Keikari.com

Vuonna 2002 julkaistu Dressing the Man: Mastering the Art of Permanent Fashion on Alan Flusserin Magnum opus. Tämä amerikkalainen tyylikirjailija, -suunnittelija ja -opettaja julkaisi vuonna 1985 ensimmäisen teoksensa Clothes and the Man: The Principles of Fine Men’s Dress, jonka pohjalta myöhempien aikojen kirja on syntynyt. 2000-luvun teos ei ole uusi painos tai laajennettu laitos, vaan yhden miehen 60-vuotisen tyyliharrasteen ja -tiedon huipentuma. Dressing the Man pyrkii opettamaan lukijalleen klassisen miesten tyylin perusteet valokuvien, kuvitusten ja kattavan tekstin avulla.

Kirja ei sovi modernia asua tai trendikästä ilmettä haluavalle, vaan alaotsikon mukaisesti pysyvää muotia tavoittelevalle. Sisältö tarjoaa katsauksia kauluspaitoihin, solmioihin, irtotakkeihin, pukuihin ja muihin räätälöityjen vaatteiden hienouksiin. Jos lukija jo omistaa Roetzelin mainion ja kattavasti kuvitetun Täydellinen herrasmies -teoksen, Flusserin kirja on sen luonnollinen jatkumo. Valitettavasti kirjaa ei ole vielä suomennettu, joten sisällön oppiminen vaatii edistynyttä englantia, erityisesti Flusserin koukeroisen tekstityylin vuoksi.

Dressing the Man sisältää kolmetoista kappaletta. Ensimmäisessä Flusser määrittelee permanent fashion -alaotsikon, toinen opastaa ihonvärin ja vaatevärien sovittamiseen, kolmas selostaa mittasuhteiden tärkeyden. Tyylivelho käy myös läpi eri kuvioiden yhdistelyn, puvun monet muodot, irtotakkien ja -housujen sovittamisen. Oma luku on omistettu kauluspaidoille, solmioille, sukille, jalkineille, asusteille, juhla-asuille ja viimeisenä aikamme epämääräiselle business casual -käsitteelle. Verrattuna Roetzelin kirjaan, Flusserin oma on vähemmän kuvitettu ja hankalammin lähestyttävä, mutta tekstiin paneutuva löytää valtaisan määrän tietoa eri vaatteiden syntymästä, käytöstä ja muutoksista vuosien kuluessa. Flusser itse on 40-luvun vuosikertaa ja tyylikkään isänsä vaikutuksesta opetellut kaiken, minkä klassisesta miesten tyylistä on löytänyt. Jos vuoden -85 teos teki hänestä Amerikan tyyliharrastajien isosedän, vuoden 2002 opus sinetöi aseman. Kumpikaan kirjoista ei vaadi suurta tietomäärää lukijaltaan, mutta englantia on osattava jos haluaa hyödyntää lukemansa.

Pelkällä tekstillä on vaikea pötkiä pitkälle, joten Dressing the Manin antia täydentävät valokuvat 1900-luvun tyyli-ikoneista: Fred Astaire, Windsorin herttua, Clark Gable, Gary Cooper, Cary Grant ja muut vähemmän tunnetut miehet näyttävät lukijalle mallia. Valokuva-arkistoa on vahvistettu kuvituksilla, jotka näyttävät esimerkiksi eron liian leveiden, kapeiden tai juuri sopivien hartioiden välillä. Myös sopiva takin istuvuus, hihan pituus ja lahkeen mitta selviävät vertaamalla piirrosta peilikuvaansa. Flusserin kirja ei ole vain kuiva vaatteiden historiikki, vaan se tarjoaa lukemattomia käytännön neuvoja eri vaatteiden eroihin ja sopivaan käyttöön. Teoksen luettuaan ymmärtää, miksi takin, paidan ja solmion muodostama V-linja on miehen paras ystävä, kuinka taskuliina muuttaakaan asua ja mitä väliä on solmion kuosilla. Dressing the man kuuluu jokaisen huolellisen miehen kirjahyllyyn.

Maailma tarjoaa vain kahdenlaisia takkeja, liimattomia ja liimattuja. Varhaisempien aikojen ratkaisu on luonnonmateriaaleista luotu irtoliina (eng. floating canvas), joka ommellaan takin päälliskankaan ja vuorikankaan väliin joko käsin tai koneella. Myöhempien aikojen vastaus on liimattu vahvike (eng. fusing), joka on paljon nopeampi ja halvempi valmistaa teollisesti. Molempien tarkoituksena on antaa irtotakille, puvuntakille tai päällystakille muotoa, säilyttää haluttu muoto ja samassa lykyssä paikata kehon vajavaisuuksia. Siispä laihempi mies hyötyy vahvemmin muokatusta irtoliinasta, kun taas salilla ravaava korsto, jonka rintakehä pullistelee jo entisestään, ei moista tarvitse. Silti molemmat ääripäät hyötyvät rakenteesta, joka tuo vaatteeseen muotoa.

Liimaton takki amerikkalaisen Oxxfordin maineikkaalta tehtaalta

Liimatakki Stockmannin oman malliston, Conte di Roman, valikoimasta

Useassa kerroksessa valmistettu irtoliinasto valmistetaan hevosen jouhista, kamelinkarvasta, villasta, mohairista, puuvillasta, pellavasta tai huovasta, joiden sekoitus ja määrä riippuvat räätälin suunnittelusta tai asiakkaan toiveista. Valmisvaatteissa tehdas tai verstas päättää näistä etukäteen. Hartioilta alas takin helmaan ulottuva täysi irtoliina löytyy kaikista takeista, joiden valmistukseen on uhrattu vaivaa ja taitoa. Tällöin hinta on korkeampi – hankki takkinsa mistä tahansa. Rintakehän alueelle liiman kanssa kiinnitetty puolikas irtoliina on halvempi ratkaisu, jota käytetään myös keskihintaisissa takeissa. Puvuissa näitä löytää Suomesta alkaen 600 eurolla. Kehon lämpö ja haihtuva kosteus muokkaavat irtoliinaa, joka mukautuu käyttäjänsä kehoon mainiosti.

Irtoliina läheltä

Liimatuki lähikuvassa

Irtoliinan koostumus on räätälin suuri ammattisalaisuus ja -ylpeys, sillä yhdessä taitavan leikkauksen kanssa se voi tehdä miehistä Atlaksia tai Adoniksia. Liinaston leikkaaminen, koostaminen ja ompelu vievät yleensä vähintään tunnin verran työpäivästä. Sopivan muodon saamiseksi liinaston tärkein tekijä on rintaliina, joka valmistetaan joskus hevosen jouhesta. Tämä kimmoisa materiaali joustaa liikkeen mukana, mutta palautuu nopeasti muotoonsa. Luonnonmateriaalien käyttö takaa kimmoisuuden, joka kestää vuodesta toiseen, ja sen muotoa voi jälkikäteen huoltaa prässäämällä. Näin takin käänteisiin voi saada voimakkaan rullauksen vaikkapa suoraan keskimmäiseen nappiin ylimmän sijasta. Irtoliina myös hengittää erinomaisesti, joten takki yllä ei hikoile tuskaisena. Paljon toki riippuu myös takin kankaasta, eikä +30 asteen tienoilla irtoliinastakaan paljoa apua ole.

Irtoliinan yläosa, jossa takin kauluksen tuki rullalla

Liimatuki kiinni suoraan takin päälliskankaassa

Liimatuki kehitettiin Saksassa 1970-luvulla. Siinä tukimateriaaliin levitettiin ensin hartsia, joka kuumennettiin ja sulatettiin, ja tämän jälkeen takin kangas liimattiin kiinni. Ratkaisu tarjoaa kyllä tukea, mutta ei mukaudu käytössä kehon mukaiseksi, vaan pysyy jäykkänä. Liiman läpi kosteus ja lämpö eivät haihdu, vaan heijastuvat takaisin ja pitävät pukeutujan olon tukalampana. Vuosien kuluessa liima usein kovettuu, jolloin takin päälliskankaaseen voi muodostua pysyviä ryppyjä liiman irrotessa.  Ikävä kyllä, liimausta ei voi poistaa takista jälkikäteen. Kuivapesusta liimaus ei nauti lainkaan, vaan tuppaa kovettumaan ja halkeilemaan selvin seurauksin. Myös höyry voi saada kiinnityksen sulamaan, mutta 2000-luvun tekniikat ovat kehittyneet suuresti entisistä.

Irtoliinan kääntöpuoli

Hyvänä puolena liimaus takaa nopean valmistuksen ja halvemman takin, joiden ansiosta opiskelija, teini tai muuten pihi mies voi nauttia OK-takista järkihinnoin. Halvempia vaatteita kokeilemalla voi selvittää ne ominaisuudet, joita vaatteissaan arvostaa, ja myöhemmin etsiä käsiinsä näitä laadukkaammista kankaista ja rakenteista luotuna. Uskon 90%:n kaikista Suomessa myytävistä irtotakeista, puvuntakeista ja päällystakeista olevan liimattuja. Kysyntää, tietämystä tai maksuhalua irtoliinatakkeihin löytyy vähemmän. Moni työnsä puolesta edustava ja pukeutuva myös matkustaa ulkomaille vaatteita teettämään, vaikka Suomesta löytyy osaavia käsiä.

Huokoinen liinan pinta, joka päästää hien ja lämmön haihtumaan

Tällä kaikella ei toki niin paljon ole väliä, jos pukua tarvitsee vain kerran tai pari vuodessa. Jos puku on kuitenkin työasu, ainoa pidemmän päälle miellyttävä valinta on kokonainen irtoliina tai edes puolikas rintaliina. Kolmas tie kahden esitellyn välistä on täysin rakenteeton (eng. unstructured) takki, jossa liinaa tai liimaa ei ole. Jokaisen luotettavan vaatemyyjän täytyy tuntea takkiensa rakenne ja kertoa siitä rehellisesti, jos asiakas tuntee ostamansa ja tietää haluamansa. Lopulta vain liina on tärkeää.

Lisäinfoa räätäli Jeffery Diduchin mainiossa oppaassa:

http://www.styleforum.net/a/the-difference-between-fused-and-canvassed-suits-explained

Mokkasiinit (eng. moccasins) ovat nauhattomien jalkineiden kantamuoto, jossa reunat ja päällinen ommellaan kokoon yhdestä suuresta nahkapalasta. Ulkopohja voi olla samaa ohutta nahkaa kuin päällinen, mutta erillinen ja kovetettu nahkapohja on kestävämpi. Hirvennahka, vapiti, puhveli sekä pehmeät, parkitut nahkatyypit ovat olleet suosituimpia helpon muokattavuuden ja ompelun vuoksi. Varhaisimmat säilyneet museomokkasiinit ovat peräisin Amerikan ja Kanadan intiaaniheimoilta, ja niiden perusrakenne on pysynyt samana vuosisatoja. Se on yksi helpoimmista valmistaa yhä tänä päivänä. Samanlaisia keveitä jalkineita on käytetty ympäri maailman, mutta leppeissä ilmastoissa jalkineet olivat enemmän koriste kuin tarpeellinen suoja elementeiltä. Aikoinaan nahkapalat ommeltiin kiinni jänteillä ja valmis mokkasiini käännettiin ympäri, nykyisin jänteen tilalla on vahva lanka. Rakenne oli miltei sama kaikkialla, mutta koristelussa jokainen heimo erottautui.

Puhvelinnahkaiset, käsin ommellut amerikkalaiset mokkasiinit

Vaikka mokkasiini muistuttaa kovasti tohvelia tai muuta sisäkenkää, alkuperäiskansat ovat aina valmistaneet ne ulkokäyttöön. Päällinen on useimmiten koristeltu helmillä ja heimojen kuva-aiheilla, nilkan lämmikkeenä oli tarvittaessa erillinen nahka- tai turkiskappale. Pohjoiset heimot käyttivät kaniinivuoria koko kengän mitalla. Antura on hyvin ohut ja joustava, joten maan muoto tuntuu selvästi jalassa, mutta kivikkoiseen tai epätasaiseen maastoon mokkasiini ei sovi. Siispä Amerikassa kenkämalli on ollut itäisten metsäheimojen omaleimainen pukine. Nimensä se on saanut intiaanikielten sanoista, joista valtaosa on enemmän tai vähemmän muodossa makasin, kenkä.

Pehmeän rakenteensa vuoksi mokkasiini mukautuu käyttäjän jalkaan paremmin kuin mikään muu jalkine. Ohuen nahkan läpi hiki haihtuu vilkkaasti, nurmi tuntuu pohjan läpi selvästi ja kevyen rakenteen ansiosta mokkasiini on myös halvemmasta päästä jalkineita. Käytetty nahkatyyppi ja käsin ompelun siisteys vaikuttavat loppuhintaan selvästi. Vanhaa muotoa seuraavissa mokkasiineissa ulkopohja on hyvin ohut, eikä tällainen malli ole mukava kaupungissa. Moderni versio luodaan ohuella kumipohjalla, joka tarjoaa perinteisen kevyen askeleen, mutta myös sopivan kestävyyden. Ohut ja mukava mokkasiini on parhaimmillaan kaikkein kevyimpien vaatekankaiden seurassa ja kirkkaissa väreissä kesän leppeään keliin. Ooppera-avokkaiden rinnalla mokkasiini on vanhimpia yhä käytössä olevia jalkineita, jonka kepeä mukavuus on ainakin 500 vuoden takaama.

Ohuen ohut ulkopohja samasta nahkasta kuin päällinen

Kuvat: Wassookeag Moccasins

Jokamies tuntee valkoisen ja vaaleansinisen kauluspaidan, mutta tämä voimakaksikko ei ole ainoa valinta. Klassikoiden rinnalle mahtuu myös kermanvärinen ja harmaa kauluspaita, jotka ovat sopivan edustavia mutta lempeämpiä värejä. Missä valkoinen on useimmiten raaka sekä miltei pistäväksi valkaistu, ja vaaleansininen varma, mutta tylsä, kerma ja harmaa laajentavat vaatekaapin väripalettia mukavasti. Vaikka valkoinen paita kelpaakin kenen tahansa ylle, se ei ole parhaimmillaan hyvin vaaleaihoisten harteilla, sillä se korostaa kalpeutta entisestään. Samoin vahvasti ruskettunut mies näyttää suorastaan paahtuneelta hohtavaa valkeutta vasten. Lisäksi valkoinen kauluspaita on juhla- tai edustusvaate, joka on turhan virallinen vapaa-ajan vaatteiden seuraan.

Kaiken tämän lisäksi valkoinen kaulus tahraantuu helposti kaulan ja niskon ihosta, eikä herkkä kangas useimmiten kestä valkaisua kloriitilla. Kun valkoisen paidan haasteet ymmärtää, vaaleansininen versio nousee arvossa selvästi. Näitä ongelmia on helppo kiertää myös kerman värillä, joka sijoittuu jonnekin erikoiseen maastoon valkoisen ja keltaisen keskellä. Samoin toimii harmaa kauluspaita, joka ei ole niin voimakas kuin värisävyistä vapaa valkoinen. Kermanvärinen smokkipaita on myös ollut osa smokki-iltamia Atlantin molemmin puolin jo vuosisadan ajan, ja näyttäähän se salavaloissa pehmeämmältä kuin vitivalkoinen serkkunsa. Värillä on väliä.