Huhtikuussa suuresti ihailemani Finnwatch paljasti Balmuirin alihankkijan surkeat työolot Intiassa. Samassa surkeassa saavissa velloi Vallilalle valmistava alihankkija, mutta Keikarin lukijoille Balmuir on todennäköisesti tutumpi. Käytän siis tuota puotia esimerkkinä. Nyt Intian-tehtaalla suoritettu auditointi on vahvistanut karmeat työolot, ja alihankinta on keskeytetty. Vaan olisiko mitään tehty ilman Finnwatchin tarkastusta? Ongelmaisia tuotteita on silti yhä kaupan, sillä Balmuirin suositut mohair-huivit valmistetaan Etelä-Afrikassa. Niissä on melkein kymmenesosa nailonia, valmistus Afrikassa, ja silti hinta on 139 euroa. Tällä summalla valmistuksen luulisi onnistuvan myös Euroopassa, Etelä-Afrikka ei ainakaan ole tunnettu ihmisläheisenä työmaana. Eipä pelkkä Eurooppaan siirtyminen toki riitä, mistä esimerkkinä olen aiemmin kirjoitellut tutkivan toimittaja Roberto Savianon löydöksistä.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Zegna, tumma puku, koko 50

Tänään siis haluan tiivistää. Jos lukijalle vastuullisuus, työntekijöiden kunniallinen kohtelu ja reilu peli ovat arvoja, alihankinta on aina suuri riski. Erityisesti, kun se tapahtuu kaukomaassa ilman valvontaa. Tällä saralla kelpo esimerkki on Hollannin hinta-laatuihme Suitsupply, jolla on vastuullisuudesta suunnitelma. SS myös käyttää ulkopuolista Fair Wear -järjestöä tarkastajana, ja FW:n sivustolta voi tarkistaa auditoinnin tulokset. Tällainen läpinäkyvyys lisää luottamusta, ja toisaalta Suitsupply ei ylihinnoittele tuotteitaan niin kuin eräät niin sanotun luksuksen hohdolla ratsastajat. Mitä enemmän yritys markkinoi itseään ja hokee omasta erinomaisuudestaan, sitä varmemmin suuri osa tuotteen hinnasta menee mainoksiin, ei materiaaleihin tai valmistukseen. Jos kysyy Matti Meikäläiseltä, miksi Hugo Boss on muka hyvä, osaako hän perustella kehunsa? Jakaako hän vain kehuja, koska mainoksissa firma on hyväksi todettu?

Pelkkä Made in Italy -leima ei ole kummoinen tae, sillä esimerkiksi Louis Vuitton on jäänyt kiinni kansan kielellisestä kusettamisesta. Heidän piilotettu tytäryhtiönsä pyöri Romaniassa, josta puolivalmiit kengät rahdattiin Italiaan viimeistelyä ja leimaa varten. Tämä oli laillista – ja tämä oli rumaa. Samoin on arkea muotihuoneiden maailmassa myöntää valmistus sille, joka teettää alimmalla hinnalla. Näin vaikkapa Pradan irtotakin saa kursittua noin 150 eurolla, ja sitten sen voi kohteliaasti jälleenmyydä päälle 1500 eurolla. Oikea logo on muka tae hyvästä. Alihankinnan sijaan lukijan on parempi suosia Euroopassa toimivia vaatevalmistajia, jotka omistavat itse tehtaansa. Esimerkiksi Drake’sin solmiot valmistetaan omissa tiloissa Lontoossa, Private White toimii itsenäisenä Manchesterissa, Carminan perhe vastaa omasta tehtaastaan Mallorcalla. Näin valmistus tapahtuu yhdessä paikassa, yhden tahon vastuulla. Mitä utuisemmaksi valmistuksen ja mteriaalien alkuperä saadaan häivytettyä, sitä varmemmin joku kärsii.