmasti valmistanut koko kasan niistä takeista tai kauluspaidoista tai puvuista, joita käsieni läpi on kulkenut. Niiden työnjälki on hyvää ja materiaalit samaten. Ne kuitenkin yleensä tuntuvat F:n vaatteilta – eivät sen yrityksen, jonka logo vuoriin on sillä kerralla ommeltu.

Suurin esimerkki, jonka voin jakaa ulkoistamisen saralla, on Ralph Lauren. Konserni on sentään avoin asian suhteen: he myöntävät selkeästi, ettei RL omista yhtään vaatetehdasta. Vuonna 2024 RL myi maailman ympäri päälle 6.5 miljardin dollarin arvosta vaatteita, eikä omista yhtään valmistuspaikkaa, vaikka varaa hankintoihin olisi. Sen sijaan yritys on ulkoistanut tuotantonsa päälle 700 tehtaaseen, joista yksikään ei valmista enempää kuin 4 % valikoimasta. Lähes kaikki valmistetaan länsimaiden ulkopuolella, jotta RL säästää paljon rahaa valmistuksessa. Ralph Lauren siis myy ennen kaikkea mielikuvia statuksesta, laadusta, tasankojen maisemista, vauraudesta, amerikkalaisuudesta. Ne sitten teetetään jossakin kaukana, eikä paikalla niin väliä. Esimerkkinä vaatevalmistuksen tasapäistymisestä voin mainita Britannian. Sen mannuilla ja konnuilla, erityisesti Skotlannissa, muutama kymmenen neulefirmaa tekee valtaosan laadukkaampien miestenvaatefirmojen neuleista.

Kun neuleet on ulkoistettu, vaatefirmojen ei tarvitse uhrata aikaa tai rahaa oman neulomon pyörittämiseen. Silti, kun neuleet on ulkoistettu, meillä on samoja sinisiä V-aukkoneuleita sadoissa kaupoissa samoilla lopputuloksilla. Myös löytyy samoja ruskeita brogue-kenkiä, samoja sinisiä kauluspaitoja, samoja solmioita, samoja kopioita. Vain logo eroaa. Tätä olen mielessäni surrut viime kuukausina. Oma lusikkansa tasapäistämisen sopassa ovat Kering sekä LVMH. Tosin ne ovat säilyttäneet ostamansa vaatefirmat, mutta sijoitusyhtiöiden johto päättää, millaista jälkeä tuupataan ulos. Alkuperäisten suunnittelijoiden visio on poissa. Summa summarum: kun vaatteiden valmistajia on entistä vähemmän, myös uniikkeja vaatteita tai malleja on vähemmän. Tämän vuoksi yhä kiinnostavammilta tuntuvat ne miesten pukijat, jotka valmistavat itse. Ne ovat harvinaisia ja arvokkaita ja tuen arvoisia.

Pal Zileri on vuonna 1983 perustettu italialainen vaatetehdas, joka on erikoistunut klassiseen miesten tyyliin. Sen perustivat Gianfranco Barizza sekä Aronne Miola Vicenzassa, joka sijaitsee Venetsian lähialueella. Yrityksen nimi on peräisin Vicenzassa sijaitsevalta Palazzo Zileriltä, joka on nähtävyys ja tunnettu kaupunkikartano. PZ aloitti osana yritysrypästä nimeltä Forall Confezioni S.p. Yrittäjät onnistuivat löytämään itselleen sijan markkinoilta, joten yritys kasvoi ja herätti huomiota.

Jopa niin kaukana kuin Qatarissa, jonka valtion sijoitusyhtiö Mayhoola osti Pal Zilerin vuonna 2014. Yhtiön alkuperäinen tehdas on yhä Quinto Vicentinossa, toinen Sarcedossa, ja työntekijöitä on yli 800. Osa vaatteista teetetään Italian ulkopuolella. Firmalla on omia liikkeitä Italiassa sekä muutamissa kaupungeissa ympäri maailman, joten se ei ole yleinen osa katukuvaa. Suomessa Pal Zileria on aiemmin myyty Feressä. PZ:n haasteena on erottuminen lähimmistä kilpailijoista. Tehtaan tyyli ja laatu ovat mainiot – ja silti kovin samanlaiset kuin Cornelianilla, Zegnalla ja Canalilla.

Valmistajalla on viisi mallistoa:

• Lab/Concept: vapaa-ajan mallisto, joka on halvempi kuin muut, ja suunnattu nuoremmille. Useimmiten valmistettu Italian ulkopuolella.
• Pal Zileri: päämallisto, jossa on klassinen tyyli sekä takkien sisällä irtoliinarakenne.
• Cerimonia: juhlavaatteet, kuten smokit, frakit ja saketit.
• Abito privato: tavanomainen mittatilauspalvelu.

• Sartoriale: hienompi mittatilaus, jossa on laadukkaampi viimeistely, harvinaisemmat kankaat ja enemmän käsityötä kuin muissa mallistoissa.

http://www.palzileri.com/

“Slim fit” -leikkausten aikakausi on päättymässä. Näin minulle kertovat pikkulinnut Suomen miesten vaatettajien joukossa, artikkelit maailmalta ja katukuvat Euroopassa. Väljempiä vaatteita näkyy yhä useamman miehen yllä. On siis paikallaan kirjoittaa pieni muistokirjoitus. Tuo viheliäinen hoikkuuden villitys alkoi jossakin välissä 2000-luvun alkupuolta, kun massavaatettajat, mainokset ja nuorison esikuvat (joiden avulla tavaraa markkinoidaan) ryhtyivät pukeutumaan hoikasti. Suurfirmojen tavoitteena oli tietysti myydä paljon uusia vaatteita, kun 90-luvun väljä leikkaus tehtiin joukolla vanhentuneeksi. En tarkoita nyt tyköistuvia vaan sellaisia leikkauksia, jotka eivät turhan paljon jätä mielikuvituksen varaan. Kehon muoto näkyi, lihakset pullistelivat – ja usein myös harmillisesti pakaravako.

En ole koskaan pitänyt kireistä vaatteista kenenkään yllä. Ne eivät ole tyylikkäitä, mukavia tai klassisia. Vaan en jätä asiaa moitteisiin vaan selitän, miksi ilmiö on ollut kurja. Ensiksi: kudotut puuvilla-, pellava tai villakankaat eivät jousta niin kuin T-paidan tai verkkareiden yleisin materiaali jersey. Irtotakissa, puvuntakissa, päällystakissa ja suorissa housuissa täytyy siis olla väljää. Kangas ei jousta, joten sopiva väljyys takaa keholle parhaan liikeradan asu yllä – tai ainakin silloin, kun leikkaus on jotain muuta kuin kireä. En suinkaan kaipaa 90-luvun yliväljiä, roikkuvia Armaneja takaisin vaan klassisen keskitien. Leikkauksen, jossa kättä voi kohottaa ylähyllylle helposti, eikä nivusia kiristä istuessa.

Toiseksi räätäleiden ammattikielessä, ainakin Britannian ja Yhdysvaltojen puolella, yksi tärkeimpiä termejä on balance. Se tarkoittaa tasapainoa vaatteen osien välillä ja suhteessa kantajaan. Esimerkiksi suuri rintakehä vaatii leveämpää takkia ja käänteitä, pitkä selkä tarvitsee pidemmän helman, hyvin hoikan vartalon yllä kovin väljä leikkaus vain roikkuisi. Kun vaatteen tasapaino on kunnossa, sen kantaja näyttää paremmalta, kuin kultaisen leikkauksen maalaukselta. “Slim fit” sotii tätä perinteen luomaa keskitietä vastaan. Yksi, kireä leikkaus kaikille, vaikka ihminen on yksilö. Toki moni asiakas ei asiasta tiedä ja räätäli joutuu sotimaan ajatustensa kanssa: toisaalta hän ei saa elantoa ilman ostajia, toisaalta hän ei haluaisi leikata himokireää asua, jonka tietää näyttävän väärältä.

Kolmanneksi hoikka aikakausi on pilannut vaatekankaita. Kun leikkaus on ollut kireä, vaatteet on silti haluttu mukaviksi. Tehtaat ratkaisivat asian lisäämällä öljykuituja luonnonkuitujen joukkoon. Seurauksena oli “stretch” eli joustokangas, jossa on vaikkapa 5 tai 10 prosenttia elastaania, loput puuvillaa tai villaa. Pikamuodin parissa tekokuidun määrä on tietty suurempi. Vaan öljymateriaalit reagoivat surkeasti kehonlämpöön ja hikeen. Ne haisevat pahalta, eikä lemu usein lähde pesussa. Lisäksi pesussa mikromuovit kantautuvat vesistöihin pilaamaan kaikkea. Huipentumana sekoitekangas ei sovi kierrätykseen, koska langoissa materiaalit ovat kiertyneet toisiinsa. Joustokankaat siis poltetaan, eikä niitä voi hyödyntää.

Kenties vuosikymmenen sisällä lukija katselee vanhoja valokuviaan ja hämmästelee, miksi tulikaan käytettyä niin kireitä asuja. Niissähän nivusia hiersi, hiki haisi, eikä takki yllä kättä voinut koukistaa täyteen mittaan. Tavoitteena ei siis jatkossa ole poikabändisolistin asu, joka muistuttaa kireydessä preservatiivia, eikä lähiöräppärin roikkuvat housut, joista kalsarit (tai enemmänkin) nolosti kurkkaavat. Tulevaisuudessa ratkaisu on kultainen, sopiva väljyys, joka riippuu oman kehon mittasuhteista. Se takaa sellaisen mukavuuden, tyylin ja kuvat, jotka kestävät aikaa.