Keikari.com

Niilo Virtasen kirjoittama, Otavan kustantama Jalkinetyöntekijän käsikirja on merkkiteos vuodelta 1943. Se on nimeä myöten suunnattu Suomen kenkäteollisuuden opetuskäyttöön, mutta myös jalkineiden suunnittelijat sekä käsityötä painavat jalkinemestarit ovat saaneet siitä lukuisia hyödyllisiä neuvoja. Virtanen opastaa ilahduttavan vanhahtavalla Suomen kielellä nautavuodan laadukkaimpien osien leikkaamisessa, mallien kaavoittamisessa, nahkojen erojen hahmottamisessa sekä itse jalkineiden valmistuksessa. 2000-lukuun mennessä laadukkaiden reunoskenkien suomalainen teollisuus on tuhottu, eikä käsityön mestareita ole jäljellä kuin muutama kourallinen, joten kirjan anti on melko lailla unohtunut. Uusia painoksia ei ole otettu ja antikvaareista löytyvät rikkinäisetkin kopiot ovat arvoltaan päälle sadan euron. Jalkinetyöntekijän käsikirja päätyi käsiini kisälli Sakari Jakobssonin vinkkaamana, sillä halusin itselleni selvittää, mitkä ovat englanninkielisen kenkäsanaston suomalaiset vastineet. Kun asialle tai käsitteelle on nimi, sen semantiikka muuttuu ajatuksissa. Esimerkiksi mukava oivallus oli shell cordovan -nahkan kantasuomalainen nimi, hevosen peili. Muistan tämän joka kerran, kun vedän peilit jalkaani.

Lukijalle hyödyllisin anti Virtasen kirjasta löytyy jo ensisivuilta, joilla kerrotaan kenkätyyppien sekä kengän osien suomalaiset nimet. Suurin osa teoksesta on hyvin teknistä eikä hyödytä kuin ankarinta jalkineiden harrastajaa, joka kuuluu erikoiseen, pieneen ja kiehtovaan heimoon. Muut tyytynevät etusivujen sanoihin, jotka rikastuttavat kenen tahansa sanavarastoa ja tuovat iloa maamme kielestä intoilevien arkeen. Tehkää hyvin.

Matti-serkkuni työkaveri oli pohdiskellut kunnon talvikenkien hankkimista, mutta ei halunnut turvautua Gore-Texin kaltaisiin kalvokenkiin, joissa on myös yleensä hyvin paksu pohja. Tekninen kalvo on mainio keksintö, mutta ne saapuivat käyttöömme vasta 60-luvulla. Tätä ennen täytyi jalkine suojata muin keinoin, joilla on melko monen vuosisadan perinne, joka kaiketi vetoaa romantiikannälkäiseen tai ajattomuutta arvostavaan. Koko lailla pomminvarmin talvijalkine on velttikenkä, jonka erityinen rakenne on suunniteltu hyvin kosteaan menoon. Missä tahansa mallissa paras rakenne on paljeiltti, joka estää lunta, vettä tai satunnaista sontaa pääsemästä sukkaan asti. Luonnollisesti myös korkea varsi on kätevä. Mikä tahansa kuminen ulkopohja, joka tuntuu ihoa vasten nihkeältä, pitää jäällä sekä kostealla paremmin kuin vähemmän nihkeä, suorastaan liukuva pohja. Samoin on hyvä valita sellainen kumipohja, jossa ei ole pieniä uria niin kuin yleisessä Commando-versiossa. Pieniin uriin pakkautuu lumi ja Suomessa käytettävä hiekoite, jolloin kävelystä tulee ulkosalla ärsyttävää ja sisälle astuessa liukastuu hengiltä. Nahkajalkine suojataan kosteudelta lankilla, joka toimii tehokkaammin useana ohuena kerroksena kuin yhtenä paksuna. Myös nahkareunos on hyvä lankata. Tehokkain päällismateriaali on vahattu nahka (eng. waxed leather), sillä siihen on parkinnan jälkeen imeytetty kelpo määrä vahaa syvälle nahkaan asti. Kovimpiin keleihin valmistetaan myös kyllästysaineita, jotka muodostavat kalvokerroksen nahkan pinnalle.

Ainoastaan minun sanoihini ei kannata turvautua, sillä Keikarin foorumilla on keskusteluja aiheesta aina vuodesta 2008 alkaen. Selasin hieman arkistoja, joista nostan esille talvikenkien etsijälle sopivia aiheita.

Talvikengät

Jalkineiden ostaminen verkkokaupoista

Kenkäkokoelmia inspiraatioksi

Ulkopohjien vertailua käytön ja kokemusten myötä

Kipparitakki (eng. pea coat) on vahvasta villasta valmistettu lyhyt, tummansininen päällystakki, joka syntyi alkujaan merimiesten käyttöön. Nimensä se sai hollannin pijjekker-sanasta, joka tarkoitti karkeaa, pij-kankaista takkia. Mallia on valmistettu jo 1700-luvun alussa, joten se on vanhin yhä käytössä oleva klassikkotakki, joka sopi erityisen hyvin mastoissa kiipeilyyn. Laivastoissa kipparitakki on ollut miehistön palvelustakki, joka merellisen alkuperän vuoksi valmistetaan useimmiten tummansinisenä. Maakrapujen harteilla takki sai suosion viimeistään 1850-luvulla myös kaupungissa. Perinteisessä mallissa on kaksirivinen leikkaus, vyötäröllä vinot lämmittelytaskut käsille, läppätaskut lanteilla, kookkaat ja metalliset tai muoviset napit, myös lyhyenleveät käänteet, jotka voi nostaa ja napittaa ylös kaulan suojaksi. Materiaaleista suosituin on ollut vahvanlämmin melton-villa. Epoletit tai metallinen haka, joka pitää nostetut käänteet yllä, ovat mahdollisia yksityiskohtia. Kipparitakissa on hyvin harvoin vyö tai napit hihansuussa. Usein napeissa on ankkurin kuva ja niitä on kuusi tai kahdeksan. Vuorissa yleinen on vahva, lämmin toppaus.

Myös kipparitakin näköisiä reefer-irtotakkeja on valmistettu hienompaa urheilukäyttöä varten jo 30-luvulla. Kipparitakista on luotu meriupseereille myös polvipituinen, epoletein varustettu bridge coat. Tämä malli ei kuitenkaan ole saanut suurta suosiota siviilissä. Tämän tästä monien maiden laivastot ovat tyhjentäneet varastojaan kipparitakeista, joten malli on ollut osa katukuvaa hyvän tovin, ja todennäköisesti se on myös laajimmin levinnyt klassikkopäällystakki. Kipparitakki on klassisista villakangastakeista rennoin ja erityisesti nuorten suosiossa, se käy lyhyen helman vuoksi erinomaisesti myös ajamiseen, pyöräilyyn ja kaikenlaiseen reippailuun. Lukuisten yksityiskohtien, lyhyen helman ja tuhdin kankaan vuoksi se ei kuitenkaan ole puvun kanssa paras pari.

Koska ilmiö on syntymässä, haluan valottaa sen taustaa lukijalle, joka kenties tarttuu kirjaani tammikuun puolella. Teoksen luvut ovat epäjärjestyksessä seuraavat: juhla-asut; kankaat, materiaalit ja kuviot, asusteet, päällystakit, paidat, housut, irtotakit, jokaisen miehen vaatetieto, puvut, neuleet, jalkineet, päähineet. Tekstit seuraavat Taloussanomien kolumneista tuttua kaavaa: ensin vaatteen lyhyt kuvaus, sitten nimen alkuperä, tämän jälkeen vaatteen historia, vielä semantiikka ja lopuksi asema tänä päivänä. Tuo lyhyt kuvaus on kätevä, jos hakee vain nopeaa määritelmää, kuten vaikkapa sanaston kohdalla. Vaatteilla on nimet, jotta ne erottuvat muista, mutta näiden nimien alkuperä kertoo myös vaatteista. Historia kiinnostaa minua, sillä harva vaate syntyy tyhjästä, ja valtaosa jotakin käyttökohdetta taikka -tarkoitusta varten. Semantiikka on olennaista, jotta vaatteen osaa valita oikeaan tilanteeseen ja asuun.

Esimerkiksi juhlavaatteet erottavat arjen juhlasta ja niiden erikoislaatuisuus vähenee arkisuuden myötä. Samoin Internetin ihmemaailmassa naureskellaan fedoraan sonnustautuneille nörteille, jotka valitsevat tämän pukupäähineen teepaidan ja farkkujen kaveriksi, vaikka se on aina ollut pukuasuste. Tuskinpa taivaat romahtavat niskaan, jos farkkujen kanssa parittaa virallisen Chesterfield-takin, mutta juhlatakki on todennäköisesti liian hieno ääripää arkisen denimin seuraan. Myös semanttisiin eroihin perehtymällä niin sanottuja pukeutumisen sääntöjä pystyy taivuttelemaan edukseen. Säännöt tulee tietää, jotta niiden rikkominen on helpompaa. Asun asema tänä päivänä on hyvä tietää, jotta voi tarvittaessa välttää jotakin harvinaista, sillä kaikki harvoin nähty on erikoista ja herättää reaktioita. Toinen vaihtoehto on tietoisesti valita jokin erikoinen, jotta voi selvittää, sopiiko se omalle kohdalle. Kirjan lopussa on toki hakemisto ja sanasto, jotta luku olisi helpompaa.