1. Balmuir ja “luksuksen” ongelmat

    0

    September 20, 2019 by Ville Raivio

    Huhtikuussa suuresti ihailemani Finnwatch paljasti Balmuirin alihankkijan surkeat työolot Intiassa. Samassa surkeassa saavissa velloi Vallilalle valmistava alihankkija, mutta Keikarin lukijoille Balmuir on todennäköisesti tutumpi. Käytän siis tuota puotia esimerkkinä. Nyt Intian-tehtaalla suoritettu auditointi on vahvistanut karmeat työolot, ja alihankinta on keskeytetty. Vaan olisiko mitään tehty ilman Finnwatchin tarkastusta? Ongelmaisia tuotteita on silti yhä kaupan, sillä Balmuirin suositut mohair-huivit valmistetaan Etelä-Afrikassa. Niissä on melkein kymmenesosa nailonia, valmistus Afrikassa, ja silti hinta on 139 euroa. Tällä summalla valmistuksen luulisi onnistuvan myös Euroopassa, Etelä-Afrikka ei ainakaan ole tunnettu ihmisläheisenä työmaana. Eipä pelkkä Eurooppaan siirtyminen toki riitä, mistä esimerkkinä olen aiemmin kirjoitellut tutkivan toimittaja Roberto Savianon löydöksistä.

    Tänään siis haluan tiivistää. Jos lukijalle vastuullisuus, työntekijöiden kunniallinen kohtelu ja reilu peli ovat arvoja, alihankinta on aina suuri riski. Erityisesti, kun se tapahtuu kaukomaassa ilman valvontaa. Tällä saralla kelpo esimerkki on Hollannin hinta-laatuihme Suitsupply, jolla on vastuullisuudesta suunnitelma. SS myös käyttää ulkopuolista Fair Wear -järjestöä tarkastajana, ja FW:n sivustolta voi tarkistaa auditoinnin tulokset. Tällainen läpinäkyvyys lisää luottamusta, ja toisaalta Suitsupply ei ylihinnoittele tuotteitaan niin kuin eräät niin sanotun luksuksen hohdolla ratsastajat. Mitä enemmän yritys markkinoi itseään ja hokee omasta erinomaisuudestaan, sitä varmemmin suuri osa tuotteen hinnasta menee mainoksiin, ei materiaaleihin tai valmistukseen. Jos kysyy Matti Meikäläiseltä, miksi Hugo Boss on muka hyvä, osaako hän perustella kehunsa? Jakaako hän vain kehuja, koska mainoksissa firma on hyväksi todettu?

    Pelkkä Made in Italy -leima ei ole kummoinen tae, sillä esimerkiksi Louis Vuitton on jäänyt kiinni kansan kielellisestä kusettamisesta. Heidän piilotettu tytäryhtiönsä pyöri Romaniassa, josta puolivalmiit kengät rahdattiin Italiaan viimeistelyä ja leimaa varten. Tämä oli laillista – ja tämä oli rumaa. Samoin on arkea muotihuoneiden maailmassa myöntää valmistus sille, joka teettää alimmalla hinnalla. Näin vaikkapa Pradan irtotakin saa kursittua noin 150 eurolla, ja sitten sen voi kohteliaasti jälleenmyydä päälle 1500 eurolla. Oikea logo on muka tae hyvästä. Alihankinnan sijaan lukijan on parempi suosia Euroopassa toimivia vaatevalmistajia, jotka omistavat itse tehtaansa. Esimerkiksi Drake’sin solmiot valmistetaan omissa tiloissa Lontoossa, Private White toimii itsenäisenä Manchesterissa, Carminan perhe vastaa omasta tehtaastaan Mallorcalla. Näin valmistus tapahtuu yhdessä paikassa, yhden tahon vastuulla. Mitä utuisemmaksi valmistuksen ja mteriaalien alkuperä saadaan häivytettyä, sitä varmemmin joku kärsii.


  2. Made in Italy -leiman rappio

    0

    October 13, 2018 by Ville Raivio

    Maanmainio New Yorker -lehti lähetti tutkivan toimittajansa Pratoon, Italiaan, selvittämään ikävää ilmiötä. Huhtikuun numerossa julkaistu pitkä tutkivan journalismin pätkä valottaa rumaa bisnestä, jota käydään laatua ja hienoutta henkivällä Made in Italy -leimalla. Pratoon on noussut 1990-luvulta alkaen kymmeniä ja satoja kiinalaisten siirtolaisten pajoja sekä tehtaita, joissa useimmissa työläisten oikeuksia poljetaan ja veroja kierretään surutta. Käytännössä hyväksikäytön ruletti pyörii samalla tavalla, josta Roberto Saviano raportoi erinomaisessa, kauheassa teoksessaan Gomorra. Suuret muotijätit, kuten Gucci tai Dolce&Gabbana tai Fendi, haluavat X-määrän vaatteita. He antavat toimeksiannon aliurakoitsijalle, joka pystyy tarjoamaan sopivan laadun halvimmalla. Diilin voittanut paja voi kuitenkin käyttää omia aliurakoitsijoita, jolloin alkuperä hämärtyy täysin ketjujen alla. Jos hyväksikäyttö paljastuu, muotihuone itse voi sanoa vain antaneensa homman alkuperäiselle aliurakoitsijalle.

    Kaiken takana on tietenkin voittojen kasvattaminen yhä suuremmiksi ja himoitun Made in Italy -leiman taika. Hyväksikäytön ongelmista ei pääse suosimalla käsintehtyjä, hintavia vaatteita, sillä New York Times puolestaan raportoi viime kuussa ompelijoiden riistosta. Italian saappaankorossa sijaitsevassa Barissa aliurakoivat ompelijat saavat surkeat pari lanttia tuntipalkkaa, eikä pesteissä ole turvaverkkoja. Seudulla ei yksinkertaisesti ole työpaikkoja, joten kotirouvat ottavat vastaan sen, mitä löytyy. Ruletti pyörii kaikkialla.

    Jos italialaisen vaatevalmistuksen moraali kuvaa myös maan yleistä moraalia, Italian talouden kurja jama, veronkierto, nuorisotyöttömyys, rapistuva infrastuktuuri sekä levottomuudet ovat itse ansaittuja. Moraalista italialaista vaatetta etsivälle ainoa ratkaisu on suosia artesaaneja tai valmistajia, jotka itse omistavat tuotantonsa. Tällaisia ovat suuremmassa kaavassa esimerkiksi Isaia, Brioni, Kiton, ja pienemmässä yksityiset pajat. Ei muotihuoneita, jotka ketjuttavat ja alihankkivat ja luovat enemmän pahaa kuin hyvää.

    Inside Italy’s Shadow Economy

    https://www.newyorker.com/magazine/2018/04/16/the-chinese-workers-who-assemble-designer-bags-in-tuscany


  3. Muotivaatteiden alkuperä

    0

    November 26, 2017 by Ville Raivio

    Muotibisnes on 2000-luvulla kovaa kauppaa. Jos lukijani ei ole vielä käynyt läpi Dana Thomasin loistavaa Luxury-teosta, joka kertoo paljon ja enemmän muotikaupan puijauksista, on hyväksi vilkaista edes allaoleva artikkeli. Siinä erinomainen The Guardian raportoi Louis Vuittonista, joka huijaa asiakkaitaan jalkineissaan. Valtaosa niiden valmistusprosessista tapahtuu hyvin halvan työvoiman Romaniassa, mutta viimeistelyä varten popot rahdataan Italiaan. Yhtiö kovasti kiisti asian, kunnes tutkiva lehdistö sai riittävästi selville. Kun riittävän suuri osuus työstä tapahtuu siellä, hyödykkeet saavat perin hienoja mielikuvia nostattavan Made in Italy -leiman. Tämä on laillista – ja tämä on rumaa.

    Homma on malliesimerkki niistä monista tavoista, joilla suuret muotihuoneet huiputtavat asiakastaan. Yhä suurempien voittojen himossa valmistusta ja raaka-aineiden tasoa lasketaan samalla, kun hintoja nostetaan, ja valtaisiin mainoskampanjoihin käytetään suuria summia. Miksi X valmistaa laadukkaita vaatteita? Koska se itse näin sanoo. Tällaisten syiden vuoksi en pidä muotihuoneista ja kannustan lukijaa suosimaan perinteisiä vaatettajia, jotka käyttävät kunnollisia materiaaleja, ja valmistavat tykötarpeensa omassa tehtaassa. Lisää esimerkkejä alihankinnan ketjuttamisesta ja kustannusten laskemisesta löytää Roberto Savianon teoksesta Gomorra. Etsivä löytää – tärkein kysymys on aina, miksi?

    https://www.theguardian.com/business/2017/jun/17/revealed-the-romanian-site-where-louis-vuitton-makes-its-italian-shoes










Pukimo Raivio.

Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.

Pukimo Raivio.
"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Aiheet

Arkisto

Translate Keikari

Pukimo Raivio.