Keikari.com

Tänään minulla on käsissäni Klassikon lämpimäinen, vasta painosta Suomen kamaralle saapunut kappale. Viikon tai parin sisällä minulla on myös ennakkotilaajien kirjat, noin 113 kiloa kiinnostavia sanoja mukavan sileällä ja paksulla paperilla. Jostain kummasta syystä kansien väliin painettu sana vain tuntuu todemmalta.

Kirjan ennakkotilaaminen on siis ohitse, mutta signeeratun tai lahjan saajalle omistetun kopion Klassikosta voi tilata suoraan minulta hintaan 43,50 euroa + postikulut. Osoite on vanha tuttu infoATkeikariPISTEcom – ja kyllä, summa on kalliimpi kuin missään muualla, mutta tämä on ainoa keino saada signeerattu kopio. Samalla teolla pystyy kiittämään, jos Keikarin sisältö on lukijan mielestä ollut kiinnostavaa tai hyödyllistä kuluneen seitsemän vuoden ajan.

Noin kuu sitten kerroin uusimman Keikari-projektin lähtökohdista ja tällä kerralla on vuorossa pitkällisen prosessin toinen osa. Kun yksityiskohdista ja muusta mukavasta on päästy ymmärrykseen, jalkineiden teettämisen seuraava vaihe Paljakan kanssa on lestin veistäminen ja sovitustossun valmistaminen. Valtaosa kenkäartesaaneista ei tossua käytä, sillä siihen kuluu aikaa, joka on käsityöläisen rajoitetuin resurssi.

Samoin valtaosa kengäntekijöistä ei valmista erillistä sovituskenkää, joka on halvasta nahkasta tehty miltei valmis jalkine. Sekin vie aikaa ja usein mokoma vielä leikataan auki sisäisen istuvuuden tarkistamiseksi, joten nämä ylimääräiset askeleet, joilla saavutetaan tarkempi istuvuus, eivät ole yleisiä. Paljakka kulkee siis tehostamista vastahankaan.

Sovitustossu on karkeasta parkkinahkasta tehty ja muistuttaa huopatossua. Paksu nahka pingotaan puisten lestien ylle ja sen jälkeen jätetään useaksi päiväksi ottamaan muotoa. Kun asiakas lopulta kokeilee tossua jalkaan, siinä on muovinen korko ja teippikiinnitys, sillä tossu on vain työkalu. Sen avulla selviää tarkasti, onko lestin muotoilu asiakkaan jalalle miellyttävä.

Esimerkiksi vasemman jalan tossuni oli passeli, mutta oikea puristi. Jos sovitusluonnosta ei olisi, lopullinen pari täytyisi valmistaa varmuuden vuoksi väljäksi tai muuten se puristaisi ikävästi. Suurin osa käsityöläisistä ottaa tämän vuoksi mitat asiakkaan istuessa sekä seistessä, ja tämän jälkeen laskee mittojen keskiarvon. Samoin valmistuksessa huomioidaan mahdolliset känsät, liikavarpaat, diabetes, urheiluvammat tai poikkeavat luutumat. Tossun kanssa homma on hitaampaa, mutta tarkempaa.

Kuvissa näkyvät asiakkaan tilauslomake, josta yleisimpiä kenkätyyppejä sekä -yksityiskohtia voi kätevästi valita, auki leikattu tossu, jalkapohjista otetut mustepainokset ja puiset lestit, joissa on jalkani muoto. Tilausparin seuraava vaihe on sovituskenkä, joka muistuttaa jo enemmän viimeistä versiota.

Lyhyenä kertauksena Klassikon tekstit ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin Taloussanomien kolumnini. Alkulause on aiheen lyhyt määrittely ja kuvaus, sitten selviää jonkin vaatteen tai kankaan nimen alkuperä, tämän jälkeen sen synty- ja kehityshistoria, sitten semantiikka ja lopuksi asema tänä päivänä. Minua nämä kaikki kiinnostavat ja koen ne olennaiseksi, jotta lukija oppii mahdollisimman tiiviisti mahdollisimman paljon. Lopputulos ei toki ole kevyttä ja helppoa lukemista, jota myyntitilastojen valossa suomalainen lukija arvostaa, mutta tietokirja on valintani. Kirjan lopussa on hakemisto sekä sanasto, ja kansien väliin mahtuu myös satoja valokuvia sekä valikoituja kuvituksia. Miltei kaikki kuvat on otettu tai teetetty Klassikkoa varten, sillä kuvapankkien raastaminen vain johtaa toisiltaan näyttäviin kirjoihin.

Klassikon lukijalle selviää, miksi jalkineet ovat vaatekaapin tärkein täydennys, miksi tummansininen solmio ei ole sama kuin jokainen tummansininen solmio, miten taskuliina kehittyi räkäliinasta rintataskun koristajaksi, miksi takin käänteissä on napiton napinreikä, mitkä solmiot ovat oikeasti hyödyllisiä, miksi solmuke on joissakin ammateissa solmiota hyödyllisempi, miksi emme enää juuri käytä lierihattuja, miksi irtoliinapuku on liimattua mukavampi, millainen kello on edustavampi, miksi vyö on mukavampi vaihtaa olkaimiin, miksi sukat ovat asun aliarvioiduin osa, miksi kalossit on jälleenlöydetty – ja kuinka klassinen pukeutuminen tekee nyt paluuta. Ennen kaikkea lukija oppii Klassikosta, millaiset vaatteet ovat olleet isiemme sekä esi-isiemme asu, ja jääneet osaksi länsimaisen miehen pukeutumiskulttuuria.

Tilanteen, aseman tai ammatin mukainen pukeutuminen on jälleen yksi taito, jonka miehen oletetaan oppivan viimeistään ennen työelämään astumista. Klassikon avulla tämä on pian mahdollista jokaiselle suomalaista kieltä osaavalle. Ensivaikutelma se on, joka jyllää, sillä tuntemattomat ovat valmiimpia kuuntelemaan siistiin asuun päätynyttä miestä. Quintilianusta mukaillen:

“Jos kuulijat katselevat puhujaa mielellään, he ovat tarkkaavaisempia ja ottavat helpommin vastaan sen mitä sanomme.”

Kirjan ennakkotilaamiseen on yhä aikaa.

Lounaspuvun lyhyt historia

Lounaspuku (engl. stroller, black lounge) on puolivirallinen miesten päiväasu. Se koostuu yksi- tai kaksirivisestä takista harmaana tai mustana, harmaista juovikkaista sakettihousuista, harmaasta tai hopeisesta solmiosta ja liivistä, jonka väri on harmaa, musta tai beige. Kokonaisuus on liki sama kuin saketilla, jonka mukaan se on syntynyt 1900-luvun alussa. Pitkän hännystakin sijaan lounaspuvun takki on lyhyempi, kaulassa on aina solmio ja paidassa on tavalliset kaulukset. Lounaspuku oli aikoinaan juuri sopiva asu miehelle, joka halusi pukeutua astetta hienommin mutta ei virallisesti sakettiin tai frakkiin.

Lounaspukua käytettiin esimerkiksi laki- ja pankkialalla ennen kuin puku löi itsensä läpi miesten edustavana työasuna ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurin suosio lounaspuvulla oli 1920- ja 30-luvuilla, jolloin saketti oli jo katoamassa arkikäytöstä, mutta jolloin pelkkä puku koettiin turhan epämuodolliseksi. Suomessakin lounaspuku on ollut yleisessä käytössä muun Euroopan kanssa. Seuraava lainaus on peräisin Erkki Kivijärven nimimerkillä Bagheera kirjoittamasta teoksesta Luomakunnan herra (1927, Helsinki, Otava): “Lunch-coat: liivi samaa kuin takki (olen nähnyt harmaata paljon), juovikkaat housut, huopahattu, valkoinen paita, kaksinkertainen kaulus, kravatti neulalla.”

Tänä päivänä lounaspuku on miltei kadonnut kaikkialla länsimaissa, mutta sukupuuton syy on epäselvä. Yleensä kaikkein juhlavin asu katoaa, kun miehet joukolla haluavat jotakin rennompaa ja mukavampaa ylleen. Silti frakki, smokki ja saketti ovat yhä käytössä, mutta vähemmän virallinen lounaspuku ei. Brittein saarilla lounaspuku oli satunnainen näky virallisissa pörsseissä yhä 1960-luvulla, ja jotkin päiväsaikaan kokoontuvat vapaamuurarien loosit suosivat lounaspukua yhä tänä päivänä. Kenties viimeinen laajalti nähty lounaspukutilaisuus oli Ronald Reaganin virkaanastujaiset vuonna 1981. Reagan ei halunnut tilaisuudesta jäykkää, mutta ei myöskään kokenut tumman puvun sopivan harvinaiseen seremoniaan, joten lounaspuku oli luonnollinen valinta.

Musta takki, liivi, valkoinen kauluspaita, solmio, mustat kengät ja taskuliina ovat vielä käytössä, eikä kokonaisuudesta puutu kuin sakettihousut. Asu on myös puolivirallinen eli vähemmän jäykkä kuin saketti tai frakki, joten se toimisi hyvin seremoniallisissa ammateissa tai juhlissa ennen kello kuutta. Etikettikirjojen mukaan lounaspuku oli aikoinaan sopiva valinta edustavien ammattien arkiasuksi tai häiden, hautajaisten, kastajaisten, tanssiaisten ja muiden hienojen päivätilaisuuksien viettoon. Myös häävieraat valitsivat usein lounaspuvun, kun sulhon yllä oli hienompi saketti.

Puolivirallisessa häätilaisuudessa sulho pukeutuu tummanharmaaseen takkiin, vaaleanharmaaseen tai beigeen liiviin. Hautajaisissa surija valitsee täysmustan takin ja liivin. Euroopassa ja Kansainyhteisön maissa lounaspuku valittiin virallisissa päivätapahtumissa, joiden kuluessa asu vaihtuu kello 18 jälkeen smokkiin. Stroller-nimike on käytössä Amerikassa, Englannin puolella yleisempi nimi on black lounge. Toinen poikkeus ovat Englannin perinteisessä lainkäyössä barrister-toimessa olevat, jotka pukeutuvat satunnaisesti lounaspukuun. Saksassa asun nimike on Stresemann, kansleri Gustav Stresemannin mukaan, Japanissa puolestaan Director’s suit, termin Inside director mukaisesti. Tänä päivänä lounaspuvun käyttö on liki kadonnut.

Lounaspuvun anatomia

Lounaspuvuntakki on yksi- tai kaksirivinen ja väriltään musta tai tummanharmaa. Takissa on yleensä pysty- tai lovikäänteet. Se näyttää tavalliselta puvuntakilta, mutta takin taskut ovat aina juhlavinta kahden kantin mallia eli niissä ei ole läppää. Takkia käytetään vain osana lounaspukua. Pelkistetyimmässä mallissa ei ole takahalkiota. Takin käänteissä ja napeissa ei ole silkkipäällystä, napit valmistetaan naudansarvesta.

Lounaspuvun housut seuraavat sakettihousujen hienouksia ja sakettinsa housuja voi käyttää vapaasti. Housujen kuvio on juovikas, paksuraitainen, ruudukko tai pieni kukonaskel. Lounaspuku on puolivirallinen, joten housuissa voi olla erottuvampi kuvio kuin muodollisissa ilta-asuissa.

Lounaspuvun paita on yleensä valkoinen pukupaita, jonka kaulus on mahdollisimman jäykkä ja siten edustava. Kalvosimet ovat ranskalaiset, ja ne suljetaan kalvosinnapeilla. Kaulus on samanlainen käännettävä malli kuin pukupaidoissa. Myös vaalea paita, kuten sininen tai kermanvärinen, on mahdollinen. Kaulus ja kalvosimet ovat tällöin valkoiset.

Lounaspuvun liivi on mieluiten kaksirivinen, sillä se on juhlavampi. Liivi on samaa kangasta kuin takki ja väriltään harmaa, musta tai beige. Se valmistetaan villasta ja leikataan käänteillä, joiden muoto on vapaa.
Solmio on harmaa tai hopeinen, mutta hienovarainen kuvio on ollut yleinen. Esimerkiksi macclesfield- ja spitalfields-kuviot ovat juuri sopivia juhlaviin hetkiin. Lounaspuvun taskuliina on valkoinen ja hillitysti taiteltu, mieluiten pellavaa tai puuvillaa.

Jalkineet ovat mustat, pelkistetyt ja vasikannahkaa. Syksyllä ja talvella musta balmoral-varrekas on luontainen valinta. Sukat ovat harmaat, pelkistetyt ja miljoonahousujen kuvioon sopivat. Puoleen sääreen ulottuva pituus takaa karvasäärten pysyvän peitossa. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä tuo asuun vaihtelua.
Päällystakki on pelkistetty ja harmaa taikka musta. Juhlavimmat mallit ovat paras asun täydentäjä. Lounaspuvun luontaisin päähine on homburg tai fedora harmaana taikka mustana. Lounaspuvun käsineet ovat harmaat tai mustat ja nahkaa.

Summa summarum

Kokonaisuutena lounaspuku on siis smokin päiväajan vastine. Lounaspuku on myös oikein sopiva hääasu, mutta nykyisin tietoisuus siitä on liki kadonnut. Tämä on suuri sääli, koska tämä asu on etiketin puolesta yhä sopiva käyttöön esimerkiksi mitalia vastaanottaessa, häissä sekä valtiollisissa ja suurlähetystöllisissä tilaisuuksissa. Mielestäni lounaspuku voisi palata arkikäyttöön niissä ammateissa, joissa muodollisuus ja vakavuus yhdistyvät. Musta puvuntakki ja -liivit, valkoinen kauluspaita, solmio, mustat kengät ja taskuliina ovat jo käytössä, eikä pukeutujan tarvitsisi kuin vaihtaa mustat housunsa raidallisiin sakettihousuihin. Lounaspuku olisi erittäin passeli asu ministerille, korkeimman oikeuden tuomarille, pääministerille sekä presidentille – näin muutama ensin mieleen tuleva mainiten. Valitettavasti tyylin suhteen valta, voima ja kunnia ei ole minun käsissäni.

Kuvissa on Styleforumin jäsen Butlerin 2000-luvun versio perinteisestä lounaspuvusta, L. Fellowsin kuvituksia 30-luvulta, yksi vanha valokuva, Kotilieden artikkeli vuodelta 1938 sekä Tampereen Pukutehtaan katalogin sivu vuodelta 1935. Artikkelissa avusti Flanööri, josta suuri kiitos hänelle.