Keikari.com

Ilokseni sain huomata Keikarin päässeen Kauppalehden kolmossivulle, joka jostain erikoisesta syystä sijaitsee painetussa versiossa sivulla 11. Joka tapauksessa Markus Ånäs antoi pienen kritiikin lisäksi mieluisan tuomion. Lisään tekstin nähtäväksi myös heille, jotka eivät keskiviikon 18.2. numeroa käsiinsä löytäneet.

“Vaatteista mies miehelle

Kansainvälisestä Dandyism.net -sivustosta innoituksensa saanut Keikarin blogi [nimi tuli miltei oikein] on noussut pikku hiljaa merkittävimmäksi suomalaiseksi miesten muotia [tämäkin sana tuli miltei oikein] käsitteleväksi internetsivustoksi. Pikkutarkkoja kommentteja onnistuneista ja epäonnistuneista yhdistelmistä, klassisista kuvioista ja eri tuoteryhmistä [kenties tässä kohden tarkoitetaan vaatekappaleita] höystää paikoitellen kiihkeä vuodatus pukeutumisen kipupisteistä – kyytiä saavat niin Turo Tailor kuin Armanikin.

‘Mikä ilo onkaan levittää jalkinekatraansa pöydälle kiillotusta varten! Mikä intohimon pyyhkäys silittää kashmirneulettaan aamukahvin äärellä!, blogisti Ville Raivio kirjoittaa.

Onhan asenne vaatteiseen tietysti hieman liiankin intomielinen – ja jopa kehittymätön [eikä oo!], ‘varsinkin kun pelkää vaatekappaleen likaantuvan tai vahingoittuvan’, kuten eräässäkin kirjoituksessa mainitaan. Itse sanoisin, että mikään ei ole niin suuri nautinto kuin korjata Pal Zilerin puvun kanssa dieselmoottoria Brionin paita mustaakin mustemmassa öljyssä. Smäidän jurmahdus se vasta jotain on, kyllä niitä vaatteita käyttää pitää.

Silti: tutustumisen arvoinen sivu.”

Mielestäni puutteistaan huolimatta Keikari on hyödyllisin suomalainen miesten pukeutumista käsittelevä sivusto. Kaipa tuota pakko uskoa on, jos niin lehdessä todetaan. Voin kuitenkin vakuuttaa, ettei Suomessa moisen aseman saavuttaminen vaikeaa ole eikä siten kummoinen saavutus. Tietämys klassisesta miesten tyylistä ei ole koskaan kadonnut maasta täysin, mutta se on ollut hyvin harvojen vaalimaa henkistä pääomaa. Viime vuodet ovat tuoneet hiljalleen alkaneen muutoksen, jonka toivon kovasti kiihtyvän. Jos tyylin saralla vertaa suomalaisia miehiä vaikkapa ruotsalaisiin, tanskalaisiin tai norjalaisiin, kokonaisuutena maamme taso on yhä kehno. On kuitenkin tullut muutoksen aika.

Lainaan tähän tekstiin ihka ensimmäistä kirjoitustani viime syyskuulta:

“Tämä blogi ei ole muotiin liittyvä.

Muoti on häilyvää, epämääräistä, jatkuvasti liikkuvaa ja monasti silkkaa moskaa. Helpoin tapa välttyä yksilölliseltä tyyliltä on seurata muotia, ostaa samaa mitä ystävilläkin on, vaihtaa garderobiaan useamman kerran vuodessa. Hyvä ystäväni Oscar Wilde totesi: ‘Muoti on niin sietämätön rumuuden muoto, että meidän täytyy vaihtaa se puolen vuoden välein.’

Suomalainen mies elää alemuuden tilassa. Hän kulkee lenkkitossuissa, farkuissa, verkkareissa, huonosti istuvissa vaatteissa. Hän laittaa rahansa elektroniikkaan, autoon ja viihteeseen. Hän tarpoo ainoan elämänsä halki viikon parta päristen, hiukset kampaamatta ja vittuperkele suusta roikkuen.

Tämä blogi, joka on omistettu klassiselle miesten tyylille, pyrkii tuomaan muutoksen. Aion esitellä suomalaisia laatukauppoja, oikeita vaateyhdistelmiä, kertoa miten vaatteet ovat muuttuneet ja muovautuneet vuosien saatossa, selventää miten tärkeisiin tilaisuuksiin pukeudutaan – ilmaiseksi. Haluan koota kaiken olennaisen yhden blogin alaisuuteen. Tavoite on kova, mutta niin on intohimokin.

Tyylikäs, huoliteltu, komea mies ei ole homo. Tämä stereotypia tulee murskata. Jokainen, joka on käynyt vaikkapa Italian suurkaupungeissa, ei ole voinut olla huomaamatta kuinka tärkeää komeus on maan miehille. La dolce vita voi toteutua myös Suomessa, eikä se vaadi julmetonta rahatukkua. Käytetty laatu ei ole häpeä.

On uuden tuulen aika.”

Vuonna 2003 Nick ja Miranda Alderton perustivat vaateyhtiö Peter Christianin, jonka päämaja sijaitsee Englannin maaseudulla 15 kilometrin päässä Brightonista. Molemmat perustajista olivat tätä ennen palvelleet miesten vaatteiden postimyyntiyhtiöissä yli 20 vuoden ajan. He pyrkivät tarjoamaan klassisen brittiläisiä miesten vaatteita järkevään hintaan. Erityisen merkittävä Peter Christian on valtaisan kokotaulukkonsa vuoksi: esimerkiksi pikkutakkeja löytyy 46-kokoisesta aina 66-kokoiseen asti, housujen lantiomitta ulottuu 32-tuumaisesta aina 48-tuumaiseen, ja miltei kaikkia vaatteita saa kolmessa eri pituudessa. Heidän kataloginsa on voittanut ECMOD-palkinnon kahtena vuonna peräkkäin, ja kaikki vaatemallit ovat tyylipuhdasta brittiläistä eleganssia.

Hintataso on erittäin miellyttävä, mutta tuotanto on Kauko-Idässä eikä laatu välttämättä ole korkeimmasta päästä. Omien malliensa lisäksi PC myy esimerkiksi Loaken jalkineita sekä Failsworthin Harris tweed -kankaisia lakkeja. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen verkkokauppa.

http://www.peterchristian.co.uk

Vuonna 1863 perustettu Pakeman Catto&Carter on halki vuosisatojen kulkeutunut suoraan alenevassa polvessa perustajien jälkeläisille. Yhtiö tarjoaa erinomaisen verkkokaupan sekä palkitun kataloginsa lisäksi klassisen tyylikkäitä vaatteita järkevään hintaan. Erityisen mieluisan vaikutuksen teki maaseutuvalikoima autenttisine molskihousuineen, tattersall-paitoineen sekä covert-takkeineen.

Alhainen hintataso kuitenkin selittyy, kuten niin monen muunkin valmistajan kohdalla, tuotannon siirrolla Kauko-Itään. Mailitse tiedustelin eleganssin alkuperää, ja pikainen vastaus saapui: “Tuotteidemme alkuperä vaihtelee. Esimerkiksi housumme sekä paitamme tehdään luotettavassa bangladeshiläisessä tehtaassa Edustajamme vierailee paikan päällä usein, jotta voimme varmistaa työntekijöitä kohdeltavan inhimillisesti.”

http://www.pakeman.co.uk/

Länsimaisten tyyli-ikonien joukkoon lukeutuu miehiä, kuten Gianni Agnelli, Fred Astaire, Douglas Fairbanks Jr., Beau Brummell, Oscar Wilde ja Windsorin herttua. Mielenlaaduiltaan, ammateiltaan ja intohimoiltaan he olivat hyvin eriäviä, mutta yhteisiä ominaisuuksia löytyy toki. Kaikilla on ollut aikansa yhteiskunnassa korkea status, näkyvä asema, laajat kontaktit, esiintymistaitoa sekä karismaattinen ulkomuoto. Heidän makunsa vaatetuksen suhteen on ollut joko aikaansa edellä tai muutoin riittävän omaleimainen, jotta miehistä on muodostunut vaikutusvaltaisia. Tyyli-ikonien olemusta pohdittaessa nousee vahvana esiin käsitys siitä, ettei kenestäkään voi tietoisesti tehdä moista. Aika ja kansa valitsevat ihanteensa. Myös Suomesta löytyy kymmenittäin ellei sadoittain enemmän tai vähemmän anonyymejä, tyylikkäitä miehiä, jotka herättävät kiinnostusta liikkuivat he missä tahansa. Toinen ääripää on tyylinsä suhteen vaatimaton ja kiittää kehuista hieman vaivaantuneena hymyillen, toinen aines pyrkii hyvin tietoisesti kovan luokan egon ja tyylitaitonsa avulla erottaumaan, ottaen kehut vastaan vain vahvistuksena ylivertaisesta maustaan. Persoonallinen pukeutuminen on kuitenkin vasta ensimmäinen askel matkalla ikonin asemaan. Seuraava määränpää on tyylin jatkuva kehittäminen ja ennen kaikkea tason ylläpitäminen.

Tyyli-ikonin tulee näyttää ikonilta elämänsä vaiheissa, mutta tilannetaju on olennainen. On typeryyttä odottaa ikonin käyvän puku päällään myös lenkkeilemässä tai liikkuvan luonnossa suorat housut yllään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö molempiin harrasteisiin voisi ryhtyä harkitussa asussa. Kun taso on aina korkea, myös katsojien odotukset nousevat. Kolmas askel tyyli-ikonin hartaalla tiellä on oikeanlainen persoona. Tunteiden kylmyys, välinpitämättömyys, rasismi, epäystävällisyys sekä muut negatiiviset mielentilat voidaan kuitata lievinä paheina ainoastaan, jos miehellä on riittävästi muita avuja, jotka tuovat hänelle hyväksyntää. Esimerkiksi 1800-luvun Pariisissa tuhahdellut runoilija-kirjailija kreivi Robert de Montesquiou-Fézensac – tuttavallisemmin ihan vain kreivi Montesquiou – oli tunnettu äärimmäisen ivallisena, oikullisena sekä vaikeana ihmisenä. Hänen asemansa, vieraanvaraisuutensa sekä muut avunsa saivat silti yläluokan sietämään ja jopa rakastamaan häntä. Dandy-kreivi oli seurapiirien lellikki, jolta siedettiin enemmän kuin muilta. Neljäs vaihe ikonin tiellä onkin tunnettuuden saavuttaminen.

Vasta kun poikkeuksellisen ikonin kasvot, ruumiinrakenne, vaateyhdistelmät sekä tyyli tulevat suuren yleisön tietoisuuteen, hän voi ajan saatossa saavuttaa viidennen asteen, tyylillisen kanonisoinnin. Windsorin herttua oli sikäli onnellisessa asemassa, että hän saattoi kuningashuoneen edustajana sekä maansa kruununprinssinä sanella hyväksyttävän miesten pukeutumisen. Konservatiivisimmat tietysti nyrpistelivät nuoren jolpin oudolle ulkomuodolle, mutta valtaosa miehistä otti Edvardin esittelemät uudistukset innolla vastaan. Esimerkkeinä laajalti levinneistä tyyliseikoista mainittakoon herttuan alas taitettu smokkikaulus sekä Fair Isle -neule. Nöyremmistä perheistä lähteneet ikonit Fred Astaire ja Douglas Fairbanks Jr. olivat esillä kymmenissä elokuvissa sekä seurapiirilehtien artikkeleissa, joiden ansiosta heidän esteettiset käsityksensä saavuttivat suuren yleisön. Paitsi valkokankaalla, heidän tyyliään vahdattiin tarkoin myös vapaa-ajalla.

Uudistuksille on kuitenkin rajansa. Jos oma pohjoinen ikonimme Björn Wahlroos päättäisi esiintyä jatkossa vain pinkissä puvussa sekä punaisissa krokotiilinnahkakengissä, en usko Suomen olevan valmis moiseen harppaukseen – oli sen ajajana W. tai kuka tahansa. Hänen mielipiteistään voi olla mitä mieltä vain, mutta Wahlroosin tyylikkyyttä ei käy kiistäminen. Sen sijaan vaikkapa tummanvihreästä puvusta, tummanpunaisista nahkajalkineista tai pyöreäkauluksisista club collar -paidoista, jotka kaikki ovat käytössä ulkomailla, voisi tulla arkipäivää myös Suomessa, mikäli ne nähtäisiin toistuvasti oikeiden miesten yllä. Poikkeuksellisia pukeutujia on aina, mutta suuret muutokset tulevat vain ikonien kautta.