Keikari.com

Windsorin herttua oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin miesten tyyli-ikoni. Hän oli Walesin prinssi ja sen myötä Britannian kuningashuoneen tuleva hallitsija, joten veikko oli myös aikansa tavoitelluin poikamies, ja sukuaan edustaessa hänestä tuli lisäksi vuosisadan valokuvatuin mies. Minkä herttua päälleen laittoi, siitä tuli nopeasti muodikasta tarkkasilmäisten miesten tyylilehtien toimittajien ansiosta. Hänen henkiräätälinsä oli muuan Frederick Scholte, hollantilainen maahanmuuttaja, joka oli kitkerä ja pahansuopainen taiteilija. Scholte kehitti drape-leikkauksen, jossa hartioiden ylle ja takin kädentien ympärille jätettiin hieman ylimääräistä kangasta, joka muodosti pienen pieniä aaltoja takin pinnalle. Niiden avulla käden liikerata oli suurempi ja mies näytti hitusen lihaksikkaammalta, mistä tuskin haittaa oli räätälin bisnekselle. Alle sijoitetusta linkistä löytää satamäärin kuvia Windsorin herttuasta olemassa itsensä erittäin hyvin istuvissa vaatteissa, joiden hartialinja on hämmentävän vahva, suora ja vakaa yhä puoli vuosisataa myöhemmin. Noin 160-senttisestä varrestaan huolimatta Edward Albert Christian George Andrew Patrick David Windsor oli tyylin jättiläinen, joka inspiroi yhä.

http://www.styleforum.net/t/355817/frederick-scholte/0_100

Olin 17-vuotias, kun Tikkurilan kirjaston vaatehyllyllä käsiini osui miesten klassista tyyliä käsittelevä teos. Täydellisen herrasmiehen suomenkielinen nimike on huono ja vaarallinen käännös alkuperäisestä nimestä Der Gentleman. Handbuch der klassischen Herrenmode (1999). Se on huono, sillä täydellisestä Roetzel ei kirjoita mitään, ja se on vaarallinen, sillä nuoressa ja herkässä iässä oleva kloppi voi ottaa kehotuksen todesta. Silti kirja oli täydellinen löytö pojuselle, joka haki omaa ilmettään, eikä ollut tyytyväinen tylsiin farkkuihin ja “hauskoihin” printtipaitoihin. Jokin niistä aina uupui ja tällaiset vaatteet eivät myöskään tuntuneet merkityksellisiltä. Jälkikäteen tämän ymmärtää: vaikka teepaidat ja farkut ovat isiemme vaatteita, ne ovat lyhyt pilkahdus länsimaisen miesten pukeutumiskultuurin näytöksessä. Hieman yli puoli vuosisataa sitten valtaosa vaatteista kaavoitettiin, leikattiin, ommeltiin ja sovitettiin ihmiskehon mukaisiksi. Tänä päivänä olemme korvanneet tämän fantsuilla printeillä, joiden sanat tunnutaan arpovan jollakin pöppögeneraattorilla, sekä mahdollisimman erottuvilla logoilla, jotka kirkuvat kaikille suurta vaurautta, makua ja erinomaisuuttamme. Näin suurin osa vaatteen hinnasta on ilmaa, markkinointia, pienempää tuotantoerää, suurempaa logoa tai “brändiä” – siis kaikkea muuta kuin itse vaatetta.

Tuosta yhdestä kirjasta alkoi matkani klassisen miesten tyylin maailmaan. Sen myötä etsin hyödyllisimmät kirjat käsiini, selasin sivustoja ja foorumien arkistoja, yritin parhaan taitoni mukaan erottaa jyvät ja puolueelliset puheet akanoista sekä helmistä. Uuden tiedon myötä tuskani lisääntyi, sillä huomasin Suomen tuhonneen tasokkaan ja Euroopanlaajuisesti arvostetun vaateteollisuutensa. Samoin on murskattu suuri suomalainen kenkäteollisuus, joka työllisti tuhansia ja kengitti koko maan. Lisäksi poissa ovat tilauspaitojen mestarit ja valtava määrä pukeutumisen elävää kulttuuria. Kadon syy on kaiketi Idän-kaupassa, sillä tehtailijat huomasivat Neuvostoliiton ostavan miltei millaista kuraa tahansa, ja he ajattelivat vatsojaan taputellen voittoja, voittoja, yhä suurempia voittoja, jonka seurauksena laadulla ei ollut väliä. Suomen elintaso nousi ja samalla nousivat palkat, joiden myötä vaatteiden valmistus kävi kalliiksi. Samaan aikaan maassamme huomattiin, kuinka Aasiasta sai ihan ookoo-laatua paljon halvemmalla, ja näitä tuotoksia ryhdyttiin laivaamaan Suomeen asti. Kansa halusi vapautua kalliiden ja vaikeutettujen vaatteiden puristuksesta, joten farkut ja teepaidat päihittivät muun. Silti Ruotsissa on selvinnyt tähän päivään asti käsityön mestareita enemmän kuin meillä, joten joitakin ankeuttamisen kansallisia erikoisuuksia Suomessa on. Olivat ne mitä tahansa, meillä ei haluta maksaa vaatteista, sillä kaikki muu on jo kyllin kallista, ja rumat ne vaatteilla koreilevat, ‘tana.

Olen nyt 27-vuotias ja Klassikko ilmestyy tammikuussa. Se on vuosikymmenen tyyliharrastuksen ja -urakan tuotos, johon olen ihan tyytyväinen. Opuksella on useita tavoitteita. Yksi on tallentaa suomen kielelle vaate-, kangas- ja pukeutumistietoa, joka on enimmäkseen kadonnut maasta. Seuraava on opettaa lukijaa tunnistamaan laadukkaiden vaatteiden ominaisuuksia, jotta hän saisi rahalleen enemmän vastinetta ja hankinnoilleen pidemmän käyttöiän. Kolmantena vaatteisiin kiintyminen voi tuntua pinnalliselta moskalta, mutta sen vastakohtana on kohdella tavaroita kertakäyttötuhnuina, jotka voi heittää pois lyhyen käytön jälkeen. Tätä touhua ei planeettamme kestä. Jos Keikarin ja Klassikon myötä lukija haluaa laatua myös muilta tavaroiltaan, yhä parempi. Paluu tilaushyödykkeisiin, jotka valmistetaan asiakkaan oman näkemyksen mukaan, on parempi kaikin keinoin. Neljäntenä teos on yritys elvyttää suomalaista miesten pukeutumiskulttuuria, joka on ollut alennuksen tilassa jo kyllin kauan. Viidentenä kirjan on tarkoitus olla kaunis esine, joka on myös loputtoman hyödyllinen kelle tahansa, joka siihen tarttuu. Toivon mukaan se on klassikko yhä puolen vuosisadan kuluttua. Jos näin käy, voin todella sanoa – se on täytetty.

“The Edwardian era was the last age in which the fortunate thought they could give pleasure to others by displaying their good fortune before them.”

~ James Laver

Denim on aikakautemme kangas, joka on valloittanut kaikki maapallon jalat ja kolkat. Se on vahva ja karhea puuvillakangas, joka kudotaan toimikasmuotoon ja jossa kudelanka kulkee kahden tai useamman loimilangan ali. Denimin pinnassa kulkee vinoja uria, jotka eivät ole yhtä syviä kuin vakosametissa. Kangas on perinteisesti värjätty indigonsinisellä väriaineella, jota saadaan indigokasvin lehdistä. Farkkukankaissa yleensä vain loimilangan yläpuoli värjätään, kudelangan jäädessä valkoiseksi. Näin kankaan toinen puoli on enimmäkseen sininen, toinen taas valkoinen, ja farkut haalistuvat, kun loimilangan valkoinen ydin tulee näkyviin indigon hankautuessa pois. Denim on saanut nimensä ranskan termistä serge de Nîmes, serssikangas Nîmesin kaupungista, jossa kangas syntyi noin 300 vuotta sitten.

Denimiä käytettiin alun perin maanviljelijöiden ja merimiesten työvaatteisiin, joiden täytyi kestää kulutusta. Suosio käynnistyi toden teolla vasta 1850-luvulla, kun Kalifornian kultakuume houkutteli onnensa etsijöitä ympäri maailman. Paikalle saapui myös Levi Strauss, saksalainen maahanmuuttaja, joka avasi sekatavarakaupan kullankaivajien tarpeisiin. Tavaroidensa joukossa hänellä oli vahvaa purjekangasta telttoihin ja vaunujen kuomuihin, mutta ei lainkaan vaatteita. Polvillaan tonkivat ja luonnossa aamusta iltaan kulkevat tarvitsivat erityisen vahvoja vaatteita, jotka suojasivat ja kestivät myös ammatin haittoja. Strauss päätti ommella housuja purjekankaasta ja myi niitä suuret määrät. Jossakin vaiheessa kankaaksi vaihtui Straussille kulkeutunut denim ja Strauss hän päätti vielä vahvistaa housujen saumakohdat kupariniiteillä. Nykymuotoiset farkut olivat syntyneet, ja saivat nimekseen Levi’s.

Noin sadan vuoden ajan farkut olivat työvaatteiden kuningas, joka suojasi kantajansa jalkoja tyylillä sekä haalistui hänen työnsä ja liikkeidensä mukana. Lehmipojat, kullankaivajat, maanviljelijät, puuvillan poimijat sekä muut fyysistä työtä tekevät ottivat farkut omikseen. Myös pukukoodittomissa lukioissa ja yliopistoissa opiskelleet valitsivat välillä farkut jalkaansa. 1960-luvun lopulla kuitenkin räjähti. Teinien käsite sekä elämänvaihe oli keksitty, ja nyt he halusivat pukeutua vapaasti. Farkuista tuli nuoruuden ja kapinoinnin symboli, niiden myynti lähti käsistä ja erityisiä farkkukauppoja avattiin ympäri maita. Aiemmin farkkuja oli valmistettu miltei yhden muotin mukaan, siis sinisinä, korkealla vyötäröllä ja suoralla lahkeella. Nyt leikkaukset elivät vuodesta toiseen ja värit vaihtuivat psykedeelisesti. 70-luvulla miltei puolet USA:ssa myydyistä housuista oli farkkuja, myös nuoret ympäri maailman halusivat aidot jenkkifarmarit jalkaansa.

Farkkujen voittokulku ei koskaan pysähtynyt, ja tänä päivänä vastaan kävelevistä joka toisella näyttää olevan farmarit jalassa. Suosio on helppo ymmärtää, kun sisäistää kankaan. Denim kun on vahva, kestävä, elävä, kiinnostava ja halpa vaatekangas, josta voi valmistaa mitä tahansa. Sininen väri myös käy miltei kaikkien muiden vaatevärien kanssa kätevästi yhteen ja farkkunsa löytää millä tahansa leikkauksella. Mitä ei löydä, sen voi kätevästi teettää. Denimin pääongelma on kuitenkin tylsyys. Niin monella on jalassa farkut, että niistä kieltäytymällä voi jo saavuttaa hieman omaleimaisemman ilmeen. Denim on myös helteellä tukala ja talvella kylmä kangas, jolle löytyy monia korvaajia. Klassista farkkua etsivän on hyvä valita omansa mahdollisimman pelkistettynä, istuvana, siistinä ja indigon värissä. Edustusvaatetta karheanpaksuista farkuista ei saa, joten sileä pukusolmio on hyvä niiden kanssa jättää kaulasta. Muutoin ne ovat parhaimmillaan miltei kaikkialla.