Kauluspaidan lyhyt historia
0September 21, 2014 by Ville Raivio
Kauluspaidan historia on alusvaatteen historiaa. Ennen 1900-luvun koittoa kauluksella valmistettu paita oli yhtä henkilökohtainen kuin alushousut, eikä siitä sopinut näyttää tuntemattomille kuin pilkahduksia kalvosinten ja kauluksen muodossa. Poikkeus sääntöön olivat työläiset, jotka viljelivät maata tai valmistivat käsitöitä katseilta piilossa, mutta heidän yllään oli harvemmin paita kauluksen kera. Kauluspaidan perusmuoto, siis miehusta siihen liitetyillä hihoilla ja kauluksella, on pysynyt samana ainakin 1700-luvulta asti, kun taas materiaalit, valmistus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa.
Varhaisimmat valmispaidat olivat säkkimäisiä, jotta ne istuisivat mahdollisimman monen kehon ylle. Niiden päällä oli aina yksi tai useampi kerros muita vaatteita, joten tyköistuvuus ei ollut lainkaan arvossaan, vain kauluskoolla oli väliä. Sopiva hihojen pituus saatiin hihastimilla, jotka kiristettiin käden ympäri. Plastronien ja kravattien aikakaudella nykyistä frakkipaitaa muistuttava pystykaulus tai suora, kärjetön kaulus olivat vakiomalli, jonka ympäri kaulan asuste kierrettiin ja solmittiin. Kaulus ja kalvosimet tärkättiin tasaisen, edustavan ja siistin pinnan saamiseksi.
Aina 1800-luvun alkuun asti värilliset paidat olivat työväen nöyrä vaate, kun hienosto erottautui puhtaan valkoisin kauluspaidoin. Myöhemmin myös värikkäät paidat ilmestyivät herrojen harteille. Nykyinen kauluspaita on suoraa perua Viktoriaanisen Britannian herrasmiehen paidasta, liki 300-vuotisen länsimaisen pukeutumiskulttuurin vesa. Valkoinen oli muinoin vaikein väri pitää puhtaana ja tällaisia paitoja tarvitsi useamman, jotta viikosta selvisi hohtavana, joten vitivalkoisiin siirtyminen vaati joutilasta pääomaa. Lisäksi paitojen pesu oli hyvin työläs ja hidas toimi, joten valtaosa miehistä käytti surutta paitaa viikon tai pari ennen hoitoa. Pyykkärille maksaminen oli useimmille vaikea menoerä.
Likainen paita näytti ehommalta, kun pelkän irtokauluksen tai -kalvosimet vaihtoi. Nämä pienet irto-osat, jotka syntyivät 1820-luvun alkupuolella Amerikassa, oli myös helpompi pestä kuin koko vaate. Ennen teollistumista kaikki kauluspaidat valmistettiin käsin, useimmiten lähikarjan villasta, kun taas paitoihin erikoistuneet räätälit loivat hienompia tilauksia puuvillasta tai pellavasta. Vasta 1800-luvun lopulla valkoinen paita oli tehtaiden ansiosta halvempi ja yhä useampi mies otti sen käyttöönsä. Samoihin aikoihin ilmestyi ensimmäinen kauluspaita, jonka miehusta napitettiin kauluksesta helmaan asti. Aiemmin paidoissa oli joko nyöritys tai muutama nappi, ja ne vedettiin ylle. Hyvin korkeat ja jäykät kaulukset estivät vapaan liikkumisen ja työnteon, joten joutilas luokka valitsi ne käyttöönsä statusvaatteina. He eivät pystyneet juuri kumartumaan, joten tältä ajalta on peräisin sanonta “Katsoo nenänvarttaan pitkin.”
Aina Ensimmäiseen maailmansotaan asti valkoinen, pitkä ja väljä irtokauluspaita oli jokaisen hienompaa paitaa tarvitsevan valinta. Sodan seurauksena Euroopan Belle Époque ja entinen säätyläiskulttuuri kuihtuivat, eikä pehmeisiin univormupaitoihin tottunut mies halunnut palata jäykkään malliin. Myös kankaiden säännöstely haittasi kovasti minkään ylimääräisen pukeutumisen tavoittelua. Näin irtokauluspaita katosi vuosien kuluessa, ja tilalle valmistettiin kauluspaitoja kiinni ommelluin kauluksin. 30-luvulta alkaen pehmeämmät, tärkkäämättömät kaulukset yleistyivät Windsorin herttuan esimerkistä. Tämän tyyli-ikonin asua seurattiin kaikkialla länsimaissa tarkasti, ja kaikesta hänen yllä nähdystä tuli pian muotia.
1900-luku oli kauluspaidan juhlaa, sillä koskaan aiemmin tämä vaate ei ollut tarjolla yhtä vaihtelevin yksityiskohdin, eikä siitä näkynyt yhtä paljon. Kaulus, kankaat, värit, kalvosimet ja muut muuttujat valmistettiin tuhansissa eri muodoissa. Samalla paidan semantiikka muuttui alusvaatteesta päällysvaatteeksi aina 1950-luvulta alkaen, kun miehet joukolla ryhtyivät käyttämään kauluspaitoja housujen ulkopuolella myös kaupungeissa, ilman takkia tai neuletta. Vaikka kauluspaita ei enää ole jokaisen miehen pukine, se on kestänyt aikaa mainiosti, sillä sen asua voi muunnella loputtomiin.
Category Esseitä, Kauluspaidat
Klassikko on syntymässä
1September 21, 2014 by Ville Raivio
Niin kuin useamman vuotta sitten uhkailin, minusta on tulossa tyylikirjailija. Klassikko ilmestyy ensi vuonna ja sen luettuaan, näin toivon, jokamies oppii itsensä vaatettamisen perusteet. Hyödyllisyyden lisäksi teoksesta luodaan kaunis, jolloin Klassikossa on sekä muoto että sisältö. Opuksesta on luvassa lisäinfoa myöhemmin Keikarissa.
Category Klassikko: jokaisen miehen tyylikirja
Mukama
2September 20, 2014 by Ville Raivio
Mukama on uudehko suomalainen asusteiden verkkokauppa, joka perustettiin viime vuonna. Kaupan takana on Karlo Koskitanner ja Mikko Ikonen, kaksi virtuaalikaupan ja myynnin saralla kokemusta kerännyttä nuorta veikkoa. Molemmilla on omat erikoisalueensa, vaikka vastuut lomittuvat ja Mukama pyörii tasaväkisellä väännöllä. Idea omasta verkkokaupasta jalostui ja kehittyi muutaman vuoden ajan, lopulta tarkentuen päivittäin mukana kulkeviin henkilökohtaisiin tarvikkeisiin. Valtaosa alkuaikojen tavoitteista on saavutettu, näistä omistajien mieltä eniten ilahduttavat suuri asiakastyytyväisyys ja onnistuneet tuotemerkkivalinnat. Verkkokaupan valmistajat on valikoitu laadun, ekologisuuden ja vastuullisuuden mukaan, näitä seuraa tyyli ja käytännöllisyys. Etuna ovat sellaiset yhtiöt, joita ainoastaan Mukama tarjoaa suomalaisille. Yhtiö pyrkii erottautumaan myös kattavilla tuotetiedoilla sekä -kuvilla, lisäksi perinpohjaisella asiakaspalvelulla. Omistajien omat suosikkiapurit ovat Bellroyn tilaihmelompakoita.
Edustetut valmistajat:
Belroy
Mujjo
Troika
Elvis&Kresse
Secrid
Dosh
Costo
Status Anxiety
Ideal&Co.
Field Notes
Moleskine
Booq
Obstructures
Klean Kanteen
Valikoima laajenee tulevaisuudessa, sillä verkkokauppa etsii jatkuvasti uusia valmistajia rivistöönsä.
Omaan silmääni Mukaman verkkokauppa on hyvin selkeä ja helppokäyttöinen, tavallisesta poiketen myös tuotetiedot, -kuvat sekä -mitat ovat kattavat. Tämän tulisi olla vakioasia verkkokaupassa, mutta niinpä vain typerän moni puoti jää puolitiehen. Kysyessäni, miksi Keikarin lukijan tulisi valita Mukaman mukavahko valikoima, omistajat vastaavat: “Tarjoamamme tuotteet ovat läpäisseet vaativan seulan – ne ovat laadukkaasti ja vastuullisesti tuotettu. Tilaaminen on vaivatonta, tuotteet toimitetaan rivakasti kotiin saakka ja asiakapalvelumme on täsmällistä.”
Category Verkkokaupat
Erot 10€ ja 100€ solmion välillä
4September 14, 2014 by Ville Raivio
Se on silkkiä, taittaa valoa, tuntuu kädessä ihan kivalta – ja kuristaa. Solmioinho syntyy todennäköisesti paksuja kympin asusteita käyttämällä, sillä harvapa parin kerran vuodessa solmiota tarvitseva haluaa laittaa sataa euroa silkkipalaan. Näiden kahden ääripään välillä on suuria eroja, joita haluan valottaa tänään, ja ehkä samalla poistaa solmioinhon lukijalta. Jos kauluspaidan kaulus on oikeaa kokoa, siis jättää muutaman sormen verran löysää tilaa kiinnitettynä, todennäköisin syypää epähymyyn on kuristava solmio. Syykin on selvä.
Kymmenen euron solmioissa käytetään halvimpia silkkikankaita, jotka ovat yleensä surullisen ohuita. Keveyden vuoksi ne eivät laskeudu siististi kaulalta vyötärölle, joten valmistajat ratkaisevat ongelman lisäämällä solmioihin paksun vuorimateriaalin. Tämä vuori muodostaa valtaosan kympin solmion painosta, ja vuori kun ei käyttäjälle näy, sen ulkomuodolla tai materiaalilla ei niin väliäkään ole. Polyester on vahva suosikki. Kun päällismateriaali on hyvin ohutta silkkiä, budjettisolmion kohdalla miehen kaulassa on oikeasti tuhti vuori solmion sijaan.
Paksu vuori puristaa kauluksen ympäri kiedottuna kaulaa, ja johtaa pullottaviin solmuihin, jotka nostavat paidan kaulukset koholle – ei siis ihme, jos inho kuristavia solmioita kohtaan syntyy helposti. Hienommissa solmioissa vuori on pienempi ja useimmiten villaa, joka säilyttää muotonsa hyvin. Kun solmion kääntää ympäri ja kappaleita raottaa, vuorimateriaali näkyy kyllä. Paitsi materiaalien perusteella, sadan euron solmiot voi myös karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Joko asiakas maksaa tunnetusta brändistä sekä markkinoinnista, jolla tästä erinomaisuudesta tiedotetaan kaikkialla, tai sitten käsityöstä sekä ajasta, joka asusteen valmistamiseen on käytetty. Yksin hinta ei takaa esimerkillistä solmiota, mistä todisteena ovat sadat tyylitellyt muotihuonelogot keskinkertaisissa asusteissa.
Käsityöläisten solmiot leikataan, ommellaan ja viimeistellään yksi kerrallaan, kun taas budjettiratkaisut leikataan päällekkäin kasatuista kankaista ja ommellaan kokoon koneilla. Sadan euron solmioissa on usein käsin rullatut ja ommellut saumat, kympin solmioissa on litteät ja prässätyt saumat. Jussi Häkkinen, Suomen Herrainpukimon suunnittelija, kertoo solmion vievän ompelijan työpäivästä ainakin puoli tuntia, tarkimmissa töissä tunnin. Laadukkaissa silkeissä on voimakkaat värit sekä eläväinen pinta, joka vaihtaa sävyään valon määrän ja suunnan mukaan. Keskinkertaisissa silkeissä on vähemmän väriä ja hehkua. Laatusilkit luodaan seripainossa, jossa valikoidut värit painetaan kehykseen jännitetyn seulakankaan avulla silkin pinnalle. Yksi väri kerrallaan.
Kehnommissa silkeissä käytetään suihkutulostusta, jonka toiminta muistuttaa kotitulostinta, ja kaikki värit hoidetaan kerralla. Silkin laatua voi tarkastella paremmin miesten vaatehtimon näyteikkunan vierellä luonnonvalossa. Taiten tehdyssä satasen solmiossa asusteen kappaleiden välillä kulkee usein piilosilmukka, jonka pää löytyy solmion kapean kärjen luota. Se on merkki käsityöstä, takaa ompeleille hieman joustoa ja silmukasta vetämällä ompeleet saa myös kiristettyä. Laadukas solmio säilyttää solmun hyvin, palautuu käytön jälkeen alkuperäiseen muotoonsa ja sen kärki on vuorattu samalla materiaalilla mistä päällinen on tehty. Myös kapeamman pään pidike solmion takapuolella on samaa materiaalia kuin päällinen. Ero 10 euron ja 100 euron solmion välillä muodostuu siis materiaaleista sekä valmistustavasta. Kun kaulallaan on kokeillut molempia, valinnasta tulee toivon mukaan helppo ja selvä. Solmioinho myös katoaa vähemmän kuristavien kokemusten myötä.
Puvun lyhyt historia
1September 7, 2014 by Ville Raivio
Länsimainen miesten puku on monisatavuotinen pukine, jonka leikkaus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa. Nykymuodossaan tämä kokonaisuus koostuu takista ja housuista, jotka valmistetaan samasta kankaasta yhdessä pidettäviksi. Toinen housupari ja pukuliivi ovat harvinainen lisä 2000-luvulla, sillä yhä harvempi mies tarvitse pukua usein ja valmistajat puolestaan haluavat karsia kuluja sekä nopeuttaa tuotantoa. Äärimmilleen tiivistettynä voin sanoa länsimaisen miesten puvun olevan Britannian yläluokan vuosisatainen maaseutupukine. Puvun kantamuoto on vuonna 1666 Englannin kuningas Kaarle II:n reformista syntynyt. Hänen käskystään Englannin hovin miehet ryhtyivät pukeutumaan kolmiosaiseen asuun, jonka koristeellinen, liki polvipituinen takki, reisipituinen liivi ja polvihousut olivat useimmiten samaa kangasta. Aiemmissa asuissa silkki ja pitsi olivat vakio, uusi asu oli villaa. Päätös oli merkittävä, sillä aiemmin villa oli ollut maaseudun ja työmiehen kangas. Samanlaisen asetuksen antoi myös Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV.
Regency- eli sijaishallitsijan aikakaudella Englanti muutti suuntaa. 1800-luvun alussa muuan George Bryan “Beau” Brummell suunnitteli ja teetti oman mallinsa lievetakista, joka sai säätyläisten hyväksynnän. Ilman Beaun ystävyyttä kuninkaan poikaan, uusi lieveasu olisi tuskin lyönyt itseään läpi. Uusi ilme perustui Englannin yläluokan maaseutuasuun, joka luotiin vahvoista, paksuista ja kestävistä villakankaista. Englantilaiset räätälit olivat oppineet venyttämään, kutistamaan ja muokkaamaan villaa höyryllä niin hyvin, että vaativa luokka kelpuutti työn. Beaun asu oli läpeensä pelkistetty, koristelematon, silkitön ja entiseen verrattuna huokea, miltei demokraattinen. Takki ja housut olivat eri kangasta, mutta kaulaan oli ilmestynyt pellavakravatti, joka solmittiin ylle. Jalassa oli korkeat nahkasaappaat, jotka kiillotettiin edustuskuntoon. Polvihousujen tilalla oli pitkälahkeinen housumalli.
Puvun seuraava muoto Britanniassa oli suomeksi nimetty redingote (riding coat, eng. frock suit), joka vakiintui edustusasuksi 1830-luvulla. Se oli todennäköisesti sotilaallista alkuperää, sillä takki oli kaksirivinen ja korkealle napitettu. Asu koostui nyt mustasta polvipituisesta takista ja juovikkaista harmaista housuista. Asun kanssa puettiin irtokauluspaita, kaulaan plastron tai kravatti, jalkaan pukusaappaat. Päähine oli useimmiten silinteri ja kädessä kantajalla heilui keppi. Kokonaisuus oli Viktoriaanisen aikakauden säätyläisen peruspukine, niin sanotun nousevan keskiluokan ja vakiintuneen herrasväen omin asu. Saketti ilmestyi vasta 1850-luvun tienoilla, aluksi se oli vapaa-ajan asu. Nykymuotoinen puku ilmestyi miesten ylle 1800-luvun lopulla. Lyhyt takki ja samasta kankaasta luodut housut olivat ensin urheilu- ja maaseutuasu.
Suurimmat vaikuttajat frakin, saketin ja redingoten katoamiseen olivat kaksi maailmansotaa sekä niiden tuomat suuret sosiaaliset muutokset. Sääty-yhteiskunnan voimakas ote ja maan omistavan luokan etuoikeus murtuivat. Uudet sukupolvet halusivat tehdä näkyvän eron isien ja isoisien menneeseen maailmaan, eikä jäykkyys enää vedonnut univormujen keveyteen tottuneisiin. Arki siis arkipäiväistyi ja puku otti edellisten asujen paikan, ja nämä asut puolestaan varattiin juhlakäyttöön. Häät, valtiotilaisuudet, diplomatia ja tanssiaiset pitivät elossa asuja menneestä. 1900-luvun aikana miesten pukua on leikelty uusiksi ja yksityiskohtia muuteltu, mutta perusrunko on yhä sama. Näitä monia vaiheita voi opiskella esimerkiksi Eric Musgraven mainiosta teoksesta Sharp Suits.
2000-luvulla puvusta on tullut arkiasun sijaan enemmän tai vähemmän seremoniallinen pukine, jolla erotetaan juhlatilaisuudet arjesta. Myös valituilla aloilla puku on työasu, jolla ilmaistaan arvostus asiakasta, kuulijaa, katselijaa, työyhteisöä tai -arvoja kohtaan. Amerikkalainen Paul Stuartin vaatehtimo on kuvannut puvun aseman kiinnostavalla tavalla: “Sopiva bisnespuvun virka on tarjota miehelle yksityisyys, jotta epäolennaiset [ulkoasun] ennakkoluulot eivät ilmaannu kaupankäynnin esteeksi.” Toisin sanoen puku on jokseenkin neutraali asu, jossa miehen asuinseutu, vapaa-aika tai vapaa vaatemaku eivät häiritse toisia. Puvun suurin vastakohta olisi kaiketi ulkomaankaupan käyminen kansallisasussa. Toki puku ei poista puheesta murretta tai muuta kantajansa mielipiteitä, mutta kaupunkikuvassa se ei myöskään pistä silmään. Puku on kestänyt aikaa, sillä se on loputtomiin muunneltavissa.
Category Puvut
Copyright © 2023 Ville Raivio
