Keikari.com

Armoitettu professori Matti Klinge (31. elokuuta 1936 – 5. maaliskuuta 2023) on siirtynyt historian parista historian lehdille. Kansallisbiografia sekä muut mainiot mediat ovat jo kertoneet hänen tarinansa monin viittauksin, joten Keikarin harteille jää jakaa sanoja hänen tyylistään. Alle olen koostanut kokoelman edustavia valokuvia, joita muualla on jaettu. Uskon hänen perhetaustansa sekä seuransa vaikuttaneen estetiikan tajuun. Aikakaudesta poiketen Klingen äiti oli korkeasti koulutettu farmaseutti, ja hänen isänsä nousi pankin johtokuntaan. Matti Klinge oli siis porvarillisen perheen vesa, joka kävi Helsingin normaalilyseon, ja sen jälkeen suuntasi yliopiston oppiin sekä palvelukseen. Kokonaisuutena Matti Klingen tyyli edusti parasta suomalaista miesten pukeutumista, josta inspiraatiota ammentaa. Hänen tyylinsä oli klassinen, perinteinen ja varma. Tilaisuudesta riippuen asut olivat pelkistettyjä, mutta värien ja kuvioiden yhdistelmä olivat myös voimakkaita – toki klassisen kehyksessä.

Klinge on siis kuollut ja suomalainen miesten tyyli on yhden hengen köyhempi. Toinen suuremman yleisön tuntema esimerkki on Björn Wahlroos, joka yhä vaikuttaa Ruotsista käsin – mutta keitä jää jäljelle, kun hänkin poistuu? Toivon lukijalta kommentteja aiheesta. Kuka suomalainen mies on esimerkillinen klassisen miesten tyylin, ja klassisen miesten kulttuurin lähettiläs? Jos koko kansa kulkee verkkareissa joka päivä joka tilaisuuteen, arjen kuvasta muodostuu löysä, tylsä ja esteettisesti ankea.

* * *

Viime vuosikymmenen valokuvia selatessa huomaan, että Tri Klinge oli kovin mieltynyt lätkäkaulukseen. Tuossa mallissa on pieni lätkä, joka pitää kaulukset jämptisti yhdessä, ja solmion solmun koholla. Se on vaikea löytää vaatekaupoista tänä päivänä, joten Klinge on todennäköisesti teettänyt omansa, tai hankkinut ne ulkomailta. Siistin ja näyttävän ilmeen vuoksi lätkä on myös oma suosikkini.

Klingen irtotakit ja puvut olivat kuvien perusteella pääosin pelkistettyjä. Se jätti tilaa voimakkaasti kuvioiduille paidoille ja solmioille, jotka olisivat muutoin olleet liikaa. Vaan eipä hän vierastanut myöskään väkeviä yhdistelmiä, sillä akatemian parissa siedetään enemmän kuin politiikan.

Ranskan valtio myönsi Klingelle Kunnialegioonan jäsenyyden vuonna 1996, upseerin tittelin vuonna 2005, ja tästä merkkinä hän sai kantaa pientä punaista nauhaa kauluskäänteessään. Siroa nauhaa eivät massat tunnista, mutta oppineen silmät näkevät enemmän, ja onhan hillitty koriste paremmin arkeen sopiva kuin valtaisa nauha harteilla.

Pyöreät kehykset olivat tohtorin valinta, mutta satunnaisesti hän kohahdutti mediassa esiintymällä ilman silmälaseja.

Liivipuvut ovat käyneet harvinaiseksi 2020-luvun Suomessa, mutta Klinge piti niistä kiinni. Olivathan ne koko lailla vakiomalli yhä 1940-luvulla, jolloin hän vietti lapsuuttaan. Mitä leikkauksiin tulee, kaksirivinen takki oli hänen yllään harvemmin nähty.

Samaten lierihatut ovat käyneet harvinaisiksi, mutta M. Klinge suosi niitä sekä arjessa että juhlassa.

Akatemian parissa Klingellä oli suurempi vapaus väreihin, mutta tummat kankaat olivat hänen yllään tutumpi näky.

Solmio on tunnetusti varma valinta, mutta historioitsija poimi kaulaansa myös solmukkeita tarpeen tullen.

Mitä vähää olen emerituskansalaisen jalkineista nähnyt, hän suosi ruskean sävyisiä, klassisia reunoskenkiä.

Länsimaisten pukukoodien historia perustuu erottelulle. Jotkin tilaisuudet haluttiin erottaa arjesta myös vaatteiden avulla, joten niihin osallistuvilta vaadittiin tietynlainen asu. Tarkoituksena ei ollut kiusata toisia, vaan osoittaa tilanteen erityisyys myös vaatteiden avulla. Vastaava käytäntö löytyy myös alkuperäiskansojen parista, toki heillä on kuuman ilmaston vuoksi yleensä vaatteiden tilalla muodollinen keho- ja kasvomaalaus.

Vanhoja etikettikirjoja selatessa huomaan, miten tärkeäksi oikea asu koettiin, sillä teosten ohjeissa on koko liuta tilaisuuksia sekä taulukoita, joiden mukaan asu valittiin. Karkeasti jaotellen vaatekappale oli joko muodollinen, puolimuodollinen tai arkinen. Kolmen kategorian vaatteita ei perinteisesti sekoitettu, sillä niiden ei koettu passaavan yhteen. Esimerkiksi silinterihatun pari oli frakki, solmion pari oli puku, T-paidan pari oli työhousut.

Vaatteita yhdistellään nykyisin vapaalla kädellä, mutta jako kolmeen on kokolailla pitänyt: harvoin näkee pukua T-paidan kanssa, sandaaleita suorien housujen kanssa, mustia oxfordeja shortsien seurassa. Eniten toki näkee monenkirjavia urheiluvaatteita, erityisesti epäurheilullisten kehojen verhona. Arjen ja juhlan helpottamiseksi sivusto avaa tänään yleisimpiä kansainvälisiä pukukoodeja.

Formal wear: esimerkiksi häät, valtiotilaisuudet, gaalat, ensi-illat, kuninkaallisten kemut. Ennen kello 18 tämä tarkoittaa sakettia, iltakuuden jälkeen joko smokkia tai frakkia.

White tie: frakki.

Black tie: smokki.

Morning dress: saketti.

Semi-formal: useimmiten tumma puku solmion kera.

Suit: tumma puku.

Business dress: siisti asu, jonka näkee toimistossakin.

Business casual: siisti ja vähemmän jäykkä asu, jota tapaa toimistoissa. Siis ohut neule ja chinot irtotakin sekä solmion sijaan.

Smart casual: vaikein ja epämääräisin termi. Todennäköisesti tämä ei tarkoita tummaa pukua ja solmiota, mutta vaalea puuvillapuku voi passata. SC antaa mukavan vapauden tulkita siistin, mutta epävirallisen tyylin suurta kaanonia.

Informal: yleensä suorat housut ja irtotakki.

Casual: jos kutsussa erikseen lukee tämä termi, se yleensä tarkoittaa epämuodollista, mutta siistiä asua. Todennäköisemmin siis khakit kuin colleget, kauluspaita kuin huppari, louferit kuin juoksukengät.

Viimeisenä on hyvä muistaa, ettei ole typerää ottaa yhteyttä kutsujaan, ja kysyä asutoiveesta. Typerää sen sijaan on olettaa omiaan ja saapua paikalle asussa, jota ei odotettu.

Teollisuuspamput ovat harvoin tyylikkäitä. Keskimääräisen pampun keskimääräinen tavoite on palvella johtoryhmää tai omistajia, yrittää tuhota terveytensä työtuntien määrällä, eikä kukkoilla mediassa. Italian kulttuuri kuitenkin puskee pintaan myös teollisuuden suurkenkäisten joukossa, ja heidän tyylillään on faneja. Päivän linkkien valikoimassa klassinen miesten tyyli on vahvaa. Se kuitenkin toteutuu persoonallisemmin. Tumman liituraitapuvun parina onkin flanellisolmio, suora housu päättyy ajokenkiin, nappikauluspaidan napitus on vähän sinne päin. Joka tapauksessa värejä sekä kuvioita on paljon laajemmin kuin meillä täällä Suomessa.

Pampputyylin ystävää palvelee parhaiten Italianindustrialist, joka pyörii syrjään jääneen somesivu Tumblrin kautta. Toinen kelpo sivu on Italophilia_laclasse, joka palvelee IG:n puolella. Molempien pyörittäjä on minulle tuntematon – ja molemmat ansaitsevat suuria kehuja kuvavalikoimistaan.

Päivän satunnainen näpsy näyttää yhdessä kuvassa, miksi reunoskenkä on ylivertainen verrattuna liimattuun kengänpohjaan. Surullisesti valtaosa maailman pareista valmistetaan 2020-luvulla liimattuna, koska tämä on halvempaa. Kun ulkopohja on kiinni ainoastaan liiman avulla, se irtoaa, kun liiman kemiallinen olemus pettää. Tällöin pari on pilalla, vaikka pohjassa olisi kuinka paljon kulutuspintaa. Tärvellyn popon voi viedä suutarille, joka ehkä saa sen pysymään uudella liimalla, mutta jokainen liimakerros kuluttaa pinkopohjan materiaaleja, sillä teolliset liimat ovat väkeviä.

Sen sijaan reunoskenkä on pääosin kiinni ompeleilla, joten koko ulkopohjan saa tarvittaessa irti, ja uuden kiinni uusilla ompeleilla. Tämän voi toistaa yleensä 3 tai 4 kertaa, kunnes reunos on kulunut. Kuitenkin myös reunoksen voi vaihtaa uuteen, jolloin kenkäparia pystyy käyttämään kymmeniä vuosia, jos vain pitää huolen päällisnahkasta. Jos ei jaksa välittää näistä teknisistä seikoista, kenties lukija välittää jätteen vähentämisestä tai säästeliäisyydestä. Jos reunospohjaus olisi yhä vakio, kuten se oli vuosikymmeniä sitten, maailma ei eläisi hukkaamisen aikakaudella.