Keikari.com

Poolotakki (eng. polo coat) on vaalea kaksirivinen päällystakki, joka erottuu yksityiskohtiensa ansiosta. Takki syntyi alun perin Englannissa urheilukäyttöön, mutta ensimmäisen kappaleen syntymää ei ole tallennettu. Merriam-Websterin sanakirja kuitenkin kertoo sanaparin olevan 1910-luvulta, joten takilla on jo ikää ainakin vuosisadan verran. Alkumalli suljettiin kuten kylpytakki, nappien sijaan vyön avulla kietaisten, ja se toimi taukovaatteena poolopelaajien parissa. Taukojen eli chukkereiden aikana poolotakki heitettiin nopeasti ylle vilua vastaan.

Melko lailla alkuperäinen malli Gentry-lehden uustuotantona

Vuosien varrella takki muuttui nykyiseen vakiomuotoonsa, jossa on monta yksityiskohtaa: paikkataskut, leveät kaulukset, tamppi selässä, pehmeä hartialinja, kääntöhihat, suuret helmiäisnapit ja polvipituus. Väri on aina vaalea. Näiden muuttujien yhdistelmä oli hyvin rento villakangastakki, joka varattiin aikalaisten parissa urheiluun. Näyttävä malli ja mukavuus tekivät siitä nopeasti suositun myös poolokentän ulkopuolella. Alkuperäinen materiaali oli täyttä kamelinkarvaa, joka on erikoinen ja mainio raaka-aine.

Hevosenleikeissä 1900-luvun alkupuolella

Suurin osa villakankaista täytyy kutoa paksummaksi kuin kamelinkarva, jotta sama lämmöneristys saavutetaan, ja kashmirin tai vikunjan käyttäminen tekisi takista ylettömän kalliin. Eipä hyvää ilman huonoa, sillä kamelinkarva on myös kallista. Suurelle yleisölle suunnatuissa poolotakeissa on suosittu sekoitekankaita, joissa kamelin määrä on selvästi pienempi, ja nykytakeissa on usein lampaanvillaa ja nailonia. Poolo oli hienoston harrastus, joten poolotakki sai lukuisia nimekkäitä käyttäjiä ja nopeasti mainetta Atlantin molemmilla puolilla.

Opiskelijoita Gentryn sivuilla vuonna 1952

Mukavan väljä leikkaus ja lämmin, pehmeä materiaali tekivät siitä suositun sekä pelaajien että katsojien keskuudessa. Amerikan puolella yliopisto-oppilaat, jotka aikoinaan suosivat siistiä mutta rentoa asua, mieltyivät poolotakkiin vahvimmin. Takki laskettiin opiskelijan olennaiseksi vaatekaapin täydennykseksi vuosien 1920–30 aikana. Mallin vaalea väri oli helppo yhdistää muiden kankaiden kera, jolloin moneen taipuva vaatekappaleen sai joko edustavaksi tai rennoksi asusteilla. Alkuperäinen kietaisumalli oli suositumpi naisten keskuudessa.

Kaksi poolomallia J. Pressiltä vuodelta 1977

Vuosien kuluessa poolotakki kulkeutui yliopistosta ja urheilukentiltä myös kaupunkiin ja osaksi klassisen tyylin kaanonia. Tänä päivänä se on vaalean värin ja monien yksityikohtiensa vuoksi erottuva, mutta vähemmän edustava villakangastakki, joka pelaa paremmin vaaleiden kankaiden kuin tumman puvun kanssa. Auto korvasi hevosen, mutta poolo ei ole kadonnut minnekään, joten poolotakin pienelle nykysuosiolle länsimaiden katukuvassa on vaikea löytää syitä. Kenties vaalea väri osoittautui turhan vaikeaksi pitää puhtaana, eikä kasvava keskiluokka halunnut ottaa osaa hevosleikkeihin.

Apparel Artsin sivuilta, 1920- tai 1930-luvulta

Kankaiden hinnat ovat vain kasvaneet vuosi vuodelta, joten kamelinkarvainen poolotakki on kallis kappale. Vain kourallinen amerikkalaisia valmistajia tarjoaa yhä poolotakkia valikoimissaan. Brooks Brothers, J. Press, Jos A. Bank, Ben Silver, O’Connel’s ja Ralph Lauren ovat näiden puristien joukossa pitämässä mallia elossa. Vaatteensa teettävä voi löytää mainiota inspiraatiota The Metropolitan Museum of Artin kokoelmissa olevasta poolotakista, jonka Brooks Brothers on valmistanut noin vuonna 1915.

Noël Coward ja nostettujen kaulusten lumo

Lisää inspiraatiota löytää poolotakille omistetusta Tumblr-osoitteesta.

http://polocoat.tumblr.com

Aran-neule (eng. Aran jumper, fisherman’s jumper) on vapaa-ajan malli, joka erottuu kookkaan ja koristeellisen kudontansa ansiosta. Useimmin tarjolla oleva malli on kermanvärinen, paksuhko ja sen miehustasta löytyy kookas kuviointi. Nimensä neule on saanut lähellä Irlannin länsirannikkoa löytyvistä Aran-saarista, jossa malli syntyi vuonna 1891. Tällöin paikallishallinto perusti The Congested Districts Board -nimisen sosiaalilautakunnan, joka huolehti työttömien ja ruoattomien murheista. Lautakunta kannusti kalastajaperheitä valmistamaan neuleita myyntiin, ja opetti heille kuvioiden kutomista sekä tehokkaampia kalastustapoja. Ennen tätä paikalliset suosivat neuleissaan paikallista tummaa, öljyistä villaa helpon hoidon ja lämmön vuoksi. Lautakunta suositteli pehmeämpää, värjäämätöntä villaa myyntituotteisiin.

Ensimmäiset Aranit kudottiin paikallisesta viimeistelemättömästä villasta, jonka tuhti kerros lanoliinia eli villarasvaa takasi paitsi jännän tuoksun myös erinomaisen vedenpitävyyden. Paksummat langat sallivat kutojien viimeistellä neuleensa nopeammin, ja toi myös kuviot paremmin esille. Lautakunnan ja ahkerien naisten yhteistyö oli menestys. Kenneth McNally on jakanut seuraavan historiankirjassaan Achill: “Opetusta monenlaisessa neulonnassa annettiin Keelissä, ja yhtenä vuonna (maaliskuuhun 31. mennessä, 1914) ansiot yhdestä lähteestä ylittivät 510£. Samaan aikaan pitsinneulonta tuotti 102£ Achill Soundissa ja 34£ Keelissä.” Sata vuotta sitten viisisataa puntaa tarjosi huomattavasti enemmän kuin tänä päivänä. Aran-neuleen koristekuvioissa on symbolismia: hunajakennot kuvaavat uutteria ampiaisia, ankkurit turvaa vellovilla vesillä, timantit muistuttavat rikkauksista veden alla, korit taas kaloja pullistelevista koreista. Nämä koristeet neulotaan pystysuunnassa neuleen etu- ja takapuolelle, joskus myös hihoihin. Miehustan kuvio on yleensä kaula-aukon levyinen, kun muissa kohdin kuviot ovat kapeampia.

Myynnin sijasta kalastajien käyttöön neulotuissa neuleissa oli omistajan nimikirjaimet helmassa, jotta merellä kadonneet voitiin myöhemmin tunnistaa. Romanttisempaa on tietysti ajatella, että vanha myyntitarina pitäisi paikkansa: kuinka jokaisen kutojan omaleimainen kädenjälki näkyi kuvioissa ja niiden ansiosta rannalle huuhtoutunut kalmo voitiin tunnistaa. On myös kaunista harhaa uskoa toista tarinaa, jonka mukaan kalastajat pitivät päänsä kylmänä ja jatkoivat työtään, vaikka neuleet kastuivat, sillä perinteiset Aran-neuleet ovat jäykkiä ja paksuja, epäsopivia verkkojen käsittelyyn. Miltei saumattomat ja paremmin joustavat Guernsey-neuleet olivat paljon kätevämpiä ja suosittuja ammatikseen kalastavien parissa.

Anglo-irlantilainen näytelmäkirjailija John Millington Synge asui ajoittain Aranin saarilla vuosien 1898 – 1902 välillä. Hänen muistiinpanonsa julkaistiin kirjassa The Aran Islands vuonna 1907, ja teos tietää kertoa kalastajien neuleista seuraavaa: “In Aranmor many of the younger men have adopted the usual fisherman’s jersey, but I have only seen one on this island.” Synge viittasi Guernsey-neuleisiin, jotka eroavat Aran-neuleista tasaisen rakenteensa vuoksi: jälkimmäiset neulotaan palasina, jotka liitetään lopuksi yhteen, kun taas edelliset luodaan putkimaisista palasista. Siispä Araneissa on paksuja saumoja, jotka eivät takaa kovin mukavaa työvaatetta, sillä joustoa on vähemmän ja saumat voivat revetä rasituksessa. Aran-neuleet eivät todennäköisesti olleet kalastajien käytössä, vaikka moni lähde näin väittää.

Paitsi Brittein saarilla, Aranin neuleet olivat menestys myös kaukaisessa Amerikassa. Suuret myyntitulos auttoivat saarelaisia nälän ja työttömyyden aikoina suuresti. Satoja naisia koulutettiin kutomaan Aran-neuleita ennen kuin koneet astuivat näyttämölle vastaamaan kysyntään. Tänä päivänä Aran on yhä yksi tuhti, mukava, lämmin ja ykstyiskohtainen vapaa-ajan neule, jonka suurin osa vaatevalmistajista tarjoaa muodossa tai toisessa. Viimeistelemättömästä villasta luodut kappaleet ovat harvinaisia, sillä lanoliinin vahva tuoksu ei kaikkiin neniin vetoa. Myös käsin neulotut tai Aranin saarilla valmistetut mallit ovat hintavia. Valtaosa kauppojen esimerkeistä on villan sekä nailonin sekoituksia, jotka hiostavat ikävästi. Silti Aran on aika lailla ulkopuolinen: alkuperäinen kerman väri on epäkäytännöllinen metsästyksessä, kalastamisessa, puutarhan hoidossa ja näin edelleen, kun taas paksu neulos on turhan kuuma sisätiloissa. Siispä Aranit toimivat todennäköisesti parhaiten kevyempinä ja tummemmissa väreissä seuraavan sadan vuoden ajan.

Kuva: © Inis Meáin

Had I the heavens’ embroidered cloths,
Enwrought with golden and silver light,
The blue and the dim and the dark cloths
Of night and light and the half-light,
I would spread the cloths under your feet:
But I, being poor, have only my dreams;
I have spread my dreams under your feet;
Tread softly because you tread on my dreams.

~ He Wishes for the Cloths of Heaven, 1899.

Glen-ruudukko (eng. Glen Urquhart check) on vaatekankaissa yleinen koristekuvio. Nimensä se on saanut skotlantilaisesta Glenurquhartin laaksosta, jossa kuvio syntyi 1800-luvulla, kun kreivitär Seafield vaatetutti sillä riistanhoitajansa. Random Housen sanakirja kertoo termin alkuperäksi vuosien 1925-1930 välisen ajan, joten kuvio on kaiketi alkujaan tunnettu toisella nimellä. Glen-ruudukko oli alun perin vaatekangas, mutta tuttua Gleniä näkee tänä päivänä myös solmioissa, taskuliinoissa, sukissa, kaulaliinoissa, kauluspaidoissa ja näin edelleen. Käyttökohteet ovat laajat, kuvio on myös hyvin sopiva pukukäyttöön. The “Mercury” Dictionary of Textile Terms kertoo Glen-kuviosta seuraavaa: “Villakangas tai kampalankainen kangas, 2×2 tvilli- tai mattakudos. Sekä loimi- että kudelanka ovat värilliset, loimikuvio on samanlainen kuin kudekuvio. Termi tarkoittaa kuva-aihetta ennemmin kuin tyyppiä, ja lukuisat versiot ovat yleisiä sekä kampalankavilloissa että villakankaissa.”

Siispä glen-ruudukko on neliön muotoinen, yleinen villaisten kankaiden kuva-aihe, ja glen-kuvioidun kankaan molemmat puolet ovat identtiset. Kuvio koostuu pienistä ja suurista ruudukoista, joiden yllä kulkee usein värikäs päällisruudukko. Useimmiten kaksi tummaa ja kaksi vaaleaa raitaa vuorottelevat neljän tumman ja neljän vaalean raidan välissä, sekä sivu- että pystysuunnassa. Muodostuva kuvio koostuu epäsäännöllisistä ruudukoista. Esimerkiksi Prince of Wales Plaid on Glen-ruudukon vaaleanharmaa muoto, jossa päällisruudukko on vaaleansininen. Tämä kangas sai suuren suosion, kun Windsorin herttua pukeutui siitä valmistettuihin pukuihin vielä Walesin prinssinä toimiessaan.

Vaatekankaissa kookas Glen-ruudukko on levottomampi kuin pienikokoinen, joten pukujen kohdalla pienemmät kuviot ovat silmälle levollisempia. Kaikkein hienoimmista tilaisuuksista vanha kunnon Glen on silti paras jättää ulkopuolelle. Esimerkiksi Time-lehden kesäkuun numero vuodelta 1982 sisälsi kolumnin otsikolla Live Men Do Wear Plaid, jossa Hugh Sidey käsitteli Ronald Reaganin nostattamaa pientä pahennusta. Presidentin Euroopan-kiertueelleen valitsema sini-harmaa Glen-ruutuinen puku nostatti kulmia turhan vallattomalla ilmeellään Atlantin molemmin puolin. Erityisesti kameramiehet valittivat kuvion pistävän silmiin pahasti.