Hattu on pukine, joka suojaa päätä ja varastoi itseensä siitä nousevan lämmön. Sen lieri varjelee silmiä auringon vahvoilta säteiltä, ja samalla päähine myös kertoo jotakin käyttäjästään. Vielä 1950-luvulle asti hatun puuttuminen kertoi enemmän, sillä hatuton mies oli poikkeava ja epäilyttävä näky. Vanhimmat hattujen jättämät jäljet ovat yli 4000-vuotisia Egyptistä säilyneitä hautamaalauksia, jotka kuvaavat pitkiä ja kapeita seremoniallisia hattuja. Villan huovuttamisen taito syntyi keskiajalla, jonka jälkeen villa on ollut yleisin päähineen materiaali. Tämän jälkeen hattuja on käytetty suojana tai koristeena kaikissa kolkissa, sillä päänupilla ei ole rasvakerrosta, eivätkä hiukset tarjoa riittävästi suojaa iholle kylmässä tai kuumassa. Iän karttuessa miehen hiukset ohenevat ja hiusraja hiipii hitaasti yhä ylemmäs, jolloin pään ihon suojaaminen on tärkeää. Maalaukset ja valokuvat ovat tallentaneet päähineiden monia ilmentymiä, sillä hattu on monipuolisuudessaan erinomainen. Esimerkiksi klassisia takkeja, housuja tai paitoja ei ole valmistettu yhtä vaihtelevissa muodoissa kuin hattuja, sillä niiden täytyy liikkua kehon mukana. Hattu sen sijaan pysyy kiinni päässä, joka pyörii vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Siispä hatun muotoilu on vapaampi ihmiskehon liikkeestä.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

Valtaosa käytössä olevista lierihatuista on peräisin 1800-luvun puolivälistä tai lopulta, myös kaikkialla yleinen lippalakki. Näitä selkeästi vanhempi on nöyrä pipo, jonka kantamuoto, monmouth-lätsä, oli käytössä Walesissa jo 1400-luvulla. Sekin oli neulottu, mutta muodoltaan pidempi kuin nykypipo. Näyttävä savupiipun oloinen silinteri ilmestyi herrasmiesten otsille 1700-luvun lopulla ja alkujaan shokeerasi. Varhaisissa silintereissä materiaali oli majavankarvahuopaa, joka öljyttiin ja harjattiin sileäksi ja silkin näköiseksi. Tällaiset päähineet olivat hyvin kalliita, joten silinteri oli statusasuste ylitse muiden. Huokeammat versiot olivat lampaanvillahuopaa. Aateli suosi myöhemmin kalliita silkkisiä malleja. Silinteri oli ennen kaikkea edustava kaupunkivaate, jolla erottui edukseen. 1840-luvulla syntyi vanhoissa valokuvissa niin yleinen knalli, erittäin jäykkä ja pyöreä päähine. Aluksi se oli riistanvartijoiden työvaate, joka kesti myös oksien osumia käyttäjän valvoessa herrasväen tiluksia.

Knallista tuli ajan myötä nousevan keskiluokan omin malli, jota suosittiin pukujen kanssa kaupungissa ja maaseudulla vierailtaessa. Ennen uutta vuosisataa ilmestyneet homburg-, fedora– ja trilby-hatut muuttivat kaupunkikuvan. 1860-luvun Yhdysvalloissa syntyivät ensimmäiset teolliset hattukoneet, joilla huopaa saattoi muotoilla nopeasti höyryn ja lämmön avulla. Aikamme suosituin päähine on kätevä ja helppo lippalakki, jonka kantamuoto syntyi USA:n Major League -pesäpalloilijoiden käyttöön 1800-luvun lopulla. 1950-luvun saapuessa lakin lippa oli pidentynyt ja kaareutunut voimakkaasti sivuille, kun siitä tuli liigan virallinen päähine, joka on sittemmin levinnyt kaikkialle.

Vielä 1900-luvun alussa lätsä oli silti jokaisen miehen päähine. Hienosto käytti omaansa vain urheilussa ja matkailussa, muut arjessa. 1920-luvulla silinteri oli käytössä enää juhlatilaisuuksissa, sillä kätevämpi knalli oli ottanut sen paikan hienona kaupunkipäähineenä. Tähän aikaan myös tyyli-ikoni Windsorin herttualla oli sormensa hattujen sopassa, sillä hän kiersi ympäri maailmaa valtiovierailuilla Walesin prinssin toimessa. Raikuliprinssillä ei aina ollut hattua päässään, vaikka tätä taatusti kuninkaallisilta oletettiin, ja osa miehistä päätti seurata hatutonta esimerkkiä. Myös yliopisto-opiskelijat ryhtyivät vieroksumaan lierihattuja, sillä he halusivat erottua vanhemmista sukupolvista. Omilleen jätettyinä miehillä on taipumus valita mukavuus näyttävyyden sijasta, joten pehmeät ja mukavat fedorat ja trilbyt päihittivät lopulta homburgit, knallit ja silinterit 1920-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen tummat ja vakavat hattuvärit väistyivät epämuodollisten ja sotilaallisten värien tieltä. Musta, ruskea ja harmaa vaihtuivat sinisiin, vihreisiin, khakiin ja erikoisiin sävyihin. Myös viimeiset jäykät hatut menettivät otteensa.

Hattujen suosion romahdukseen on useita tekijöitä. Kun elintaso nousi länsimaissa, sen muassa nousivat myös palkat. Aiemmin niin yleiset hattunarikat vaativat suurissa rakennuksissa useita työntekijöitä, ja näistä tuli monille yrityksille suuri menoerä. Yhä useampi mies muutti kaupunkiin tai ryhtyi työskentelemään sisätiloissa, eikä päähineitä tarvittu pään suojaksi. Myös hygieniakäsitykset muuttuivat, kun miehet ryhtyivät peseytymään päivittäin. Samalla pestiin hiukset, joten ne eivät tarvinneet hatun suojaa samalla tavoin kuin ennen. Yksityisautoilun yleistyttyä miehet eivät tarvinneet hattua suojaksi kaupungilla kävellessään. Pöly, sade, auringonpaiste ja roskat eivät autoilevaa vaivanneet. Kun autojen penkkeihin vielä ilmestyi pääntuki ja korien muotoilu virtaviivaistui, uusissa malleissa ei enää voinut ajaa hattu päässä, vaikka sellaisen omisti.
Hattujen iloa kesti vielä 1950-luvulle molemmin puolin Atlanttia, kunnes muuan John F. Kennedy pääsi luotsaamaan Yhdysvaltojen yhteiskuntalaivaa.

Nuorempana hän oli käyttänyt hattuja, kuten kaikki aikansa miehet, mutta politiikkaan siirtyessä Kennedy ei kokenut sen sopivan imagoonsa ja uuteen aikakauteen. Amerikan hattuteollisuus oli äärimmäisen huolissaan, kun Kennedyn suosio kasvoi ja lehtikuvat uudenlaisesta hatuttomasta poliitikosta levisivät laajalle. He lähettivät miehelle lukemattomia kirjeitä, järjestivät tapaamisia, lobbasivat ja myös lahjoittivat hattuja, mutta Kennedy käytti niitä erittäin harvoin. On hankala sanoa, kuinka paljon Kennedy itse vaikutti hattujen epäsuosioon ja kuinka suuri osa oli aiemmin käynnistyneen kulttuurimuutoksen tuomaa. Esimerkiksi USA:n suunnaton tieverkosto luotiin pääosin Isenhowerin aikakaudella, ja juuri se mahdollisti henkilöautoilun täydessä mitassaan. Todennäköisesti hatuttomasta Jackistä ei ainakaan ollut apua hatun puolustamisessa, sillä vauraan ja vahvan USA:n johtajasta on aina otettu esimerkkiä tietoisesti tai alitajuisesti. Virkaanastujaisissaan vuonna 1961 Kennedy kuitenkin pukeutui sakettiin ja kantoi kädessään peräti silinteriä, joka oli jäänyt harvinaiseksi jo ennen 1960-luvun koittoa.

Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi Suuri Rentoutuminen eli virallisen pukeutumiskulttuurin hylkääminen, jonka myötä hattu vaihtui näyttävään 1970-luvun kampaukseen tai mihin tahansa päähineeseen, joka ei haissut menneeltä. Lopulta hattujen semantiikka muuttui edustavasta ja miehekkäästä vanhahtavaksi, vaivalloiseksi ja hienostelevaksi. Sama tahti on jatkunut aina 2000-luvulle asti, eivätkä lierihatut enää ole yleinen näky länsimaiden katukuvassa. Helpoin ja kätevin on voittanut: pipot ja lippalakit lämmittävät miesten päänuppeja ikään katsomatta. Hattuja näkee enimmäkseen muusikoiden, senioreiden, vintage-harrastajien ja kaljujen yllä. Hattujen katoaminen on ollut suurin ja näkyvin muutos klassisen miesten tyylin saralla.