Keikari.com

Alussa oli paita. Sen asu muuttui aikojen mukaan siitä lähtien, kun miehet ottivat paidat omakseen noin vuoden 3000 eaa. paikkeilla – tai näin on tarinan laita Elizabeth Wayland Barberin teoksessa Women’s Work. The first 20,000 Years. Työväki käytti paitoja osana työasuaan, joutilas herrasväki varasi paitansa alusvaatteeksi. Kankaat, yksityiskohdat ja kaulukset kuvaavat aikaansa, mutta tämän lyhyen historian kohde sijaitsee kalvosimissa. Pienet, koristeelliset kalvosinten rypytykset ilmestyivät varhaisiin kauluspaitoihin 1500-luvulla, mutta tällöin kalvosimen puoliskoja pidettiin paikoillaan pienten reikien läpi pujotetuilla langoilla tai nauhoilla. Kuten aina, hovi valitsi sävelmän jota kansa seurasi. Aurinkoinen Ludvig XIV ahnehti kokoelmiinsa koruja sekä hienoja tykötarpeita, mutta käytti vain nauhoja ranteissaan. Kuninkaan valtakauden loppupuolella muutama muodikas mies otti tavakseen sitoa kalvosinten rypytykset ketjuin liitetyillä napeilla, jotka tunnettiin nimellä boutons de manchette. Pienet napit muuttuivat hoviväen kesken nopeasti suureksi kulutuksen juhlaksi ja statuksen julistajiksi, jotka takasivat varman elannon korusepille sekä miniatyyrimaalareille. Myös kalvosimet muuttuivat, jotta uuden muodin ja nappien esittely olisi kätevämpää. Kun aateli koreili korukivin, muiden kalvosinnappi oli useimmiten jäljitelmä.

Viktoriaaninen aikakausi oli tärkin läpäisemä. Keitetyllä tärkillä vahvistetut jäykistelykaulukset ja -kalvosimet olivat herrasmiehen merkki ympäri Euroopan, Amerikan ja siirtomaiden. Nappien sijasta ovaalin muotoinen kalvosimen koriste oli tarpeen, sillä vanhat mallit eivät hevin läpäisseet kovia kalvosimia. 1840-luvulla pidemmät ja taitettavat ranskalaiset kalvosimet saapuivat, ennen niitä kalvosinta ei taitettu. Irtokaulukset ja -kalvosimet auttoivat köyhempää ammattiväkeä siistin ilmeen säilyttämisessä, sillä koko paidan pesemisen sijaan pelkkä uusi irtopala kaulassa tai ranteessa toi vaikutelman uudesta paidasta. Maanviljelijän paita oli karu ja kestävä, eikä napeilla komeillut. Tänä aikana kalvosinnapin kuvio ilmaisi kantajan makua, vaurautta, koulutaustaa, vaakunaa, klubia tai rykmenttiä. Suuren valinnanvaran voittokulkua tasasi teollinen uudistus: 1800-luvulla halpoja raaka-aineita pinnoitettiin hienoilla. Elektrolyysin ansiosta komea nappi oli myös säästeliään saatavilla. Amerikassa George Krementz patentoi koneen, joka valmisti muotoon valettuja kalvosinnappeja samalla tavoin kuin hylsyjä aiemmin. Valtaosa yrityksistä tilasi nappeja joko mainoskappaleiksi tai lahjakäyttöön. Myös kankaiset kalvosinnapit on hyvä mainita: nämä huokeat ja värikkäät koristeet syntyivät vuonna 1904, kun Ranskan oma Charvet valmisti ensimmäiset näyteikkunoiden paitoihinsa.

Nepparimalliset kalvosinnapit olivat raivoisan suosittuja vuosien 1910-1930 aikana, jolloin moni mies kadotti omansa, kun neppari aukesi kaupungin yössä rymytessä. Windsorin herttua, joka aina muistetaan suuressa maailmassa mainita tyyli-ikoniksi, on yksi syypää kalvosinnappien katoamiseen katukuvasta. Hän piti mukavuudesta ja pehmeydestä, josta tärkki ja turha sählääminen ovat aina kaukana. Herttuan pehmeämmät kaulukset sekä nappikalvosimet olivat merkki ajasta, ja muotilehdistö seurasi tarkoin ikonin ranteita. Kalvosinnappien myynti laski ja taitettavista ranskalaisista kalvosimista tuli edustavampi malli. 1950-luvulla oli silti pieni nappibuumi, kun jalustimen mallinen kalvosinnappi sai suosiota. Kun räätälöidyt vaatteet korvattiin farkuilla sekä urheiluvaatteilla, jotka mahtuvat kaikille eivätkä pue ketään, kalvosinnapit menettivät suosionsa lopullisesti. Niiden kanssa kun on turhaa vaivaa, näpräämistä ja veivausta. Vaikka 1980-luku oli tyylin suhteen pelkkä virhe, tuo yletön aika toi silti mukanaan uuden kiinnostuksen koristeellisiin ranteen nappeihin. Tämän ansiosta vuosikymmenelle voi antaa paljon anteeksi. Miehet, jotka nauttivat kauniista tykötarpeista, hienoista tilaisuuksista ja pienestä vaivannäöstä, käyttävät yhä kalvosinnappeja ranteissaan. Pienine ketjuineen ne toimivat linkkinä kauniimpiin aikoihin satojen vuosien päähän.

Kuvat: Kent Wang

Irtovuori (eng. detachable lining) on kokemus. Ennen modernin lämmöneristyksen, keskuslämmityksen ja jokamiehenautoilun aikakautta irtovuori oli yksi kätevimpiä päällystakin ominaisuuksia. Tämä useimmiten flanellipuuvillasta, turkiksesta, villasta tai vanutoppauksesta valmistettu yksityiskohta toimii juuri nimensä mukaisesti: se hoitaa vuorin virkaa. Varustus kiinnitetään neppareilla, napeilla tai vetoketjuilla päällystakin sisäpuolelle. Vuori poistamalla takki kevenee sopivasti kevääseen ja kesään, sen lisäämällä lämpöä saa tuntuvasti nostettua syksyyn ja talveen. Paperilla idea voi vaikuttaa turhalta kikkailulta, mutta ratkaisua osaakin arvostaa vasta sen kerran koettuaan. Lämpö se on, joka lämmittää. Irtovuori on yksi eristävä ja suojaava kerros lisää, mutta paksumpanakaan se ei vaikuta päällystakin siluettiin suuresti. Jos flanelli osoittautuu turhan kevyeksi, topattu vuori on selvästi lämpimämpi valinta.

Tänä päivänä irtovuori on miltei kadonnut valmisvaatteista, sillä yksityiskohtaa ei joko tiedetä pyytää tai sitten sen lisääminen vain hidastaisi valmistusta ja nostaisi loppuhintaa. Epäkohta on suurimmillaan erityisesti seitinohuiden, kylmien villakankaiden kohdalla, joita 2000-luvun vaateteollisuus suosii. Ongelma ei kuitenkaan ole pysyvä. Mihin tahansa sopivan tilavaan takkiinsa voi joko ommella tai ompeluttaa irtovuorin, joka takaa kehoa ja mieltä lämmittävän olon myös suomalaisessa versiossa talvesta. Yksityiskohta sopii mihin tahansa päällysvaatteeseen aina farkkutakista lähtien, mutta harva tietää siitä. Jo vihin saaneet osaavat kuitenkin arvostaa irtovuorta, joka nostaa jokaisen suosijansa mielialaa. Salassa, mutta varmasti.

Velttikenkä (eng. veldtschoen, stitch-down shoe) on jalkinetyypistä käytetty nimike, joka viittaa niiden valmistustapaan. Tavallisissa reunoskengissä päällinen käännetään lestille venyttämisen jälkeen sisäänpäin ja lestin alle, mutta velttikengissä päällisnahka on venytetty sivulle ja tämän jälkeen ommeltu reunoksen päälle. Kansainvälisen nimensä malli on saanut buurien sanasta veldtschoen, joka kääntyy sanantarkasti maastokengäksi, mutta tällöin katoaa alkuperäinen viittaus etelä-afrikkalaiseen ruohoaroon, veldtiin.

Romantiikan säilyttämiseksi on siis mukavampi puhua velttikengästä. Maahan 1600-luvulta alkaen muuttaneet Hollannin-siirtolaiset suosivat tätä rakennetta, joka suojaa tehokkaasti jalkineen sisäosia kosteudelta ja lialta. Buurit eivät kuitenkaan keksineet velttikenkää, sillä sivulle käännettyjä päällisiä on museoiden kokoelmissa aina 1400-luvulta alkaen. Kun reunoskengissä rapa ja vesi pääsevät reunoksen kohdalta jalkineen alle, velttikengissä sivulle venytetty päällisnahka estää tämän.

Valtaosa velttikengistä on vapaa-ajan saappaita tai tuhteja kenkiä mallin alkuperän mukaisesti. Lisäsuojaa niissä tarjoaa myös bellows tongue eli paljeiltti, josta kuva alla. Tämä apuri taittuu nauhoituksen alle ja estää likaa pääsemästä sukkaan asti. Velttikengissä usein käytetty materiaali on zug-nahka, martioitu ja ruskea nahkatyyppi. Myös vahalla käsiteltyjä päällisnahkoja käytetään joissakin pareissa. Tänä päivänä velttikenkiä valmistetaan erityisesti Iso-Britanniassa ja saksankielisessä Euroopassa, jossa vahvoja sekä kestäviä jalkineita arvostetaan.

Aikoinaan brittiläinen Lotus nousi maineeseen erityisesti velttikenkiensä ansiosta, ja esimerkkejä tehtaan malleista on talletettu museoihin asti. Pullean muotokielen vuoksi velttikenkä tai -saapas on hyvä pitää vain vapaa-ajan käytössä paksujen kankaiden kera. Tällöin vanhat tutut denim, vakosametti ja molski ovat jälleen valmiina palvelukseen. Talvikenkien saralla velttikenkä on koko lailla tehokkain valinta, joka vain tehostuu muutaman lankkikerroksen jälkeen.

Esimerkkinä velttikengästä zug-nahkainen Alfred Sargentin vanha malli Coldstream, joka ei enää ole tuotannossa.

Paddock (eng. Paddock cut) on hyvin harvinainen leikkaus, jossa pikkutakin miehusta suljetaan kahdella napilla. Vanhan tavan mukaisesti yksinappisen pikkutakin voi joko napittaa tai jättää auki, mutta kaksinappisessa vain ylempi suljetaan, kun taas kolminappisessa kaksi ylintä voi sulkea, vaikka pelkkä keskimmäinen näyttää mukavammalta. Paddock sekoittaa pakkaa, sillä tämän mallin miehustassa on kaksi nappia hieman tavallista korkeammalla, ja molemmat on leikattu kiinnitettäväksi. Vanhin löytämäni päivätty kuva Paddockista on vuodelta 1925, ja kuvaa nuorta Windsorin herttuaa.

Leikkaus on kaiketi syntynyt 1900-luvun alkupuolella. Myös amerikkalaiset mainoskuvittajat, kuten L. Fellows, ovat tallentaneet Paddock-takkeja, jonka tunnetuimpiin suosijoihin kuuluvat mainittu Windsorin herttua, pääministeri Anthony Eden sekä aina ajankohtainen John F. Kennedy. Nimekkäistä ja tunnetuista esimerkeistä huolimatta erikoinen Paddock ei ole koskaan saanut suurta suosiota. Nimensä malli on todennäköisesti saanut laukkaratojen tarkastuspisteen, Paddockin, mukaan.

Paddock-leikkaus on aina yksirivinen ja valtaosa näkemistäni takkimalleista on lovikauluksilla. Poikkeuksen muodostaa asustaan tarkka Eden, jonka takissa on lyhyt pystykaulus. Malli on leikattu siten, että molemmat napit voi sulkea siluetin kärsimättä. Windsorin herttua otti tässäkin lajissa vapauksia, napitellen omia Paddock-takkejaan mielialan mukaan. Napeista alempi sijoitetaan lähelle vyötäröä, ylempi tuuman tai pari korkeammalle. Mallista on suurin hyöty lyhyelle miehelle, sillä korotetut napit ja niiden mukana korotettu vyötärölinja luovat illuusion pidemmästä torsosta.

Anthony Eden ja pystykaulus-Paddock

Kennedyn veljekset John F.:n varjossa

Kauempaa silmäiltynä Paddock on kuin mikä tahansa takki, lähempänä poikkeava ilme tarkentuu. Leikkausta on käytetty 1900-luvun alkupuolella sekä irtotakeissa että puvuissa, mutta tänä päivänä en tiedä kertoa yhtäkään vaatevalmistajaa, joka tarjoaisi Paddock-leikkausta. Siispä jotakin omaleimaista ja mallin kaltaista etsivä joutuu turvautumaan räätälin apuun.

Windsorin herttua ja mopsiasuste

Paikkataskujen, Paddockin ja vakosametin hurmaa