Keikari.com

Madras on hyvin ohut monivärinen puuvillakangas, jota käytetään kesäajan vaatteissa. Kankaan värjäykseen käytetään useimmiten lähemmäs kymmentä eri väriä, jotka yhdessä madrasin yleisimmän kuvioaiheen, ruudukon, kanssa muodostavat villin lopputuloksen. Tämän musliinikankaan kudos on avoin ja paino kevyt, jotta tuuli kulkisi kevyesti lävitse. Madras voidaan myös valmistaa seersucker-kudonnalla, jolloin lopputuloksessa yhdistyvät madrasin värikkyys ja seersuckerin ryppyinen pinta. Kankaan molemmat puolet ovat identtiset. Madras on saanut nimensä Intian koillisrannikolla sijaitsevan Madrasin kaupungin (nyk. Chennai) mukaan, josta kangas on peräisin. Kaupungilla on vuosituhantiset perinteet kudonnassa sekä kangaskaupassa. Kangashistorioitsijat kertovat ensimmäisen madras-kankaan saaneen värinsä paikallisten puiden kaarnoista sekä kasveista. 1100-luvulta lähtien kauppiaat Afrikasta ja Lähi-idästä pitivät Madrasin kankaita arvossa, ja karavaanit toivat kaupunkiin vaurautta kankaita vastaan.

Intian kolonisaatioaikana brittiläiset valloittajat totesivat Madrasin kankaat tasokkaiksi. Imperiumin kuuman ilmaston alusmaissa oli tarvetta kevyille kankaille, joten madras aloitti todellisen maailmanvalloituksensa 1600-luvulla. Ennen valkoisten valtaajien saapumista madras oli yksivärinen kangas, jonka päälle painettiin tai kirjailtiin koristeellisia kuvioita. Brittien vaatteissa yleinen ruudukkokuvio vetosi intialaisiin, jotka ryhtyivät kutomaan madrasta myös ruudukkojen kera. Tämä kuosi on osoittautunut suosituimmaksi näihin päiviin asti. Ajalla ennen teollisia väriaineita madras värjättiin maaperästä, puista ja kasveista saatavilla väreillä. Nämä haalistuivat auringon paahteessa ja vaihtoivat väriä pesujen myötä, joten madras oli alati elossa käyttäjiensä yllä.

Suurimman länsimaisen suosionsa aikaa madras eli 1950-luvun lopusta 60-luvun puoliväliin asti. Tänä aikana kangas oli erityisen suosittua kevät- ja kesäajan vaatteissa Amerikassa, useimmat pukeutujat kokivat haalistuvan ja muuttuvan kasvivärin osana kankaan olemusta. Tänne sen toivat 30-luvulla ennen kaikkea turistit, jotka vierailivat Bermudalla ja Länsi-Intian saarilla, jonne madras oli siirtynyt brittien herruuden aikana. Aikakaudella Amerikan ulkopuolelle matkaaminen ei ollut yleistä, joten madras erotti käyttäjänsä riittävän varakkaiksi. Joukkoon mahtui myös koko joukko Ivy League -yliopistoissa pänttääviä nuoria, jotka toivat matkoiltaan madrasin kampusalueille ja osaksi tyylisuuntaansa. Synteettiset väriaineet ja muutokset Intian taloudessa tuhosivat aiemmin kukoistuneen madras-kaupan 60-luvulla. Käsin kudottu, kasveilla värjätty ja Intiasta laivattu kangas ei enää vedonnut.

Tänä päivänä madras on hyvin suosittu kangas uniikin ulkomuotonsa, värikkyytensä sekä keveytensä ansiosta. Valtaosa vaatettajista tarjoaa oman tulkintansa madrasista, jolle verrokkia on vaikea löytää. Käyttökohteet ovat hyvin laajat: kauluspaidat, taskuliinat, solmiot, housut, irtotakit ja näin edelleen. Osa madras-kankaista on kudottu jossakin aivan muualla kuin Intian maaperällä, joten ehtaa tavaraa tavoitteleva joutuu näkemään hieman vaivaa. Myös kasvivärjätyt kappaleet, joiden värit elävät omaa elämäänsä, ovat kiven alla. Koska madras on aina enemmän tai vähemmän levoton, siitä valmistetut vaatteet tarvitsevat kaverikseen jotakin hillittyä. Muutoin pukeutuja näyttää karkkikääreeltä. Tummemmat värisävyt ovat hyödyllisempi valinta, jotta käyttäjän nisät pysyvät piilossa ohuen kankaan alla. Kevään ja kesän kankaiden joukossa valtaa käyttävät pellava, seersucker, trooppiset villakankaat – sekä riemunkirjava madras.

Kuva: © Fitzgerald’s Clothiers

Päivän inspiraationa toimii joukko solmion solmumalleja tavallisesta erikoiseen sekä linkki solmintaohjeisiin. Jahka verkkokauppa päivittää sivustolleen ohjevideot, solmio-bondage ei ole koskaan ollut yhtä helppoa.

Kuva: © Ties.com

http://www.ties.com/how-to-tie-a-tie

Aluksi tarvitaan lesti. Tämä aihe on kuitenkin käsitelty Taloussanomien toisessa kolumnissa jo aiemmin, joten tällä kerralla keskiöön nousee lepolesti. Kertauksena: lesti on puinen ihmisjalkaa kuvaava muotti, jonka päälle perinteiset reunoskengät muotoillaan ja kiinnitetään. Lepolesti taas on puinen muotti, joka asetetaan jalkineiden sisälle käytön jälkeen. Lesti antaa muodon ja koon, lepolesti säilyttää nämä. Lisäksi lestin tulee kestää naulaamista, kosteutta sekä mekaanista rasitusta, joten ne luodaan kovapuusta, kuten vaahterasta ja pyökistä. Lepolestin tulee ainoastaan säilyttää muotonsa ja sietää kosteutta, niiden valmistuksessa tuoksuvat puulajikkeet, kuten kirsikka, punasetri ja tammi ovat yleisiä.

Lepolestit pidentävät jalkineiden käyttöikää ja -mukavuutta selvästi. Niiden tärkein tavoite on säilyttää parin alkuperäinen muoto, joten tarkimmat lepolestit ovat aina suoria kopioita valmistuksessa käytetystä lestistä. Tämän lisäksi nämä puiset apurit estävät voimakkaiden ryppyjen muodostumisen ja poistavat jalkahien tyrmäävän esanssin. Kun jalkineet ovat jalassa, nahka muovautuu käyttäjän askeleiden ja jalan kaarien mukaan. Päivän päätteeksi pari riisutaan jalasta ja lepolestit sujautetaan sisään. Ne toimivat ikään kuin omistajan jalkoina silloin, kun jalat ovat oikeasti toisaalla. Lepolestejä valmistetaan kaikissa yleisissä kengän kokomerkinnöissä sekä miehille että naisille, tosin naisten pareja on harvemmin tarjolla. Myös saapaskorkuisia lestejä löytyy. Muoviset lepolestit ovat yleisiä ja halpoja, mutta niitä tulee välttää: muovi ei ime itseensä hikeä puun lailla, joten muovinen lepolesti vain jättää hien lillumaan pinnalleen.

Lepolestien malleja löytyy lukuisia. Kehnoimmissa ja halvimmissa pareissa on puuta vain päkiän kohdalla, ja perässä seuraa metallinen varsi. Nämä mallit eivät tue jalkinetta jalkapöydän tai kantapään kohdalla. Hieman tehokkaammassa mallissa on puuta myös kantapään kohdalla, mutta hyvin pieni määrä. Suurempaa tukea tarjoavissa lepolesteissä puinen kantapää on suurempi, mutta päkiän kohdalla on useampaan kokoon laajeneva puinen kärki. Paras ratkaisu on yhden koon mukaan luotu lepolesti, jossa on kookas puinen varsi, kantapää ja päkiä sekä näiden sisällä joustavat ruuvit, joiden avulla malli mukautuu kengän muotoon. Kokoelman kruununa on tietysti omistajan mittojen mukaan luotu lepolesti, joka täyttää tyhjän kengän pienimmätkin mitat.

Yleisin lepolestien materiaali on setripuu, jota saadaan useasta lajikkeesta ympäri maailman. Osa näistä on setrejä vain nimeltä, kuten kynäkataja, toiset taas muhkeita setripuita laajalla latvustolla. Setrejä arvostetaan niiden kauniin punertavan puun vuoksi, mutta ennen kaikkea niiden kauniin tuoksun ansiosta. Setreistä löytyvät eteeriset öljyt myös karkottavat hyönteisiä, ja puista luotuja tuotteita myydään myös pelkkinä puupalikoina, joiden tuoksu raikastaa minkä tahansa vaatekaapin. Lepolestit ovat huokea, kätevä ja loputtoman hyödyllinen tapa huolehtia jalkineista. Ne säilyttävät jalkineen muodon, imevät itseensä hien ja pidentävät parin käyttöikää. Suomessa halvimmat setripuiset parit irtoavat 20 eurolla, mikä on pieni summa jalkahien hajun katoamisesta.

Valkoisen t-paidan synnylle on useita versioita. Yleisin näistä kertoo ensimmäisen mallin syntyneen vuonna 1913 Yhdysvaltain laivaston alusvaatteeksi. Väri oli valkoinen, kaula-aukko pyöreä, hihat lyhyet ja materiaali puuvillaa. Paidan päätarkoituksena oli piilottaa sotilaiden epäilyttävät rintakarvat ja toimia hygieenisenä, helposti pestävänä kerroksena. Nimensä paitamalli sai t-kirjainta muistuttavan leikkauksen vuoksi, ja sana ilmestyi Merriam-Websterin sanakirjoihin 1920-luvun aikana. Toinen versio kertoo syntypaikaksi Iso-Britannian ja käyttökohteeksi paikallisen laivaston. Hihojen avulla haluttiin piilottaa sotilaiden tatuoinnit ja kainalokarvat. Oli laita miten tahansa, t-paita oli aikakaudella yleinen työmiesten vaate halvan hinnan, kätevyyden ja helpon puhdistuksen vuoksi.

1930-luvulla University of Southern California (USC) otti amerikkalaisen jalkapallon pelaajiensa käyttöön valkoiset t-paidat, jotka pehmensivät miehiä hartiasuojien hankaukselta. Paidat saivat nopeasti niin suuren suosion, että USC:n opiskelijat ryöväsivät niitä omaan käyttöönsä. Vastareaktiona yliopisto päätti painattaa paitoihin tekstin “Property of USC”. Ensimmäiset printtipaidat olivat syntyneet. Vuonna 1934 ilmestyi Clark Gablen tähdittämä komedia “Tapahtui eräänä yönä”, jonka aikanaan rohkeassa kohtauksessa Gable riisuu kauluspaitansa yöpuulle painuessa. Katsoja ei näekään tuolloin yleistä t-paitaa, vaan paljaan miehisen rintakehän. Urbaanin legendan mukaan kohtaus laski t-paitojen myyntiä kautta Amerikan ja vavisutti naisia. 1930-luvun lopulla useampi amerikkalainen valmistaja tarjosi puhtaanvalkeita t-paitoja: Hanes, Fruit of the Loom sekä Sears, Roebuck & Co.

Toisen maailmansodan saapuessa sekä USA:n laivasto että maajoukot käyttivät t-paitoja alusvaatteina. Sotaan kuuluvan huonon käytöksen loputtua siviiliin palanneet toivat mukanaan t-paitansa, joita pidettiin yleisessä käytössä.
Amerikkalaisen Smithsonian institute -museon kokoelmissa maailman vanhin painettu t-paita on vuodelta 1948. Paita on silloisen New Yorkin kuvernööri Thomas Deweyn presidentinkampanjasta, ja sen rintaa koristaa heittolause “Dew-it with Dewey”. Vuonna 1951 kuitenkin räjähti. Marlon Brandon vahvistama “Viettelyksen vaunu” saapui elokuvateattereihin, ja tarjosi miljoonille katsojille suoran näkymän Brandon kehoon. Hänen yllään on hyvin ohut, valkoinen t-paita, joka pullistelee tähden rintalihasten ja hauisten yllä. Yhdessä kehon ja Brandon esittämän macho-hahmo Stanley Kowalskin kanssa valkoisen t-paidan suosio saavutti huippunsa — myös päällysvaatteena. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi James Deanin “Nuori kapinallinen”, jossa nöyrä valkoinen t-paita on jälleen keskiössä. Elvis Presleyn monet elokuvaroolit seurasivat mallia.

Vuonna 1959 keksittiin Plastisol, venytettävä muste, joka mahdollisti hyvin kestävien paitapainatusten luomisen. Valkoinen t-paita ei ole sittemmin saavuttanut asemaa, jonka se vuosikymmenet säilytti. 1960-luvulla t-paita sai uusia muotoja. Tällöin syntyi hihaton ja suurella kaula-aukolla leikattu tankkitoppi, v-aukkoinen t-paita sekä bändipaidat. Pop- ja rock-yhtyeet saivat faneiltaan toiveita paidoista, joilla saattoi osoittaa tukensa. Pelkkä yhtyeen nimi ja kuva painattamalla saatiin suuria voittoja. Vuonna 1961 sntyivät surffauspaidat, kun californialainen Floyd Smith painatti surffilautayhtiönsä logon valkoisiin t-paitoihin. Myös Che Guevaran kasvot ilmestyivät t-paitoihin. Vuonna 1969 järjestetyssä Woodstockin konsertissa esiintyjille jaettiin solmuvärjättyjä t-paitoja, joiden villit kuviot sekä värit vetosivat hippiaatteen kannattajiin. Woodstockin televisiolähetysten myötä solmuvärjättyjen t-paitojen suosion lähti käsistä.

Tänä päivänä t-paita on taatusti laajimmin levinnyt ja yleisimmin käytetty vaate farkkujen ohella. Silti vitivalkoinen t-paita on erilainen. Siitä puuttuu valmistajan logo, kuvapainatus tai printti, joten käyttäjä nousee pääosaan. Valkoinen väri näyttää pienimmänkin lian herkästi ja paljastaa kehon kaaret selvemmin kuin muut värit. Siispä valkoinen t-paita on armoton: ylipaino, ryhdin puute, miehiset nisät tai yleinen symmetrian puute näkyvät. Alkuperäisessä käytössään valkoinen t-paita on silti ylittämätön. Alusvaatteena se tuo ylimääräisen kerroksen talvella, suojaa kauluspaitaa hieman hieltä sekä deodorantilta ja peittää rintakarvat häneltä, joka syystä tai toisesta haluaa ne piiloon. Väri myös käy yksiin minkä tahansa toisen värin kanssa, vaikka aluspaidan kaulusta hieman vilkkuisi. Vaikka käyttäjät eivät olisi samoja, valkoinen t-paita on kaikille sama.

Kuva: © Zimmerli