Keikari.com

Bleiseri (eng. navy blazer) on irtotakkimalli, joka valmistetaan pelkistetystä villakankaasta useimmiten sinisenä. Takki erottuu metallisten tai emalisten nappiensa ansiosta, ja kampalankavilla sekä flanelli ovat yleisimmät bleiserin materiaalit. Laivastomallinen bleiseri on kaksirivinen, klubitakkia seuraava taas yksirivinen. Koska kangas on pelkistetty, bleiserin kiinnekohta on napeissa, joilla on perinteisesti osoitettu jäsenyys klubissa, yliopistossa tai järjestössä. Myös kaiverretut nimikirjaimet tai harrastuksesta kielivät kuviot – kuten golfaaja, lentävä fasaani tai onkivapa – ovat yleinen koristeaihe. Brittein saarilla upseerit suosivat oman aselajinsa tunnuksia. Jos ei satu kuulumaan mihinkään erityiseen järjestöön, ankkurikuvio on oletusvalinta. Napeissa taas messinki, emali, hopea ja kulta ovat yleisimmät materiaalit. Myös kookas kirjailtu lätkä rintataskussa on mahdollinen koriste, mutta selvästi yleisempi soutujärjestöjen käyttämien raidallisten takkien kanssa.

TLMBC:n iltamista muutama vuosi sitten

Bleiserin kantamuoto on syntynyt 1800-luvun alkupuolella, jolloin englantilainen The Lady Margaret Boat Club valitsi asukseen yksirivisen ja kirkkaanpunaisen flanellisen soututakin, jonka värisävy suorastaan hehkui (blaze). Ensimmäisen syntytarinan mukaan takki olisi perua tästä punaisesta luomuksesta, jonka erinomaisuus vakuutti myös muut urheiluseurat valitsemaan värikkään metallinappitakin asukseen. Nykymuotoonsa laivastobleiseri olisi päätynyt, kun eri seurat valitsivat eri värejä ja tummansininen taas sopi kaikkien ylle myös kaupungissa. Yksityisissä oppilaitoksissa ja yliopistoissa Atlantin molemmin puolin laivastobleiseri on ollut vahva osa pukukoodia jo hyvän aikaa.

Harvinaisempi valinta: vaalea bleiseritakki

Toisen tarinan mukaan takki on syntynyt HMS Blazer -aluksen miehistön käyttöön vuonna 1837, kaksi vuosikymmentä ennen kuin Iso-Britannian laivasto vaati yhtenäisiä asuja merimiehiltään. Kuningatar Viktorian vierailua varten laivan kapteeni teetti upseereille tummansiniset, kaksiriviset takit metallinapein ja kuninkaallinen vieras oli näkyyn niin tyytyväinen, että halusi takit käyttöön koko laivastossa. Näitä ennen käytössä oli toki kipparitakkeja, mutta ne olivat paksusta villasta luotuja ulkovaatteita ja miehistön yllä. Oli totuus miten oli, Harpercollinsin sanakirja kertoo blazer-sanan päätyneen sivuilleen vuonna 1880 kuvaamaan juuri Lady Margaretin soutuseuran takkia.

Tyylin herkällä asteikolla bleiseriä ei ole tarkoitettu edustavimpiin tilanteisiin. Malli on välimuoto irtotakin ja puvuntakin välissä: pelkistetyn kankaan vuoksi siistimpi kuin irtotakki, mutta koristeellisten nappien takia rennompi kuin puvuntakki. Minä sijoitan sen virallisimmaksi irtotakiksi, sillä ilman koristenappeja malli olisi pelkkä puvuntakki. Mallin kangas on useimmiten sininen, mutta siinä voi olla jokin hillitty kudonta, kuten hopsack, koripunos tai toimikas, kuviota taas ei löydy. Mallia näkee suomessa melko harvoin ja syykin on ilmeinen – takki on turhan hieno vapaa-ajalle ja turhan rento pukua vaativiin toimistoihin.

Amerikkalainen klubitakki paikkataskuilla, luonnollisella hartialinjalla sekä 3-1 -napituksella

Sen sijaan luovalle, mutta enemmän tai vähemmän edustavalle alalle, sekä Smart Casual -tilaisuuksiin se on erinomainen lisä. Myös hienot risteilyt tai juhlatilaisuudet merillä tai muutoin veden äärellä ovat takin ominta aluetta. Tummansinisen värinsä ansiosta mallin voi yhdistää miltei minkä tahansa suorien housujen kanssa. Takkia suosiakseen ei tarvitse jahtia, yksityistä yliopistotutkintoa tai brittiläisiä sukujuuria, jälleen kerran pelkkä itseluottamus ja oikean tilanteen valinta riittävät.

Kuvat: © The Lady Margaret Boat Club ja J. Press

14.9. HS uutisoi suomalaisten kurjasta tavasta seuraavaa:

“[UFF:n] lajittelukeskukseen tuleva vaatemäärä on 2000-luvun alusta kolminkertaistunut.

Selvyyden vuoksi lukuja pöytään: kun vuonna 1990 vaatteita saapui UFF:lle 820 000 kiloa, oli vastaava luku kymmenen vuotta myöhemmin jo lähes neljä miljoonaa kiloa.

Viime vuonna määrä kipusi yli yhdeksään miljoonaan kiloon.”

Päivää ennen uutista Nyt-liite antoi himoshoppaajille kasvot haastattelussa, jossa yksi heistä piti ostospäiväkirjaa lehdelle. Ei yhtä ilman toista, siis. Jatkuva uusien rättien ostaminen pitää yrittäjät tyytyväisinä, mutta haaskaa samalla valtaisat määrät raaka-aineita ja niiden kasvattamiseen sekä muokkaamiseen kuluvaa energiaa. Jos tämä ajatus ei hetkauta, kenties kuihtuvan lompakon ja suoraan keräysastiaan päätyvän rahansa ajattelu herättelee. Ratkaisu on yksinkertainen, eikä minulla ole tarjota uusia ajatuksia Keikarin vakilukijalle, joten kertaan silkasta kertaamisen ilosta: vähemmän, mutta laadukkaampaa. Samoin toimi viljelijäpaappani Jaska, jolla ei ollut varaa ostaa huonoa. Hän hankki harvoin, mutta vuosien käyttö mielessään. Vintage ja vähän käytetty kuuluvat myös järkevän vaateharrastelijan valikoimaan – jos eivät suopean hintansa vuoksi, niin sitten yksilöllisyyden ja erikoisuuden vuoksi. Menneiden aikakausien kankaisiin, leikkauksiin ja yksityiskohtiin paneutuminen avaa silmät.

Jos vanha vaate ei innosta, tarkan miehen iloksi verkko sekä valikoidut kivijalkaliikkeet ovat pullollaan vanhoja mallistoja, mallikappaleita sekä myymättä jääneitä esimerkkejä. Voi joko käyttää aikaansa hakujen ja löytöjen äärellä tai sitten rahaansa helpon ja nopean edessä. Kun vaatekappaleen materiaalien etsintään, suunnitteluun ja itse vaatteen valmistamiseen käytetään enemmän aikaa ja summia, lopputulos on usein kestävämpi ja mielekkäämpi kuin marketista muutamalla eurolla poistettu pikaratkaisu, jonka joutuu hylkäämään UFF:n lootaan pian. Näistä pikaratkaisuista on myös helpompi luopua, mikä paisuttaa entisestään keräyslootien kolonnaa – ja kehä jatkaa pyörimistä.

Vähemmän, mutta laadukkaampaa.

Klubikaulus (eng. club collar, Eton collar, golf collar) on kauluspaidan kaulusmalli, jossa on pyöreät kärjet. Mallin alkuperä on hyvin leveissä, pyöristetyissä kauluksissa, joita Etonin sisäoppilaitoksen pojat käyttivät 1800-luvun puolivälistä alkaen. Vuosien kuluessa näistä jäykänvirallisiksi tärkätyistä irtokauluksista on kertynyt lukemattomia epämukavia muistoja, mutta koulun prestiisin vuoksi mallia jäljiteltiin 1800-luvulta alkaen Englannissa, josta malli on levinnyt ympäri maailman.

Alkuperäinen Eton-kaulus

Erikoinen kaulus oli merkki Etonin opiskelijoiden klubiin kuulumisesta, joten klubikaulus oli luonnollinen nimike. Amerikan puolella vaikutusvaltainen Brooks Brothers nimesi mallin alun perin golf-kaulukseksi, sillä heidän mukaansa se soveltui urheilukäyttöön. Malli oli suosittu Viktoriaaniselta ajalta aina Toisen maailmasodan alkuun asti enimmäkseen virallisessa käytössä, tosin valtiotasolla se oli harvinaisempi näky. Kun poteroissa ja juoksuhaudoissa kovia kokeneet miehet saapuivat kotiin, he olivat saaneet tarpeekseen jäykistelystä. Vuosikymmenen sisällä irtokaulukset katosivat, klubikaulukset hävisivät.

Brooks Brothersin vanhoja kaulusmalleja

Klubikaulus valmistetaan samoin kuin kaikille tuttu teräväkärkinen ja suora kaulus, vain kärjet leikataan pyöreiksi pehmeämmän ilmeen vuoksi. Tänä päivänä se on yhä harvinainen näky, Suomessa suorastaan olematon, mutta yleistynyt menneitä aikoja kuvaavien TV-sarjojen sekä ennakkoluulottomien suunnittelijoiden ansiosta. Tom Ford suosii mallia, joka on näkynyt myös Mad Menissä, Boardwalk Empiressa ja Downton Abbeyn hahmojen yllä. Myös David Beckham ja Gossip Girlin ikioma Chuck Bass ovat pyöreän kauluksen lähettiläitä, Frank Sinatra taas ylilähettiläs muutaman vuosikymmenen takaa. Ralph Lauren on valmistanut mallia vuosikymmenten ajan, Brooks Brothers yli vuosisadan. Klubikaulus on Toisen maailmansodan jälkeen ollut suositumpi Amerikassa kuin Englannissa, jossa se syntyi.

Downton Abbeyn ylipitkä palvelija Alfred Nugent

Klubikaulus on pyöreän muotonsa ansiosta rennompi ja pehmeämpi näky kuin suora pukukaulus. Virallisimpiin tilaisuuksiin se ei sovellu, sillä mallia ei näe koskaan valtiotason tilaisuuksissa, mutta virastoissa, toimistoissa sekä arjessa se on passeli. Kauluksen on hyvä olla tavanomaista korkeampi, sillä pyöristetyt kärjet näyttävät typistetyiltä ja heikoilta lyhyinä. Jos kärjet eivät pysy aloillaan, niihin saa ryhtiä kauluspinnin (eng. collar pin) avulla. Pyöristetty kaulus taipuu hyvin sekä muodolliseen että epämuodolliseen – kauempaa kaulus on kuin yksi monista, läheltä se erottuu edukseen. Juuri sopivan hienovaraisesti, jotta ovet klubikauluksen käyttäjien klubiin avautuvat.

Vakosametti (eng. corduroy) on puuvillakangas, joka valmistetaan kierretyistä kuiduista pystyraitaisin urin. Valtaosa vakosameteista on tuftattua eli kankaan pinnan pehmeä nukka on vedetty kudoksen lävitse niin kuin tuftatuissa matoissa, kun taas vakosametin nurjalla puolella on palttinakudos. Muista kankaista vakosametti erottuu uraisen pintansa ansiosta, jota ilman kangas olisi vain samettia. Materiaalin nimen alkuperäksi mainitaan usein ranskalainen termi cour du roi, kuninkaan hovi, taikka corde du roi, kuninkaan kangas, vaikka nimi syntyi tukevasti Englannin maaperällä: cord tarkoitti tuftattua pintaa, duroy oli karkea villakangas, jota käytettiin Englannissa.

Brisbane Moss, Englannin viimeinen historiallinen vakosametin kutoja, kertoo kankaan syntyhistorian olevan epäselvä. Kangas nousi kuitenkin suosioon 1700-luvun Manchesterissa, jossa teollisen vallankumouksen loihtimat koneet pystyivät valmistamaan runsaasti kestävää, lämmintä kangasta työväen käyttöön. Nyrpeä hienosto kutsui vakosamettia köyhän miehen sametiksi, ja kangas pysyikin työvaatteiden kankaana 1960-luvulle asti. Tällöin Euroopan lukeneisto hylkäsi valtakoneiston solmiot ja kauluspaidat, pukien ylleen poolopaitoja sekä vakosamettipukuja. Kangas nautti suosiota myös hippiliikkeen rentojen hippien sekä opiskelijoiden yllä.

Englanniksi vakosametin urien määrälle on oma terminsä, wale. Mitä vähäisempi wale-luku on, sitä leveämmät ja syvemmät urat, usein myös paksumpi kangas. Siispä 8 wale on mukavan tukevaa kangasta, joka on parhaillaan verhouksessa tai housuissa, ja 16 wale taas kevyttä, paitoihin tai takkeihin passelia. Kevyimpien vakosamettien kohdalla käytetään nimitystä needle cord, neulavakosametti, joka kuvaa osuvasti tiheiden urien muodostamaa pintaa.

Vakosametti on hyvin lämmin ja kestävä kangas, josta on perinteisesti valmistettu kestäviä vapaa-ajan vaatteita. Vakosamettihousut ovat kaikille tuttu luomus, vakosamettipaidat taas melko harvinainen näky. Kangasta käytetään myös päähineitä, laukkuja, peitteitä ja asusteita valmistaessa. Se on useimmiten täyttä puuvillaa ja kestää konepesun vuodesta toiseen, lisäksi aurinko, pesut ja hankaus vaalentavat värisävyä, joka elää käyttäjän mukana kuin paraskin denim. Nukka on kuitenkin herkkä, joten ruokatahrat on hyvä poistaa ennen kuin ne kuivuvat. Kuivan tahran raaputtaminen saa nukan irtoamaan.

Toisin kuin sametti, joka hohtaa paheellisen pehmeänä, vakosametin urainen pinta tekee kankaasta vähemmän virallisen. Vakosamettia kudotaan kymmenissä väreissä sekä sävyissä, joten väristä nauttiva mies saa vapaa-ajan asuunsa kätevän lisän sammareista. Tummansininen, vihreä ruskea, beige ja maissinkeltainen ovat yleisiä, violetti, punainen tai oranssi taas harvemmin tarjolla. Niin kuin vastaavat paksut kankaat, myös vakosametti on parhaimmillaan kookkaiden jalkineiden ja muiden tuhtien kankaiden kera. Tuftauksen ansiosta kangas on myös selvästi lämpimämpi Suomen talvessa kuin katukuvan läpäisevä denim.

Kuva: © O’Connell’s