Silinterihattu
9March 1, 2009 by Ville Raivio
Taru kertoo: vuonna 1797 englantilainen hattumestari John Hetherington käytti ensimmäisenä miehenä silinterihattua (top hat) ulkosalla. Silminnäkijät pöyristyivät uutta erikoisuutta niin kovin, että virkavalta päätti napauttaa Hetheringtonia sakolla. Totta tahi ei, melko hupaisan anekdootin tarina muodostaa.
Silinterit hiljalleen syrjäyttivät kolmikulmaisen tricorne-hatun 1800-luvun alusta alkaen. Parinkymmenen vuoden kuluessa siitä oli tullut valtaisan suosittu kaikkien yhteiskunnan kerrosten keskuudessa, mutta materiaali erotti miehet toisistaan. Eliitti piti majavankarvasta valmistettuja hattuja, kouluttamaton työväki jänisversioita. Poliisit ja posteljoonit saivat omat kätevästi puhdistettavat versionsa, jotka oli suojattu mustalla öljykankaalla. Valtaisin suosio hattumalliin koitti 1840-1850 aikana. Jo tätä ennen silintereiden kruunut olivat kasvaneet pituutta ja kavenneet alituiseen liki mauttomuuksiin asti. Jokainen Gangs of New York -elokuvan nähnyt muistaa hahmojen hurjat hatut ja rohkeat värit. Vuosikymmenien kuluessa karva sai kuitenkin väistyä silkin tieltä.
Kun kuningatar Viktorian puoliso prinssi Albert ryhtyi käyttämään silinterihattuja vuonna 1850, malli sai ennenkokematonta prestiisiä. Siitä tuli jokaisen kunnioitettavan herrasmiehen asuste, jota ilman näyttäytyvä kohtasi eliitin ennakkoluulot. Jokaisen mahdottoman kokoisia silintereitä suosivan apuun tuli herrasmies nimeltä Antoine Gibus. Hän kehitti vuonna 1823 taitettavan silinterin prototyypin, joka pienten muutosten jälkeen otettiin tuotantoon. Tälle mallille tuli lempinimi opera hat. Keskiluokka suosi omaa estetiikkaansa, ja knallit sekä fedora-hatut olivat enemmän sen makuun. Suurin syy tähän oli silinterin vaatima käsityö ja prosessin tuoma kova hinta. Ensimmäiseen Maailmansotaan mennessä silintereistä oli tullut harvinaisuus jokapäiväisessä elossa. Se eli vahvana ainoastaan poliitikkojen ja diplomaattien otsilla, kunnes unohdus korjasi asusteen. Nykyisin se on hyväksyttävä osa herrasmiehen asua vain frakin tai saketin kanssa.
Autenttinen silinterimalli on mustaa tai vaaleanharmaata erikoissilkkiä, jota ei enää valmisteta yleisesti. Tämän vuoksi esimerkiksi Lock’s-liikkeen periaito hattu maksaa noin 600 euroa, ja antiikkisilintereistä on maksettu jopa 6000 euron summia. Vaaleanharmaa versio sopii käytettäväksi rennommissa päivätilaisuuksissa, musta taas häissä tai äärimmäisen formaaleissa olosuhteissa. Silinteri asetetaan päähän yleisesti siten, että se on hieman vinossa sivusuuntaan. Sen tulee myös aiheuttaa hämmentävää iloa käyttäjässään, sillä hänen eleganssikertoimensa nousee lukuisan potenssin verran.
Alla vintage-silinteri, joka on aikanaan maahantuotu Emil Elo Oy:n toimesta. Niin rakenteensa, viimeistelynsä kuin materiaaliensakin puolesta hattu on tyylipuhdas esimerkki äärimmäisestä eleganssista.
Category Hatut ja päähineet
Lock&Co.
0March 1, 2009 by Ville Raivio
Vuonna 1676 perustettu Lock&Co. on maapallon ikonisin hattuvalmistaja, ja Englannin puolella saavuttanut aseman, johon kukaan toinen tekijä ei voi koskaan päästä. Ruton ja Lontoon suuren tulipalon jälkeen monet aristokraattiset perheet sekä liikemiehet päättivät muuttaa lännen suuntaan, ja West End sai todella syntynsä. Yksi liikemiehistä oli George James Lock, jonka perhe maahantoi kahvia, tupakkaa sekä suklaata Turkista.
Vuonna 1676 muuan hattuvalmistaja Robert Davis muutti vuokralaiseksi St. James’s Streetille, taloon jonka omistusoikeus siirtyi Lockille kymmenen vuotta myöhemmin. Hattukauppa sijaitsi bisneksen kannalta erinomaisella paikalla, sillä vain parin oven päässä oli samaisen kadun kahvihuone, jota suosivat vaikutusvaltaiset Whig-poliitikot. Davisin poika Charles jatkoi isänsä liikettä vuodesta 1719 alkaen. George James Lock oli aiemmin saanut pojan, josta tuli kasteessa James Lock. Hän puolestaan nimesi – huomattavaa omaperäisyyttä sekä vilkasta mielikuvitusta osoittaen – oman poikansa Jamesiksi. Tässä kohdin hattuliikkeen ja Lockin perheen tiet kohtasivat, sillä James astui Davisin putiikkiin oppipojaksi 16-kesäisenä vuonna 1747.
Koska Charles Davisilla ei ollut miespuolisia jälkeläisiä, hänen täytyi löytää tyttärelleen sopiva puoliso joka myös suostuisi jatkamaan hattuliikettä. Pienten käänteiden jälkeen hän lähestyi James Lockia, joka suostui ottamaan Mary Davisin vaimokseen. Kun Charles kuoli vuonna 1759, James Lock II:sta tuli hattuliikkeen omistaja. Koska suurin osa kaupankäynnistä siirtyi hiljalleen St. James Streetin itäpuolelle, James halusi muuttaa pieneksi käyneestä puodistaan toiselle puolelle. Vuonna 1756 tämä onnistui, ja James, vaimonsa Mary, heidän neljä lastaan sekä putiikin kassa-apulaiset ja työläiset muuttivat kadun toiselle puolen osoitteeseen St. James’s Street No. 6.
Vuonna 1773 James sai aviottoman lapsen, jonka isyyttä hän koskaan vahvistanut julkisesti. Tästä huolimatta poika, joka kastettiin George James Lockiksi, sai muuttaa Shenleyburyn kartanoon äidinsä kanssa. Tästä kolme vuotta myöhemmin muuan Samuel Yew Griffith astui hattuliikkeen palvelukseen oppipoikana. James päätti, että Samuel saisi myös ottaa Maryn puolisokseen ja periä liikkeen. Valitettavasti oppipoika sairastui ja kuoli, eikä Jamesilla ollut taaskaan perijää. Ajan myötä Mary meni naimisiin kirurgi Thomas Nixonin kanssa, sai tämän kanssa poikalapsen ja kuoli. Vaavi James Lock Nixon oli isoisänsä ilo ja ylpeys, mutta aivan liian nuori varteenotettavaksi perijäksi. Hän joutui kääntymään aviottoman lapsensa puoleen.
Muutamia kulmakarvoja kohoteltiin äpärän saapuessa liikkeeseen, mutta James otti tästä huolimatta poikansa George James Lockin yhtiökumppanikseen. Vuonna 1794 liikkeen nimi muutettiin muotoon Lock&James. Kun James vihdoin saattoi vetäytyä mielenrauhassa liikkeen johdosta, hän muutti asumaan Oxford Streetille ja putiikki vaihtoi nimensä James Lockiksi. George oli nyt pomomies ja herra talossa. Vuonna 1806 vanhaherra Lock kuoli, ja jätti sekä liikkeen että suurimman osan omaisuudestaan äpäräpojalleen.
Kilpailu oli kiristynyt, uhka sodasta Napoleonin Ranskan kanssa oli ilmassa, St. James’s Streetille oli ilmestynyt monia uusia hattuliikkeitä ja Beau Brummell saattoi koska tahansa saapua liikkeeseen ja tuhota sen maineen yhdessä yössä – jos häntä ei pidetty tyytyväisenä. Bisnes kulki Lockilla huonosti. George Lock oli paljon kiinnostuneempi herraskaisen huolettomasta elämisestä kuin liikkeen johtamisesta. Tilaansa helpottaakseen hän otti vuonna 1810 yhtiökumppanikseen Robert Lincolnin, joka oli aiemmin ollut liikkeessä oppipoikana. Vuodet kuluivat, velat kasvoivat. Lock&Co. oli suuressa pulassa, yhtikumppanit ilmiriidoissa ja oli vakavien päätösten aika. Vuonna 1819 liikemies George Lock tapasi Robert Lincolnin, tämän asianajajan sekä asianajajan oppipoika James Lock III:n.
Kun tilanne oli vihdoin rauhoittunut, James Lock III ja nuori George Lock päättivät ryhtyä yhtiökumppaneiksi. Liikkeen nimeksi tuli James&George Lock, mutta kyltti pysyi entisellään. 1800-luvun puolivälin tienoilla legendaarinen hattumalli Coke (suom. knalli) kehiteltiin liikkeessä, ja harmaa silinterimalli nimeltä Ascot luotiin. Bisnes sujui taas erinomaisesti. 1900-luku toi mukanaan Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan aiheuttamat vaikeudet materiaalien ja hiipuvan kysynnän muodossa, mutta niistä selvittiin sitkeydellä. Enemmän närää aiheuttivat yhtiökumppien yhteensopimattomat persoonat, sekä suoranainen työpaikkakiusaaminen jota ilmeni tämän seurauksena.
Tänä päivänä Lock&Co.:n omistavat Whitbournin ja Stephensonin perheet. Vaiheiden kautta he ovat joko suoria tai epäsuoria perillisiä Lockin perheelle. Yli 300 vuotta pystyssä pysynyt Lockin hattuliike on englantilainen ikoni ja maailmankuulu eleganssin ylläpitäjä. Vaikka liike tunnetaan erityisesti hatuista ja päähineistä, myös muita asusteita sekä vaatteita on tarjolla. Verkkokauppa toimii esimerkillisesti, mutta toimituskulut ovat korkeat ja liikkeellä on asemansa oikeuttamana myös legendaariset hinnat. Mikäli mielii periaitoa knallia taikka satavuotisen perinteen mukaista autenttista silkkisilinteriä, Lock&Co. on ainoa oikea valinta.
Video Lockin liikkeestä:
http://www.youtube.com/watch?v=FrnkBzS8_-g
Category Laatuvalmistajat, Verkkokaupat
Buckshot brogue
2March 1, 2009 by Ville Raivio
Yksi harvinainen vaihtoehto brogue-jalkineita etsivälle on kuulun Gieves&Hawkes -räätäliliikkeen oma visio. Buckshot (haulipanos) -malli on tyylipuhdas semi brogue, mutta rei’itetty ikään kuin sitä olisi jysäytetty täyslaidallisella. Erinomaisen sopiva metsästyshenkiselle veijarille taikka muutoin hienovaraista erottautumista hakevalla. Tietääkseni mikään muu lähde ei samanlaista mallia myy. G&H teettää omat parinsa northamptonilaisilla valmistajilla, joten laatuun voi luottaa. Saatavilla liikkeen verkkokaupasta sekä Savile Row’lta.
Kuva: Gieves&Hawkes
Category Eksentrisyydet, Jalkineet, Jermyn Street
Mokkakengät
0February 25, 2009 by Ville Raivio
Mokkanahka on eläimistä saatavan vuodan lihapuolta, sileä nahka taas ulkopuolta eli ihoa. Mokkanahka on vaikea materiaali. Se kestää iskuja, tahroja ja kosteutta kehnommin kuin pintanahkasta valmistetut jalkineet, jos materiaalia ei suojata. Mokkakengät ovat kuitenkin erinomainen keino erottua edukseen, yhdistelyä miettiessä tarvitsee vain huomioida jalkineidensa väri ja malli. Kaikkein juhlallisimpiin tilaisuuksiin ja ympäristöihin tulee kuitenkin valita norminahasta olevat oxfordit, sillä mikä tahansa mokka on vähemmän virallinen kuin sileä nahka. Hurjaan suosioon mokkakengät nosti Englannin kruununprinssi Edvard VIII, joka käytti mokkaista ruskeaa oxfordia sinisen puvun kanssa. Tuolloin yläluokka jäljitteli aristokratiaa, keskiluokka yläluokkaa, ja alaluokkaa moinen tuskin kiinnosti. Kruununprinssin esimerkki nosti mokkakengät homahtavasta imagosta varteenotettavaksi optioksi silmänräpäyksessä. Jos pari omaan kaappiin päätyy, on tarpeen hankkia mokkanahkalle suunniteltu suojasuihke, joka tuo jonkinlaista kosteuden- ja lianhyljintää.
Category Jalkineet, Materiaalit
Cheaney
0February 24, 2009 by Ville Raivio
Vuonna 1886 Joseph Cheaney perusti nimeään kantavan jalkineverstaan. Kymmenen ensimmäistä sujuivat tasaisen vaatimattomasti, kunnes 1896 Joseph rakennutti veljensä Arthurin kanssa tehtaan, jonka alkuperäisellä paikalla nykyinen tuotantolaitos yhä sijaitsee. Seuraavat kahdeksan vuosikymmentä kuluivat nimekkäiden putiikkien alihankkijana. Cheaney valmisti alusta loppuun käsityönä klassisen korkealaatuisia jalkineita, joihin läntättiin logo kulloiseltakin tilaajalta, joka lopulta korjasi kunnian tehdystä työstä. Yhtiön toimijat kyllä tiesivät ketä olisi tullut kiittää, ja ajan myötä meininki päätettiin muuttaa.
Josephin pojanpoika Joseph Humphrey Cheaney, tuttavallisemmin ‘Dick’, johti yritystä vuodesta 1923 vuoteen 1978. Juuri hän ymmärsi, että Cheaneyn tulevaisuus oli oman brändin perustamisessa kotimaisia sekä ulkomaisia markkinoita varten. Vuonna 1964 Church’s-yhtiö osti Cheaneyn, ja juuri tällöin maailmanlaajuiset markkinat avautuivat toden teolla. Tänä päivänä Cheaney yksi johtavia Goodyear welt -rakenteella tehtyjen jalkineiden valmistajia, ja englantilaisen osaamisen kärkinimiä. Yhtiä tarjoaa myös mittatilauspalvelua, sekä täydellisen huoltopalvelun, jossa pahastikin kärsinyt kenkäpari saa täydellisen rempan myötä uuden elämän.
Mallistoja:
- Signature, joka tarjoaa yhtiön korkealaatuisinta osaamista sekä käsinkiillotuksen
- Avant garde, joka on moderni niin mallien kuin lestienkin suhteen
- Cheaney of England, joka tarjoaa klassisia ja ajattomia lestejä sekä malleja
- Essentials, joka edustaa yhtiön huokeinta linjaa
- Country collection, jonka tuotteet edustavat harvinaista ja kestävää veldtschoen-rakennetta
Category Laatuvalmistajat
Copyright © 2023 Ville Raivio
