Keikari.com

6.5. kello 21 Yle Teema jatkaa erinomaisten dokumenttien sarjaansa Napolin räätäleistä kertovalla O’Mastilla. Vauhkon kaupungin räätälit kertovat leikkausten ja kankaiden intohimosta, elämän mittaisesta oppimisesta ja Napolista. Ohjelmaa säestää varta vasten sävelletty jazz-raita, joten matkaa tehdään tyylillä.

http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/omast

Päivitys: dokumentti on nyt nähtävissä vajaan kuukauden ajan Ylen mainiossa Areenassa.

http://areena.yle.fi/tv/2159632

Omaksi huvikseni käyn juuri lävitse Keikarin sivustolaskurin raakaa dataa, joka ei valehtele. Sivusto on ollut olemassa syyskuusta 2008 alkaen, ja tänä aikana Keikari on kerännyt 2,985,408 sivulatausta ja 527,800 kävijää. 63% määrästä on peräisin suomalaisilta lukijoilta, 26% amerikkalaisilta ja loput 11% monista maista ympäri maailman. Keikarin englanninkielinen versio on osoittautunut riittävän suosituksi, joten jatkan sitä hamaan tulevaisuuteen saakka. Noin 81% lukijoista on päätynyt Keikariin pelkän osoitteen kirjoittamalla, noin 13% hakukoneen kautta, loput linkeistä tai Facebookin taikka Wikipedian kautta.

Aihealueista suosituimpia ovat tyylivirheet, Kuinka nuori mies pukeutuu elegantisti?, kauluspaidat, irtotakit, päällystakit ja kengät. Hakusanojen listalta olen poistanut sivuston nimeen viittaavat haut, jonka jälkeen seuraavat aiheet ovat olleet suosituimpia:

1. kallion korjausompelimo

2. taskuliina

3. chelsea leather food

4. solmion solmiminen

5. taskuliinan taittelu

6. smokki

7. schoffa

8. kalossit

9. plastron

10. klubitakki

Listan perusteella Matti Meikäläinen on hakenut perustietoa vaatteiden muokkaamisesta, juhla-asun yksityiskohdista ja pukineista, joiden käytössä isä tai isoisä ei välttämättä ole opastanut. Esimerkiksi kalossit ovat taatusti olleet harvinaisempi näky Suomen kaupungeissa 30 vuotta sitten kuin tänään, mutta hyödyllinen asuste on palannut 2000-luvulla kenkien suojaksi. Taskuliinan sopiva taittelu kiinnostaa myös, samoin erilaiset juhla-asut ja -pukineet, kuten smokki ja plastron. Harva mies käyttää näitä usein, joten epäselvyys on ymmärrettävää. Tämän vuoksi Keikarin kaltaiset sivustot ja foorumit, joissa pukeutumiskulttuuriin voi tutustua anonyymisti, ovat melko suosittuja myös maailmalla. Kun asustaan on juhlassa varma, voi mielensä keskittää nauttimiseen. Vain hän, jota aihe ei kiinnosta, on todennäköisemmin kehnosti puettu.

Solaro on erikoinen vaatekangas, jonka tavaramerkin ja valmistuksen salat omistaa salamyhkäinen Smith&Co. Salaileva sen vuoksi, koska firma ei ole seurannut monien brittiläisten kutomoiden ja kangaskauppiaiden esimerkkiä näyttävän kotisivun ja verkkokaupan muodossa. Tästä huolimatta kauppa ei ole epämääräinen tai hämyinen, ja lyhyt historiikki löytyykin Permanent Stylen mainiosta blogista. Usea kutomo valmistaa Solaron kaltaista kangasta, mutta Smithin oma on se alkuperäinen, jo 1900-luvun alussa kehitetty. Kankaan kudos ja pinta on avoin, joten kevyetkin tuulen puhallukset kulkevat iholle ja viilentävät Solaroon pukeutuvaa. Kangas kudotaan yleensä puuvillasta tai villasta noin 300 gramman painossa, joka luku viittaa siihen, kuinka paljon neliömetri kangasta painaa. Tässä painossa se on raskaampaa kuin yleiset kesäkankaat. Yleisin Solaron kuvio on kalanruoto, jonka ansiosta kangas näyttää kaukaa pelkistetyltä ja lähempää kiinnostavalta. Suurin neronleimaus on kuitenkin värityksessä.

Solaron loimilanka on beige, mutta kudelanka punainen, ja yhdessä nämä kaksi heijastavat pistäviä auringon säteitä pois kankaan pinnalta. Tummat kankaat taas imevät säteitä, joten Suomessa aina niin yleinen musta puku on taatusti kesällä inha, ja sukujuhlissa takki heitetäänkin äkkiä yltä pois. Kahden värin yhdistelmänä Solaron pinta on ikään kuin kameleontti, joka vaihtaa väriä valon voimakkuuden ja suunnan mukaan. Vaalean, vihreän ja punaisen sävyt leikkivät kankaan pinnalla. Solaro ei myöskään rypisty kovin suuresti ja se on silti miellyttävän pehmeää ihoa vasten. Kaiken kaikkiaan siis ihanteellinen hellekangas.

Suuressa maailmassa Solaroa käytetään enimmäkseen miesten kesäpukuihin, joiden ylä- ja alaosaa voi huoletta käyttää myös irtotakkina tai -housuina, kiitos erikoisen värityksen ja kuvioinnin. Monivärinen kangas ei kuitenkaan tuota kovin virallista asua, joten Solaro on parhaimmillaan rennommissa toimistoissa, vapaa-ajalla tai niin sanotuissa Smart Casual -tilanteissa kevään ja kesän aikana. Italiassa kangas on yleisempi näky kuin Britanniassa, vaikka mistään bisnesmiesten virallisesta univormusta ei voi puhua. Solaro nimittäin vaatii paitsi pelisilmää, myös hioutunutta makua.

Viisi leikkausta Solarossa, Opus I.

Fashionable fabrics: a visit to Smith Woollens from Michael Alden on Vimeo.

Kuvat: Noveporte ja P. Johnson

Pukeutumista voi toki matkia, mutta tätä tärkeämpää on katsominen ja soveltaminen. Olihan 30-luvun Amerikka keskimäärin mahdottoman tyylikäs, mutta suoraan omaan aikaamme siirrettynä lopputulos on enemmän pastissi kuin mestariteos. Missä muoti on jonkun toisen näkemys ajanmukaisesta asusta, tyyli on aina henkilökohtainen ja itse kehitetty. Se myös muuttuu luojansa elämäntilanteen ja -ympäristön mukaan, toimien ikään kuin kehyksenä elämän kasvattamalle persoonalle. Silti mieltymyksensä selvittämiseen kuluu aikaa, ja tätä ennen on ehtinyt kokeilla sekä epäonnistua kerta toisensa jälkeen – ja tässäpä on syy siihen, miksi 1900-luvun miesten tyyli-ikonit ovat yleensä olleet priimaiässä ennen kuin ikonin leima on heille suotu.

Kirjoitan tietysti klassisen tyylin hahmoista, joiden asu on enemmän tai vähemmän räätälöity: leikattu ja muotoiltu verhoamisen sijaan. Jos lukija katsoo 2000-luvun muoti- ja mainoskuvia inspiraatio mielessään, ylle päätyy todennäköisesti jotakin perin kireää ja lyhyttä. Tämä on aikamme ilme, joka todennäköisesti pukeutumisen suuressa syklissä näyttää auttamattoman vanhentuneelta parin vuosikymmenen päästä. Aivan samoin on käynyt 80-luvun hurjille olkatoppauksille ja 90-luvun yliväljille, Giorgio Armanin näkemystä seuranneille mukavuusvaatteille. Tämä mielessä listaan muutamia valikoituja ikoneja, joiden kuvia katsomalla voi inspiroitua ja löytää jotakin ennen kokematonta, joka kenties päätyy pysyväksi osaksi lukijan ilmettä. Olennaista on katsoa ja soveltaa, ei kopioida jonkun toisen näkemystä.

Windsorin herttua on suomalaisille epäolennainen näyttelijä 1900-luvun näyttämöllä, mutta hän oli aikansa seuratuin ja lehdistössä tyylikkäimmäksi todettu mies. Häneltä voi oppia yksityiskohdista, värien roimasta yhdistelystä ja ennen kaikkea lyhyelle miehelle sopivasta tyylistä. Minkä herttua päälleen puki, sen vaatehtimot ja asiakkaat valitsivat pian perässä.

Fred Astaire, Omahan lahja Hollywoodin laululle ja tanssille, oli läpeensä amerikkalainen self-made man. Hänen taitonsa oli tanssijan sulava ja rento liike, joka yhdistyi aina passeliin mutta rentoon pukeutumiseen. Vapaa-ajalla mies viihtyi harmaissa flanellihousuissa, jotka hän yhdisti miltei kaikkien vaatekappaleiden kanssa. Hänen oli rennonedustava tyyli, jossa pieni ja kaikin puolin hoikka keho sai arvokkaan kehyksen.

Cary Grantin asu oli viimeisilleen pelkistetty. Grantin raamikas vartalo ja maineikas leuka eivät tarvinneet keikaroivaa koristelua, joten näyttelijä viihtyi harmaissa kuviottomissa puvuissa sekä valkokankaalla että vapaa-ajalla. Paita oli usein valkoinen, solmio harmaa, eikä enempää tarvittu.

Marcello Mastroianni teki lähtemättömän vaikutuksen Euroopassa ja Amerikan puolella 60- ja 70-luvun elokuvarooleissaan, joissa Maestron tuikkivat silmäkulmat hurmasivat. Hänen tyylinsä oli vahvempi valkokankaalla kuin vapaa-ajalla, mutta roolien kautta Italian räätäleiden edustama Continental Cut sai näkyvyyttä USA:ssa. Seurauksena amerikkalaiset miesten asut kapenivat ja kehon muodot toivat tuulahduksia Euroopan rantakaduilta ja piazzoilta.

Steve McQueen eli vauhdista. Hänen asunaan oli useimmiten periamerikkalainen denim valkoisen T-paidan, saappaiden ja Harrington-takin kera. Mikään ei rajoittanut liikerataa, puristanut auton ratissa tai pyörän selässä. Mikä tärkeintä, mikään ei keskeyttänyt vauhtia, joka jatkui niin kauan kuin sydän sykki ja maisemat vaihtuivat.

Gianni Agnelli hallitsi aikoinaan Fiat-imperiumin kautta Italian taloutta. Tämän ohella toimitusjohtajan persoonassa puhutti vähintään erikoinen tyyli, jossa läpeensä viralliset puvut kevenivät esimerkiksi nappikauluspaidoilla, vuoristosaappailla tai vallattomalla solmiolla. Nämä Agnellismit olivat laskelmoitua huolettomuutta, jonka avulla hän pyrki keventämään muutoin jäykkää ja nopeasti tylsäksi käyvää bisnesasua.

James Bondin asu on vaihdellut filmistä ja vuosikymmenestä toiseen, samoin on vaihtunut räätäli ja leikkaus. Kaiketi osuvin kuvaus Bondin varhaiselle tyylille olisi brittiläinen eksentrisyys, jossa Sean Conneryn vahva fysiikka oli pää- ja hartiaosassa. Puvut olivat pelkistettyjä, mutta yksityiskohdilla salainen agentti paljasti veikeytensä. 70-luvun niljakkaita röyhelöisiä smokkipaitoja ja Nehru-kauluksia lukuun ottamatta Bond on ehtymätön inspiraation lähde.