Keikari.com

Erkki Kivijärven mainio Luomakunnan herra – Miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja (1927) on jälleen kääntyillyt näpeissäni. Tällä kerralla uusi löytö oli pukukooditaulukko, jolla on tietysti vähän arvoa tänä päivänä, mutta se onnistui kiinnostamaan ja huvittamaan, joten laitan tämän eteenpäin. Taulukko on 20-luvulta ja kertoo, kuinka tarkka porvarillinen kaupunkilaiskulttuuri oli näissä asioissa myös Suomessa. Kaiketi arjessa joustettiin tämän tästä, mutta säätyläisten työpaikoilla ja juhlissa tarkkuus oli hyve. Yleinen elintaso oli matalampi, joten vaatekaapit olivat pienempiä ja asuja käytettiin kauemmin. Smokit ja muut juhlavaatteet olivat silti yleisempiä kuin tänään, sillä aikoinaan juhla erotettiin tarkemmin arjesta myös vaatetuksen kautta. Luomakunnan herran, jonka Kivijärvi kynäili taiteilijanimellä Bagheera, voi löytää yhä antikvariaateista ja se toimii mainiosti erikoisena dokumenttina Suomesta, joka on kadonnut.

Mutu on toki mukavaa, mutta paljon mukavampaa on viitata tutkimukseen, joka vahvistaa omia ennakkoluuloja ja edistää omia tavoitteita. Nämä mielessä jaan ilomielin linkin uutiseen, joka jakaa parisen tutkimusta, jotka kertovat puvun tekevän eron. Paitsi visuaalinen ja semanttinen, tämä ero on jopa kognitiivinen – jos siis arvon tutkijoiden metodeja on uskominen. Kun lukija siis seuraavan kerran etsii sopivaa vahviketta abstraktin ajattelun tehostamiseen, kunnon tumma kampalankakolmiosainen on vähintään kokeilun arvoinen.

http://www.theatlantic.com/business/archive/2015/04/wearing-a-suit-makes-people-think-differently/391802/

DAKS on englantilainen vaatevalmistaja, jonka muuan Simeon Simpson perusti vuonna 1894 Lontoossa. Alun perin S. Simpson -yhtiö toimi räätäliliikkeenä, mutta teollistumisen voimistuessa Simpson päätti nopeuttaa valmistusta uusien koneiden voimalla, ja vaihtaa suuntaa valmisvaatteiden pariin. Kilpailijoista puoti tahtoi erottautua laadulla määrän tai hinnan sijaan. Tavoite kantoi ja DAKS laajensi ympäri Brittein saaria. Valmistajan suurin anti miehille on niin sanottu DAKS-vyötärö, jonka keksi Alexander Simpson, Simeonin toinen poika, vuonna 1934. Hän oli urheilumiehiä, mutta aikakaudella niin yleiset olkaimet eivät taipuneet mukavasti golfissa tai vahvassa harponnassa, ja vyö taas puristi vatsaa, joten uudelainen ratkaisu housujen ylläpitoon oli tarpeen.

A. Simpson päätti lisätä kumiset lätkät DAKS-housujen vyötärön sisäpuolelle, jotta paita pysyisi paikallaan niitä vasten ja housut taas paikallaan vatsaa vasten. Tämä yksin ei riittänyt, joten vyötärönauhan sisälle leikattiin tunneli, jonka sisällä kulki kuminen nauha, joka kiinnitettiin nappeihin. DAKS-vyötärö oli syntynyt, eikä olkaimille tai vöille ollut enää pakkoa, vaikka laihtuisi tai lihoisi. Simpsoi uskoi iskeneensä, tai pikemminkin ommelleensa, kultasuoneen, joten hän päätti myös korkean hinnan uudenlaisille housuilleen, joiden nimeksi tuli DAKS, yhdistelmä sanoista dad ja slacks, siis iskälle omistetut housut. Olihan Alec Simeonin poika ja perheen yrityksen jatkaja.

Erään James Bondin vyötärömalli filmissä Elä ja anna toisten kuolla

DAKS-vyötärö oli suosionsa huipulla 1930-luvulla ja saapui myös otolliseen aikaan, sillä Toisen maailmansodan seurauksena miehet kyllästyivät joukolla olkaimiin ja valitsivat vyötärölleen vyön, joka oli myös osa univormua. Jos vyökään ei innostanut, uusi nauhavyötärö oli paras ratkaisu. Sittemmin DAKS-malli on muuttunut harvinaiseksi. Kaiketi vöiden monipuolinen ulkomuoto, jota voi vaihdella tilanteen mukaan, on vedonnut enemmän kuin hyvin pelkistetty DAKS. Kumisen vyötärönauhan ansiosta se pysyy kuitenkin mainiosti paikallaan, eikä purista niin kuin vyö tai olkaimet. Useimmiten housujen vyötärön ulkopuolella on kaksi tai kolme nappia, joihin nauhan pään voi kiinnittää. Näin ylläpito jatkuu, vaikka mies laihtuisi tai lihoisi monia kiloja. Nappien paikkaa voi myös siirtää tarvittaessa, joten DAKS-malli on ilman muuta paras ratkaisu hänelle, joka haluaa mukavuutta yli kaiken.

Bondin ensimmäinen housumalli ensimmäisessä elokuvassa Salainen agentti 007 ja Tohtori No

Klassisten vaatteiden saralla musta väri on oma lukunsa, sillä se on perinteisesti varattu surun tai virallisen tilaisuuden merkiksi. Musta kun on väreistä synkin, eikä se ole ollut suuri osa maan ja luonnon väreissä valmistettuja maaseutuvaatteita. Sen sijaan kaupunkivaatteissa se on satavuotinen lemmikki, jonka käyttö on heijastanut aikakausia. Renessanssin aikana mustat vaatteet olivat akatemian, hovien, valtiovirkailijoiden, lakimiesten ja papiston suosiossa, vaikka väri oli jo tällöin saanut synkeän maineen pahan merkkinä. Monet valtiot kielsivät kirkkaat, kalliit ja koristeelliset vaatteet pakkolaeilla (lat. sumptuariae leges).

Tämä ruokki mustan suosiota yhä ja aikanaan se miellettiin nöyryyden sekä vallan merkiksi. Musta surun ja kuoleman symbolina on perua keskiajan hienostolta, jonka parissa lesken oletettiin verhoutuvan mustaan ainakin vuoden ajaksi. Täyden suruasun lisäksi myös puolikas ja kolmanneksi muodollisin suruasu olivat käytössä. Mitä lähempää sukua vainajalle oli, sitä täydempi oli synkkä asu. Vähäisimmillään miehillä oli vain musta nauha käsivarressa. Psykologian tasolla musta väri yhdistyy pimeään yöhön, joka on tuntematon ja vaaroja täynnä.

Alkujaan suruasu oli kuninkaallisten ja aatelin erioikeus, jota suojeltiin pukeutusmiskielloilla. Porvaristo, joka on aina seurannut vallan ja rahan esimerkkiä, kuitenkin kopioi aatelin mustaa suruasua, ja kernaasti maksoi mitkä tahansa sakot lakien rikkomisesta. Kauppiaille, pankkiireille ja maanomistajille nämä sakot olivat vain uusi keino menestyksensä osoittamiseen. Vuosisatojen kulussa musta suruasu kulkeutui myös niin sanotun keskiluokan käyttöön ja lopulta maanviljelijöille sekä työläisille.

Valistuksen aikana mustat vaatteet miltei katosivat arjesta, niin suosittuja olivat kirkkaat, koristeelliset ja monimutkaiset asut, joista synkistely oli kaukana. Väri kuitenkin palasi 1700-luvun lopussa, kun romantiikka syttyi ja angstiset nuoret taitelijat halusivat omanlaisensa ilmeen. Äärimmillään suruasu oli 1830-luvulta alkaen Viktoriaanisen aikakauden Britanniassa, jolloin sukupuoliasioista visusti vaiettiin, mutta kuolemasta ja sairauksista keskusteltiin kaikissa piireissä. Mustien asujen yksityiskohdista muodostui useimpien tuntemia merkkejä, joista tarkka silmä erotti surijan sukulaissuhteen.

Kuollut, kaiken valon imevä musta väri koki kliimaksin 1860-luvulla, kun kuningatar Viktorian puoliso menehtyi. 45-vuotiaana leskeksi jäänyt hallitsija pukeutui suruasuun seuraavien neljän vuosikymmenen ajaksi, sillä hänen liittonsa oli rakkaudesta solmittu ja elämää suurempi. Tämä ei ollut yleistä hienoston piirissä, ja rakkaus oli suorastaan poikkeavaa kuninkaallisille. Viktorian esimerkkiä kopioitiin laajalti ja leskirouvat suorastaan kilvoittelivat siitä, kuka jaksoi surra miestään kauimmin mustan asun kautta. Miesten oletettiin surevan vaimojaan vain kolmen kuun verran. Jos mustaan asuun ei ollut varaa, vaarana oli häpeä kaikissa ryhmissä. Asujen lainaaminen tai vuokraaminen olivat yleisiä konsteja.

Musta väri muodostui myös yleisimmäksi päiväasuksi viktoriaanisella ajalla, sillä hiilellä käyneet kaupungit puskivat ylös niin paljon tuhkaa ja nokea, ettei juuri mikään muu väri säilynyt. Maaseudulla maan värit pysyivät, mutta juhla- tai edustusasu oli musta. Viktorian kuoltua vuonna 1901 britit olivat saaneet tarpeekseen kalmoista ja synkistelystä, joten musta siirtyi vain iltaan tai juhlaan. Sittemmin väri on säilynyt juhlapukineissa monesta syystä. Mustassa lika ei näy yhtä selvästi, väri on melko lailla ajaton, musta näyttää hoikentavan, juhlavaatteiden muoto on säilynyt, ja pelkistetty musta täyttää hillityn asun vaatimukset erinomaisesti. Ajan myötä suruasut yksinkertaistuivat ja viimeistään 1930-luvulla myös lesken musta huntukin muuttui harvinaiseksi.

Mustat vaatteet ilmestyivät taas kaduille sankoin joukoin, kun 1950-luvun vastakultuuri, kansalaisaktivistit ja akateemiset angstaajat kerääntyivät yhteen ja vaativat muutosta. Musta puku syntyi 1980-luvulla ennen kaikkea muotihuoneiden, kuten Armanin ja Versacen, käsissä. Ne markkinoivat asua vaarallisena, seksikkäänä, kapinallisena ja yksilöllisenä valintana. Sen avulla oli myös helppo erottautua harmaista tai sinisistä bisnesmiehistä, jotka olivat niin out trendikkäiden miesten mielestä.

Tänä päivänä mustat vaatteet ovat arjessa yleisempiä kuin vuosikymmeniin. Perinteisissä vaatteissa musta on kuitenkin kankaiden täydentäjä ja asusteissa näkyvä, mutta muuten vähäinen väri, sillä puvuissa sinisen ja harmaan sävyt vallitsevat. Silti musta puku on yhä luontaisin valinta hautajaisiin, mutta kevyemmät, jopa iloiset hautajaiset edesmenneen toiveesta ovat yleistyneet. Vaikka näky on Suomessa yleinen, musta puku ei ole luontainen valinta arkeen tai bisnekseen juuri värin historian vuoksi, niin kauan se on länsimaissa yhdistetty suruun ja kuolemaan.