RSS Feed

Charles Baudelaire: Dandy

0

October 21, 2008 by Ville Raivio

1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen keskittynyt suomentaja Antti Nylén oli ystävällinen ja salli käännöksensä julkaisemisen. Tarjolla on Charles Baudelairen pisin ja muotoilluin määritelmä dandyismin olemuksesta, kokoelmasta Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia (Desura, 2001). Viitteet lisätty tekstiin sulkeissa. Alkuperäinen merkkiessee on ilmestynyt Le Figaro -lehdessä vuoden 1863 lopussa.

DANDY

“Rikas, joutilas mies, jolla ei ikävystyneenäkään ole muuta tekemistä kuin juosta onnen perässä; ylellisyydessä varttunut mies, joka on nuoresta pitäen tottunut käskemään toisia ja jolla ei loppujen lopuksi ole muuta ammattia kuin eleganssi, saa aina ja kaikkialla kantaakseen tietyt selvästi erottuvat, aivan erikoislaatuiset ulkoiset piirteet. Dandyismi on epämääräinen instituutio, yhtä omituinen kuin kaksintaistelu; se on myös ikivanha, sillä Caesar, Catila (kunnianhimoinen salaliittolainen) ja Alkibiades (sotapäällikkö, joka oli suosittu ylhäisen syntyperänsä, varakkuutensa ja kauneutensa vuoksi) ovat siitä loisteliaita esimerkkejä; se on hyvin yleinen, sillä Chateaubriand on löytänyt sen jopa uuden mantereen metsistä ja järvenrannoilta (Irokeesi-intiaanien jylhästä olemuksesta). Vaikka dandyismi on laeista riippumaton instituutio, sillä on omat ankarat lakinsa, jotka orjuuttavat jokaista siihen sitoutunutta yksilöä, olipa tämä muuten luonteeltaan miten kuriton tai omapäinen tahansa.

Englantilaiset romaanikirjailijat ovat viljelleet high life -romaania muita ahkerammin, ja heidän ranskalaiset kollegansa, kuten herra de Custine (Gustave Bovaryn romaanissa “Rouva Bovary) ovat rakkausromaaniin erikoistuessaan ymmärtäneet järjestää henkilöhahmoilleen heti alkajaisiksi – ja täysin oikeutetusti – riittävän suuren omaisuude, jotta nämä voisivat empimättä toteuttaa kaikki fantasiansa. Samalla he ovat vapauttaneet henkilönsä ammattien harjoittamisesta. Siten näiden ihmisten ainoaksi tehtäväksi jää vaalia kauneuden ideaa itsessään, tyydyttää omia intohimojaan ja ajatella. Aikaa ja rahaa heillä on lähes rajattomasti, mielin määrin, eikä fantasia ilman aikaa ja rahaa kykene puhkeamaan toiminnaksi; se surkastuu ohimeneväksi päähänpistoksi. On valitettavasti totta, että ilman rahaa ja joutoaikaa rakkaus typistyy matalamieliseksi irstailuksi tai aviollisten velvollisuuksien täyttämiseksi. Intohimoisen tai haaveellisen oikun sijaan siitä tulee vastenmielinen hyödyke.

Puhun rakkaudesta dandyismin kohdalla siksi, että rakkauden toimet lankeavat joutilaille kuin luonnostaan. Mutta rakkaus ei ole dandyn pyrintöjen varsinainen päämäärä. Puhun rahasta, koska raha on välttämätöntä ihmisille, jotka tekevät tunteistaan kultin, mutta raha ei ole dandylle olennainen päämäärä. Rajaton luotto riittäisi hänelle mainiosti; moukkamaisen rahanahneuden hän jättää tavallisille kuolevaisille. Toisin kuin monet asiaan pinnallisesti paneutuneet ihmiset näyttävät kuvittelevan, dandyismi ei myöskään merkitse ylenmääräistä viehtymystä pukeutumiseen tai aineelliseen eleganssiin (Jules Barbey d’Aurevilly oli jo korostanut samaa George Brummell -esseessään). Tyylipuhtaalle dandylle nämä asiat vain symboloivat hänen henkensä aristokraattista ylivertaisuutta. Koska dandyn intohimona on ennen kaikkea erottautuminen (alkuperäisessä tekstissä englannin sana distinction, joka merkitsee myös poikkeuksellisen hienostunutta käytöstä ja sosiaalista ylemmyyttä). Virheetön pukeutuminen tarkoittaa hänen silmissään äärimmäistä yksinkertaisuutta, joka todellakin on paras tapa erottautua joukosta. Mitä tämä intohimo sitten merkitsee – intohimo, josta on tullut opinkappale ja joka on tuottanut joukon sen saloihin vihkiytyneitä valtiaita? Mitä tämä kirjoittamaton, uljaan säädyn muodostanut lakijärjestelmä oikeastaan tarkoittaa? Ensisijaisesti se merkitsee kiihkeää tarvetta tehdä itsestään poikkeusyksilö kaikissa ulkosen sopivaisuuden rajoissa. Dandyismi on eräänlainen minäkultti, kestävämpi kuin onnen etsiminen toisista ihmisistä, kuten naisista; se on kestävämpi kuin kaikki se mitä kutsutaan illuusioksi. Se on hämmästyttämisen nautintoa ja pöyhkeää tyydytystä siitä, ettei itse hämmästy koskaan. Dandy saattaa olla ikävystynyt ihminen, hän saattaa olla kärsivä ihminen – mutta jos hän kärsii, hän hymyilee kuin spartalainen, jota ketunpoika raatelee (antiikin historijoitsiva Plutarkhos kirjasi tarinan spartalaispojasta, joka piilotti omistajaltaan ketun nuttunsa alle eikä hievahtanut vaikka kettu söi pojan kyljen sisäelimiin saakka – hän ei halunnut antautua kivulle ja elää loppuelämäänsä häpeässä jäätyään piilottelusta kiinni).

Dandyismissa on piirteitä, jotka lähentävät sitä henkisyyteen ja stoalaisuuteen. Mutta tavallinen kansanmies ei koskaan voi olla dandy. Jos dandy syyllistyisi rikokseen, hän ei välttämättä murtuisi. Mutta jos rikoksella olisi alhainen yllyke, kunnianmenestys olisi peruuttamaton. Lukijan ei tule kavahtaa tällaista vakavuutta kevytmielisessä asiassa, vaan muistakoon hän, että kaikissa mieliteoissa on suuruutensa ja kaikissa ylilyönneissä voimansa. Merkillistä henkisyyttä! Miehille, jotka ovat yhtä aikaa tuon uskonnon pappeja ja uhreja, ne vaikeasti täytettävät aineelliset ehdot, joita he itselleen asettavat – moitteettomasta pukeutumisesta kaikkina vuorokaudenaikoina aina vaarallisimpiin voimainkoitoksiin asti – ovat vain tahdonlujuutta ja henkistä itsekuria kasvattavaa voimistelua. Itse asiassa en ole ollut lainkaan väärässä tarkastellessani dandyismiä eräänlaisena uskontona. Ankarimmatkaan luostarisäännöt tai se ehdoton käsky jolla vuoren vanhus langetti itsemurhatuomion päihtyneille opetuslapsilleen, (assassiinit olivat keskiaikaisen islamilaisen äärilahkon jäseniä, vuoren vanhus ilmeisesti heidän henkinen johtajansa) eivät ole sen häikäilemättömämpiä eivätkä orjallisemmin toteltuja kuin tämä eleganssin ja omaperäisyyden opinkappale, joka pakottaa nämä kunnianhimoiset ja nöyrät lahkolaiset, jotka usein puhkuvat tulta ja tappuraa, intohimoa, rohkeutta ja pidäteltyä tarmoa, noudattamaan tätä kauhistuttavaa sananpartta: Perinde ac cadaver! (ikään [kuin] olisitte ruumiita!).

Kutsuttiinpa näitä miehiä hienostelijoiksi, sievistelijöiksi, keikareiksi, salonkileijoniksi tai dandyiksi, he ponnistavat aina samoista lähtökohdista ja jakavat saman vastustuksen ja kapinan. He edustavat hienointa inhimillistä ylpeyttä, mutta myös nykymaailmassa liian harvinaiseksi käynyttä tahtoa taistella tavanomaisuutta vastaan, tuhota tavanomaisuus. Tästä syntyy dandyn ylhäinen asenne, joka on provosoiva myös kaikessa viileydessään. Dandyismiä esiintyy ennen kaikkea siirtymisen aikakausina, jolloin demokratia hakee vielä voimiaan ja aristokratia on vasta osittain rapistunut ja häpäisty. Näiden aikakausien mullistuksissa jotkut luokastaan vieraantuneet, ikävystyneet ja toimettomat miehet, jotka kuitenkin ovat syntymässään saaneet poikkeukselliset tahdonvoimat, voisivat laskea perustan uudenlaiselle aristokratialle, jota on vaikeampi horjuttaa sen perustuessa kaikkein hienovaraisimmille ja pysyvimmille kyvyille, taivaallisille lahjoille, joita ei voi saavuttaa sen enempää rahalla kuin työnteollakaan. Dandyismi on sankaruuden viimeinen leimahdus rappion aikoina, eikä maailmanmatkaajan Pohjois-Amerikasta löytämä dandyhahmo aseta näitä ajatuksia epäilyttävään valoon. Mikään ei nimittäin estä meitä olettamasta, että villeiksi nimittämämme heimot ovat vain jäänteitä suurista, kadonneista sivilisaatioista (ajatuskulku periytyy Chateaubriandilta, joka totesi Pohjois-Amerikan valloittajien tuhonneen alkavan amerikkalaisen sivistyksen, joka oli kasvanut intiaaniheimoissa). Dandyismi on laskeva aurinko, se on suurenmoinen ja melankolinen kuin sammuva tähti, joka ei lämmitä. Muttavalitettavasti demokratian nousuvesi, joka tunkeutuu kaikkialle ja kuluttaa erot näkymättömiin, tekee inhimillisen ylpeyden edustajien rivit päivä päivältä harvemmiksi, huuhtoo näiden tarunhohtoisten myrmidonien(myrmidonit, kirjallimellisesti “Muurahaiset” olivat Etelä-Thessaliassa Troijan sodan aikaan asunut kansa) jäljet unohduksen aaltoihin. Ranskassa dandyt harvinaistuvat kiihtyvää vauhtia, mutta naapurimaassamme Englannissa yhteiskunnalliset olot ja perustuslaki – se varsinainen perustuslaki, jota tavat kuvastavat – jättävät Sheridanin, Brummellin ja Buronin (aikansa kolme suurta dandyä) perillisille elintilaa vielä pitkälle tulevaisuuteen, jos asemansa arvoisia perillisiä vielä kaikesta huolimatta ilmaantuu.

Lukija saattaa kuvitella meidän ajautuneen harhateille, mutta näin ei tosiasiassa ole. Taiteilijan piirrosten herättämät henkiset pohdiskelut ja mielikuvat ovat useinkin paras tulkinta, jonka kriitikko voi teoksista tehdä, ja asettamalle nämä mietteet perätysten voimme ehkä saada käsityksen perimmäisestä ajatuksesta, jonka ne yhdessä muodostavat. Sanomattakin lienee selvää, että piirtäessään dandynsä paperille G. antaa tälle aina historiallisen olemuksen – legendaarisen olemuksen, rohkenisin sanoa, ellei kysymys olisi nykyhetkestä ja asioista, joita ihmiset yleensä pitävät pelkkänä haihatteluna. Varmaankin juuri tuo keveä askellus, nuo varmat eleet, tuo yksinkertainen mutta samalla hyvin vangitseva yleisvaikutelma, aivan erityinen tapa kantaa frakkia tai ohjastaa hevosta sekä nuo hillityt, voimakkaat liikkeet saavat meidät ajattelemaan, kun katseemme havaitsee tuollaisen etuoikeutetun olennon, jossa viehättävä ja pelottava arvoituksellisesti sulautuvat toisiinsa: “Siinä meillä on rikas mies, mutta vieläkin luultavammin hän on Herkules vailla urotöitä.”

Dandyn erikoislaatuinen kauneus johtuu ennen muuta kylmästä vaikutelmasta, joka puolestaan juontuu järkähtämättömästä päätöksestä pysyä tyynenä kaikissa tilanteissa. Voisi puhua sisäisestä tulesta, joka antaa merkkejä itsestään – tulesta, joka voisi mutta ei halua puhjeta liekkeihin. Juuri tämä on näissä kuvissa ilmaistu täydellisesti.”


0 comments »

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *





Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Aiheet

Arkisto

Translate Keikari