Keikari.com

Ruskea puku on suotta turhan harvoin nähty ilmestys. Se muuttui hitaasti tällaiseksi, kun vapaa-ajan asut kevenivät 1960-luvulta alkaen. Samalla toimistot siirtyivät vastakkainasettelun aikaan: puvuista joko luovuttiin tai sitten asut vaihdettiin tummaan pukuun, jolloin harmaat ja siniset värit löivät muut. Puvun nykymuodon historia ulottuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin se oli maaseudun ja urheilun vapaa-ajan asu. Tällöin myös ruskea pukukangas oli ahkerasti käytössä, sillä siinä ei rapa näkynyt yhtä ikävästi kuin tummissa väreissä. Samalla se sopi mainiosti yhteen muiden maan värien kanssa. Hitaasti puku yleistyi myös kaupungeissa ja lopulta sen tumma versio syrjäytti muut hienot päiväasut 1920-luvulla. Silti ruskea puku oli suosionsa huipulla vasta 30-luvun Amerikassa, jolloin kankaat olivat paljon värikkäämpiä kuin nykyisin. Erityisesti vaatetehtaat markkinoivat ruskeaa pukua ahkerasti muodikkaana, siistinä ja hienona pukineena. Suosittu uusi väri oli hiilenruskea, sekoitus tummanharmaita ja ruskeita lankoja. Britannian puolella tapakulttuuri säilyi jäykempänä kuin muualla, eikä ruskea puku lyönyt läpi kaupungin kadulla yhtä nopeasti.

Aina suureen sotaan päättyneen 30-luvun jälkeen ruskean puvun suosio on laskenut selvästi, mutta värikäs 70-luku toi sen taas harteille. Erityisesti täytyy mainita muuan Ronald Reagan, joka toimi Kalifornian kuvernöörinä 8 vuoden ajan ennen kuin hänet löydettiin presidentin pätkätyöhön. Toisin kuin valtaosa ajan eliitistä, Reagan suosi ruskeaa pukua useissa päivätilaisuuksissa ja samalla elvytti sen suosiota. Oma lukunsa on Italia, jossa ruskea puku on kaiketi yleisempi kuin missään muualla, leikkauksesta tai värisävystä riippumatta. Maasta ja kulttuurista huolimatta asua käytetään liki samoin kaikkialla. Iltajuhlissa, diplomatiassa, politiikassa, laissa ja pankkitoimessa sitä näkee harvoin. Pukukoodittomissa toimistoissa se voi toimia siistinä arkiasuna, jos tumma puku on turhan jäykkä. Toki yksityiskohdat, materiaalit ja leikkaukset myös vaikuttavat kokonaisuuteen: pelkistetty, villainen ja tummanruskea puku on aina edustavampi kuin pellavainen, koristeltu vaaleanruskea versio. Kun asut ovat keventyneet entisestään 2000-luvun saavuttua, ruskea puku on juuri sopivasti juhlan ja arjen välissä. Tämä pukine on omanlaisensa.

Aavikkosaapas (engl. Desert boots) on nilkkapituinen kenkätyyppi, joka valmistetaan perinteisesti mokkanahkasta kahden metallisen nauhareiän ja raakakumipohjan kera. Tämä varsikenkä syntyi tiettävästi Kairossa, kun Etelä-Afrikan sotilaat teettivät hajonneiden velttikenkiensä tilalle uusia pareja. Näppärät egyptiläiset ompelivat karkeaa mokkaa kiinni paksuihin raakakumipaloihin – ja homma oli selvä. Jalkineella oli useita etuja. Se oli helppo, nopea ja halpa valmistaa, metallinen rauhareikä suojeli päällistä kulumalta, mokkanahka oli kestävää ja viileämpää kuin sileä päällisnahka, lisäksi raakakumi tarjosi hyvän pidon aavikolla. Lopuksi päällisessä oli vain pari saumaa, joten se muotoitui erinomaisesti jalan muodon mukaan. Kun liittoutuneet ja akselivallat taistelivat Afrikan herruudesta ja siirtomaista Toisen maailmansodan aikana, vuodet 1940-1943 kestäneet toimet nimettiin Pohjois-Afrikan rintamaksi. Kampanjan aikana aavikkosaapas oli brittiupseerien vakiokenkä rintaman kaikilla laidoilla.

Sota on tunnetusti ollut yksi suurimmista miesten pukeutumiseen vaikuttaneista voimista, eikä tämä varsikenkä ole poikkeus. Siviiliin se siirtyi joukolla vuonna 1949, kun muuan Nathan Clark, englantilaisen C.&J. Clark International Ltd. -kenkätehtaan perillinen, toi mallinsa markkinoille. Hän oli aiemmin 40-luvulla palvellut Brittiarmeijan RASC-joukoissa Burmassa, ja siellä äkännyt upseerien jaloissa aavikkosaappaita, joiden karkea päällinen ja tuhti pohja jäivät mieleen. Hänen veljensä Bancroft oli antanut vakoilun Nathanille agendaksi, jotta uusien mallien suunnittelu helpottuisi. Hän työsti prototyyppiä sotakouluaikoinaan, jolloin Clark matkusti myös Kashmirissa asti ja jälleen vilkuili upseerien jalkoja. Silti suurin inspiraatio oli Kairon Vanha basaari, jossa niin moni Brittien 8. armeijan upseeri kävi teettämässä aavikkosaappaat myös vapaa-ajan käyttöön. Clark muisti näkemänsä ja viimeisteli kenkätehtaan uuden mallin piirrokset vaikutteiden pohjalta. Perheenjäsenet Englannista vastasivat kannustavasti, ettei tällainen varsikenkä ikinä myisi.

Palattuaan Englantiin, Nathan Clark kieltäytyi kuuntelemasta kenkätehtaan muita osapuolia ja työsti malliaan yhä. Hänen viimeinen versionsa oli pyöreäkärkinen ja vain kahdesta nahkapalasta leikattu, kovin samannäköinen kuin velttikengät, joita on valmistettu Afrikan eteläisissä osissa 1600-luvulta asti. Clark esitteli jalkineen maineikkaan amerikkalaisen Esquire-lehden muotitoimittajalle, joka mielistyi siihen kovin. Lehti kirjoitti siitä esittelyn, kun aavikkosaapas lanseerattiin USA:ssa vuonna 1950. Kun myyntiluvut myös Euroopan puolella olivat lupaavia, Clark’sin jalkine ilmestyi lopulta Brittimarkkinoille. Jalkineesta muodostui erittäin suosittu ja kadehdittavan ikonin asema on yhä taattu. Tähän päivään mennessä Clark’s on myynyt yli 12 miljoona paria aavikkosaappaitaan, jotka luodaan kaikissa väreissä. Valitettavasti tuotanto on siirretty ulkomaille ja materiaalit ovat halvemmasta päästä, joten Clark’sin alkuperäinen malli ei ole enää se laadukkain. Silti aavikkosaappaan yhdistelmä mukavuutta ja kätevyyttä on tehnyt siitä yhden suurista vapaa-ajan klassikoista, jotka yhdistävät miehiä kaikilla mantereilla.

Kuva: The Lauri Hilliaho

Tamppi (engl. self-belt, martingale, half-belt) on takin selkään vyötärön kohdalle ommeltu vyöntapainen, joita näkee satunnaisesti myös päällystakkien hihansuissa. Museokokoelmien ja historiallisten teosten valossa tampin kantamuoto syntyi 1800-luvun puolivälin Britanniassa osana Norfolk-takkeja. Ne kiristettiin ylle koko vyötärön kiertävän vyön avulla, sillä nämä metsästysvaatteet suojasivat herrasmiestä Brittilän raa’alta ilmastolta. Ajan myötä vyö kapeni, kunnes tamppi oli syntynyt. Tamppi korostaa miehen vyötäröä, joka on luonnostaan harteita kapeampi, ja samalla saa nuo hartiat näyttämään entistä leveämmiltä. Näin yksityiskohdasta on hyötyä kelle tahansa miehelle, vaikka tamppi onkin miltei kadonnut valmisvaatteista. Suurimman suosionsa aikaa se eli 1900-luvun alusta aina 1940-luvulle asti.

Pelkistetyimmillään tamppi on vain suorakulmainen pala samaa kangasta, josta takki on valmistettu, mutta hienommissa versioissa on eri leveyksiin vedettävä nappikiinnitys ja käsin ommeltuja, koristeellisia pistoja. Hihansuissa tamppi toimii myös koristeena, mutta nappien avulla se auttaa muokkaamaan hihan ympärysmittaa, mistä on hyötyä erityisesti tuulisena päivänä. Tamppi on aikoinaan lisätty myös vapaa-ajan irtotakkeihin tai pukuihin. Tänä päivänä se on harvinainen näky päällystakeissa, eikä irtotakkien saralla sitä löydä kuin satunnaisista brittiläisistä maaseutuvaatteista. Toisen maailmansodan kangassäännöstely poisti sen valmisvaatteista, ja sittemmin yhä kiihtynyt mukavuudentavoittelu ei ole auttanut asiaa, sillä tamppi lisää valmistuskustannuksia eikä siitä ole käytännön hyötyä. Silti tarkkasilmäisille se on juuri sellainen pala osien summaa, joka tekee kokonaisuudesta enemmän.

Historian valossa elämme nuoren paidan aikaa. Nykymallisessa paidassa miehustan napitus jatkuu kaulalta helmaan asti, mutta vuosisatojen ajan miesten paidat yksinkertaisesti vedettiin ylle. Kiinnitys hoitui nyöreillä, langoilla tai muutaman napin avulla – joka tapauksessa paita ei ollut avattavissa. Tämän leikkauksen nimeksi on sittemmin muodostunut popover. Alun perin se oli käytössä sekä juhlapaidoissa että työpaidoissa, mutta 1900-luvun alkupuolella jäykät irtokaulukset jäivät pois käytöstä ja napitus siirtyi alemmas. Muutoksen jälkeen popover-paidat muuttuivat harvinaisemmiksi, ja omintakeisen muotonsa vuoksi vapaa-ajan malleiksi.

Amerikkalainen GANT tuli 1960-luvulla tunnetuksi paidoista, joiden napitus loppui puoliväliin rintakehää. Ne täytyi vetää ylle ja tästä teosta muodostui paidan nykyinen englanninkielinen nimi. Yhtiö on valmistanut vuodesta toiseen popover-paitoja, mutta satunnaisesti ja vaihtelevissa mallistoissa. Samoin on tehnyt Ralph Lauren, mutta jälleen satunnaisuus on haitannut paitamallin ystäviä, jotka metsästävät niitä työn ja tuskan kanssa kaupoista. Myös Italian suurin tyyli-ikoni Gianni Agnelli käytti popover-paitoja vapaa-ajallaan ja tyylinjanoiset seurasivat perässä, mutta jostakin syystä suuri yleisö ei ole ottanut mallia omakseen. Suurin suosio katkesi Maailmansotien jymyssä, tämän jälkeen paitaa näki erityisesti USA:ssa osana Ivy League -tyylisuuntaa. Euroopan puolella malli on liki kuollut.

Popover-paidan napitus on lyhyempi, joten malli täytyy leikata hieman väljemmäksi, jotta pukeminen ja riisuminen luonnistuvat. Samalla helman tulee olla tyköistuva, jos paitaa haluaa käyttää housujen ulkopuolella. Nappilistan pituus on ollut valmistajien makuasia, yleensä tämä on vaihdellut kahdesta neljään nappiin. Näitä nappeja ei voi myöskään siirtää vatsan lihoessa, joten popover jää helpommin pieneksi kuin tavanomainen malli. Rajoitteista huolimatta popover tarjoaa miehelle kuin miehelle omintakeisen ilmeen, joka on onnistunut vetoamaan jo muutaman vuosisadan ajan. Harva vaate saavuttaa saman.