Keikari.com

Se on silkkiä, taittaa valoa, tuntuu kädessä ihan kivalta – ja kuristaa. Solmioinho syntyy todennäköisesti paksuja kympin asusteita käyttämällä, sillä harvapa parin kerran vuodessa solmiota tarvitseva haluaa laittaa sataa euroa silkkipalaan. Näiden kahden ääripään välillä on suuria eroja, joita haluan valottaa tänään, ja ehkä samalla poistaa solmioinhon lukijalta. Jos kauluspaidan kaulus on oikeaa kokoa, siis jättää muutaman sormen verran löysää tilaa kiinnitettynä, todennäköisin syypää epähymyyn on kuristava solmio. Syykin on selvä.

Kymmenen euron solmioissa käytetään halvimpia silkkikankaita, jotka ovat yleensä surullisen ohuita. Keveyden vuoksi ne eivät laskeudu siististi kaulalta vyötärölle, joten valmistajat ratkaisevat ongelman lisäämällä solmioihin paksun vuorimateriaalin. Tämä vuori muodostaa valtaosan kympin solmion painosta, ja vuori kun ei käyttäjälle näy, sen ulkomuodolla tai materiaalilla ei niin väliäkään ole. Polyester on vahva suosikki. Kun päällismateriaali on hyvin ohutta silkkiä, budjettisolmion kohdalla miehen kaulassa on oikeasti tuhti vuori solmion sijaan.

Paksu vuori puristaa kauluksen ympäri kiedottuna kaulaa, ja johtaa pullottaviin solmuihin, jotka nostavat paidan kaulukset koholle – ei siis ihme, jos inho kuristavia solmioita kohtaan syntyy helposti. Hienommissa solmioissa vuori on pienempi ja useimmiten villaa, joka säilyttää muotonsa hyvin. Kun solmion kääntää ympäri ja kappaleita raottaa, vuorimateriaali näkyy kyllä. Paitsi materiaalien perusteella, sadan euron solmiot voi myös karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Joko asiakas maksaa tunnetusta brändistä sekä markkinoinnista, jolla tästä erinomaisuudesta tiedotetaan kaikkialla, tai sitten käsityöstä sekä ajasta, joka asusteen valmistamiseen on käytetty. Yksin hinta ei takaa esimerkillistä solmiota, mistä todisteena ovat sadat tyylitellyt muotihuonelogot keskinkertaisissa asusteissa.

Käsityöläisten solmiot leikataan, ommellaan ja viimeistellään yksi kerrallaan, kun taas budjettiratkaisut leikataan päällekkäin kasatuista kankaista ja ommellaan kokoon koneilla. Sadan euron solmioissa on usein käsin rullatut ja ommellut saumat, kympin solmioissa on litteät ja prässätyt saumat. Jussi Häkkinen, Suomen Herrainpukimon suunnittelija, kertoo solmion vievän ompelijan työpäivästä ainakin puoli tuntia, tarkimmissa töissä tunnin. Laadukkaissa silkeissä on voimakkaat värit sekä eläväinen pinta, joka vaihtaa sävyään valon määrän ja suunnan mukaan. Keskinkertaisissa silkeissä on vähemmän väriä ja hehkua. Laatusilkit luodaan seripainossa, jossa valikoidut värit painetaan kehykseen jännitetyn seulakankaan avulla silkin pinnalle. Yksi väri kerrallaan.

Kehnommissa silkeissä käytetään suihkutulostusta, jonka toiminta muistuttaa kotitulostinta, ja kaikki värit hoidetaan kerralla. Silkin laatua voi tarkastella paremmin miesten vaatehtimon näyteikkunan vierellä luonnonvalossa. Taiten tehdyssä satasen solmiossa asusteen kappaleiden välillä kulkee usein piilosilmukka, jonka pää löytyy solmion kapean kärjen luota. Se on merkki käsityöstä, takaa ompeleille hieman joustoa ja silmukasta vetämällä ompeleet saa myös kiristettyä. Laadukas solmio säilyttää solmun hyvin, palautuu käytön jälkeen alkuperäiseen muotoonsa ja sen kärki on vuorattu samalla materiaalilla mistä päällinen on tehty. Myös kapeamman pään pidike solmion takapuolella on samaa materiaalia kuin päällinen. Ero 10 euron ja 100 euron solmion välillä muodostuu siis materiaaleista sekä valmistustavasta. Kun kaulallaan on kokeillut molempia, valinnasta tulee toivon mukaan helppo ja selvä. Solmioinho myös katoaa vähemmän kuristavien kokemusten myötä.

Länsimainen miesten puku on monisatavuotinen pukine, jonka leikkaus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa. Nykymuodossaan tämä kokonaisuus koostuu takista ja housuista, jotka valmistetaan samasta kankaasta yhdessä pidettäviksi. Toinen housupari ja pukuliivi ovat harvinainen lisä 2000-luvulla, sillä yhä harvempi mies tarvitse pukua usein ja valmistajat puolestaan haluavat karsia kuluja sekä nopeuttaa tuotantoa. Äärimmilleen tiivistettynä voin sanoa länsimaisen miesten puvun olevan Britannian yläluokan vuosisatainen maaseutupukine. Puvun kantamuoto on vuonna 1666 Englannin kuningas Kaarle II:n reformista syntynyt. Hänen käskystään Englannin hovin miehet ryhtyivät pukeutumaan kolmiosaiseen asuun, jonka koristeellinen, liki polvipituinen takki, reisipituinen liivi ja polvihousut olivat useimmiten samaa kangasta. Aiemmissa asuissa silkki ja pitsi olivat vakio, uusi asu oli villaa. Päätös oli merkittävä, sillä aiemmin villa oli ollut maaseudun ja työmiehen kangas. Samanlaisen asetuksen antoi myös Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV.

Regency- eli sijaishallitsijan aikakaudella Englanti muutti suuntaa. 1800-luvun alussa muuan George Bryan “Beau” Brummell suunnitteli ja teetti oman mallinsa lievetakista, joka sai säätyläisten hyväksynnän. Ilman Beaun ystävyyttä kuninkaan poikaan, uusi lieveasu olisi tuskin lyönyt itseään läpi. Uusi ilme perustui Englannin yläluokan maaseutuasuun, joka luotiin vahvoista, paksuista ja kestävistä villakankaista. Englantilaiset räätälit olivat oppineet venyttämään, kutistamaan ja muokkaamaan villaa höyryllä niin hyvin, että vaativa luokka kelpuutti työn. Beaun asu oli läpeensä pelkistetty, koristelematon, silkitön ja entiseen verrattuna huokea, miltei demokraattinen. Takki ja housut olivat eri kangasta, mutta kaulaan oli ilmestynyt pellavakravatti, joka solmittiin ylle. Jalassa oli korkeat nahkasaappaat, jotka kiillotettiin edustuskuntoon. Polvihousujen tilalla oli pitkälahkeinen housumalli.

Puvun seuraava muoto Britanniassa oli suomeksi nimetty redingote (riding coat, eng. frock suit), joka vakiintui edustusasuksi 1830-luvulla. Se oli todennäköisesti sotilaallista alkuperää, sillä takki oli kaksirivinen ja korkealle napitettu. Asu koostui nyt mustasta polvipituisesta takista ja juovikkaista harmaista housuista. Asun kanssa puettiin irtokauluspaita, kaulaan plastron tai kravatti, jalkaan pukusaappaat. Päähine oli useimmiten silinteri ja kädessä kantajalla heilui keppi. Kokonaisuus oli Viktoriaanisen aikakauden säätyläisen peruspukine, niin sanotun nousevan keskiluokan ja vakiintuneen herrasväen omin asu. Saketti ilmestyi vasta 1850-luvun tienoilla, aluksi se oli vapaa-ajan asu. Nykymuotoinen puku ilmestyi miesten ylle 1800-luvun lopulla. Lyhyt takki ja samasta kankaasta luodut housut olivat ensin urheilu- ja maaseutuasu.

Suurimmat vaikuttajat frakin, saketin ja redingoten katoamiseen olivat kaksi maailmansotaa sekä niiden tuomat suuret sosiaaliset muutokset. Sääty-yhteiskunnan voimakas ote ja maan omistavan luokan etuoikeus murtuivat. Uudet sukupolvet halusivat tehdä näkyvän eron isien ja isoisien menneeseen maailmaan, eikä jäykkyys enää vedonnut univormujen keveyteen tottuneisiin. Arki siis arkipäiväistyi ja puku otti edellisten asujen paikan, ja nämä asut puolestaan varattiin juhlakäyttöön. Häät, valtiotilaisuudet, diplomatia ja tanssiaiset pitivät elossa asuja menneestä. 1900-luvun aikana miesten pukua on leikelty uusiksi ja yksityiskohtia muuteltu, mutta perusrunko on yhä sama. Näitä monia vaiheita voi opiskella esimerkiksi Eric Musgraven mainiosta teoksesta Sharp Suits.

2000-luvulla puvusta on tullut arkiasun sijaan enemmän tai vähemmän seremoniallinen pukine, jolla erotetaan juhlatilaisuudet arjesta. Myös valituilla aloilla puku on työasu, jolla ilmaistaan arvostus asiakasta, kuulijaa, katselijaa, työyhteisöä tai -arvoja kohtaan. Amerikkalainen Paul Stuartin vaatehtimo on kuvannut puvun aseman kiinnostavalla tavalla: “Sopiva bisnespuvun virka on tarjota miehelle yksityisyys, jotta epäolennaiset [ulkoasun] ennakkoluulot eivät ilmaannu kaupankäynnin esteeksi.” Toisin sanoen puku on jokseenkin neutraali asu, jossa miehen asuinseutu, vapaa-aika tai vapaa vaatemaku eivät häiritse toisia. Puvun suurin vastakohta olisi kaiketi ulkomaankaupan käyminen kansallisasussa. Toki puku ei poista puheesta murretta tai muuta kantajansa mielipiteitä, mutta kaupunkikuvassa se ei myöskään pistä silmään. Puku on kestänyt aikaa, sillä se on loputtomiin muunneltavissa.

Espadrillo (eng. espadrille) on matala sandaalityyppi, jonka päällinen on perinteisesti purjekangasta ja litteä pohja köydestä valmistettu. Nimensä se on saanut Espartoheinästä, jota on käytetty köysissä ja sandaalin pohjissa. Tässä kenkätyypissä ei yleensä ole vuorikangasta tai -nahkaa, eikä tukea kantakupissa. Näin se on hyvin kevyt, ilmava, halpa ja helppo jalkine kaikissa kuumissa ilmastoissa. Myös muita kankaita on käytetty päällisissä ja samoin kumipohjia, joiden reunoissa on köysikoriste.

Joissakin malleissa on myös nilkan ympäri kierrettävät nyörit, jotka pitävät popon paikallaan koristeellisesti. Vaikka nykyisin espadrilloja näkee enimmäkseen naisten jalassa, sandaali on ollut unisex-pukine kauan ennen sanan syntyä. Näitä käteviä pukineita on valmistettu ainakin 1300-luvulta alkaen Espanjassa sekä eteläisessä Ranskassa. Espadrillo oli alun perin maanviljelijöiden halpa ja kätevä jalkine, jonka valmistukseen ei tarvittu kallista nahkaa. Espanjan sisällissodan aikaan tasavaltalaisten joukoille jaettiin kolme paria espadrilloja, jotka olivat yhdessä halvempia kuin yksi pari nahkasaappaita.

Suuremman yleisön suosioon espadrillot nousivat 1930-luvulla, kun Pyreneillä vierailleet toivat sandaaleita tuliaisina kotopuoleen. Espanjan ulkopuolella espadrillo on ollut suosittu rantajalkine, vaikka se ei kuivakaan kovin nopeasti. Tämän nöyrän sandaalin ulkomuoto ei ole juuri muuttunut puoleen tuhanteen vuoteen. Se on yhä erinomaisen ilmava, kevyt ja mukava vapaa-ajan sandaali, joka kestää parin kesän käyttöä sekä köysi- että kumipohjaisena. Jalkavaivaisille se ei sovi, sillä malli ei tarjoa juuri lainkaan tukea jalalle. Köysi myös mukautuu jalkapohjan muotoon käytön myötä ja kangaspäällinen venyy ajan kuluessa. Espadrillo on Espanjan pehmein lisä klassikoiden varmaan joukkoon.

Ylin kuva: Atte Rytkönen

Uusilla vaatteilla on tapana haista. Tämä useimmiten pistävä haju on yhdistelmä materiaaleja, tehdasta, varastoa sekä kauppaa, ja lopputulos on kaukana miellyttävästä. Haisu katoaa kyllä ajan ja käytön myötä, kun omistajan kehon ominaistuoksu ja kodin tuoksut tekevät tehtävänsä. Myös tehokas tuulettaminen auttaa, mutta sitten on myös näitä sitkeitä tapauksia, joiden kohdalla kikka on poikaa. Se on myös yksinkertainen: suihkaus tai kaksi lukijan lempituoksua on yleensä riittämiin lemun poistamiseksi. Käsittelen yhä kaikki taskuliinat, kaulaliinat, solmiot, takit, päällystakit sun muut tällä keinolla. Kultainen keskitie on paras neuvo sekä elämässä että tuoksuissa – tavoitteena kun ei suinkaan ole saada astmaatikkoja kakomaan.