Keikari.com

Jonkinlaisia kaulavaatteita on käytetty tuhansia vuosia sekä ilmastolta suojautumiseen että koristautumiseen. Muinaisen Kiinan Qin-valtakuntaa hallinnut Qin Shi Huangdi haudattiin vuoden 210 eaa. ajoilla, ja ylhäisen iäisyyttä vartioimaan jätettiin terrakottasotilaiden hiljainen armeija. Kaulassaan sotureilla oli kiedottu kangasliina, joka on kaiketi varhaisin löydetty solmion esiaste. Roomalaiset sotilaat suojasivat kaulaansa ilmoilta ja hankaukselta focalella, joka oli suorakulman muotoinen kaulaliina. Näitä on kuvattu Trajanuksen pylväässä, joka on seisonut Rooman-vartiossaan liki kahden vuosituhannen ajan.

Nykysolmion selvä edeltäjä saapui historian näyttämölle Kolmikymmenvuotisen sodan aikana, vuosien 1618-1648 välillä, kun Ranskan joukkoihin pestatut kroatialaiset palkkasoturit erottautuivat muista sitomalla pienet punaiset asusteet kaulaansa. Upseerien pukine oli silkkiä tai sileää puuvillaa, sotamiehillä karkeaa ja halpaa kangasta. Tällä aikakaudella kroatiankielinen sana hr̀vāt poikkesi vain hiukan ranskankielisestä vastinesanasta kroaatille, joten asusteen nimeksi muodostui Ranskassa kätevästi kravatti. Kroatialaisten saapuessa Ranskaan aurinkoinen Ludvig XIV huomasi kiintoisat asusteet ja kovin mieltyi niihin. Kuninkaan hyväksynnän myötä kravatista kehitettiin oma, ylhäisölle sopiva malli, pitsikravatti. Nämä olivat hankalia valmistaa ja kalliita, siis juuri sopivia enemmän tai vähemmän joutilaalle ja varakkaalle väelle. Kuninkaan myötä suosio oli taattu, ja uusi pitsinen kravatti syrjäytti keskiajalta periytyneen röyhelökauluksen. Se taas loi perustan kymmenille ja sadoille uusille kaula-asusteille, joissa oli rusetteja, röyhelöitä, tupsuja, koristeompeleita sun muuta koristetta.

1700-luvun alussa vaativimpien aatelisten ylle ilmestyi stock, joka oli erillinen, hyvin korkea, solmittava irtokaulus. Sen käyttäjä ei juuri voinut päätään käännellä, joten pukine oli omiaan luomaan ryhdikkäitä, toisia nenäänsä pitkin katselevia herrasmiehiä. Sotilaiden kauloille vahvistettu stock-kaulus myös tarjosi jonkin verran suojaa miekoilta. Tämän kookkaan asusteen ympärille solmittiin pellavaliina, jonka tärkkäämisestä ja taittelusta muuan Beau Brummell kehitti taidelajin vuosisadan lopulla. Laadukas pellava oli hintavaa ja liinojen huolellinen pesetys muodosti ylimääräisen menoerän, joten liinoista muodostui uusi statusvaate.

1800-luvulla liinan taidokas solmiminen oli niin tärkeä osa herraskaista ilmettä, ettei taidon opettelua voinut laiminlyödä. Esimerkiksi Neckclothitania opasti lukijaansa hienostuneiden solmujen maailmaan, ja The Art of Tying the Cravat jatkoi aiheesta vakavammin. 1870-luvun lopulla kaulaan ilmestyi plastron, joka oli useimmiten silkkinen, löysemmin kiinnitetty kaulan koriste.

1800-luvun lopun Englannissa syntyivät klubi- ja rykmenttisolmiot, joissa tietty väritys, kuvio tai vinossa kulkevat raidat ovat jäsenyyden symboli. Niillä miehet erottuivat tietyn herrainkerhoon, rykmenttiin, oppilaitokseen tai yhteisöön kuuluviksi, ja solmiot toimivat samalla idealla kuin skottien tartaanit. Ennen vuotta 1924 valmistetut solmiot kuitenkin leikattiin samaan suuntaan langan kanssa ja täytettiin jollain muulla kankaalla. Tämän vuoksi ne eivät kestäneet juuri käyttöä eikä niistä saanut muotonsa erinomaisesti säilyttäviä solmuja. Ennen Toisen maailmansodan ensikuminaa solmiot olivat selvästi lyhyempiä kuin nykyinen noin 150 sentin pituus, sillä miesten housut leikattiin liki navan korkeudelle, ja pukuliivit peittivät valtaosan solmioista. Myös käsin maalatut, hyvin leveät solmiot olivat käytössä 20-luvulta alkaen.

1920-luvulla amerikkalainen innovaattori James Langsdorf keksi leikata solmiosilkin vinottain, siis 45 asteen kulmassa lankaan katsoen. Hän myös kaavoitti ja leikkasi asusteen kolmesta erillisestä silkkipalasta, ei yhdestä suuresta taitellen, kuten aiemmin tehtiin, ja lisäsi solmion sisään vinottain leikatun villavuorin, jonka ansiosta asuste palautui alkuperäiseen muotoonsa käytön jälkeen. Lisäksi Langsdorf ompeli solmion sisälle piilosilmukan, joka takaa ompeleille vähäsen joustoa ja josta vetämällä löystyneen langan saa taas kireäksi. Nämä muutokset olivat niin huomattavia, että verraton Langsdorf sai patentin valmistustavalleen. Hän myi solmiomallinsa valmistuslupia ympäri maailman ja rikastui vauhdilla. Valtaosa nykyään syntyvistä solmioista on valmistettu tismalleen samoin kuin hän aikoinaan teki. 1930-luvun suurin muutos oli villaisten solmioiden ilmestyminen kaikissa väreissä ja kuoseissa, sillä Toinen maailmansota vaati silkkiä laskuvarjoihinsa. Seuraavalla vuosikymmenellä keinokuidut valtasivat alaa helppouden ja mukavuuden nimessä. 1950-luku kului hyvin konservatiivisissa, pelkistetyissä solmioissa. 1960-luvulla solmion suosio romahti, kun vastakulttuurista ja kaukoidän mystiikasta juopunut nuoriso hävitti ne vaatekaapistaan valtakoneiston ahdistavana symbolina. Yhä useampaan kaulaan päätyi kaulaliina, solmuvärjätty huivi tai jokin muu uusi, värikäs koriste. 70-luvun naurettavan liioitellut takin- ja paidan kaulukset saivat arvoisensa kehyksen jopa 5-tuumaisista jytkysolmioista. Vasta 80-luvun ylettömän kasvun ja liikevoiton mantran myötä solmio sai takaisin palan menneestä suosiostaan, vaikka asuste kapenikin anorektiseksi kalmoksi 90-luvulla.

2000-luvulle saapuessa solmioiden valmistukseen käytettyjen materiaalien määrä on kasvanut suuresti. Historiallisesti pellava ja silkki pitivät ylivaltaa kauan, mutta nykyisin asusteen saa puuvillaisena, villaisena, kudottuna, Tussah-silkistä, virkattuna, neulottuna, Shantung-silkistä, raakasilkistä, näiden kaikkien sekoituksesta – ja näin edelleen. Rajana on ainoastaan mielikuvitus, sillä paino- ja kudontakoneet ovat kehittyneet yhä tarkemmiksi. Solmion solmiminen vaatii silti oman aikansa ja vaivansa, mutta syystä tai toisesta juuri tämä kaulan koriste on sivuuttanut kaikki muut suosiossa. Pellavaliinoihin ja plastroneihin verrattuna solmio on kuin onkin kätevämpi käyttää, ja sen ulkoasua voi muokata helpommin muuttamalla leveyttä tai materiaalia. Juuri leveys ja kangas ovat olleet tärkein muuttuja 1900-luvun vuosikymmenien kuluessa. Harva asuste muokkaa yhtä helposti miehen asun ilmettä kuin vaka vanha solmio.

Vahakangastakki (engl. wax cotton jacket) on minkä tahansa mallinen päällystakki, jonka langat tai pinta on vahattu. Vaha voi siis olla joko kudotun kankaan pinnalla tai sitten jo langoissa ennen kankaan kutomista. Vahaaminen on merenkävijöiden keksintö, sillä historian saatossa he huomasivat kosteiden purjeiden toimivan tehokkaammin. Kosteus kuitenkin teki kankaasta hyvin painavan ja hidasti alusta, joten purjeiden tehostaminen oli paikallaan. Kalaöljyt ja eläinrasvat toimivat mainiosti vuosisatojen ajan, sillä ne pitivät purjeet kuivempina sateella, eikä tuuli puhaltanut vahatun kankaan läpi. Vaha ei myöskään ollut niin raskas kerros, että se olisi suurtakaan alusta pahasti hidastanut. Käsitellystä purjekankaasta leikattiin myös pressuja ja suojavaatteita, joille sade ei mahtanut mitään.

Vahalla käsiteltyjen kankaiden seuraava askel otettiin 1800-luvun puolivälin Britanniassa, kun pellavaöljyä käytettiin pitkäkuituisen puuvillan käsittelyyn. Tällaiset purjeet olivat kuitenkin jäykkiä kylmässä, joten parempi keino oli vain ajan kysymys. 1920-luvulla ratkaisu syntyi parafiinistä, jota saadaan maaöljyn tislauksesta. Sillä käsitelty kangas viimeisteltiin vielä ammoniakilla ja kuparinikkelillä, joiden seurauksena on liki vedenpitävää, hyvin hengittävää kangasta kaikkeen käyttöön. Ensimmäiset värit olivat musta ja oliivinvihreä. Purjeet, maaseutuvaatteet ja asusteet olivat ensimmäisiä käyttökohteita, joita seurasivat ratsastusvaatteet ja moottoripyörien ajoasut. Britannian armeija myös suojasi sotilaansa sateelta ja lialta vahakangastakeilla Toisessa maailmansodassa.

Käytön ja ajan hampaan myötä vahapinta hankautuu pois, mutta vahakangastakkinsa voi käsitellä uudella kerroksella milloin vain. Harmillisesti uudet tai juuri käsitellyt takit tuoksuvat vähintään erikoiselta ja päästävät vahaa muihin vaatteisiin ja huonekaluihin. Takki on tahmaisen sekä öljyisen näköinen, ja sellaisena turhan suuri kontrasti ohuille ja hienoille vaatekankaille, joten puvun kanssa se ei ole parhaimmillaan. Vapaa-ajalla se kuitenkin palvelee omistajaansa joka säässä vuoden ympäri ja kestää helposti useamman vuosikymmenen. Vaha-addiktien silmissä kaikkein vanhimmat, paikatut ja haalistuneet takit ovat kauneimpia, sillä ne kertovat säästeliäisyydestä sekä laadun varjelusta. Vahattu puuvilla itsessään ei ole mikään lämmin materiaali, joten vahakangastakit leikataan yleensä väljiksi, jotta niiden alle mahtuu useampi lämmin kerros. Samoja kankaita käytetään myös päähineissä, housuissa sekä metsästysvaatteissa, jotka kaikki nauravat vastoin sateen ja lumen oikkuja. Tunnetuin vahamestari on Barbour, joka käyttää vahattuja kankaitaan kymmenissä takkimalleissa miehille ja naisille. Vahvempaa ja varmempaa jokasään takkia ei ole vielä keksitty.

Aldenin kenkätehdas on viimeisiä amerikkalaisia laatuvalmistajia, joilla on laaja valikoima miesten kenkätyyppejä sekä lestejä. Sen ohella toimii kymmeniä buutsien tai saappaiden valmistajia, mutta harvalla niistä on tarjota myös pukukenkiä ja muuten edustavia malleja. Luonnollisesti Aldenin hintataso on hitaamman valmistuksen seurausta, mutta vaivannäöllä omansa voi löytää tehtaan pikkuvikaisten joukosta. Niiden ainoa jälleenmyyjä on The Shoe Mart, jonka valikoimaan tulee uusi erä satunnaisia malleja sekä kokoja kahden kuun välein. Kauppa myy niitä ainoastaan USA:n sisällä, mutta kokonsa ja mallinsa tunteva voi huoletta tilata halvemman pikkuvikaisen jonkun Atlantin takana asuvan välityksellä. Tämä vaatii vaivaa ja luotettavan välittäjän, mutta lopputulos voi olla kaiken arvoinen. Vikaparien listan voi tilata itselleen TSM:n sähköpostilistalle liittymällä.

Lisäinfot: http://www.theshoemart.com/mas_assets/AJ/Alden/Alden-FD-FAQ.html

Frakki (eng. white tie, full dress) on juhlavin miesten asukokonaisuus, jota käytetään kello 18 jälkeen. Suomalaisessa akatemiassa se on poikkeuksellisesti käytössä myös päivisin väitöstilaisuuksissa, ja vakiintunutta perinnettä vastaan on paha taistella. Asu koostuu takista pitkällä hännyksellä, hyvin avoimesta liivistä ja hyvin korkeavyötäröisistä housuista. Tämän suuren virallisuuden vuoksi frakki on vaikeutetuin pukeutumisen muoto, jolla juhla erotetaan arjesta, ja hankaluutensa vuoksi se on liki kadonnut käytöstä esimerkiksi USA:ssa. Kokonaisuus on monimutkainen ja tarkoin perinteen myötä muokkautunut, joten asun tunteminen on hyväksi, sillä on aina parempi murehtia vaatteita ennen juhlaa kuin sen aikana. Frakin takki ja housut valmistetaan samasta villakankaasta, valkoinen liivi toimii kontrastina muuten hyvin tummalle kokonaisuudelle. Musta on ollut frakin suosituin väri aina 1850-luvulta asti, äärimmäisen tumma sininen on harvoin nähty vaihtoehto. Asu täydennetään asusteilla: frakkisolmuke, frakkipaita, silkkisukat, taskuliina ja mustat juhlakengät, usein myös erilliset paitanapit ja kalvosinnapit. Takki leikataan avoimeksi, eikä sitä voi napittaa kiinni. Takin miehusta päättyy hieman vyötärön yläpuolelle ja yhdellä takahalkiolla leikattu pitkä hännys polvitaipeeseen. Erikoisuutena frakkitakin selkäpuolelle on jäänyt kaksi koristenappia, jäänne aikakaudelta, jolloin pitkä hännys napitettiin kiinni ratsailla.

Frakin anatomia
Frakkitakki on yleensä musta, mutta erittäin tumma sininen on myös passeli valinta. Sininen versio valmistetaan mustin silkkipäällyksin käänteissä ja napeissa. Takki leikataan aina kaksiriviseksi, mutta sen puoliskoja ei voi napittaa kiinni. Frakkitakissa on aina pystykäänteet, jotka on päällystetty silkillä niin kuin napitkin. Käänteiden muotoilu on takin näkyvin ja tärkein yksityiskohta. Usein vasemmassa käänteessä on myös napinläpi, jota voi koristaa valkoisella kukalla. Frakkitakissa ei ole lainkaan taskuja vyötäröllä. Takin etuosan liepeiden tulee juuri ja juuri peittää liivi sekä housujen vyötärö, sillä tämä on vakiintunut leikkaus. Harmillisesti valkoinen liivi vilkkuu miltei kaikilla miehillä frakki-iltamissa. Selkäpuolella takin hännys ulottuu polvitaipeisiin ja vyötärön kohdalla on kaksi koristeellista nappia. Ne ovat jäänne aikakaudelta, jolloin hännys napitettiin kiinni ratsailla. Selän yllä on myös hyvin pitkä takahalkio, joka jakaa frakin hännyksen kahteen osaan. Takin hihat ovat perinteisesti kapeat ja niiden hihan alta paidan kalvosin näkyy 1-1½ senttiä. Tämä valkoinen pilkahdus, joka toistuu taskuliinassa, tuo kovin synkkään asuun kontrastia. Takissa ei perinteisesti ole povitaskuja, sillä täyteen sullottuna ne pilaavat takin kauniisti kaartuvat linjat.

Frakkihousut leikataan hyvin korkealle vyötäröllä ja niiden kanssa on paras käyttää olkaimia. Lahkeiden sauman yllä on kaksi ohutta tai yksi paksu silkkinen koristenauha, tämä on perua univormujen housuista, joissa vahva koristenauha heijastaa soturin asemaa tai rykmentin värejä. Housuissa on useimmiten kaksi laskosta, joihin taitettu kangas takaa mukavamman istumisen. Ne voi myös valmistaa laskoksetta, mutta tällöin istuminen on vähemmän mukavaa. Housuissa ei ole upslaakeja, sillä ne eivät kuulu juhla-asuun.

Frakkiliivi valmistetaan valkoisesta pikeepuuvillasta ja sen etumus tärkätään. Liivi on yksi- tai kaksirivinen, ja se suljetaan yleensä helmiäisnapeilla. Pukineessa on syvään leikatut käänteet, jotka ovat Edvard VII:n luoma uudistus. Hienoissa liiveissä on pelkät napinreiät ja niiden sulkemiseen käytetään irtonappeja. Yksirivisessä liivissä on useimmiten kolme nappia, kaksirivisessä neljä. Frakkiliivin jäykkä etumus loppuu ennen housujen vyötäröä, jotta se ei pullahda kaarelle istuessa. Liivin käänteiden muoto on harvoja yksityiskohtia, joissa makuaan voi harjoittaa vapaasti. Selkämyksessä on yleensä vain vuorikangas tai hakanen, jotta liivi on viileämpi. Suomalaisissa frakkitilaisuuksissa, jotka alkavat päivällä, liivi on aluksi musta ja se vaihdetaan valkoiseen kello 18 jälkeen.

Frakkipaita on valkoista puuvillaa tai pellavaa, ja sen rintamus sekä kalvosimet vahvistetaan tai tärkätään koviksi. Frakkipaidan rintamus on litteä, pelkistetty ja jäykkä, laskokset kuuluvat vain smokkipaitaan. Kaulus on perinteisesti irtomallia, täysin jäykkä, korkea ja perhoskärjillä. Hienoimpien paitojen miehustassa ei ole nappeja, vaan yksi tai kaksi koristeellista frakkinappia tulee hankkia erikseen. Paidan kalvosimet kiinnitetään kalvosinnapeilla, mutta ne eivät ole kaksinkertaiset kuten smokkipaidassa. Hyvin suunnitelluissa frakkipaidoissa on helmassa lätkä, jonka voi kiinnittää housujen sisäpuolelle. Näin paita ei nouse rumasti ylöspäin illan aikana.

Frakkisolmuke on valkoista pikeepuuvillaa, joka vastaa liivin materiaalia, ja se solmitaan mieluiten itse. Näin solmusta tulee yksilöllinen ja kiinnostava. Solmukkeen kärkien muoto on vapaa.

Taskuliina on yleensä valkoista pellavaa ja mahdollisimman pelkistetysti taiteltu. Hienovarainen kuvio on mahdollisuus. Värillinen, mutta pelkistetty liina on harvoja mahdollisuuksia tumman frakkinsa piristämiseen.

Frakin olkaimet ovat yleensä valkoiset ja mieluiten housujen nappeihin kiinnitettävät. Nipistimet repivät housujen kangasta, eivätkä pysy paikallaan yhtä hyvin. Ihannetilanteessa olkaimet eivät toisille näy, joten niillä voi revitellä omaksi huviksi.

Frakkisukat ovat yleensä mustat, polvipituiset ja puuvillaa tai silkkiä. Reilu pituus estää nihkeää nahkaa vilkkumasta. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä on mukava keino asun yksilöllistämiseen.

Frakkijalkineet ovat mustat ja kiiltonahkaa tai hyvin kiillotettua vasikkaa. Vasikka on mielekkäämpi, sillä kiiltonahka on muovilla pinnoitettua ja rypistyy käytössä pysyvästi. Myös nauhattomat, rusetilla somistetut ooppera-avokkaat käyvät hyvin. Pelkistetty ja pyöreäkärkinen jalkine on juhlavin.

Kalvosinnapit ja paitanapit ovat kultaa, kullan väristä metallia tai helmiäistä. Niitä voi myös somistaa jaloilla kivillä. Rannekello on parempi jättää kotiin, sillä illan ilossa ja juhlassa kellon vilkuilu on pahe.

Kunniamerkkejä käytetään vain, jos kutsu niin toivoo.

Frakin päällystakki on tummaa villaa ja riittävän pitkä peittämään pitkän hännyksen. Chesterfield tai Crombie ovat juhlaan sopivia malleja.

Frakin päähine on joko musta silkkisilinteri tai homburg.

Frakin käsineet, mikäli ne ulkosalla puetaan, ovat valkoiset ja mokkaa tai nahkaa.

Frakin kaulaliina on valkoinen ja silkkiä, useimmiten koristelematon. Tyylinsä tunteva voi valita hienovaraisesti kuvioidun mallin.

Suomessa akateemisissa päivätilaisuuksissa frakkiliivit ovat mustat ja kengät vähemmän kiillotettua nahkaa. Kello 18 jälkeen liivi vaihtuu valkoiseksi, kuten iltatilaisuuksissa kuuluu.