Keikari.com

Oxford-mallinen jalkine (eng. oxford shoes, oxfords) on edustavin miesten kenkätyyppi, joka peittää nilkan ja kiinitetään jalkapöydän ylle nauhoin. Jalkine edustaa niin sanottua suljetun nauhoituksen mallia, sillä nauhareiät ovat piilossa päällisen alla, joka puolestaan useimmiten kootaan kolmesta nahkapalasta. Yksi kärjykselle, toinen etupäälliselle, kolmas kantiolle. Pelkistetyimmässä oxfordissa ei ole lainkaan brogue-rei’ityksiä tai muita koristeita, jolloin lestin muoto ja pariin käytetty nahka nousevat avainasemaan. Mitä vähemmän koristeita, sitä edustavampi malli. Valtaosa oxfordeista on enemmän tai vähemmän samannäköisiä ja parin myös peittää housun lahje, joten oxfordin tärkein muuttuja on kärjyksen muoto. Kuten kaikkien jalkineiden kohdalla, kulmikas tai kapea kärki on rennompi ja pyöreä, leveämpi kärki virallisempi.

Ennen nauhakenkien riemuvoittoa miesten jalassa oli saapas. Kaupunkien kadut olivat saastaisia, hevonen oli yleinen kulkuneuvo ja hovien maku asetti saappaan lyhytvartisten parien yläpuolelle. Barokin koukeroissa ja valistuksen aikakaudella hienostunein pari oli soljen koristama siro jalkine, maanviljelijät taas kulkivat nöyrissä ja pulleissa kengissä. Ilo loppui vuosisadan lopulla, sillä Ranskan vallankumous vavisutti Eurooppaa ja valistuksen myötä käsitys sopivasta miehen kuvasta muuttui. Puuteri, pitsi ja sametti katosivat pelkistettyjen kankaiden tieltä. Saappaat ja avokengät olivat yhä jokapäiväisiä jalkineita, mutta niiden lisäksi oli ilmaantunut oxfordin ensimmäinen muoto. Muodoltaan oxford muistuttaa niin paljon balmoral-saapasta, että on turvallista olettaa sen syntyneen vain varsi karsimalla. Useat lähteet kertovat oxfordin saaneen nimensä Oxfordin yliopistosta, jossa kenkätyyppi oli opiskelijoiden suosiossa. Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen nauhakenkä syrjäytti pukusaappaan katukuvassa. Sittemmin musta oxford on vakiintunut virallisimmaksi miesten kenkätyypiksi pelkistetyn muotonsa vuoksi, kun oxford muissa väreissä on yhä edustava, mutta rennompi valinta.

Musta oxford-pari on olennainen lisä mihin tahansa vaatekaappiin, sillä sen monikäyttöisyyttä ei voi ylittää. Malli sopii minkä tahansa tumman puvun pariksi, mutta toimii myös frakin, saketin ja smokin kanssa. Vaikka kiiltonahka on näiden jälkimmäisten kera yleisin näky, vahvasti kiillotettu oxford ajaa saman asian eikä myöskään kaihda tummien irtohousujen seuraa. Musta oxford on myös universaali. Samoissa jalkineissa voi edustaa, käydä kauppaa tai hoitaa suhteita kaikilla planeetan mantereilla vakain mielin. Malli on myös ollut käytössä noin kolmen vuosisadan ajan, joten sen voi huoletta todeta olevan ajaton. Jos parinsa saa lepolesteillä ja sopivalla hoidolla kestämään, samoissa jalkineissa voi kulkea kolme vuosikymmentä muotimaakareiden näkemyksistä piittaamatta. Oxford on vakaasti muodin yläpuolella.

Taskuliina (amer. eng. pocket square, brit. eng. handkerchief) on miesten asuste, joka koristaa takin rintataskua. Liina valmistetaan useimmiten silkistä tai pellavasta, mutta puuvilla, tweed-villa, kashmir ja pitsi ovat aivan yhtä kelpoja materiaaleja. Asuste leikataan useimmiten neliön muotoiseksi ja sopiva koko on selvästi kämmentä suurempi. Tämä estää liinaa valumasta rintataskun pohjalle ja katoamasta näkyvistä. Englannin kuningas Rikhard II on todennäköisesti taskuliinan länsimaisen muodon tunnetuksi tehnyt mies, sillä hovidokumentit tältä ajalta kertovat kuninkaan käyttäneen neliön muotoisia kangaspaloja nenänsä pyyhkimiseen. Myös antiikin ajalla kangasliinoja käytettiin seremonioissa, mutta takkien rintataskuihin ne eivät päätyneet. Minkä kuningas edeltä, sen hovi perässä ja kansa seuraten. Taskuliina on myös tärkeä juonen kuljettaja Shakespearen Othellossa, jossa näytelmän nimihahmo lahjoittaa omansa Desmodenalle merkkinä rakkaudestaan.

1700-luvun Ranskassa koreilevat pitsi- ja samettiasut sekä hovin kansasta etääntynyt kulttuuri muokkasivat taskuliinaa, joka kasvoi yhä koristeellisemmaksi ja kookkaammaksi. Tällöin miesten asuissa ei ollut rintataskua, mutta röyhelöinen liina oli kädessä keikkuva asuste. Ylettömyyteen kyllästynyt Marie Antoinette pyysi puolisoaan, joka sattui olemaan kuningas Ludvig XVI, asettamaan rajan liinojen koolle. Sopivaksi mitaksi päätyi 40×40 senttiä eli muoto oli nelikulmainen. Mitat voivat vaihdella, mutta muoto on koko lailla pysynyt tästä asti. Pitseistä on enimmäkseen luovuttu, mutta hienoimmissa taskuliinoissa on yhä käsin rullatut ja ommellut reunat. Tiuhat, suorat ompeleet ja kauniisti kaartuva reuna toimivat liinan koristeena, jonka vain tarkin silmä erottaa.

Alun perin taskuliina oli varattu hygieniaan ja tykötarve säilytettiin housujen taskussa. Käytetty liina oli likainen, eikä sen näyttäminen ollut soveliasta. Pukujen korvatessa saketit päiväasuna 1900-luvun alussa puhdasta taskuliinaa säilytettiin takin rintataskussa, jossa se säilyi suojassa katupölyltä, tuhkalta ja sateelta. Jos liina nousi nenälle hygieniakäyttöön, se siirtyi pyyhinnän jälkeen housujen taskuun. 1920-luvun saapuessa taskuliina oli käytössä pelkkänä asusteena, jonka lisäksi oli erillinen nenäliina. Myös liinan taittelusta tuli omanlaisensa taitolaji, kun erilaisia muotoja kehiteltiin. Vuonna -24 perustettiin amerikkalainen Kleenex-yhtiö, joka oli ensimmäinen länsimainen nenäliinatehdas. Alun perin valmistaja tarjosi selluloosasta luotuja liinoja meikinpoistoon. 1930-luvun koittaessa Kleenex markkinoi kertakäyttöliinojaan tehokkaalla hokemalla “Don’t Carry a Cold in Your Pocket”, eikä kestonenäliina pysynyt kauaa suosittuna. Kun hygieniataju kehittyi, taskuliina muuttui pelkäksi asusteeksi.

Takin rintataskun ainoa funktio on taskuliinan säilyttäminen, siispä liinaton tasku on ikään kuin tarpeeton. Silti miltei jokainen vaatetehdas luo irtotakit, puvuntakit sekä smokki- ja frakkitakit rintataskun kera. Ajoittain tämän taskun näkee myös villakangastakeissa. Taskuliinan hyödyt ovat selvät: koska tumma puku on kovin tumma ja kookas visuaalinen pinta, liina tuo siihen kevennystä. Värien puolesta vitivalkoinen on virallisin, materiaaleista pellava taas hienoin ja taitoksista tasainen on edustavin. Kuten kaikkien väri- ja kuvioyhdistelmien kohdalla, myös taskuliinoissa moniväriset tai voimakkaasti kuvioidut mallit ovat rennoimpia. Satunnaisesti kaupoissa näkee solmio-liinapakkauksia, joissa molemmat ovat samaa materiaalia. Tällaisen voi toki hankkia, mutta samaa materiaalia olevan solmion ja taskuliinan käyttö samaa aikaa on tyylivirhe. Valinta on nimittäin liian helppo ja liian tylsä. Taskuliina voi värin tai kuosin puolesta heijastaa joko paitaa, solmiota, pukua, takkia tai vaikka sukkia. Kiveen hakattuja taskuliinan lakeja on vain yksi: liinaton rintatasku on alaston ja tylsä.

Ascot-huivi (eng. ascot, day cravat) on avonaisen kauluspaidan alle kaulan ympärille solmittava asuste, jonka kärjet ovat keskiosaa leveämmät. Asusteen juuret ulottuvat 1700-luvun Englantiin, jossa kaulan ympärille käärittiin valkoinen, tärkätty liina, joka solmittiin koristeellisin taitoksin. Tämä kravatti kehittyi 1800-luvun loppuun mennessä silkkiseksi plastroniksi, joka useimmiten solmittiin itse ja kiinnitettiin jalometallisella, koristekivellä viimeistellyllä pinnillä. Nimensä asuste on saanut Ascotin kaupungissa sijaitsevan laukkaradan mukaan, jossa yhä 2000-luvulla järjestetään vuosittainen Royal Ascot. Siellä vedonlyönti on yhä arkea joko paikan päällä tai netitse. Vuodesta 1807 asti järjestettyyn Gold Cup -kisaan osallistuu kuninkaallisen perheen jäseniä, ja kuninkaallisessa katsomossa osallistujien pukukoodina on saketti silinterin kera. Aiemmin vain ascot-huivi oli sopiva saketin kera, mutta tänä päivänä solmio on syrjäyttänyt sen myös Ascotissa. Laukkakisan myötä ascot-huivista tuli silti erottamaton osa sakettia noin sadan vuoden ajaksi. Pukine sai suuren suosion, kun kuningas Edward VII:n valitsi sen ylleen, ja takasi kuninkaallisen hyväksynnän.

Ascotia pidetään paidan alla, joten huivi on solmiota lyhyempi. Valtaosa markkinoilla pyörivistä malleista on silkkisiä ja esisolmittuja, joiden kärjet vain kietaistaan toistensa ympäri. Ohut, painettu silkki on ilmavaa eikä pullota paidan alta. Kestävyyden vuoksi kaulan ympäri tuleva keskiosa laskostetaan. Ascotin kantamuoto oli saketin etikettiä seuraten harmaa tai hopeinen, mutta voimakkaita värejä pidettiin 1800-luvun lopulta aina saketin rappioon asti, jolloin puku korvasi sen päivittäisessä käytössä. Tätä ennen ascot oli virallisin päivätilaisuuksien kaula-asuste. 1960-luvulla englantilaisen mod-alakulttuurin miehet suosivat ascotia, mutta tämän jälkeen asusteen suosio on laskenut tuntuvaa tahtia. Tänä päivänä ascot on ennen kaikkea kevään ja kesän asuste, jolla voi korvata solmion vapaa-ajan tilaisuuksissa. Koska tummissa väreissä luodut ascotit näkyvät herkästi paidan alta, tämä huivi on parhaimmillaan irtotakin tai neuleen kanssa. Suomessa asuste on hyvin harvinainen näky, joka voi nostattaa kulmia umpimielisten keskuudessa.

Ascot jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Mielleyhtymät Välimeren joutilaisiin playboy-seikkailijoihin ja löyhämoraalisiin elostelijoihin ovat vahvat. Silti 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä asuste oli suosittu Amerikan hienoston keskuudessa kätevänä solmion korvaajana. Myös purjehtiessa se suojasi rintaa auringon katseelta ja toi pirteän roiskahduksen väriä. Ascotin käytössä itseluottamus on avain kaikkeen, vaikka asemansa vakiinnuttaneelle toki sallitaan enemmän. Kultainen keskitie on silti valttia: kolmen tai neljän avoimen napin sijaan pelkän ylimmän napin avaaminen riittää. Ascotin tarkoituksena ei ole vetää huomiota pois miehen kasvoista, vaan tuoda hieman väriä ja erilaista ilmettä kaulaan. Siispä asuste toimii, jos sen annetaan vain kurkistaa paidankauluksen alta.

Ascotin tunnetuimpia käyttäjiä ovat filmien ja sarjojen enemmän tai vähemmän erikoiset hahmot – esimerkiksi Austin Powersin kaulassa oli pitsinen, valkoinen ascotin ivamukaelma. Uskottavampia ascotin suosijoita ovat Clark Gable, Windsorin herttua ja Tyrone Powell. Myös Kummisedän ikioma Michael Corleone vuoroin rakasti ja vihasi elegantisti suittuna ascot kaulassaan. Emmy-palkittu, Entourage-sarjasta tuttu näyttelijä Jeremy Piven nostatti kulmia muutama vuosi sitten vastaanottaessaan palkintonsa smokkitakissa ja ascot kaulassa. Tapaus muistutti kätevästi siitä, ettei asuste ole saanut hyväksyntää edustustilaisuuksissa. Ulkonäöstään ja solminnastaan huolimatta ascotia ei tule sekoittaa plastroniin, jota käytetään vain saketin kanssa. Englannissa nämä kaksi erotetaan toisistaan termeillä dress cravat ja day cravat, joista jälkimmäinen on ascot – tuo ikuinen ulkopuolinen.

Kuvat: © Forzieri

Reunospohjaus (eng. Goodyear welt) on laatukenkien valmistusmetodi, jossa kangasritsi liimataan kiinni kengän sisäpohjaan. Tämän jälkeen päällinen ja reunos ommellaan koneellisesti ritsiin, lopuksi ulkopohja liimataan sisäpohjaan ja ommellaan kiinni reunokseen. Nimensä vuonna 1869 syntynyt keino on saanut Goodyear-ommelkoneen keksineeltä Charles Goodyear nuoremmalta, vulkanisoidun kumin keksineen Charles Goodyearin pojalta. Myös liimapohjatuissa jalkineissa voi olla reunos, mutta sen läpi ei kulje ompelia ja reunos toimii vain koristeena. GW-rakenteen etuna on nopeus, kestävyys, vedenpitävyys ja vaihdon helppous. Täysin käsin valmistetuissa pareissa ritsi, reunos ja pohja kiinnitetään lukko-ompeleilla toisiinsa. Koko suoritus vie useamman tunnin aikaa ja vaikuttaa selvästi lopputuotteen hintaan. GW-kone kiinnittää pohjan vahvasti alle minuutissa ja tukea vahvistaa myös liima, ja tapa on saanut suuren suosion 1950-luvulta alkaen.

Kun pohja on käytön jälkeen kulunut liiaksi, ompeleet voidaan ratkoa ja uusi pohja kiinnittää nopean koneen avulla. Myös ritsi – kangaspala, joka pitää reunoksen paikallaan – sekä reunos voidaan vaihtaa useamman kerran. Näiden huoltojen ansiosta GW-rakenteinen jalkine voi kestää useamman vuosikymmenen käytön, kun halvimmat liimapohjatut kengät kestävät muutaman vuoden. Myös niiden pohjan voi vaihtaa, mutta liima haurastuu käytön myötä ja sisäpohja ei välttämättä kestä uutta liimakerrosta. Goodyear-pohjaus on vakiinnuttanut asemansa ja suuri osa kenkätehtaista valmistaa parinsa sitä seuraten. Käsin pohjaavia valmistajia löytyy myös Euroopasta, mutta niiden hintataso on useimmiten yli 500 euron luokassa per pari. Etelä-Italiassa, Puolassa, Unkarissa ja Romaniassa, joissa palkkataso on matalampi, käsintehdyt jalkineet ovat huokeampia.

Vaikka Goodyear welt on ylivertainen pohjausmetodi markettien liimapohjakenkiin verrattaessa, yksin tämä ei takaa laatukenkää, ainoastaan pätevämmän rakenteen ja pidemmän käyttöiän. Päällisnahka, sisäpohja, vuorimateriaali, lesti ja sisärakenteet kaikki vaikuttavat lopputulemaan. Jos valmistaja mainoksissaan erityisesti korostaa GW-pohjaustaan, joka on alalla enimmäkseen vakio, kulmiaan voi kurtistaa. Tällöin muut muuttujat eivät välttämättä kestä päivänvaloa. GW-jalkineissa käytetään myös yleisesti korkkitammikerrosta, jolla täytetään sisäpohjan alle jäävä ritsin sisältävä kerros. Kävelyn ja hien myötä tämä kerros mukautuu käyttäjän jalan muotoon, jolloin parista tulee yhä mukavampi jalassa.

Loppuun vielä uskomatomalla muzakilla maustettu mainosvideo GW-koneesta.