Keikari.com

Tämän päivän lisäys kertoo teoksesta, joka oli suurin kirjallinen elämykseni miehen muistiin. Ei kuitenkaan tekstin tyylin tai humanismin vuoksi, vaan dokumenttina kadonneen ajan metsästäjälle. Gontran de Poncins oli kirjailijanimi, jota käytti Jean-Pierre Gontran de Montaigne, de Poncinsin varakreivi. Hän syntyi Feursin kunnassa perheen linnan mailla vuonna 1900, sai hienon yksityisen koulutuksen, astui sotapalvelukseen, toimi silkkipainon maajohtajana, opiskeli maalaamista vuosikausia ja loi taidetta, myös matkusteli kaukomailla. Sata vuotta sitten hupimatkailu ympäri maailman ei ollut arkipäiväistä, joten de Poncins kirjoitti kokemuksistaan myös matkateoksia. Kirjoista suosituin, Kabloona, myi miljoonia kappaleita. Muiden tuotosten ohella hän kirjoitti myös muistelmat isänsä elämästä.

Teoksen nimi on Du Temps de Papa (1955) ja käännös ilmestyi nimellä Father Sets the Pace. Isäpappa Bernard de Montaigne de Poncins (kirjan kansikuvassa) eli kadonneen ajan aristokraatin arkea. Päivät alkoivat toaletilla, jonka kahden tunnin aikana hän puhdistautui, pukeutui ja suki itsensä seurapiirien jellonan arvoiseen ilmeeseen. Tapa ja sen vaiheet olivat suorastaan uskonnollinen suoritus, oli Bernard sitten linnassaan maaseudulla tai klubillaan Pariisissa. Pojan mielestä isä loisti ja oli todella elossa vain Pariisissa, jossa hän vietti noin kolme kuuta vuodesta. Varakreivin pukeutumishuone oli täynnä räätälöityjä vaatteita sekä asusteita, ja toaletissaan häntä avusti palvelija. Toisin sanoen kirjailijan isä oli täysinpalvellut dandy, esteetikko ja minän kultille vihitty nautiskelija. Kirja on pullollaan mielikuvitusta kiihdyttäviä yksityiskohtia arjesta, jollaista ei länsimaissa juuri elä kuin Brittien kuningas Charles.

Aamurituaalin jälkeen isä läksi ratsastamaan, asioille, kyläilemään tai valvomaan rahvaan työtä. Kirjailijan tallentamien kommenttien perusteella isä vaikutti erityisherkältä, itsekkäältä ja pettyneenä julmalta. Hän oli myös suurenmoinen isäntä, joka ei säästänyt minkäänlaista vaivaa vieraittensa ilon ja hyvinvoinnin nimissä. Isällä oli suurenmoinen tyylitaju, nokkela huumorintaju, eikä hän säästänyt vaivoja laadun tavoittelussa. Hän myös ystävystyi tallimestarin kanssa ja suri katkerasti tämän lähtöä eläkkeelle. Poika ei elämänsä varrella onnistunut tavoittamaan tai ylittämään isän vaativia toiveita, ja heidän suhteensa jäi etäiseksi. Bernard syntyi monisatavuotiseen aatelissukuun, mutta ei rahaan. Tämä seikka täytyi oikaista, joten hän avioitui maalaiskreivitär Marie d’Orléansin kanssa. Liitto ei ollut järin onnellinen, sillä Marie oli körtillisen vaatimaton ja Bernard nautiskelija, mutta se oli käytännöllinen – ainakin isälle.

Gontran de Poncinsin teoksen avulla lukijalle avautuu maailma, jota ei enää ole. Sen mahdollistivat aatelin erioikeudet, jotka seuraava polvi sai omakseen vain syntymällä, ja heitä nöyrästi palvellut rahvas. Elämänmuoto oli läpeensä epäreilu ja tuhoutui Ensimmäistä maailmansotaa seuranneissa mullistuksissa. Erityisesti teollistumisen sekä demokratian läpimurrossa. Isäukko Bernard usein vitsaili pojalleen, ettei hän missään nimessä ollut joutilas mies – hänellähän oli kädet täynnä vapaata aikaa. Tuon ajan hän käytti itseensä ja mielitekoihinsa. Vain rotuhevosia isä vaikutti rakastaneen estoitta – kaikkien muiden tuli ansaita rakkaus. Kirjailijan kuvaukset sekä muistelot kauniin elämän arjesta hurmaavat.

Lopulta muistelmissa Toinen maailmansota tavoittaa Menneen Maailman: isäntäpari lähtee pakoon, valtaosa esineistä on pakko hylätä, linna vallataan sekä ryöstetään, ja sodan jälkeen jäljellä on vain elämänmuodon rippeitä. Palvelijoiden määrä kutistuu, irtokauluksia ei enää prässätä kiiltäviksi, vaatteet pysyvät likaisina. Bernardin ystävät kuolevat sairauksiin, sotaan tai vanhuuteen. Hän elää toisessa linnassaan köyhyydessä ja kaipaa entistä aikaa. Kaikenkärsivä vaimo säilyy miehen rinnalla ja entisellään: kreivitär on yhtä säästäväinen, harkitseva ja varovainen kuin ennen. Rahat ovat kuitenkin vähissä, sillä mies sai niiden käyttöoikeuden aviossa, ja käytti niitä liberaalin lailla. Kun isä matkaa Pariisiin, hänen käyttämänsä käsityöläiset ovat lopettaneet tai eivät enää huolla aiemmin valmistettuja esineitä. Aikanaan teetetyt tykötarpeet ovat muuttuneet erittäin kalliiksi, eläköityvien artesaanien tilalle ei tule nuoria taitajia. Komeat hevosvaunut korvataan meluisilla, savuisilla automobiileilla. Elämä on yhä nopeampaa ja kiihkeämpää.

Aikaan kiteytyy ero entisen ajan rikkaiden sekä 2020-luvun rikkaiden välillä. Sata vuotta sitten rikkaat olivat ylpeitä joutilaisuudestaan, joka erotti heidät täydellisesti muista, ja salli heille vapaan, nautinnollisen sekä yksilöllisen elämän. Tänä päivänä rikkaat kisaavat nuoruudesta hautaan saakka siinä, kuka ehtii käydä eniten kouluja, tehdä eniten töitä, ja kilpailla väkevimmin toisia vastaan. Entiseen verrattuna heidän elämänsä ei vaikuta vapaalta, yksilölliseltä tai nautinnolliselta. Tasapainoisin arki löytyy todennäköisesti menneisyyden ja nykyisen elämäntyylin välimailta. Kirjailijan kiehtovia havaintoja ovat kaikki ne keinot, joiden kautta aateli kilpaili keskenään, kuka oli tyylikkäin, kohteliain, paras viihdyttäjä, paras viinintuntija, hevosmies tai paras etiketin tuntija. Muodon ja tyylin taju erottivat moukan mahtajasta. 2000-luvun eliitti vaikuttaa kilpailevan vain siinä, kenellä on eniten rahaa tai esineitä tai valtaa.

Luonnollisesti teosta ei ole käännetty suomeksi, mutta vanhoja hajakappaleita voi löytää englanniksi tai ranskaksi. Päähenkilön kautta lukija saa heijastumia aristokratian hyveistä sekä paheista, jotka eivät voineet kestää. Kirjan keskiössä on omintakeinen dandy, täysin erilainen länsimaisen kulttuurin muoto, ja aika, jota ei voi tavoittaa jälleen.