Keikari.com

Tupsulouferi (eng. tassel loafer) on tupsuin ja useimmiten nauhoin koristeltu avokenkä. Se syntyi vuonna 1948 amerikkalaisen Aldenin kenkätehtaan suunnittelupöydällä, kun pennilouferiin tottuneille miehille haluttiin luoda hieman edustavampi avokenkä. Uudessa mallissa oli pennikenkään verrattuna korkeampi kieli, aavistuksen kapeampi kärki, molemmin puolin kengän sivua kulkeva nauha ja kruununa terhakkaasti pomppiva tupsu. Olennainen osa on myös koneella tai käsin ompelemalla muodostettu koristeellinen sauma varpaiden yllä.

Kiitos tupsumallista kuuluu huonosti muistetulle näyttelijä Paul Lukasille, joka toi tupsuinspiraation Euroopasta Amerikkaan. Hänen matkoillaan löytämissä oxford-jalkineissa oli koristeellinen tupsu nauhojen kärjessä, ja Lukas halusi teettää samanhenkisen parin Amerikan puolella. Näyttelijän lähikaupasta haaste esitettiin Aldenin tehtaalle, joka suunnitteli mokkasiini inspiraationaan uuden avokengän tyköistuvalla lestillä, koristenauhoituksella ja tupsuilla. Aiemmin nämä tupsut olivat olleet eninnä huonekalujen, satuloiden ja strippareiden koriste. Lukas sai prototyypin omakseen, mutta Alden jatkoi mallin kehittelyä vielä kahden vuoden ajan. Heillä oli jalkineen suhteen vahva kutina.

Vuonna 1950 Alden lanseerasi ensimmäisen tupsuavokkaan suurelle yleisölle, joka tarttui uutuuteen energisellä innolla. Pian kenkätyyppiä tarjottiin yli 20 värissä miehille, jotka mieltyivät avokengän keveyteen, mukavuuteen ja omintakeiseen ilmeeseen. Yhä suuremmaksi suosio yltyi vuonna 1957, kun maineikas Brooks Brothers teetti Aldenilla oman tupsumallinsa ketjun satoihin myymälöihin. Pian miehet kandeista kaupparatsuihin tepastelivat tupsut hulmuten ympäri Amerikkaa, eikä kevyenklassinen miesten pukeutuminen ollut enää entisensä.

Aldenin musta tupsukenkä on ollut yksi tehtaan suosituimmista malleista yli 60 vuoden ajan, ja profiloitunut Amerikassa syystä tai toisesta lakimiesten sekä lobbareiden pukineeksi. Vallattomasti pomppivasta, ajan saatossa hapsottavasta tupsusta huolimatta tämä mallin suosio ei ole heilunut. Silti tupsuttelu ei kaikkia miehiä innosta, ja avokenkä jakaa yhä mielipiteitä Atlantin molemmin puolin. Pukukengäksi se on kovin kevyt, mutta vapaa-ajalla erikoinen jalkine on omillaan kaikissa väreissä. Jos tupsu ei miellytä, joiltakin tehtailta omansa löytää rusetilla koristeltuna. Myös siipikärjys- ja brogue-malleja valmistetaan. Tupsuavokas on omanlaisensa.

Tikkitakki (eng.quilt jacket) on lyhyt ja kevyt päällystakki, jonka päälliskangas luodaan yleensä keinokuidusta ja vuori topataan lämpimäksi keinokuidulla. Päällinen erottuu muista takeista timanttikuvioisella ompeleella, tikkauksella, joka on antanut vaatteelle nimen. Malli sai alkunsa Steve Gulyasin ja hänen vaimonsa, Ednan, luomuksena vuonna 1965. Heidän prototyyppinsä oli vedenpitävä tikkiliivi, jonka pari valmisti haulikkoradalla käytettäväksi, herraskaisten savikiekkoampujien lämmittelyasuksi. Muut ampumakerhon jäsenet kiinnostuivat nopeasti kätevästä päällisvaatteesta, joten pari päätti suunnitella Husky-yrityksensä liivistä myös takkiversion.

Ensimmäiset värit olivat oliivinvihreä ja tummansininen. Takki valmistettiin Englannissa, sen päällismateriaali oli nailonia ja täyte polyesteriä. Takin leikkaus oli väljä, se suljettiin kuudella painonapilla ja takaosan kaksi halkiota saattoi sulkea kahdella napilla. Mallissa oli kaksi vinoa pussitaskua, joiden reunat koristettiin vakosametilla, ja hihoissa oli resorit. Huskyn valmistamien tikkitakkien suosio räjähti toden teolla, kun Englannin kuningashuoneen jäsenet nähtiin takki yllään: Kuningatar Elisabet valitsi ratsastukseen yhtiön tikkitakin ruskealla vakosamettikauluksella. Saarivaltion hienosto seurasi nopeasti perässä ja heidän perässä muutkin. Alkuperäistä mallia ei enää ole saatavilla, sillä Husky on jo kuopattu.

Tikkitakin etuja ovat yhä keveys, kätevyys, konepestävyys ja huolettoman rento olemus. Useista malleista löytyy myös vakosamettinen kaulus, joka ylös nostettuna suojaa kovimmalta tuulelta. Aivan purevimpaan talveen tämä takki ei sovellu kehnon lämmittävyden vuoksi, mutta se on ihanteellinen loppukesään, syksyyn ja alkutalveen. Keinokuituisena se taas hiostaa tukalasti lämpimässä, joten keskikesällä tikkitakki on parasta jättää vaatekaappiin. Tikkitakki kuuluu ennen muuta vapaa-aikaan ja rentoon oleiluun. Edustavaa siitä ei saa, sillä tikkiommel tekee takin kankaasta selvästi levottomamman kuin sileistä, pelkistetyistä kankaista. Suorat housut tai puku eivät ole tikatun takin ystäviä.

Malli on elänyt jonkinlaista renessanssia viimeisen kymmenen vuoden aikana, sillä yhä useampi valmistaja on uudistanut valikoimaa. Kevyt keinokuituinen versio on alkuperäinen, tänä päivänä markkinoilta löytyy kuitenkin tweed-kankaista, villakankaista, untuvatopattuna, vahakankaista, puuvillaista sekä teknisillä kalvoilla vahvistettua mallia. Toisin sanoen tikkitakkinsa saa halutessaan miltei missä tahansa muodossa. Myös värivalikoima on huomattavan laaja. Suomessa tikkitakki on jostakin kumman syystä sukupuolittunut: kovin harvan miehen yllä olen takkimallia nähnyt, vaikka mitään estettä siihen ei pitäsi olla – olihan ensimmäinen malli maskuliiniseen ampumaurheiluun tarkoitettu.

Kauluspaidan historia on alusvaatteen historiaa. Ennen 1900-luvun koittoa kauluksella valmistettu paita oli yhtä henkilökohtainen kuin alushousut, eikä siitä sopinut näyttää tuntemattomille kuin pilkahduksia kalvosinten ja kauluksen muodossa. Poikkeus sääntöön olivat työläiset, jotka viljelivät maata tai valmistivat käsitöitä katseilta piilossa, mutta heidän yllään oli harvemmin paita kauluksen kera. Kauluspaidan perusmuoto, siis miehusta siihen liitetyillä hihoilla ja kauluksella, on pysynyt samana ainakin 1700-luvulta asti, kun taas materiaalit, valmistus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa.

Varhaisimmat valmispaidat olivat säkkimäisiä, jotta ne istuisivat mahdollisimman monen kehon ylle. Niiden päällä oli aina yksi tai useampi kerros muita vaatteita, joten tyköistuvuus ei ollut lainkaan arvossaan, vain kauluskoolla oli väliä. Sopiva hihojen pituus saatiin hihastimilla, jotka kiristettiin käden ympäri. Plastronien ja kravattien aikakaudella nykyistä frakkipaitaa muistuttava pystykaulus tai suora, kärjetön kaulus olivat vakiomalli, jonka ympäri kaulan asuste kierrettiin ja solmittiin. Kaulus ja kalvosimet tärkättiin tasaisen, edustavan ja siistin pinnan saamiseksi.

Aina 1800-luvun alkuun asti värilliset paidat olivat työväen nöyrä vaate, kun hienosto erottautui puhtaan valkoisin kauluspaidoin. Myöhemmin myös värikkäät paidat ilmestyivät herrojen harteille. Nykyinen kauluspaita on suoraa perua Viktoriaanisen Britannian herrasmiehen paidasta, liki 300-vuotisen länsimaisen pukeutumiskulttuurin vesa. Valkoinen oli muinoin vaikein väri pitää puhtaana ja tällaisia paitoja tarvitsi useamman, jotta viikosta selvisi hohtavana, joten vitivalkoisiin siirtyminen vaati joutilasta pääomaa. Lisäksi paitojen pesu oli hyvin työläs ja hidas toimi, joten valtaosa miehistä käytti surutta paitaa viikon tai pari ennen hoitoa. Pyykkärille maksaminen oli useimmille vaikea menoerä.

Likainen paita näytti ehommalta, kun pelkän irtokauluksen tai -kalvosimet vaihtoi. Nämä pienet irto-osat, jotka syntyivät 1820-luvun alkupuolella Amerikassa, oli myös helpompi pestä kuin koko vaate. Ennen teollistumista kaikki kauluspaidat valmistettiin käsin, useimmiten lähikarjan villasta, kun taas paitoihin erikoistuneet räätälit loivat hienompia tilauksia puuvillasta tai pellavasta. Vasta 1800-luvun lopulla valkoinen paita oli tehtaiden ansiosta halvempi ja yhä useampi mies otti sen käyttöönsä. Samoihin aikoihin ilmestyi ensimmäinen kauluspaita, jonka miehusta napitettiin kauluksesta helmaan asti. Aiemmin paidoissa oli joko nyöritys tai muutama nappi, ja ne vedettiin ylle. Hyvin korkeat ja jäykät kaulukset estivät vapaan liikkumisen ja työnteon, joten joutilas luokka valitsi ne käyttöönsä statusvaatteina. He eivät pystyneet juuri kumartumaan, joten tältä ajalta on peräisin sanonta “Katsoo nenänvarttaan pitkin.”

Aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti valkoinen, pitkä ja väljä irtokauluspaita oli jokaisen hienompaa paitaa tarvitsevan valinta. Sodan seurauksena Euroopan Belle Époque ja entinen säätyläiskulttuuri kuihtuivat, eikä pehmeisiin univormupaitoihin tottunut mies halunnut palata jäykkään malliin. Myös kankaiden säännöstely haittasi kovasti minkään ylimääräisen pukeutumisen tavoittelua. Näin irtokauluspaita katosi vuosien kuluessa, ja tilalle valmistettiin kauluspaitoja kiinni ommelluin kauluksin. 30-luvulta alkaen pehmeämmät, tärkkäämättömät kaulukset yleistyivät Windsorin herttuan esimerkistä. Tämän tyyli-ikonin asua seurattiin kaikkialla länsimaissa tarkasti, ja kaikesta hänen yllä nähdystä tuli pian muotia.

1900-luku oli kauluspaidan juhlaa, sillä koskaan aiemmin tämä vaate ei ollut tarjolla yhtä vaihtelevin yksityiskohdin, eikä siitä näkynyt yhtä paljon. Kaulus, kankaat, värit, kalvosimet ja muut muuttujat valmistettiin tuhansissa eri muodoissa. Samalla paidan semantiikka muuttui alusvaatteesta päällysvaatteeksi aina 1950-luvulta alkaen, kun miehet joukolla ryhtyivät käyttämään kauluspaitoja housujen ulkopuolella myös kaupungeissa, ilman takkia tai neuletta. Vaikka kauluspaita ei enää ole jokaisen miehen pukine, se on kestänyt aikaa mainiosti, sillä sen asua voi muunnella loputtomiin.

Niin kuin useamman vuotta sitten uhkailin, minusta on tulossa tyylikirjailija. Klassikko ilmestyy ensi vuonna ja sen luettuaan, näin toivon, jokamies oppii itsensä vaatettamisen perusteet. Hyödyllisyyden lisäksi teoksesta luodaan kaunis, jolloin Klassikossa on sekä muoto että sisältö. Opuksesta on luvassa lisäinfoa myöhemmin Keikarissa.

http://www.kirja.fi/kirja/?ean=9789513180331