Keikari.com

“Suomen vanhin tunnettu suutari Thematus Sutor toimi Turussa, kyseinen tieto on vuodelta 1336. Suutarien ammattikunnat perustettiin 1600-luvulla, ensimmäinen Turkuun vuonna 1624. Keskiajalla jalkineita valmistettiin käsityönä ja niiden myyminen oli vapaata Ruotsi-Suomessa.

1800-luvun alussa alettiin miesten kenkiä valmistaa sekä oikean että vasemman jalan lestillä, kun siihen asti kengät oli tehty yhdellä suoralla lestillä. Käsityönä tehdystä jalkinevalmistuksesta siirryttiin koneelliseen 1850-luvun puolivälissä, jolloin keksittiin nahkapäällisten ompeluun soveltuva ompelukone, pohjanneulomakone sekä pinkomiskone 1870. Päällisten valmistus saatiin lähes koneelliseksi 1880-luvulla. Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa siirryttiin tuolloin yleisesti jalkineiden tehdasmaiseen valmistukseen.

Kenkien tuotevalikoima monipuolistui teollistumisen ansiosta, sillä kenkien valmistuksen taito parani yleisesti. Vuosisadan vaihteessa kenkiä alettiin valmistaa sekä arki- että pyhäkäyttöön. Tehdasvalmisteisia kenkiä tuotiin Suomeen jo 1800-luvun lopulla. Erityisesti amerikkalaiset ja venäläiset tehdaskengät yleistyivät nopeasti.

Kenkämuodin ilme oli 1900-luvun alussa usein vielä käsityöläismestareiden luoma. Muoti paljasti naisten kengät lyhenevien hameenhelmojen ansiosta. Miesten ja naisten kengät olivat pääosin mustia tai ruskeita varrellisia nauha- tai nappikenkiä. Vuosisadan alkupuolella yleistyivät kansan keskuudessa miesten mustat pehmeävartiset saappaat, joiden varsi rypytettiin erityisellä lestillä.

Jalkineiden valmistus siirtyi sähkön, koneiden ja työnjaon ansiosta muutamassa vuosikymmenessä suutarinverstaista teollisuuslaitoksiin. Sarjatyö oli saavuttanut 1920-luvulle tultaessa pysyvän aseman maamme jalkineteollisuudessa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaupungeissamme alettiin seurata eurooppalaista kenkämuotia ja kotimaisten tuotteiden suunnitteluun kiinnitettiin enemmän huomiota. Tyypillisiä 1920-luvun naisten muotikenkiä olivat poikki- tai T-hihnamalliset sekä ristiremmiset sirostetut jalkineet.

Ensimmäisen suomalaisen tehtaan, Tampereen Jalintehtaan, perusti vuonna 1875 Finlayson & Co:n rahastonhoitaja Arthur Sommer. Myöhemmin nimi muutettiin kenkätehtaaksi. Tehtaan toiminta jatkui 1880-luvun lopulle.

1863 perustettiin Ouluun eräs nahka-alan huomattavimmista tuotantolaitoksista, Veljekset Åström Oy. Myöhemmin vuonna 1876 toiminta laajeni myös nahkakenkien valmistukseen. Tehdasjalkineisiin ei hevillä Pohjois-Suomessa totuttu vaan enemmän luotettiin käsin tehtyihin saappaisiin, lapikkaisiin ja kenkiin. Teollinen kenkä kuitenkin pääsi hitaasti voitolle, sillä vielä 1960-luvulla Veljekset Åström toimitti yli satatuhatta kenkäparia.

Emil Aaltonen, syntyjään Widell, perusti 1889 oman suutarinverstaan, joka nopeasti kehittyi viitisentoista henkeä työllistäväksi yritykseksi. Vuonna 1902 tuotanto muuttui uusien konehankintojen vuoksi teolliseksi ja nimeksi otettiin Hattulan Jalintehdas.
Emil Aaltonen kehitteli tehtaan toimintaa kohti sarjatuotantoa ja alensi työkustannuksia Yhdysvalloista ja Saksasta tekemiensä uusien konehankintojen avulla. Tavoitteena oli valmistaa kestäviä mutta mahdollisimman halpoja jalkineita. Vuonna 1905 Hattulan tehtaan palon jälkeen Emil Aaltonen osti Tampereelta vanhan tehdasrakennuksen, jonne hän muutti yrityksensä.

Tässä tehtaassa toimivat alkuvaiheessa käsityö ja koneistettu tuotanto rinnakkain.
Tampereelle muuton yhteydessä nimeksi otettu Tampereen Kenkätehdas muutettiin vuonna 1917 osakeyhtiöksi ja nimeksi otettiin Aaltosen Kenkätehdas Oy.
Kenkätehtaittensa raaka-ainehankinnan turvaamiseksi Aaltosen Kenkätehdas Oy osti vuonna 1925 ensin Viialan Nahkatehdas Oy:n ja vielä samana vuonna Suomen Nahka ja Kenkätehdas Oy:n kenkätehtaan, jonka nimeksi tuli Korkeakosken Kenkätehdas Oy. Pahimpien pulavuosien aikaan 1931 yhtiö hankki Attila Oy:n koko osakekannan ja vuonna 1934 Kariston Kenkätehtaan vararikkopesästä koneet ja tehdasrakennuksen, joka jatkoi toimintaa Kenkätehdas Oy Solena -nimisenä.

1910-luvulla kotimaisten tuotteiden myynti ylitti ensimmäistä kertaa ulkomailta tuotujen kenkien määrän. Vuonna 1928 suomalaisessa kenkäteollisuudessa toimi jo 4 300 työntekijää ja tuotanto oli 2,8 miljoonaa paria. Eräs Suomen vanhimmista nahka- tehtaista, Suomen Nahka ja Kenkätehdas, aloitti toiminnan vuonna 1898 Juupajoen Korkeakoskella. Vuonna 1908 perustettiin Attilan Kenkätehdas Oy, jonka johtokuntaan kuului alusta lähtien tekninen johtaja Edvard Rentto. Tästä kenkätehtaasta kehittyi pian maan kolmanneksi suurin.

Jussi Monosen 1926 Lahteen perustama kenkätehdas tuotti pitkän tuotekehityksen tuloksena Mono-urheilujalkineet, jotka julkistettiin vuoden 1930 Salpausselän hiihdoissa. Tuote oli kehitelty hiihto- ja retkeilyjalkineeksi, mutta siitä tuli kasvuikäisten yleiskäyttökenkä pariksi vuosikymmeneksi.

1930-luvulla kenkien valmistuksessa alettiin kiinnittää enemmän huomiota tarkoituksenmukaisuuteen. Kengät voitiin jo ryhmitellä erilaisiin tyyppi- ja lajivalikoimiin, kuten vierailu-, katu-, iltapäivä-, juhla- ja urheilukenkiin sekä sandaaleihin. Mutta pulavuodet koettelivat koko kenkäteollisuutta.

Sotavuosina myös jalkineet olivat säännöstelyn alaisia. Useat tehtaat, mm. Hirsilän Kenkätehdas Orivedellä ja Kenkätehdas K. Brander Tampereella, valmistivat armeijalle hiihtojalkineita, saappaita ja maihinnousukenkiä. Siviiliväelle tehtiin korvikekenkiä puupohjilla ja paperinarupäällisillä. Kenkien korvikemateriaaleina käytettiin myös kumisekoitteista massaa, paperikangasta, sotilassaappaiden leikkuujätteitä ym.

Sota ja materiaalipula leimasivat koko 1940-lukua. Miesten jalkineina olivat useimmiten saappaat tai hiihto- kengät, joista tuli myös naisille tarkoituksenmukainen silloisen ajan talvimuoti. Miesten saappaita tuotettiin yli 600 000 parin vuosivauhdilla, niistä valtaosa toimitettiin Puolustusvoimille.

Toisen maailmansodan jälkeen markkinoille ilmestyi uusia jalkinetyyppejä, mm, lämminvuoriset saapikkaat sekä uudentyyliset pehmeät sandaletit. Värien merkitys tuli kengissä jälleen tärkeäksi. Miesten kenkämuoti oli varsin klassinen. 1950-luvulla teollisuuden oli sopeuduttava yhä enemmän kansainvälisen muodin vaihteluihin. Kenkiä alettiin tuoda pääasiassa Italiasta ja näin alkoi kiihkeä taistelu Suomen kenkämarkkinoista.

Aaltosen Kenkätehdas Oy, Rentto Oy, Brander ja Mäntyharjun Kenkätehdas Oy olivat suurimpia kengäntuottajia koko 1950-luvun ja Aaltosen asema vähintäinkin viisi kertaa muita suurempana säilyi koko tämän ajan.

Nokian Gummitehdas perustettiin vuonna 1898. Myöhemmin nimeksi tuli Nokian Jalkinetehdas Oy. Yksi pitkäikäisimmistä suomalaisista teollisista jalkineista lienee 1960-luvulla kehitetty Kontio-kumisaapas, jonka jalkaanistuvuus on niin hyvä, että Kontio on suomalaisten keskuudessa edelleen käsite. 1960-luvun käytetyimmät koulujalkineet olivat Hai-kumisaappaat, jotka Nokian Jalkinetehdas alun perin kehitteli eräänlaisiksi veneilysaappaiksi.

1960-luku oli kenkäteollisuuden huippuaikaa. Maassamme toimi 97 tehdasta, joissa työskenteli noin 8 000 työntekijää.

Kaupankäynnin Neuvostoliiton kanssa aloitti ensimmäisenä rajakaupalla Kalle Rentto Rentto Oy:stä. Suomalainen kenkä esiintyi ensimmäisen kerran Moskovassa 11. – 22. 5. 1960, jolloin 26 suomalaista kenkätehdasta osallistui näyttelyyn.

1970-luvulta lähtien Suomen kenkätehtaat ovat joutuneet kovaan kilpailuun kotimaan ja viennin markkinoista. 1970-luvun tärkeimpiä vientimaita olivat Efta-maat ja Neuvostoliitto. Vienti oli tuolloin 30-40 % tuotannosta.

Suomalaisten jalkinevalmistuksen erikoisosaamisen alueita ovat aina olleet luontevasti kylmään ilmastoon sopivat jalansuojat, laajemmat lestit sekä järeät erikoisjalkineet. Huopikkaita käytettiin paljon 1970-luvun pakkasjalkineina. Lappeenrantalainen Saimaan Huopatehdas mm. lanseerasi monenlaisia nahkateräsaapasvariaatioita perinteisesti huovutetun villajalkineen rinnalle. Tiedossa on, että mm. Jämsän Partalan kylässä toimi viime vuosisadan loppupuolella peräti seitsemän huopatossutehdasta.

1970-luvulla Pomarfinn, yksi monista Kankaanpään tuolloisista kenkätehtaista, kehitteli miehille venyke-kengät, joissa oli valemokkasiinileikkaus ja pehmeät polyuretaanipohjat. Näistä helmiäisenvaaleista pintanahkaisista “vapareista” tuli käsite ja suomalaisen miehen eniten käyttämä kenkätyyppi melkein parin vuosikymmenen ajan.

Suomalaisen muotikenkäteollisuuden tuotekehitys on aina ollut vahvasti sidoksissa kansainväliseen jalkinemuotoiluun ja mitoitukseen. Design-vaikutteet on haettu Italiasta, osin Ranskasta. Tuotekehitys ja muotoilu on keskittynyt mallimestareille eikä monikaan tehdas ole käyttänyt suunnittelijaa muuten kuin erityistä osaamista tai uudistumista vaativissa projekteissa. Uraauurtavaa työtä länsikaupassa teki tamperelainen Pertti Palmroth omaa nimeään kantavilla Partolan Kenkätehdas Oy:n muodikkailla mallistoilla.

1980-luvulla kenkäteollisuuden tilanne alkoi kiristyä. Jouduttiin ankaraan kilpailuun halvan työvoiman maista tuotettujen kenkien kanssa. Ulkomaisten tuontikenkien osuus kaupan tarjonnassa oli kevyiden kenkien osalta 70 prosentin luokkaa. Urheilujalkineiden tuonti kattoi 85 % tarjonnasta.

1980-luvun alkupuoliskolla nahkapäällysteisten jalkineiden tuotanto työllisti lähes 6 000 työntekijää. Jalkineteollisuuden liikevaihto oli vuonna 1981 yhteensä 885 miljoonaa markkaa. Suurimpia tehtaita olivat Rentto Oy 100,4 miljoonan liikevaihdollaan, Aaltosen Kenkätehdas Oy 78 miljoonan liikevaihdolla, turkulainen Auran Kenkätehdas 51,7 miljoonan ja TopMan Lassila & Tikanoja Vaasasta 8,7 miljoonan liikevaihdolla. Aaltosen Kenkätehdas työllisti eniten, noin 750 työntekijää, toiseksi eniten Rentto (500) ja kolmanneksi eniten TopMan (350).

Kenkäteollisuuden pahin virhe oli keskittyä liikaa pitkiin sarjoihin suunnattomien itämarkkinoiden vuoksi. 1980-luvun lopulla idänkaupan tyrehtyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen vaikuttivat alaan voimakkaasti. Tuotekehittely ja muu uudistuminen sekä länsivienti oli laiminlyöty kohtalokkain seurauksin. Vuonna 1990 Kenkätehtaiden keskusliittoon kuului enää 27 yritystä, joissa työskenteli 2 442 työntekijää.

Suomalaisen jalkineteollisuuden menestyminen on perinteisesti keskittynyt tiettyjen jalkinesektorien erikoisosaamiseen. Näitä kärkinimiä edustavat 1990-luvun alussa turvajalkineita tuottava Sievin Jalkine Oy, kumisaappaita ja kumisia turvasaappaita tuottava Nokian Jalkineet Oy sekä jalkaterän biomekaniikkaa tieteellisesti tutkinut Karhu Titan Oy/Urheilujalkineet.

Entinen Seinäjoen Kenkätehdas, nykyinen Janita Oy on menestyvä naisten talvisaappaiden tekijä ja Tuomi-Kenkä Ky Kankaanpäässä on erikoistunut naisten sisäkenkiin tuomalla suomalaisen vastineen italialaiselle avokasmuotoilulle.

Top-Man on tuotemerkkinä kuulunut miesten kenkien eliittiin vuosikymmeniä ja jatkaa edelleen 1990-luvulla, samaten Urho Viljanmaa Oy Jokipiistä sekä Mantereen Kenkätehdas Oy Orivedeltä. Yli sata vuotta vanha Aaltosen Kenkätehdas Oy, joka nykyään on osana Rentto Oy:tä, selvisi 1980-luvun lamakaudesta ja toimii yhtenä maan suurimmista kenkätehtaista.

Vuonna 1906 perustivat maan silloiset huomattavimmat kenkätehtaat Hyppösen Kenkätehdas Oy, Oy Attila, Tampereen Kenkätehdas, Satakunnan Kenkätehdas Oy, Vaasan Kenkätehdas sekä Hugo & Hjalmar Åström Nahka- ja Kenkätehtaiden Työnantajaliiton valvomaan ja edistämään alojen etuja. Nimi muutettiin 1923 Kenkäteollisuusliitoksi. Sota-ajan säännöstelyn ja muiden vaikeuksien aikana toimi Ken- kätehtaiden Luottamusneuvosto. Sodan jälkeen 1944 perustettiin Kenkätehtaitten Keskusliitto ry yhteistoimintaa vakiinnuttamaan. Vuonna 1953 siirtyivät työnantaja-asiat Kenkäteollisuuden Työnantajaliiton hoidettaviksi. Yrityksillä oli silloin vastapuolena Suomen Nahka-, Jalkine- ja Kumityöväenliitto.

Järjestötoiminta hoidettiin pitkään keskitetysti Helsingin Vuorikadulla sijaitsevasta toimistosta, jossa toimivat myös Nahka ja Kenkä -lehden toimitus sekä Kenkä- ja Nahka-alan Muotineuvosto, joka perustettiin vuonna 1948 Lauri J. Kivekkään aloituksesta. Muotineuvoston toimintaa käytännössä toteuttamaan valittiin Irmeli Wiherjuuri, joka 25 vuotta kestäneellä innostuneella työllään loi Muotineuvoston nimen ja maineen.”

~ Piippa Lappalainen & Mirja Almay, Kansakunnan vaatettajat, WSOY, 1996.