Taskukello on rannekellon kantamuoto. Molemmat tietysti palautuvat päälle 500 vuoden päähän, jolloin varhaisimmat mukana kannettavat aikaraudat syntyivät, mutta tällä kerralla on taskumallin tarinan vuoro. Ennen kuin se siirtyi taskuun, kello kiinnitettiin vaatteisiin tai kulki kaulan ympärillä ketjun jatkona. Myös lyhyet, koristeelliset kelloperät olivat yleisiä. Valtaosa taskukelloista on aina valmistettu ketjun kanssa tai ketjua varten, sillä näin tiuku on helppo kiinnittää esimerkiksi napinreikään, vyölenkkiin tai pieneen koukkuun, eikä kello katoa tai putoa. Taskukellon paikka pukuliivin taskussa on perua vuodesta 1666, kun kolmiosainen puku otettiin käyttöön Britanniassa kuninkaallisella määräyksellä. Joissakin liiveissä on yhä ylimääräinen napinreikä, jonka läpi vitjat pujotetaan. Vaikka kello on piilossa taskun pohjalla, ketju on pieni koristeellinen lisä muuten kovin synkän tumman puvun yllä. Liivien vuoksi taskukellon muoto muuttui litteäksi, pyöristetyksi ja sirommaksi, jotta se ei hangannut liivitaskua rikki. Lasi oli aikoinaan harvinaista ja kallisarvoista tavaraa, joten taskukellojen kellotaulu oli usein lasiton, ja kansi myös rei’itettiin ennen kuin lasin valmistaminen muuttui halvemmaksi.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

Niin kauan kun kelloja on valmistettu, niin kauan myös niiden ulkomuoto on ollut miltei yhtä tärkeä kuin rakenne. Työmiehen taskukello oli perinteisesti rautaa, terästä tai hopeaa, ja toimi tiukan paikan tullen pienenä vakuutuksena, jonka myymällä vältti perikadon. Ne olivat myös harvoja perintökaluja, jotka isät jättivät pojilleen. Porvaristo suosi kultaa, kaiverruksia, jaloja kiviä, miniatyyrimaalauksia ja muita harvinaisuuksia varojen mukaan. Aatelin ja maanomistajien kilvoittelussa mikään yksityiskohta ei ollut liikaa, sillä heidän ei tarvinnut työskennellä – heillä niin sanotusti oli rahaa. Ennen kellojen teollistumista 1800-luvulla miltei kaikki taskukellot teetettiin, joten yksilöllisyys oli taattu. Valitettavasti tämä maulla iloittelu ei näkynyt käsityöläisten arvostuksena, vaan säätyläiset yleisesti jättivät laskunsa maksamatta jopa vuosien ajaksi. Kellomestari luotti maineikkaan tai muodikkaan asiakkaan kehuihin. Ne saattoivat tuoda merkittäviä uusia ostajia, joiden laskut hoituivat. Vaikka ajan julkkis ei koskaan maksaisi, hänen kontaktinsa pitivät artesaanin leivässä.

Klassinen miesten asu on tunnetusti hillitty, joten yksityiskohdat ja pienet asusteet ovat aina olleet tärkeitä oman tyylin tavoittelussa. Taskukello on harvoja korun kaltaisia miesten asusteita, joten niiden ilme on ollut melko vapaa ja monipuolinen vuosisatoja. Myös hillitty, hallittu käden liike taskuun aikaa katsomaan on oma taidemuotonsa, joka on aikoinaan paljastanut persoonasta enemmän tai vähemmän. Taskukello oli suosituin ajannäyttäjä aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti. Tällöin upseerit mielsivät joukolla rannekellon hyödyllisemmäksi, sillä sen taulu oli nähtävillä silmänräpäyksessä. Rannekkeeseen kiinnitettyjä kelloja oli toki saatavilla myös ennen sodankäyntiä, mutta sotaa edeltänyt tapakulttuuri arvosti näyttäviä vaatekappaleita kätevyyden kustannuksella.

Sota-aikana tasku- ja rannekellot myös yhdistettiin erikoisissa hybrideissä, joiden ominaisuudet olivat sekoitus molempia. Kun Euroopan valtamaiden politiikkaa oli jatkettu sodan keinoin loppuun saakka, jermut palasivat siviiliin palveluskellot mukanaan. Sankareiden myötä uudehkon mallin suosio oli valtava ja taattu. Sittemmin liivipuvut ovat suuresti vähentyneet 1970-luvun jälkeen, kaupunkikuva on seinäkelloja täynnä ja kännyköiden myötä erillinen ajannäyttäjä ei ole oleellinen. Lopulta taskukellon suosio tuhoutui ennen muuta kätevyyden nimissä, sillä rannemallit ovat aina nähtävillä – ja osoittavat omistajansa maun tai vaurauden tehokkaammin. Aikaa niistä kai harvoin tarkistetaan.