Ilo lisätä pitkästä aikaa tekstiä Vieraskynä-osioon. Tällä kerralla asialla on lukija Matti Airaksinen, joka kertoo alkutaipaleestaan klassisen tyylin saloihin.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

“Olen klassisessa pukeutumisessa alkutaipaleella. Syynä on yksinkertaisesti se, että vaikka asia on pitkään kiinnostunut, on konkretiaan ryhtyminen jäänyt ajatuksen asteelle. Sitten kuin puolivahingossa ostin kirjan “Täydellinen herrasmies”, jota selailin kiinnostuneena, tarttumatta kuitenkaan mihinkään yksityiskohtaan. Kiinnostus kyti pitkän aikaa ja luulin ymmärtäväni miten pukeudutaan, kunnes löysin Keikari.comin ja sen foorumin, jossa samaan asiaan vihkiytyneet alkoivat opastamaan miten asiat oikeastaan ovat.

Ensimmäinen ongelma, johon uskon valtaosan miehistä sortuvan, on liian isot vaatteet. Sitä kun on viettänyt myös makeaa elämää, niin mieli on alkanut suojelemaan itseään hieman todellista kokoa suuremmilla vaatteilla. Kaikenlainen tyköistuvuus oli nou-nou. Tämä mentaliteetti elää erittäin vahvana ja on vaatinut itseltäni paljon ajatustasolla, jotta en sortuisi vastaavaan jatkossa. Kukapa haluaisi hieman pyöristyneitä muotojaan julkisesti esitellä, en minä ainakaan. Vaikeuskerrointa päätin lisätä elämäntaparemontilla, joka tarkoittaa vaatekaapin luontaista uusimista pienempiin kokoihin. Yritäpä siinä sitten pukeutumisohjeita noudattaa ja hankkia järkevällä hinnalla hanskan lailla istuvia vaatteita, kun kutistut kuitenkin. Tuli vähän “pitäkää tunkkinne” -fiilis. Oli pakko pohtia, että mihin suuntaan kiinnostusta on taloudellisessa ja henkisessä mielessä viedä.

Sitten pienellä päättelyllä totesin, että jalat eivät laihdu ja kiinnostuin kengistä. Näin miehenä sitä voi hyvällä syyllä kysyä, että mikä ihme niissä kengissä kiehtoo. Lopullista vastausta tuskin koskaan saan pohdittua, mutta omalla kohdallani kyseessä on estetiikan lisäksi teknishenkisyys. Kaunis kenkä on kaunis kenkä. Asiaan vihkiytymätön ei myöskään tajua mitä eroa on pohjilla tai nahkalaaduille – kunnes alkaa ensimmäisiä “oikeita kenkiä” puleeraamaan. Kun tekee elämänsä kalleimman kenkähankinnan, niin siinä haluaa välittömästi tietää mitä ei ainakaan pidä tehdä. Ainoa ennalta tietämäni asia oli se, että pitää hankkia lepolestit.

Onneksi asiaan vihkiytyneitä ja tietoaan auliisti jakavia ihmisiä löytyy. En kai minä muuten olisi notkeuttanut nahkaa öljyllä, lämmitellyt sitä hiustenkuivaajalla ja sitten harjannut ylimääräisiä pois ennen lankkausta. Teknisessä mielessä asia meni helposti ulkopuolisen silmissä hifistelyn asteelle, varsinkin kun käytössä on viisi erilaista kenkäharjaa (hevosenjouhesta tietenkin) kullekin värille. Vähiten asiaa ei ihmetellyt vaimoni, jonka ilme oli välillä näkemisen arvoinen kun jynssäsin kenkiäni pieteetillä puoli iltaa. Onneksi tässäkin asiassa anekauppa toimi, eli kun hoidin hänen kenkänsä, sain täyden tuen omien kenkieni hoitamiselle.

Välttämätön eteneminen kenkienhoidon saralla on ollut kengänhoitotuotteiden vaihtuminen ns. inttimätöstä laadukkaampiin. Tämä ainoastaan paremman lopputuloksen nimissä, maksoi mitä maksoi. Eipä aikaakaan, kun vaimon vanhat nailonsukatkin saivat uuden elämän, kun tein elämäni ensimmäistä loppukiiltoa elämäni ensimmäisiin brogue-kenkiin. Tätä tosin edelsi voodoon tasolle mennyt kenkien lankkaus, jossa kuuminta hottia edustaa Ikean vanulaput ja Lidlin kivennäisvesi, joiden avulla isot pojat ovat saaneet parhaat kiillot kenkiinsä. Kivennäisveden kuplat kuulemma vähentävät kitkaa ja takaavat näin paremman kiillon. Kannattaa toki kokeilla.

Edellä kuvaamani kehityspolku on ollut sarkasmistaan huolimatta hauskaa. Oppia on tullut roppakaupalla ja jos ei muuta, niin olen saanut kiitosta keskivertoa paremmista kengistä, joissa on ollut keskivertoa parempi kiilto. Ihan jo tällaisen mieltä lämmittävän palautteen takia vaiva on ollut sen arvoista ja uskon vielä myöhemmin kiitteleväni itseäni kun osaan huolehtia kengistäni niin, että niitä ei tarvitse vuosittain uusia.”