Taskuliina (amer. eng. pocket square, brit. eng. handkerchief) on miesten asuste, joka koristaa takin rintataskua. Liina valmistetaan useimmiten silkistä tai pellavasta, mutta puuvilla, tweed-villa, kashmir ja pitsi ovat aivan yhtä kelpoja materiaaleja. Asuste leikataan useimmiten neliön muotoiseksi ja sopiva koko on selvästi kämmentä suurempi. Tämä estää liinaa valumasta rintataskun pohjalle ja katoamasta näkyvistä. Englannin kuningas Rikhard II on todennäköisesti taskuliinan länsimaisen muodon tunnetuksi tehnyt mies, sillä hovidokumentit tältä ajalta kertovat kuninkaan käyttäneen neliön muotoisia kangaspaloja nenänsä pyyhkimiseen. Myös antiikin ajalla kangasliinoja käytettiin seremonioissa, mutta takkien rintataskuihin ne eivät päätyneet. Minkä kuningas edeltä, sen hovi perässä ja kansa seuraten. Taskuliina on myös tärkeä juonen kuljettaja Shakespearen Othellossa, jossa näytelmän nimihahmo lahjoittaa omansa Desmodenalle merkkinä rakkaudestaan.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

1700-luvun Ranskassa koreilevat pitsi- ja samettiasut sekä hovin kansasta etääntynyt kulttuuri muokkasivat taskuliinaa, joka kasvoi yhä koristeellisemmaksi ja kookkaammaksi. Tällöin miesten asuissa ei ollut rintataskua, mutta röyhelöinen liina oli kädessä keikkuva asuste. Ylettömyyteen kyllästynyt Marie Antoinette pyysi puolisoaan, joka sattui olemaan kuningas Ludvig XVI, asettamaan rajan liinojen koolle. Sopivaksi mitaksi päätyi 40×40 senttiä eli muoto oli nelikulmainen. Mitat voivat vaihdella, mutta muoto on koko lailla pysynyt tästä asti. Pitseistä on enimmäkseen luovuttu, mutta hienoimmissa taskuliinoissa on yhä käsin rullatut ja ommellut reunat. Tiuhat, suorat ompeleet ja kauniisti kaartuva reuna toimivat liinan koristeena, jonka vain tarkin silmä erottaa.

Alun perin taskuliina oli varattu hygieniaan ja tykötarve säilytettiin housujen taskussa. Käytetty liina oli likainen, eikä sen näyttäminen ollut soveliasta. Pukujen korvatessa saketit päiväasuna 1900-luvun alussa puhdasta taskuliinaa säilytettiin takin rintataskussa, jossa se säilyi suojassa katupölyltä, tuhkalta ja sateelta. Jos liina nousi nenälle hygieniakäyttöön, se siirtyi pyyhinnän jälkeen housujen taskuun. 1920-luvun saapuessa taskuliina oli käytössä pelkkänä asusteena, jonka lisäksi oli erillinen nenäliina. Myös liinan taittelusta tuli omanlaisensa taitolaji, kun erilaisia muotoja kehiteltiin. Vuonna -24 perustettiin amerikkalainen Kleenex-yhtiö, joka oli ensimmäinen länsimainen nenäliinatehdas. Alun perin valmistaja tarjosi selluloosasta luotuja liinoja meikinpoistoon. 1930-luvun koittaessa Kleenex markkinoi kertakäyttöliinojaan tehokkaalla hokemalla “Don’t Carry a Cold in Your Pocket”, eikä kestonenäliina pysynyt kauaa suosittuna. Kun hygieniataju kehittyi, taskuliina muuttui pelkäksi asusteeksi.

Takin rintataskun ainoa funktio on taskuliinan säilyttäminen, siispä liinaton tasku on ikään kuin tarpeeton. Silti miltei jokainen vaatetehdas luo irtotakit, puvuntakit sekä smokki- ja frakkitakit rintataskun kera. Ajoittain tämän taskun näkee myös villakangastakeissa. Taskuliinan hyödyt ovat selvät: koska tumma puku on kovin tumma ja kookas visuaalinen pinta, liina tuo siihen kevennystä. Värien puolesta vitivalkoinen on virallisin, materiaaleista pellava taas hienoin ja taitoksista tasainen on edustavin. Kuten kaikkien väri- ja kuvioyhdistelmien kohdalla, myös taskuliinoissa moniväriset tai voimakkaasti kuvioidut mallit ovat rennoimpia. Satunnaisesti kaupoissa näkee solmio-liinapakkauksia, joissa molemmat ovat samaa materiaalia. Tällaisen voi toki hankkia, mutta samaa materiaalia olevan solmion ja taskuliinan käyttö samaa aikaa on tyylivirhe. Valinta on nimittäin liian helppo ja liian tylsä. Taskuliina voi värin tai kuosin puolesta heijastaa joko paitaa, solmiota, pukua, takkia tai vaikka sukkia. Kiveen hakattuja taskuliinan lakeja on vain yksi: liinaton rintatasku on alaston ja tylsä.