Hotel Kämp ja Linnan juhlien jatkot
2December 7, 2019 by Ville Raivio
Kävin eilen Linnan juhlien jatkoilla, koska halusin nähdä ne itse. Usein olen jatkoja töllöstä vilkuillut ja samalla on herännyt kiinnostus käydä paikan päällä. Tänä aamuna tajusin, etten ole lukenut kenenkään havaintoja jatkoista, siis sepustusta, millaista paikan päällä oikeasti on. Koreat kuvat ja pikaiset TV-haastattelut eivät anna koko kuvaa, joten alla pieni opas tulevien vuosien vierailijoille.
Linnan juhlien jatkoille ei tarvita kutsua. Kämp on avoin kaikille, jotka saapuvat siistissä asussa eivätkä kaatokännissä. Paikan päällä suurin osa miehistä oli tummassa puvussa, mukana oli myös paljon smokkeja, jonkin verran frakkeja, ja sitten erikoisempia juhlavia asuja. Melkein kaikilla daameilla oli juhlaleninki. Jatkot alkavat virallisesti kello 21 ja saavuin paikalle puoli tuntia aiemmin, kun arvelin joutuvani jonottamaan. Eihän siellä mitään jonoa ollut. Narikka oli alakerrassa, eikä hotelli pyytänyt sisäänpääsy- tai narikkamaksua. Noin kello 21.30 asti Kämpissä oli vielä tilaa liikkua ja hengittää, mutta tämän jälkeen väkeä pursui sisään ikkunoista ja ilmaantui suoraan tyhjästä. Toisessa kerroksessa Esplanadin puolella oli lyhyt kutsuvierastilaisuus, jossa oli tarjoilua ja varmaankin hyvää mieltä. Sieltä jäi yli macaroneja, joita kaikki saivat myöhemmin nauttia.
Niin kuin olettaa voi, alkoholi oli kallista. Vettä kuitenkin riitti kaikille, eikä siitä tarvinnut maksaa, ja listalla oli myös limonaatia ja vastaavia kevyitä juomia. Vessoja oli runsaasti ja ne olivat hyvin siistejä, eikä näin voi sanoa monesta juhlapaikasta. Tungoksessa väki törmäili toisiinsa ja juomia läikkyi, joten en voi suositella ainakaan daameille hyvin vaaleita asuja. Tahmea viinatahra on suuri riski, joka ei välttämättä myöhemmin irtoa. Kämpin ylpeys on näyttävä peilisali, joka löytyy 2. kerroksesta vastaanoton yläpuolelta. Siellä esiintyivät muusikot, jotka ihan oikeasti näkee paremmin TV:stä katsomalla. Peilisalissa oli valtava melu, tungos ja kuumuus, joten kuka tahansa siellä illan viettävä ansaitsee kehut kestävyydestä. Salin ulkopuolella oli haastattelupiste, jonka luona oli jatkuvasti Ylen viranomaisia sekä ajoittain juontajat.
Linnan jatkojen kannalta olennaisinta on vaeltaa. Sillä lailla löytää hotellin sivusalit ja niin sanotut lounget, joissa pystyy viilentymään sekä hengittämään. Muualla tuli kello 23 jälkeen erittäin tunkkaista, meluista ja happi loppui. Yhdessä salissa soi kevyt elektroninen musiikki ja 3. kerroksessa wanhat suomalaiset iskelmät. Neljäs kerros olikin jo huonetilaa, jonne ei päässyt kulkemaan. Katutason kerroksessa ei ollut ohjelmaa, vain Linnaan tuomittujen haastatteluita lähempänä keskiyötä. Henkilökunta oli hyvin kohteliasta ja hyvähenkistä, mistä hotelli ansaitsee suurimmat kehut. Koska paikan päällä oli kuvauskalustoa ja muutamia nimikuuluja artisteja, Kämpissä vartioivat myös turvallisuusjoukot. Varmaankin lähemmäs 20 kookasta, lyhythiuksista miestä vastasi TV-kaluston ja esiintyjien sekä vieraiden hyvinvoinnista.
Paikan päällä oli paljon hyvin kauniita naisia, paljon pitkiä naisia, paljon pitkiä miehiä ja kokonaisuutena miehet olivat pukeutuneet epäsuomalaisittain – siis tyylikkäästi. Tämä oli suurin yllätys minulle. Luonnollisesti vieraiden joukossa oli myös mediasta tuttuja kasvoja, mutta vain pieni osa Linnan juhlien väestä näkyi jatkoilla. Hotellin sivuhuoneissa oli näyttöjä, joista pystyi seuraamaan Ylen suoraa lähetystä. Toki ilman ääniä. Uskon, että juhlista saa eniten irti hyvässä ja tutussa seurassa. Lähdin noin puoli keskiyön, joten en osaa kertoa jatkoista sen jälkeen. Yhdentoista aikaan hotellissa oli jo kova melu ja tungos ja kuumuus, joten kevyet kankaat ja vesi pitävät hikisen vieraan elossa. Kemuista ei pysty lähtemään kiireessä, sillä naulakkojono on loppuillasta pitkä ja hidas, happi alimmassa kerroksessa on erityisen huono.
Kokonaisuutena Linnan jatkot ovat erittäin näyttävä, kiinnostava ja erikoinen tapahtuma. Sinne ei vaadita kutsua, joten kenen tahansa siistin juhla-asun ja siistin käytöksen haltijan on hyvä kokea se kerran. Tunnelma ei ole lainkaan pönöttävä tai harras, vaan elegantisti riehakas. Virallisuus voi olla myös ilo. Kunpa Suomessa olisi enemmän tämänkaltaisia kemuja.
Kuvia jatkoilta löytää vaikkapa Keikarin Instagram-tilistä:
Category Yhteiskunta
Private White -takin anatomia
0October 17, 2019 by Ville Raivio
Tämän päivän anatominen dissektio koskee brittiläisen Private Whiten päällystakkia, joka on suunniteltu jokaiselle vuodenajalle. Takki saapuu Keikarin tarkasteluun Care of Carlin puodista, ja se kulkee nimellä Commuter. Nimenä työmatkaaja on mielestäni äärimmäistä vähättelyä, sillä päällystakki on ilman muuta suunniteltu melkein jokaiseen vuodenaikaan, säähän, ja elämäntilanteeseen. Perusmalliltaan se on niin sanottu rain mac eli hyvin pelkistetty vaate, jota näkee eniten pukumiesten harteilla kevyenä kerroksena. Tarkemmin kun katsoo, se parantaa melkein jokaista toiminnallista seikkaa kuin tavanomainen mac.
Muista maceista PW:n leikkaus eroaa eniten lisäpituuden ansiosta, sillä 2000-luvulla miesten päällystakit ovat lyhentyneet naurettavuuksiin asti, jolloin ne juuri ja juuri peittävät puvuntakin. Tällainen lyhyt päällystakki paitsi näyttää typerältä, myös toimii typerästi – eli päin vastoin kuin ulkokerroksen tulisi. Jos uloin vaate ei suojaa hienompia kankaita lialta ja sateelta ja kylmältä, se ei enää ole päällysvaate. Private White kuitenkin ymmärtää takin idean tässä mallissa. Toinen erottuva tekijä ovat tietysti ikään kuin tehtaan nimikirjoitus eli kuparista valmistettu vetoketju sekä nepparit, jotka hehkuvat punaruskean sävyssä. Miehustassa kangas peittää vetoketjun, jotta kosteus pysyy poissa, ja hihat on sijoitettu korkealle, joten käden liikerata on suuri.
Takin selkäpuolella tapahtuu myös. Takahalkion voi napittaa kiinni erityisen kovalla puhurilla ja harteiden alla on vastalaskos. Sen avulla kädet saavat suuremman liikeradan ja samalla takki yksityiskohdan. En tiedä, miksi useampi valmistaja ei vastalaskosta käytä – niin näyttävä ja toimiva se on. Löytyypä sama rakenne myös takahalkiosta. Lisäksi Commuterin lisänä on napitettava huppu, jonka voi kiristää tehokkaasti suojaksi. Hupun yläosassa kulkee vahvikelanka, joka pitää sen lipan suorana, ja suojan saa kokonaan pois viidessä sekunnissa. Takissa on raglanhiha ja hihansuissa tamppi, jonka nepparilla säätää löysemmäksi tai kireämmäksi. Muihin yksityiskohtiin verrattaessa takin kaulus on kovin pieni ja varovaisesti muotoiltu. Päällystakin vinoissa ulkotaskuissa on päällä läppä, jotta sade ei pääse sisään, eikä tavara vahingossa tipu. Taskupussin ulompi puoli on villaa lämmön nimissä. Saumat takin sisällä on teipattu, jotta kosteus pysyy kaukana.
Näyttävien, toiminnallisten yksityiskohtien ohella Commuterin suurin juju on kangas. Se on Ventilea, harvinaista ja suurenmoista puuvillaa, jonka lähin verrokki on Thomas Burberryn aikanaan kehittämä gabardiini. Kangas kudotaan erittäin pitkäkuituisesta puuvillasta ja erittäin tiheäksi. Näin kankaan pinta turpoaa, jos se koskettaa vettä, eikä kosteus pääse läpi. Ventile kehitettiin aikanaan hävittäjälentäjien pelastautumispukuihin, jotta nämä pysyisivät hengissä koneen pudotessa. Kangas suojaa yhä voimakkaasti tuulta ja kosteutta vastaan, mutta ei sitä toki työvaatteeksi ole tarkoitettu. Puuvillaisena kangas ei hiosta kuten villa. Private White on ottanut Ventilen omakseen ja käyttää sitä useissa malleissa. Olen seissyt suihkun alla takki yllä ja todennut Ventilen yhdeksi parhaista kankaista, joita kukaan ei tunne. Kuitenkin tehdas käyttää PFC-yhdisteitä useimmissa Ventile-kankaissaan. Vain Organic-mallistossa sitä ei ole.
Takin sisällä on napein kiinnittyvä, irrotettava tikkivuori, jonka alaosa on villaa ja täyte merinovillaa. Se poistamalla takki kevenee kevääseen ja vuori lisäämällä vaate lämpenee syksyyn. Commuterin sisällä on kaksi napitettavaa povitaskua. Viimeisenä ikävämmät uutiset. Takin hihojen mitoitus on tavallista kapeampi, eikä salilla viihtyvä mies todennäköisesti saa hihoja toimimaan. Samoin nuo hihat ovat tavallista pidemmät ja typerästi hihansuun tamppi on kiinnitetty neppareilla. Hihaa ei siis voi lyhentää vain vähän, koska muuten tamppi siirtyy melkein hihansuuhun, jossa sen paikka ei koskaan ole.
Toki hihan voi lyhentää enemmän, silloin vain täytyy jostain saada työkalu, jolla nepparit voi kiinnittää uudelleen. Toinen vaihtoehto on hylätä koko tamppi. Ottaen huomioon hihan kapeuden, takin leikkauksessa on yllättävän paljon tilaa rintakehällä. Viimeisenä vaate on selvästi kalliimpi kuin mac-sadetakki yleensä, todennäköisesti vaativa kaava, erikoiset yksityiskohdat ja harvinainen kangas ovat syypäät. Samalla Commuter on yksinkertaisesti toimivin, suojaavin ja samalla tyylikkäin sadetakki, jota olen kokeillut. Se on suurenmoinen. Täytyy siis toivoa, että takista tulee erilainen, huokeampi versio jatkossa, tai alennusmyynti osuu sopivaan saumaan.
CoC:n valikoimassa muita, huokeampia sadetakkeja ovat esimerkiksi PW:n tavallinen Ventile-sadetakki, A.P.C.:n vyöllinen takki, ja HUGOn sinappimalli.
Category Brittiläinen tyyli, Laatuvalmistajat, Materiaalit, Päällystakit, Verkkokaupat
Private White V.C.
0October 11, 2019 by Ville Raivio
Private White V.C. on pieni englantilainen vaatetehdas, joka on erikoistunut hyvin brittiläisiin vaatteisiin. PW:n tapauksessa tämä tarkoittaa brittiläistä muotoilua, valmistusta ja kankaita. Erikoista kyllä, yritys perustettiin vasta 2009, ja silti se on onnistunut vuosikymmenessä saamaan suosiota vaativien pukeutujien parissa. Itse tehdasrakennus, jossa PW pyörii, on ollut toiminnassa Manchesterissa jo vuonna 1853. Aiemmat tilan toimijat valmistivat muun muassa sadetakkeja sekä trenssitakkeja Iso-Britannian sotavoimille. Nimensä yritys on ottanut Jack Whitelta, joka sai Ensimmäisen maailmansodan aikana Viktorian Ristin (VC) palkkioksi urheudestaan. Siviiliin palattuaan hän työskenteli samassa tehtaassa, jossa PW nykyisin toimii, ja ajan saatossa kohosi sen johtajaksi sekä omistajaksi. Tänä päivänä pientehdas on Jackin pojanpojan omistuksessa, ja sen noin sata työläistä toimivat tehokkaana tiiminä, sillä kaikki valmistusvaiheet voidaan toteuttaa saman katon alla. Valmistuksen osia ei ulkoisteta.
Ainoastaan kankaat ja somisteet saapuvat ulkopuolelta, mutta tätä varten PW:n väen ei tarvitse matkata kauas. Yksin Britanniassa on jäljellä kymmeniä kutomoja, joista esimerkiksi Fox Brothers tarjoaa flanellivillat, Millerain vahakankaat, Mallalieus kampalankavillat, hieman kauempaa saapuu maineikas Ventile-puuvilla. Viimeisestä lisää myöhemmin. Veri vetää ilmeisesti rintamalle yhä, sillä PW on erikoistunut ennen kaikkea päällysvaatteisiin. Niihin se on hakenut inspiraatiota paitsi tehtaan arkistoista, myös länsimaiden sotaisesta historiasta. Erityisesti Britanniassa, joka on tunnettu säänsä oikullisuudesta, suojaava päällystakki on paikallaan. Private Whiten luovana johtajana toimii Nick Ashley ja hinnoittelun saralla tehdas asettuu jonnekin keskikastiin. Brittiläinen valmistus on hintavaa, mutta ompelijoiden palkkoihin nähden vaatteet eivät ole kalliita niin kuin muotihuoneiden hepeneet. PW:lla on myös naisten mallisto.
PW:n vaatteet saavat inspiraationsa aiemmilta vuosikymmeniltä, mutta niiden rakenteet tai koristeet tai kankaat ovat 2000-luvun osaamista. Ikään kuin allekirjoituksena toimivat kuparista valmistetut vetoketjut sekä nepparit, joiden kaunista hehkua on vaikea vastustella. RiRi valmistaa vetoketjut, joihin on satsattu myös. Sadetakkien saumat on teipattu sisäpuolelta, jotta kosteus ei vahingossakaan pääse lävitse. Useissa takeissa on somisteena tai lämmikkeenä lampaanturkkia. Puuvillaflanelli on yleinen vuorimateriaali, joka tuo lämpöä, ja taskut on usein valmistettu molskikankaasta. Se on samalla sekä lämmin että kestävä ratkaisu. Näin suunnittelu ei rajoitu pelkkään ulkomuotoon, vaan myös vaatteen mukavuuteen sekä toimintaan. Lopuksi on yksi ongelma. Private Whiten leikkaukset ovat järjestään hoikkia, oikeastaan niin hoikkia, ettei vatsakas mies yleensä tehtaan vaatteisiin mahdu. Lisäksi hihat ovat kapeita myös päällystakeissa, joissa yleensä on kyllä reilummin pelivaraa esimerkiksi puvuntakin hihojen vuoksi.
Kaiken kukkuraksi Private Whitella on elinikäinen takuu valmistusvirheiden varalle, ja sen ohella myös täysi huoltopalvelu pientä elvytystä kaipaaville vaatteilleen.
Category Brittiläinen tyyli, Laatuvalmistajat, Päällystakit, Verkkokaupat
Borgioli-jalkineiden anatomia
0September 24, 2019 by Ville Raivio
Fratelli Borgioli on vuonna 1946 perustettu italialainen kenkätehdas. Tuolloin veljekset Renè ja Valerio Borgioli avasivat pajan Toisen maailmansodan ikeestä toipuvassa Vincissä, Firenzen metropolialueella. Alussa olivat siis veljekset, nahkaa, kaksi käsiparia, ja työkaluja. Borgioli jatkoi pienenä toimija aina 1980-luvulle asti, jolloin toinen sukupolvi otti enemmän vastuuta perheen elannosta, ja toiminta laajeni. Valmistaja ei ole ollut suuren profiilin toimija, kuten nimikuulu Salvatore Ferragamo, vaan se on ansainnut kannuksensa ennen kaikkea luotettavana, laadukkaana alihankkijana.
Jos lukijan kaapissa on jonkin italialaisen muotihuoneen nimeä kantava pari, jossa on himoittu Made in Italy -leima, Borgioli on voinut olla valmistaja. Tehtaalla on myös ollut omaa nimeä kantava mallisto vuosikymmeniä, mutta Borgioli on melko lailla tuntematon. Minulle ainoastaan nimi oli tuttu, mutta en ole nähnyt missään pareja tarjolla, edes verkkokaupoissa.
Tänä päivänä Borgiolia luotsaa perheen kolmas sukupolvi, ja heidän suurin mullistuksensa koitti vuonna 2018, kun valmistaja avasi uudet tuotantotilat. Erikoisuutena yhtiöllä on koristeellinen pikisauma, ns. Norvegese, jonka lisäksi hyvin kevyet, voimakkaasti taipuvat flex-ulkopohjat luonnistuvat. Tehdas jatkaa yhä alihankkijana lukuisille muille yrityksille. Vaan hassuahan se on hankkia jonkin Guccin nimeä kantava kenkäpari, jos todellinen valmistaja onkin Borgioli, ja ainoastaan niin sanottu “design” sekä leima ja röyhkeä hinta ovat muotihuoneen.
Borgiolin oma mallisto on italialaiseen henkeen kovin erottuva, värikäs, joissakin malleissa suorastaan räikeä. Silti mukana on myös klassisen tyylikkäitä pareja, joiden lesti ei ole liian terävä tai lihavanpullea, eikä päällinen liioiteltu. Tänään Keikarin tarkastelussa on juuri tällainen pari, joka saapuu Turun oman Herrainpukimon lähetyksenä.
Valmistajan katalogissa mallille ei ole annettu erityistä nimeä, mutta perustyyliltään pari on ruskea oxford. Se ei kuitenkaan ole tavanomainen, sillä päällinen on ommeltu piilosaumoilla, mikä on työläs ja siisti ratkaisu. Lisäksi päällisnahka on patinoitu useilla sävyillä, jotka tuovat väriin syvyyttä. Erityisesti kärjessä ruskea on paikoin erittäin tummaa. Lisäksi Herrainpukimo on teettänyt parin Goodyear-pohjauksella tavanomaisen Blake- eli läpiompelun sijaan.
Borgioli käyttää enimmäkseen Toscanan alueella parkittua vasikannahkaa, jossa on niin sanottu crust-viimeistely. Nahkassa ei ole siis väriainetta, vaan Borgioli värjää sen itse tehtaalla. Patinoinnin lisäksi päällinen on kiillotettu tehtaalla. Harvinaista kyllä, valmistajalla on värillinen vuorinahka. Suurin osa tehtaista käyttää perustylsää hiekan väristä vuoria, varmaankin neutraaliuden nimissä. Borgiolin oma väri on viininpunainen ja vuori samaten. Tämän lisäksi ulkopohja värjätään samalla sävyllä ja kiillotetaan vahalla. Jos ei jostain syystä pidä tästä väristä, voi-voi.
Suurin yllätys minulle oli Borgiolin pohjausrakenne. Vaikka Goodyear-pohjaus onkin tehtaan käytössä, pareihin ei liimata lainkaan kangasritsiä vaan reunoksen kiinnike leikataan suoraan pinkopohjaan. Tämä kuulostaa kovin tekniseltä, joten kuvien kera seikka on helpompi ymmärtää. Siispä lukijan on hyvä vierailla Vibergin sivustolla, jossa sama rakenne näkyy selvästi. Liimaus ja kangasritsi ovat Goodyear-rakenteen heikkoudet, joista pääsee eroon työläämmällä ja kalliimmalla pohjauksella. Erittäin harva tehdas käyttää pinkopohjaan leikattua ritsiä, joten Borgioli ansaitsee suuren suuret kehut – vaikka ratkaisu ei koskaan näy kellekään. Päkiän alla on myös kerros vaahtomuovia, joka pehmentää askelta. Tämäkään ei muille näy. Hämmästelen, miksi valmistaja ei pidä melua rakenteista, jotka erottavat sen muista ja nostavat laatua. Kärjen ja kannan vahvikkeet ovat tehdaskengissä yleistä synteettistä.
Päällisen patinointi on kaunis. Ruskean eri sävyt vuorottelevat ja näkyvät milloin voimakkaammin, milloin hennommin, valon määrästä riippuen. Piilosaumattu päällinen on hyvin siisti, mallin sivussa on pitkä sauma niin kuin balmoral oxfordissa yleensä. Se ei kuitenkaan ole suora, vaan aaltoileva ja epäsäännöllinen. Tämä on kaiketi se italialainen kosketus, jossa klassikkoon laitetaan pientä sekoitusta. Kantakuppi on näyttävän pyöreä ja sen keskisauma on tiimalasin lailla muotoiltu. Jalkineen kapein osa, vyötärö, on siro. Lesti on hienosti kaartuva ja muodokas.
Erikoista kyllä, Borgiolin lesti on myös X-kokoa eli varpaiden kohdalla leveämpi. Harvalla italialaisella tehtaalla on X-mitoitus käytössä, suurin osa vain suosii kapeaa ja terävää linjaa. Lisätilan ansiosta varpailla on tosiaan paremmat oltavat ja mukavuus kasvaa, mutta ylimääräistä mitoitusta ei ole muualla. Tämä on loistava ratkaisu meille, joilla on yksi pikkuvarvas vähän leveämpi kuin toinen. Sisävuorin reunassa on koristeellinen harkotus ja kengän kielen päällä on ommel, jonka läpi kengännauhat voi sujauttaa. Näin ne pysyvät paremmin paikallaan. Ulkopohjassa on koristeellisia messinkinauloja, jotka muka hidastavat kulumista, mutta enpä usko.
Kengänsuu on samoin piilosaumattu kuin muu jalkine, reunoksen reuna on pystysuoran sijaan pyöristetty. Ratkaisu on harvinainen, mutta en keksi käytännön hyötyä sille. Olkoon se siis sitä kuulua italialaista muotoilua. Kenkälaatikon mukana seuraa kenkälusikka ja lisänauhat. Vielä täytyy kehua kantakupin vahvikkeita, jotka jatkuvat jalan keskiosaan asti. Tämä tukee jalkaa ja vakauttaa askelta, eikä jalka väsy yhtä herkästi.
Kokonaisuutena Borgiolin pari on suurin yllätys, jonka olen vuosiin kokenut. Valmistaja ei pidä melua itsestään, pareja ei ole tarjolla monessa paikassa, poikkeavia ratkaisuja sekä korkeaa laatua löytyy. Viimeistely on siisti ja patinointi kaunis – pidän kaikesta tässä parissa. Niin, onpa niillä myös mukava kävelläkin. Ainoastaan reunosta hioisin kapeammaksi, jotta pari näyttäisi sirommalta. Jää lukijan ratkaistavaksi, ovatko tehtaan muotokieli ja ratkaisut oman maun mukaisia. Borgioli pystyisi vielä suuriin tekoihin, jos valikoimassa olisi enemmän klassisia pareja, ja niitä myös markkinoitaisiin.
Category Firenze, Jalkineet, Laatuvalmistajat
Balmuir ja “luksuksen” ongelmat
0September 20, 2019 by Ville Raivio
Huhtikuussa suuresti ihailemani Finnwatch paljasti Balmuirin alihankkijan surkeat työolot Intiassa. Samassa surkeassa saavissa velloi Vallilalle valmistava alihankkija, mutta Keikarin lukijoille Balmuir on todennäköisesti tutumpi. Käytän siis tuota puotia esimerkkinä. Nyt Intian-tehtaalla suoritettu auditointi on vahvistanut karmeat työolot, ja alihankinta on keskeytetty. Vaan olisiko mitään tehty ilman Finnwatchin tarkastusta? Ongelmaisia tuotteita on silti yhä kaupan, sillä Balmuirin suositut mohair-huivit valmistetaan Etelä-Afrikassa. Niissä on melkein kymmenesosa nailonia, valmistus Afrikassa, ja silti hinta on 139 euroa. Tällä summalla valmistuksen luulisi onnistuvan myös Euroopassa, Etelä-Afrikka ei ainakaan ole tunnettu ihmisläheisenä työmaana. Eipä pelkkä Eurooppaan siirtyminen toki riitä, mistä esimerkkinä olen aiemmin kirjoitellut tutkivan toimittaja Roberto Savianon löydöksistä.
Tänään siis haluan tiivistää. Jos lukijalle vastuullisuus, työntekijöiden kunniallinen kohtelu ja reilu peli ovat arvoja, alihankinta on aina suuri riski. Erityisesti, kun se tapahtuu kaukomaassa ilman valvontaa. Tällä saralla kelpo esimerkki on Hollannin hinta-laatuihme Suitsupply, jolla on vastuullisuudesta suunnitelma. SS myös käyttää ulkopuolista Fair Wear -järjestöä tarkastajana, ja FW:n sivustolta voi tarkistaa auditoinnin tulokset. Tällainen läpinäkyvyys lisää luottamusta, ja toisaalta Suitsupply ei ylihinnoittele tuotteitaan niin kuin eräät niin sanotun luksuksen hohdolla ratsastajat. Mitä enemmän yritys markkinoi itseään ja hokee omasta erinomaisuudestaan, sitä varmemmin suuri osa tuotteen hinnasta menee mainoksiin, ei materiaaleihin tai valmistukseen. Jos kysyy Matti Meikäläiseltä, miksi Hugo Boss on muka hyvä, osaako hän perustella kehunsa? Jakaako hän vain kehuja, koska mainoksissa firma on hyväksi todettu?
Pelkkä Made in Italy -leima ei ole kummoinen tae, sillä esimerkiksi Louis Vuitton on jäänyt kiinni kansan kielellisestä kusettamisesta. Heidän piilotettu tytäryhtiönsä pyöri Romaniassa, josta puolivalmiit kengät rahdattiin Italiaan viimeistelyä ja leimaa varten. Tämä oli laillista – ja tämä oli rumaa. Samoin on arkea muotihuoneiden maailmassa myöntää valmistus sille, joka teettää alimmalla hinnalla. Näin vaikkapa Pradan irtotakin saa kursittua noin 150 eurolla, ja sitten sen voi kohteliaasti jälleenmyydä päälle 1500 eurolla. Oikea logo on muka tae hyvästä. Alihankinnan sijaan lukijan on parempi suosia Euroopassa toimivia vaatevalmistajia, jotka omistavat itse tehtaansa. Esimerkiksi Drake’sin solmiot valmistetaan omissa tiloissa Lontoossa, Private White toimii itsenäisenä Manchesterissa, Carminan perhe vastaa omasta tehtaastaan Mallorcalla. Näin valmistus tapahtuu yhdessä paikassa, yhden tahon vastuulla. Mitä utuisemmaksi valmistuksen ja mteriaalien alkuperä saadaan häivytettyä, sitä varmemmin joku kärsii.
Category Tyylivirheitä, Yhteiskunta
Copyright © 2023 Ville Raivio
