Keikari.com

Arkipuku on vuonna 2015 aito oksymoroni, sillä yhdyssanaan on liitetty ääripäät. Puku on nykyisin juhlan tai työn merkki, johon harva sonnustautuu arkena. Silti tämä sanapari on juuri se, joka Erkki Kivijärjen etikettikirjassa Luomakunnan herra (1927) kuvaa englanninkielistä termiä casual suit, siis epämuodollinen tai vapaa-ajan puku, ystävien kesken arkipuku. Kivijärven teos on liki sadan vuoden takaa, jolloin moni mies verhoitui pukuun myös työpäivän päätyttyä tai viikonloppuisin. Kaikki muuttuu, mutta tavallaan mikään ei katoa. Semantiikka pukineiden välillä on säilynyt: bisnespuku on yhä tumma, pelkistetty, sileää kangasta, hillitty ja hieman tylsä, mutta varma. Arkipuku taas on voinut ja yhä voi olla melkein millainen vain, kunhan sen housut sekä takki ovat samaa kangasta, ja seuraavat puvun yleistä ilmettä.

Arkipuvun esimerkkiä: kangas flanellia timanttikudoksella, kookkaat paikkataskut, rakenteettomat hartiat, housuissa ei laskoksia

Tavallaan pukukin on arkivaate, sillä se syntyi 1800-luvun puolivälissä herrasväen vapaa-ajan tarpeisiin. Varhaiset puvut olivat metsästys-, purjehdus-, ratsastus-, pyöräily- tai liikunta-asuja, eikä tummaa juhlapukua edes tunnettu. Juhlavaatteet olivat tällöin frakkeja, saketteja, smokkeja tai redingoteja. Arkipuvun värit ovat perua noin 150 vuoden takaa ja heijastavat brittiläistä maaseutua, siis harmaan vaaleampia, ja beigen, ruskean sekä vihreän kaikki sävyjä. Arkipuvussa on aina ollut kookkaampia yksityiskohtia ja voimakkaampia kuvioita kuin juhlapuvussa. Myös niiden kangas on karkeampaa, paksumpaa tai muulla tavoin erottuvampaa. Kangas on oleellinen osa, esimerkiksi tweed-puvusta ei yksinkertaisesti saa juhla-asua, vaikka kuinka muodollinen sen leikkaus olisi. Aluksi solmio oli vapaa, mutta pakollinen, ajan kanssa se on useimmiten jäänyt pois arkipuvun seurasta.

Pukukoodit ovat poistuneet yhä useammalta alalta 1960-luvulta lähtien, ja puku on samalla jäänyt useimmille miehille juhla-asuksi. Niiden tilalle on toimistoissa yleensä valittu jotakin niin sanotulta Smart Casual -akselilta: suorat housut, kauluspaita, neule, siis jotakin siistiä ja yksinkertaista. Tummalle juhla- tai bisnespuvulle on kuitenkin aina ollut vaihtoehtoja, jotka ovat pelkkiä paitoja siistimpiä ja tarjoavat loputtomia vaihtoehtoja. Arkipuku on verraton ratkaisu arkipäiväistyneisiin toimistoihin, sillä se ei ole turhan virallinen, mutta ei myöskään niin löysä, etteikö se kelpaisi myös useimpiin työpäivän jälkeisiin rientoihin. Myös asusteilla on eroja, joten vaikkapa ruskean arkipuvun kanssa poolopaita voi korvata kauluspaidan, jalkineet ovat vaaleat tai nauhattomat, ja salkku vaihtuu olkalaukkuun. Näin yleensä välttää tiedustelut, mitä juhlia varten on niin tälläytynyt. Tämä on aina ollut arkipuvun tarkoitus.

Vuoden päätteeksi on hyvä saattaa loppuun myös yhteistyössä Paljakan kanssa toteutettu projekti, jonka aiemmat osat löytyvät arkistoista. Mittojen oton, lestin valmistuksen, jalkineen kaavoittamisen, nahkan leikkaamisen, päällisen ompelun, päällisen pinkomisen, reunoksen kiinnittämisen, pohjan ompelun ja viimeistelyn jälkeen tilauspari on valmis. Sen mukana Paljakka Handmade tarjoaa kenkälaatikon, jonka sisällä saapuvat kenkäpussit, kiillotusliina, lepolestit, kiilloke ja päällisnahkan värinen kenkävoide. Lopputulos on tummanpunainen balmoral-varrekas pyöreällä kärjellä, kapealla varrella, vaalealla reunoksella, valkoisella reunosompeleella, piilonauharei’illä, violetilla vuorilla, ohuella nahkapohjalla, kuubalaisella korolla ja messinkisellä kärkiraudalla. Uusi pari on jo työn alla.

Merinovilla valmistetaan samannimisen lammasrodun villakuidusta. Tämä pienikokoinen lammas jalostettiin nykymuotoonsa Espanjassa 1300-luvulta alkaen. Jo tällöin maa tunnettiin erityisen hienosta villastaan, mutta yhä hienommaksi se muuttui, kun espanjalaiset lammasrodut risteytyivät hyvin hitaasti Pohjois-Afrikasta saapuneiden berberilampaiden kanssa. Afrikan-lampaat saapuivat Espanjan eteläosat valloittaneiden muslimien mukana. Myös ilmastolla, rehulla ja kasvatuksella oli osansa kehityksessä. Keskiajalla valtaosan lampaista omisti katolinen kirkko tai aateli, erityisesti Espanjan kuninkaat varjelivat omia merinojaan vallalla ja voimalla: niiden maastavienti oli aikoinaan kielletty kuoleman uhalla.

Toki muut jaloveriset olivat hyviä veljiä, joten 1800-luvulla Brittein kuningas Yrjö III onnistui saamaan itselleen merinoja vaihtokaupalla. Ne eivät kuitenkaan kylmässä pohjolassaa menestyneet, joten ensimmäiset muutama kymmentä merinolammasta laivattiin Australiaan 1800-luvun kynnyksellä – ja loppu on niin sanottua historiaa. Uuden mantereen ilmasto oli eläimille ihanteellinen, ja tarkan jalostuksen avulla niiden villa kasvoi yhä sileämmäksi, ohuemmaksi ja hienommaksi, aikanaan peitoten Britannian ja Espanjan tuotokset. Tänä päivänä planeetan laadukkain merino kasvaa yhä Australiassa, Tasmaniassa sekä Uudessa Seelannissa.

Tavanomaisen lampaan villasta merino erottuu edukseen. Karkeimmat, mattoihin käytetyt villakuidut ovat ympärysmitaltaan 35-45 mikronia, kun taas merinokuiduista suurimmat ovat 23 mikronia. Pelkkinä numeroina ero ei vaikuta suuren suurelta, mutta käsin tunnustellessa merino on aina sileämpää, ohuempaa ja iholla miellyttävämpää kuin muiden lammasrotujen tuotokset. Hienoimmat merinokuidut ovat tällä hetkellä 15.5 mikronia, jalostajat toki kilvoittelevat yhä ohuempien villojen tuottamiseksi. Vaikka merino on ohuempaa ja sileämpää, kuidun sisällä on pienen pieniä tyhjiä tiloja, joihin kehon lämpö eristyy. Tämän ansiosta merino on lämpimämpää kuin painon puolesta voisi olettaa, ja kehosta huokuva lämpö varastoituu materiaaliin, joka toimii yllä kuin villainen patteri. Kaikki nämä edut siirtyvät vaatteisiin, joiden materiaali on merinolankaa.

Koska merino on niin miellyttävää iholla, se on hyvin suosittua kerrastoissa. Samoin sukat, kaulaliinat ja neuleet ovat yleisiä, mutta merino toimii mainiosti myös kudotuissa pukukankaissa. Harmillisesti merinokuidun vetolujuus on kuitenkin heikko, joten se ei toimi kovaa hankausta tai kulutusta kokevissa vaatteissa. Pelkkä merkintä merinosta ei takaa laatua, sillä vaatevalmistajilla ei ole tapana kertoa, kuka on langan kutonut tai minkä tasoista raaka-ainetta on käytetty. Niin kuin kaikissa materiaaliessa, myös merinoa löytyy erinomaisesta kehnoon, ja usein hintava raakavilla nostaa myös vaatteen hintaa. Silti merino on kuin onkin yli puolen tuhannen vuoden jalostuksen ja kehityksen tulos, jonka pehmeä, lämmin kosketus vetoaa jokaiseen.

“Gentlemanni on aina hyvin puettu. Hyvin ei merkitse samaa kuin ylellisesti, kalliisti, viimeisen muodin mukaan. Se merkitsee: puhtaasti, tilaisuuden mukaisesti, hyvällä maulla. Yksinkertaisissa, jopa halpahintaisissakin vaatteissa voi olla paljon paremmin puettu kuin kallisarvoisissa ja komeissa. Hyvin puettu on se mies, jonka vaatteet ovat huolellisesti hoidetut, huolellisesti puettu ylle, huolellisesti tehdyt, huolellisesti valikoidut, huolellisesti kannetut, ja jonka vaatteisiinsa uhraama huolellisuus on huolellisesti piilotettu.”

— Bagheera [alias Erkki Kivijärvi]: Luomakunnan herra — Miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja (1927)