Beau Brummell on merkittävistä dandyistä ensimmäinen. Hänen vaikutuksensa klassiseen miesten tyyliin ja herrasmiehen etikettiin on yhä mahtipontinen. Nykyinen puku sai alkunsa Beaun visiosta ja juuri häneen palautuu myös vaatimus miehen hillitystä asusta. Hän oli myös ensimmäinen julkkis sanan nykyisessä tarkoituksessa. Beaun maineen on aika nousta korkeammalle tasolle Suomessa.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

George Bryan “Beau” Brummell oli Lordi Northin yksityissihteerin poika ja syntyi keskiluokkaiseen, joskin hyvätuloiseen perheeseen vuonna 1779. Brummell tuli myöhemmin saamaan lempinimen Beau, koska hänen persoonansa, tyylinsä ja miehisen eleganssinsa mitta teki suuren vaikutuksen aikalaisiin. Hän oli vaaleaihoinen, vartaloltaan ajan ihanteiden mukainen ja hänen nenänsä oli klassisen korkea ja suora, joskin murtunut hevosen potkun seurauksena. Ajan mittaan hän tulistui totaalisesti aikansa herrasmiesten pitsin, puuterin ja silkinkatkuiseen keikarointiin. Hän käski räätäliään leikkaamaan tilaamansa lievetakit kapeiksi, vaatimattomiksi ja kehoa myötäileviksi. Hän käytti takkiensa kanssa suureellisesti sidottua solmuketta, joka oli nykyisen plastronin ja solmion esi-isä. Vuonna 1794 hänen isänsä kuoli ja komea nuorukainen peri yli 20 000 silloista puntaa, mikä oli huima summa, mutta aatelisille melko vaatimaton. Etonin yliopistoon suunnattuaan Beau ystävystyi Walesin prinssin, George IV:n, kanssa. Monessa mielin Beau oli kuin muut aikansa miehet: huoratalot, kiroilu, pitkät riettaat ryypiskelyt, hurjat syömingit ja macho asenne naisia kohtaan olivat läsnä myös hänessä.

Lähdettyään Etonista 16-vuotiaana hän liittyy prinssin hevosrykmenttiin ja tutustui Georgeen yhä paremmin. Beaun sosiaalinen äly ja koko persoonan läpäisevä tyylikkyys tekivät prinssiin niin suuren vaikutuksen, että Beau kutsuttiin kuninkaallisen häihin Georgen veljen tilalle. Beau osti talon Mayfairista ja hetken aikaa vältti räväkkyyttä ja uhkapelailua. Hänet kutsuttiin toistuvasti Georgen isännöimiin juhliin, joissa hänen edellämainitut hyveensä sekä suorastaan maaninen huolensa hygieniaa kohtaan hurmasivat kaupungin isokenkäiset. Toisaalta partakarvojen maanista nyppimistä pidettiin ajoittain outona. Beau pääsi jäseneksi lukuisiin herrainklubeihin, joissa suurta hupia oli ikkunan ohitse kävelevien kommentoiminen – usein erittäin raakaan sävyyn. Beaun tottumus tiuhaan parranajoon, kylpemiseen ja hampaiden puhdistamiseen tarttuivat toisiinkin. Beaulle oli ominaista, ettei hän koskaan suhtautunut vakaviin asioihin kovin vakavasti, eikä miehen mielipiteistä juuri ottanut tolkkua. Tämä oli omiaan lisäämään hänen kiinnostavuuttaan. Uudet tuttavat kuitenkin saivat Beaun mukaan menoihin, jotka tulivat johtamaan hänet ongelmiin. Beau pystyi statuksensa vuoksi uhkapelaamaan velaksi, joten hän ryhtyi käymään pelisaleissa – erityisesti Watier’s-klubin salissa – aivan turhan tiuhaan.

Beaun aikaan englantilainen räätäliperinne – sellaisena kuin se tänään tunnetaan – sai syntynsä. Bond Street, Savile Row ja Jermyn Street olivat kauttaaltaan räätäliliikkeitä tiuhana. Beaun suhde käsityöläisiin oli kovin symbioottinen: yhtäältä hän tarvitsi heidän palveluksiaan erottuaakseen muista miehistä, mutta hän myös halusi kaikkien tietävän juuri hänen päättävän leikkauksesta ja yksityiskohdista. Räätälit puolestaan tarvitsivat Beaun karismaa ja rocktähdenomaista asemaa, jonka myötä he saisivat uusia asiakkaita. He olivat valmiit myöntämään Brummellille avokätisesti luottoa ja pitkän maksuajan. Beaun nousu seurapiirien keskiöön on fantastinen, koska hän tuli täysin piirien ulkopuolelta, oli itseoppinut etiketissä ja tyylissä, ja lopulta päätyi asemaan jossa hän dominoi eksklusiivien piirien mielipiteitä.

Brummellin aikalaiset kohtelivat häntä melkein kuin paikallista Napoleonia. Beauta tämä hehkutus innosti ja huvitti suuresti, eikä hän epäröinyt käyttää sosiaalista valtaansa eksklusiivien seurapiirien hallitsemiseen. Hän omalla tavallaan kävi sotaa intomielisiä dandyjä kohtaan, jotta vain parhaista parhaimmat kelpuutettaisiin Hyvien Ihmisten joukkoon. Hänen pisteliäät heittonsa ja taitonsa nähdä ihmiset, mutta käyttäytyä kuin ei olisi mokomia koskaan huomannutkaan, tekivät dandyismista paljon suuremman kuin vain rakkauden vaatteita kohtaan. Dandyismi muodostui lopulta kauniista kielenkäytöstä, älykkyydestä, viihdyttävyydestä ja pukeutumisesta, jonka yksityiskohdilla aito herrasmies erottautui wannabe-keikarista. Luonnollisesti Brummell oli julmetun suosittu naisten keskuudessa, ja pääsi napsimaan rusinat pullien päältä. Monet hänen rakastajattaristaan olivat paljon vanhempia, mutta Beau ei  ilkeiden kielten puheista piitannut.

Vuonna 1813 Brummell oli yksi neljästä naamiasjuhlan isännistä, kun prinssi George saapui tapahtumaan. Hän tervehti Lordi Alvanleytä, Henry Pierrepointia, mutta Beaun ja Henry Mildmayn kohdalla vain katsahti heihin nopeasti. Beau tulistui moisesta epäsuosiosta niin suuresti, että lausahti pahamaineisen heittonsa: “Alvanley, kuka on läski ystäväsi?”. Tätä ennen dandyn ja kuninkaan välillä oli ollut lämpimien eleiden jäätymistä, ja kuultuaan muiltakin suosionsa laskusta, Beau totesi vaatimattomasti: “Minä tein hänet (George IV:n), minä voin myös tuhota hänet”. Tällä puheella ystävyys Brummellin ja nyt kuninkaaksi kohonneen Georgen välillä oli lopullisesti ohi. Tähän aikaan aristokraattisen suosion menettäminen johti sosiaalisen tuhoon, mutta Beau oli tutustunut ja hurmannut niin monet, ettei hän suinkaan kohdannut moista loppua. Hänestä tuli elävä anomalia: seurapiirien suosikki, joka menestyi ilman nimekästä suojelijaa; mies, joka määräsi ajan muodin; mies, jota lähestyttiin monista piireistä kautta Englannin. Toki Beaun suosio laantui aikanaan, mutta hitaasti.

Ikävä kyllä Beaun taikinan tavoin paisuva uhkapelivelka lähti käsistä. Hän lähti maanpakoon Ranskan Calais’n kaupunkiin, jotta välttäisi sakkovankeuden. Hieman yli 30-vuotiaasta hän eli 61-vuotiaaksi asti Caenin konsulaatista saamansa pienimuotoisen pestin turvin. Tämän hän sai lähinnä säälistä Lordi Alvanleyn ja Worcesterin markiisin tarttuessa toimeen. Beau Brummell kuoli pennittömänä ja mielisairaana syfiliksen aiheuttamiin sairaskohtauksiin Caenissa vuonna 1840. Viktoriaanisen ajan kirkolliset käyttivät Beaun kohtaloa esimerkkinä siitä, kuinka turhamaisuus johtaa tuhoon.

Dandyn olemus, jossa valtaisa itseluottamus ja tieto omasta erinomaisuudesta yhtyy diskriminoivaan makuun, pisteliääseen älyyn, yksityiskohtien rakastamiseen ja huimaan itseriittoisuuteen elää yhä. Esimerkiksi Edward Bulwer Lyttonin kirja “Pelham”, Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes ja Ian Flemingin James Bond ovat valtaisasti velkaa Brummellin ja hänen aikaistensa dandyjen perinnölle. Koko dandyismin käsite on valtaisan monipuolinen ja vaikeasti määriteltävä, mikä on omiaan lisäämään sen kiehtovuutta. Dandy on elävä taideteos, jossa persoonan, puheen ja käytöksen jalous käyvät käsikynkkään huikaisevan tyylikkyyden kanssa. Hänen täytyy tulla nähdyksi ja vaikuttaa toisiin. Dandyismia on aivan liian helppo syyttää pinnallisuudesta, mikäli sen historiaan ja olemukseen ei perehdy. Riittävän kauan kirjoituksia kolunneelle kuitenkin selviää, että Brummellin vaikutus länsimaiseen yhteiskuntaan, miesten pukeutumiseen, kirjailijoihin ja teosten hahmoihin sekä esteettiseen perinteeseen on aivan liian vahva, jotta dandyismi olisi vain pintaa. Kun kerran on tavannut todellisen dandyn, hänet totisesti muistaa ja kauan.