Keikari.com

Harva suomalainen mies saa oppia tyylissä isältään, ja yhä harvempi puhuu perinteisten vaatteiden kieltä. Tämän vuoksi vaatekaupoissa näemme värikkäitä napinreikiä, koristeltuja kaulusvuoreja, kirkkaita värinappeja, kontrastiompeleita ja monikauluksisia 7camicie-mutantteja. Halutessaan jotakin yksilöllistä ja erottuvaa, on helppo tarttua räikeään tai pistävään jos ei vielä tiedä vaihtoehdoista. Vastaus ongelmaan on pintarakenteissa, joita hienostelevammin kutsun tekstuureiksi, siis vaatekankaiden kudonnoissa, epäsäännöllisissä pinnoissa, vaihtelevassa kuvioinnissa, näin edelleen.

Esimerkiksi tavanomainen tummansininen solmio voidaan luoda kudotusta, painetusta, virkatusta tai neulotusta silkistä, jonka pinta puolestaan voi olla hyvin sileä taikka rosoinen. Oman lisänsä tuo erikoismateriaali, kuten raaka- tai Shantung-silkki, joka muistuttaa silkin monista muodoista. Näitä suomalaisista vaatekaupoista turhan harvoin löytyy. Kun nämä muuttujat ynnää oikein, huomaa tekstuurien yhdistelmiä kyllä kertyvän – eikä tässä pakassa ole vielä mukana värisävyjä taikka kuvioita.

Kauluspaitojen maailmassa tekstuuria tarjoavat esimerkiksi kalanruoto-, toimikas-, Dobby- tai Royal Oxford -kudos, jotka näyttävät erilaisilta sekä paperilla että harteilla. Puuvillan joukkoon voi sekoittaa pellavaa tai ramieta, jotka tuovat enemmän rypistymistä kesän joutilaisiin hetkiin. Taskuliinoissa tavallisen sileän puuvillan sijaan voi kokeilla silkin ja villan yhdistelmää, jonka mattapinta tasoittaa kiiltäviä pukukankaita. Tweed-villainen liina puolestaan tuo sopivasti karheutta vakosamettitakin paksuun kankaaseen. Tekstuureihin tutustuminen nousee uudelle tasolle räätälin tai mittapaitapuodin pakeilla, kun eteensä saa pakan kangasnäytteitä.

Satojen ja tuhansien kankaiden katselu, koskettelu ja vertailu opettaa, ettei tumma puku ole tumma puku taikka valkoinen paita aina se sama vanha valkoinen paita. Jos työasu vaatii tummaa pukua kaikkine asusteineen, vuosien kuluessa ehtii myös kyllästyä samoihin vanhoihin kaavoihin. Tällöin uskon tekstuurien olevan haasteen sijaan ratkaisu, sillä aikuinen mies kiiltävissä tai ylen määrin koristelluissa nippelivaatteissa on enemmän koominen kuin vakuuttava. Missä kontrasti on silmiinpistävää ja helppoa, tekstuuri on rajoitettua ja vaikeutettua viestintää vaatteiden yksityiskohdilla. Siis todellinen taitolaji.

Flanelli (eng. flannel) on pehmeä villa- tai puuvillakangas, jonka pinta on useimmiten kutomisen jälkeen harjattu. Kankaassa on vahva palttina- tai toimikaskudos, joka jää nukan alle piiloon. Pinnan käsittely tapahtuu mekaanisesti metalliharjoilla, jotka hankaavat väljästi kudotun kankaan nukalle. Usein vain toinen puoli harjataan. Jos kangasta ei lainkaan harjata, tällainen flanelli saa pehmeytensä väljästi kudotuista langoista. Flanelli valmistettiin alun perin karstatusta villasta tai kampalangoista. Sanan alkuperä on hämärä, mutta walesilaista alkuperää on ehdotettu sillä jo 1500-luvulla seudulla oli käytössä samankaltainen kangas, joka tunnettiin nimellä gwlanen. Nykymuotoista flanellia on kudottu Brittein saarilla 1600-luvulta lähtien, kun karstauspajat levisivät ympäri tienoita. Satoja vuosia sitten flanellikankaan väri saatiin aikaan yhdistämällä valkoisia, sinisiä, ruskeita ja mustia villoja. Vaaleimmat sävyt luonnistuivat rikkidioksidilla valkaisten. Nykyisin sama toimi onnistuu kätevästi villasta kuin villasta väriaineilla.

Cary Grantin harmaa flanellitakki elokuvassa Varkaitten paratiisi

Flanellia käytettiin ensin skottitartaaneihin, alusvaatteisiin, kodintekstiileihin sekä urheiluvaatteisiin, kuten krikettihousuihin, myöhemmin myös edustaviin takkeihin ja pukuihin. 1900-luvun alkupuolella valkoiset flanellihousut olivat herraskainen, mutta auttamattoman kuuma kesäasu myös Suomessa. Kangas on ilman muuta parhaimmillaan syksyn ja talven koleudessa, jota vastaan nukkainen pinta eristää mainiosti. 1950-luvun Amerikassa flanelli oli niin suuressa suosiossa, että flanellipuku pääsi sivuosaan erittäin suositussa elokuvassa The Man in the Grey Flannel Suit (1956). Filmissä ja sen innoittaneessa kirjassa flanellipuku, aikansa toimistotyöläisen univormu, edustaa työelämän vaatimuksia, tylsyyttä, mukautumista ja yksilön katomista.

Gregory Peck, mies harmaassa flanellipuvussa

Tänä päivänä flanellista valmistetaan peitteitä, lakanoita, paitoja, kylpytakkeja, pyjamia ja vaatekankankaita. Näistä kaikille tuttuja ovat ainakin rauhoittavan pehmeät pyjamat ja räikeät flanellipaidat, työvaatteiden klassikko, joka nousi arvossa 90-luvun muusikoiden yllä. Vaikka paidan mielikuvat osoittavat tukkijätkien suuntaan, flanellipaita on paikallaan kenen tahansa talvivalikoimassa. Suuressa maailmassa yleinen talviajan asu on flanellipuku, jota Suomessa näkee harvoin. Kauempana myös harmaat flanelliset suorat housut ovat arvossaan, sillä ne voidaan yhdistää miltei rajoituksetta eri irtotakkien tai kankaiden kera.

Bernhard zur Lippe-Biesterfeld ja flanellin hurmos

Flanellissa on mattapinta, joka toimii mainiosti valoa vahvemmin heijastavien kankaiden kontrastina. Joko ulkopinnalle tai molemmille puolille harjattu nukka taas eristää tehokkaasti ja pitää olon lämpimänä. Suoraan iholla flanelli lämmittää vielä miellyttävämmin kuin päällysvaatteessa. Kuten historia velvoittaa, valtaosa maineikkaista flanellikutomoista on Brittein saarilta. Näiden joukossa kukkona tunkiolla seisoo Fox Brothers&Co. Ltd., jota räätälit ja vaateharrastajat arvostavat suuresti. Suomenkaan talvi ei enää tunnu samalta, kun lämmön takaa flanelli.

Alla räätäli Matthew Farnes opastaa katsojaansa ja Keikarin lukijaa uuden napin ompelussa. Pelkät napit vaihtamalla jokaisen takin ulkomuoto muuttuu kummasti, eikä aikaa mene kuin vartti harjoittelun jälkeen. Olennaista on ommella vahatulla langalla (glace/d cotton thread), joka on reilusti vahvempi ja kestävämpi kuin vahaton. Napin alle kierretty lanka puolestaan muodostaa jalan, joka takaa mukavamman käytön ja estää kiinnittämätöntä nappia hankaamasta kangasta vasten. Samoilla takkinappiohjeilla voi ommella kauluspaidan nappinsa, toki ohuempaa vahalankaa käyttäen.

sewing a button from Matthew Farnes on Vimeo.

A-1 on ensimmäinen moderni pilottitakkimalli, joka syntyi USA:n ilmavoimien käyttöön vuonna 1922. USAAC standardoi sen lentäjien univormuksi viisi vuotta myöhemmin teknisellä ja kuivalla nimikkeellä A-1 Summer Flying Jacket, ja tässä käytössä se pääasiallisesti toimikin aina vuoteen 1931 asti. Silloin ilmavoimat ottivat käyttöönsä ykköstyypin seuraajan, A-2:n. Tämän jälkeen ykkönen sai vain satunnaista käyttöä, kunnes se poistettiin virallisesti univormujen joukosta vuonna 1944. Standardimallinen A-1 -takki valmistettiin nahkasta, joka vaihteli alihankkijasta riippuen lampaannahasta vuoheen tai vahvaan hevosennahkaan. Näistä yleisin oli lammas, joka osoittautui turhan herkäksi nahkaksi sotakäytössä. Silti vuotien värjäys oli aina keskiruskea. Takki suljettiin miehustassa viidellä napilla ja korkea resorikaulus kahdella, sillä vetoketjua ei vielä oltu keksitty 20-luvun puolella.

Neulottu kaulus muistutti kovasti baseball-takkien vastaavaa ja se valmistettiin napakaksi, jotta viima pysyisi loitolla ihosta aikakauden avoimissa hävittäjissä. Jotkin valmistajat suosivat nahkakauluksia. Myös vyötärönauha sekä hihansuut valmistettiin kudotusta villasta, joka takasi mukavan käytön ohjaamossa istuessa. Varhaisissa aaykkösissä oli napitus vyötäröllä, myöhemmin tilalle vaihtuivat nepparit, ja napit erottavat mallin myöhemmästä A-2 -versiosta. Ykköstakissa oli kaksi läpällistä paikkataskua, jotka suljettiin napilla. Jotkin tehtaat sijoittivat nämä rintataskuiksi, toiset taas vyötärön yläpuolelle. Takin leikkaus oli tyköistuva, eikä se soveltunut kovin hyvin kerrospukeutumiseen. Moni lentäjä käyttikin takkia vain neuleen korvikkeena ja veti sen ylle vielä pitkän nahkaisen lentotakin.

Lentäjä-ässien herooiset valokuvat levisivät sota-aikana laajalle ja niiden myötä A-1 tuli tutuksi vaatteista kiinnostuneille. Minkä sotamarsalkka Montgomery teki Brittein saarilla duffelitakille, sen saivat aikaan USA:n ässät Amerikan puolella. Siispä sotien jälkeen takki on kulkeutunut osaksi jokamiehen pukeutumista, vaikka Suomessa mallia ei turhan usein katukuvassa näe. Harvat alkuperäiset takit ovat säilyneet viimeisen vuosisadan ajan, ja militarian keräilijät ovat nostaneet A-1:n hinnat pilviin. Takkimalli ei kuitenkaan ole suojattu, joten versioita löytyy yhä markkinoilta. Nykypäivän valmistajista esille täytyy nostaa italialainen Valstar, joka on tarjonnut omaa A-1 -näkemystään Valstarinon nimellä vuodesta 1935 alkaen. Tehtaan mallissa paikkataskut ovat kookkaat, mutta muuten se toimii mainiona kopiona 20-luvun tarunhohtoisesta takista. Valstarin etuna on myös laaja väri- ja materiaalivalikoima puuvillasta nahkan kautta villaan. A-1 on malliltaan niin siisti ettei se kaihda myöskään suorien housujen seuraa. Historia siis kulki hävittäjistä kadun kautta toimistoon.