RSS Feed

Aran-neule

0

January 12, 2014 by Ville Raivio

Aran-neule (eng. Aran jumper, fisherman’s jumper) on vapaa-ajan malli, joka erottuu kookkaan ja koristeellisen kudontansa ansiosta. Useimmin tarjolla oleva malli on kermanvärinen, paksuhko ja sen miehustasta löytyy kookas kuviointi. Nimensä neule on saanut lähellä Irlannin länsirannikkoa löytyvistä Aran-saarista, jossa malli syntyi vuonna 1891. Tällöin paikallishallinto perusti The Congested Districts Board -nimisen sosiaalilautakunnan, joka huolehti työttömien ja ruoattomien murheista. Lautakunta kannusti kalastajaperheitä valmistamaan neuleita myyntiin, ja opetti heille kuvioiden kutomista sekä tehokkaampia kalastustapoja. Ennen tätä paikalliset suosivat neuleissaan paikallista tummaa, öljyistä villaa helpon hoidon ja lämmön vuoksi. Lautakunta suositteli pehmeämpää, värjäämätöntä villaa myyntituotteisiin.

Ensimmäiset Aranit kudottiin paikallisesta viimeistelemättömästä villasta, jonka tuhti kerros lanoliinia eli villarasvaa takasi paitsi jännän tuoksun myös erinomaisen vedenpitävyyden. Paksummat langat sallivat kutojien viimeistellä neuleensa nopeammin, ja toi myös kuviot paremmin esille. Lautakunnan ja ahkerien naisten yhteistyö oli menestys. Kenneth McNally on jakanut seuraavan historiankirjassaan Achill: “Opetusta monenlaisessa neulonnassa annettiin Keelissä, ja yhtenä vuonna (maaliskuuhun 31. mennessä, 1914) ansiot yhdestä lähteestä ylittivät 510£. Samaan aikaan pitsinneulonta tuotti 102£ Achill Soundissa ja 34£ Keelissä.” Sata vuotta sitten viisisataa puntaa tarjosi huomattavasti enemmän kuin tänä päivänä. Aran-neuleen koristekuvioissa on symbolismia: hunajakennot kuvaavat uutteria ampiaisia, ankkurit turvaa vellovilla vesillä, timantit muistuttavat rikkauksista veden alla, korit taas kaloja pullistelevista koreista. Nämä koristeet neulotaan pystysuunnassa neuleen etu- ja takapuolelle, joskus myös hihoihin. Miehustan kuvio on yleensä kaula-aukon levyinen, kun muissa kohdin kuviot ovat kapeampia.

Myynnin sijasta kalastajien käyttöön neulotuissa neuleissa oli omistajan nimikirjaimet helmassa, jotta merellä kadonneet voitiin myöhemmin tunnistaa. Romanttisempaa on tietysti ajatella, että vanha myyntitarina pitäisi paikkansa: kuinka jokaisen kutojan omaleimainen kädenjälki näkyi kuvioissa ja niiden ansiosta rannalle huuhtoutunut kalmo voitiin tunnistaa. On myös kaunista harhaa uskoa toista tarinaa, jonka mukaan kalastajat pitivät päänsä kylmänä ja jatkoivat työtään, vaikka neuleet kastuivat, sillä perinteiset Aran-neuleet ovat jäykkiä ja paksuja, epäsopivia verkkojen käsittelyyn. Miltei saumattomat ja paremmin joustavat Guernsey-neuleet olivat paljon kätevämpiä ja suosittuja ammatikseen kalastavien parissa.

Anglo-irlantilainen näytelmäkirjailija John Millington Synge asui ajoittain Aranin saarilla vuosien 1898 – 1902 välillä. Hänen muistiinpanonsa julkaistiin kirjassa The Aran Islands vuonna 1907, ja teos tietää kertoa kalastajien neuleista seuraavaa: “In Aranmor many of the younger men have adopted the usual fisherman’s jersey, but I have only seen one on this island.” Synge viittasi Guernsey-neuleisiin, jotka eroavat Aran-neuleista tasaisen rakenteensa vuoksi: jälkimmäiset neulotaan palasina, jotka liitetään lopuksi yhteen, kun taas edelliset luodaan putkimaisista palasista. Siispä Araneissa on paksuja saumoja, jotka eivät takaa kovin mukavaa työvaatetta, sillä joustoa on vähemmän ja saumat voivat revetä rasituksessa. Aran-neuleet eivät todennäköisesti olleet kalastajien käytössä, vaikka moni lähde näin väittää.

Paitsi Brittein saarilla, Aranin neuleet olivat menestys myös kaukaisessa Amerikassa. Suuret myyntitulos auttoivat saarelaisia nälän ja työttömyyden aikoina suuresti. Satoja naisia koulutettiin kutomaan Aran-neuleita ennen kuin koneet astuivat näyttämölle vastaamaan kysyntään. Tänä päivänä Aran on yhä yksi tuhti, mukava, lämmin ja ykstyiskohtainen vapaa-ajan neule, jonka suurin osa vaatevalmistajista tarjoaa muodossa tai toisessa. Viimeistelemättömästä villasta luodut kappaleet ovat harvinaisia, sillä lanoliinin vahva tuoksu ei kaikkiin neniin vetoa. Myös käsin neulotut tai Aranin saarilla valmistetut mallit ovat hintavia. Valtaosa kauppojen esimerkeistä on villan sekä nailonin sekoituksia, jotka hiostavat ikävästi. Silti Aran on aika lailla ulkopuolinen: alkuperäinen kerman väri on epäkäytännöllinen metsästyksessä, kalastamisessa, puutarhan hoidossa ja näin edelleen, kun taas paksu neulos on turhan kuuma sisätiloissa. Siispä Aranit toimivat todennäköisesti parhaiten kevyempinä ja tummemmissa väreissä seuraavan sadan vuoden ajan.

Kuva: © Inis Meáin


William Butler Yeats

0

January 9, 2014 by Ville Raivio

Had I the heavens’ embroidered cloths,
Enwrought with golden and silver light,
The blue and the dim and the dark cloths
Of night and light and the half-light,
I would spread the cloths under your feet:
But I, being poor, have only my dreams;
I have spread my dreams under your feet;
Tread softly because you tread on my dreams.

~ He Wishes for the Cloths of Heaven, 1899.


Glen Urquhart Plaid

0

January 9, 2014 by Ville Raivio

Glen-ruudukko (eng. Glen Urquhart check) on vaatekankaissa yleinen koristekuvio. Nimensä se on saanut skotlantilaisesta Glenurquhartin laaksosta, jossa kuvio syntyi 1800-luvulla, kun kreivitär Seafield vaatetutti sillä riistanhoitajansa. Random Housen sanakirja kertoo termin alkuperäksi vuosien 1925-1930 välisen ajan, joten kuvio on kaiketi alkujaan tunnettu toisella nimellä. Glen-ruudukko oli alun perin vaatekangas, mutta tuttua Gleniä näkee tänä päivänä myös solmioissa, taskuliinoissa, sukissa, kaulaliinoissa, kauluspaidoissa ja näin edelleen. Käyttökohteet ovat laajat, kuvio on myös hyvin sopiva pukukäyttöön. The “Mercury” Dictionary of Textile Terms kertoo Glen-kuviosta seuraavaa: “Villakangas tai kampalankainen kangas, 2×2 tvilli- tai mattakudos. Sekä loimi- että kudelanka ovat värilliset, loimikuvio on samanlainen kuin kudekuvio. Termi tarkoittaa kuva-aihetta ennemmin kuin tyyppiä, ja lukuisat versiot ovat yleisiä sekä kampalankavilloissa että villakankaissa.”

Siispä glen-ruudukko on neliön muotoinen, yleinen villaisten kankaiden kuva-aihe, ja glen-kuvioidun kankaan molemmat puolet ovat identtiset. Kuvio koostuu pienistä ja suurista ruudukoista, joiden yllä kulkee usein värikäs päällisruudukko. Useimmiten kaksi tummaa ja kaksi vaaleaa raitaa vuorottelevat neljän tumman ja neljän vaalean raidan välissä, sekä sivu- että pystysuunnassa. Muodostuva kuvio koostuu epäsäännöllisistä ruudukoista. Esimerkiksi Prince of Wales Plaid on Glen-ruudukon vaaleanharmaa muoto, jossa päällisruudukko on vaaleansininen. Tämä kangas sai suuren suosion, kun Windsorin herttua pukeutui siitä valmistettuihin pukuihin vielä Walesin prinssinä toimiessaan.

Vaatekankaissa kookas Glen-ruudukko on levottomampi kuin pienikokoinen, joten pukujen kohdalla pienemmät kuviot ovat silmälle levollisempia. Kaikkein hienoimmista tilaisuuksista vanha kunnon Glen on silti paras jättää ulkopuolelle. Esimerkiksi Time-lehden kesäkuun numero vuodelta 1982 sisälsi kolumnin otsikolla Live Men Do Wear Plaid, jossa Hugh Sidey käsitteli Ronald Reaganin nostattamaa pientä pahennusta. Presidentin Euroopan-kiertueelleen valitsema sini-harmaa Glen-ruutuinen puku nostatti kulmia turhan vallattomalla ilmeellään Atlantin molemmin puolin. Erityisesti kameramiehet valittivat kuvion pistävän silmiin pahasti.


Perusteesit

2

January 8, 2014 by Ville Raivio

Kun joulun hankinnat ovat alta pois ja pyhäpäivien tuoma lekottelu sekä perinteinen joulunärästys läsnä, on aikaa myös mietteille. Kulunut vuosi on poikinut noin viisikymmentä kolumnia klassisen miesten tyylin saloista: kankaista, yksityiskohdista, malleista, leikkauksista ja historiasta. Niiden tavoitteena on lisätä lukijan tietämystä vaatteista, jotka muista tykötarpeista poiketen kulkevat omistajan mukana kaikkialle. Kun taulu, sohva, töllö ja matto takaavat kodin ilmapiirin, vaatteet takaavat mukavan ja näyttävän suojan säältä. Jos tuleva uusivuosi tuo mukanaan lupauksen myös uudesta vaatekaapista, muutama hyvin oivallettu perusteesi auttaa kummasti kokoelman eheyttämisessä.

Paita, housut, takki ja muut voivat olla hiukan suuret tai kireät olon tästä kärsimättä, mutta jalkineet eivät: laatukengällä on suora, tuntuva vaikutus terveyteen.

Kiinnostavat sukat ovat huokein tapa muokata asun ilmettä: kuvioinnin suhteen vain oma mielikuvitus on rajana.

Alushousut ovat päivän tärkein valinta: jos nivustossa kiristää tai ahdistaa, aamu alkaa A:n sijaan harmilla.

Lantion sijaan vyötärölle leikatut housut pidentävät miestä, pysyvät ylhäällä varmemmin ja pitävät myös paidan aisoissa.

Kaulus on kauluspaidan tärkein muuttuja, jonka koon on hyvä seurata kantajansa pään muotoa: pienempää kapealle, leveämpää leveälle.

Pikkutakki ilmaisee maailmalle kantajansa olevan tosissaan: se myös piilottaa kehon heikkoudet ja korostaa sen vahvuuksia.

Taskuliina kertoo kantajansa silmästä yksityiskohdille.

Solmio on merkki hyvinvoinnista: voimme kantaa kaulalla kauniita silkkejä ilman pelkoa niiden likaantumisesta tai katoamisesta kaikkien kilpailussa kaikkia vastaan.

Vaatteet ovat viime kädessä muotoiltua kangasta: kun tuntee kankaat, tietää myös mitä odottaa.

Taiten pukeutuminen on tilaisuuden ja toisten huomioimista, jolla on itseisarvo.

Kaunis elämä on tosi, hyvin perusteltu uskomus.


Kalvosinnappien lyhyt historia

0

December 29, 2013 by Ville Raivio

Alussa oli paita. Sen asu muuttui aikojen mukaan siitä lähtien, kun miehet ottivat paidat omakseen noin vuoden 3000 eaa. paikkeilla – tai näin on tarinan laita Elizabeth Wayland Barberin teoksessa Women’s Work. The first 20,000 Years. Työväki käytti paitoja osana työasuaan, joutilas herrasväki varasi paitansa alusvaatteeksi. Kankaat, yksityiskohdat ja kaulukset kuvaavat aikaansa, mutta tämän lyhyen historian kohde sijaitsee kalvosimissa. Pienet, koristeelliset kalvosinten rypytykset ilmestyivät varhaisiin kauluspaitoihin 1500-luvulla, mutta tällöin kalvosimen puoliskoja pidettiin paikoillaan pienten reikien läpi pujotetuilla langoilla tai nauhoilla. Kuten aina, hovi valitsi sävelmän jota kansa seurasi. Aurinkoinen Ludvig XIV ahnehti kokoelmiinsa koruja sekä hienoja tykötarpeita, mutta käytti vain nauhoja ranteissaan. Kuninkaan valtakauden loppupuolella muutama muodikas mies otti tavakseen sitoa kalvosinten rypytykset ketjuin liitetyillä napeilla, jotka tunnettiin nimellä boutons de manchette. Pienet napit muuttuivat hoviväen kesken nopeasti suureksi kulutuksen juhlaksi ja statuksen julistajiksi, jotka takasivat varman elannon korusepille sekä miniatyyrimaalareille. Myös kalvosimet muuttuivat, jotta uuden muodin ja nappien esittely olisi kätevämpää. Kun aateli koreili korukivin, muiden kalvosinnappi oli useimmiten jäljitelmä.

A_short_history_of_cuff_links_at_Keikari_dot_com

Viktoriaaninen aikakausi oli tärkin läpäisemä. Keitetyllä tärkillä vahvistetut jäykistelykaulukset ja -kalvosimet olivat herrasmiehen merkki ympäri Euroopan, Amerikan ja siirtomaiden. Nappien sijasta ovaalin muotoinen kalvosimen koriste oli tarpeen, sillä vanhat mallit eivät hevin läpäisseet kovia kalvosimia. 1840-luvulla pidemmät ja taitettavat ranskalaiset kalvosimet saapuivat, ennen niitä kalvosinta ei taitettu. Irtokaulukset ja -kalvosimet auttoivat köyhempää ammattiväkeä siistin ilmeen säilyttämisessä, sillä koko paidan pesemisen sijaan pelkkä uusi irtopala kaulassa tai ranteessa toi vaikutelman uudesta paidasta. Maanviljelijän paita oli karu ja kestävä, eikä napeilla komeillut. Tänä aikana kalvosinnapin kuvio ilmaisi kantajan makua, vaurautta, koulutaustaa, vaakunaa, klubia tai rykmenttiä. Suuren valinnanvaran voittokulkua tasasi teollinen uudistus: 1800-luvulla halpoja raaka-aineita pinnoitettiin hienoilla. Elektrolyysin ansiosta komea nappi oli myös säästeliään saatavilla. Amerikassa George Krementz patentoi koneen, joka valmisti muotoon valettuja kalvosinnappeja samalla tavoin kuin hylsyjä aiemmin. Valtaosa yrityksistä tilasi nappeja joko mainoskappaleiksi tai lahjakäyttöön. Myös kankaiset kalvosinnapit on hyvä mainita: nämä huokeat ja värikkäät koristeet syntyivät vuonna 1904, kun Ranskan oma Charvet valmisti ensimmäiset näyteikkunoiden paitoihinsa.

A_short_history_of_cuff_links_at_Keikari_dot_com2

Nepparimalliset kalvosinnapit olivat raivoisan suosittuja vuosien 1910-1930 aikana, jolloin moni mies kadotti omansa, kun neppari aukesi kaupungin yössä rymytessä. Windsorin herttua, joka aina muistetaan suuressa maailmassa mainita tyyli-ikoniksi, on yksi syypää kalvosinnappien katoamiseen katukuvasta. Hän piti mukavuudesta ja pehmeydestä, josta tärkki ja turha sählääminen ovat aina kaukana. Herttuan pehmeämmät kaulukset sekä nappikalvosimet olivat merkki ajasta, ja muotilehdistö seurasi tarkoin ikonin ranteita. Kalvosinnappien myynti laski ja taitettavista ranskalaisista kalvosimista tuli edustavampi malli. 1950-luvulla oli silti pieni nappibuumi, kun jalustimen mallinen kalvosinnappi sai suosiota. Kun räätälöidyt vaatteet korvattiin farkuilla sekä urheiluvaatteilla, jotka mahtuvat kaikille eivätkä pue ketään, kalvosinnapit menettivät suosionsa lopullisesti. Niiden kanssa kun on turhaa vaivaa, näpräämistä ja veivausta. Vaikka 1980-luku oli tyylin suhteen pelkkä virhe, tuo yletön aika toi silti mukanaan uuden kiinnostuksen koristeellisiin ranteen nappeihin. Tämän ansiosta vuosikymmenelle voi antaa paljon anteeksi. Miehet, jotka nauttivat kauniista tykötarpeista, hienoista tilaisuuksista ja pienestä vaivannäöstä, käyttävät yhä kalvosinnappeja ranteissaan. Pienine ketjuineen ne toimivat linkkinä kauniimpiin aikoihin satojen vuosien päähän.

Kuvat: Kent Wang


Irtovuori

0

December 26, 2013 by Ville Raivio

Irtovuori (eng. detachable lining) on kokemus. Ennen modernin lämmöneristyksen, keskuslämmityksen ja jokamiehenautoilun aikakautta irtovuori oli yksi kätevimpiä päällystakin ominaisuuksia. Tämä useimmiten flanellipuuvillasta, turkiksesta, villasta tai vanutoppauksesta valmistettu yksityiskohta toimii juuri nimensä mukaisesti: se hoitaa vuorin virkaa. Varustus kiinnitetään neppareilla, napeilla tai vetoketjuilla päällystakin sisäpuolelle. Vuori poistamalla takki kevenee sopivasti kevääseen ja kesään, sen lisäämällä lämpöä saa tuntuvasti nostettua syksyyn ja talveen. Paperilla idea voi vaikuttaa turhalta kikkailulta, mutta ratkaisua osaakin arvostaa vasta sen kerran koettuaan. Lämpö se on, joka lämmittää. Irtovuori on yksi eristävä ja suojaava kerros lisää, mutta paksumpanakaan se ei vaikuta päällystakin siluettiin suuresti. Jos flanelli osoittautuu turhan kevyeksi, topattu vuori on selvästi lämpimämpi valinta.

Tänä päivänä irtovuori on miltei kadonnut valmisvaatteista, sillä yksityiskohtaa ei joko tiedetä pyytää tai sitten sen lisääminen vain hidastaisi valmistusta ja nostaisi loppuhintaa. Epäkohta on suurimmillaan erityisesti seitinohuiden, kylmien villakankaiden kohdalla, joita 2000-luvun vaateteollisuus suosii. Ongelma ei kuitenkaan ole pysyvä. Mihin tahansa sopivan tilavaan takkiinsa voi joko ommella tai ompeluttaa irtovuorin, joka takaa kehoa ja mieltä lämmittävän olon myös suomalaisessa versiossa talvesta. Yksityiskohta sopii mihin tahansa päällysvaatteeseen aina farkkutakista lähtien, mutta harva tietää siitä. Jo vihin saaneet osaavat kuitenkin arvostaa irtovuorta, joka nostaa jokaisen suosijansa mielialaa. Salassa, mutta varmasti.


Velttikenkä

8

December 22, 2013 by Ville Raivio

Velttikenkä (eng. veldtschoen, stitch-down shoe) on jalkinetyypistä käytetty nimike, joka viittaa niiden valmistustapaan. Tavallisissa reunoskengissä päällinen käännetään lestille venyttämisen jälkeen sisäänpäin ja lestin alle, mutta velttikengissä päällisnahka on venytetty sivulle ja tämän jälkeen ommeltu reunoksen päälle. Kansainvälisen nimensä malli on saanut buurien sanasta veldtschoen, joka kääntyy sanantarkasti maastokengäksi, mutta tällöin katoaa alkuperäinen viittaus etelä-afrikkalaiseen ruohoaroon, veldtiin.

Romantiikan säilyttämiseksi on siis mukavampi puhua velttikengästä. Maahan 1600-luvulta alkaen muuttaneet Hollannin-siirtolaiset suosivat tätä rakennetta, joka suojaa tehokkaasti jalkineen sisäosia kosteudelta ja lialta. Buurit eivät kuitenkaan keksineet velttikenkää, sillä sivulle käännettyjä päällisiä on museoiden kokoelmissa aina 1400-luvulta alkaen. Kun reunoskengissä rapa ja vesi pääsevät reunoksen kohdalta jalkineen alle, velttikengissä sivulle venytetty päällisnahka estää tämän.

Valtaosa velttikengistä on vapaa-ajan saappaita tai tuhteja kenkiä mallin alkuperän mukaisesti. Lisäsuojaa niissä tarjoaa myös bellows tongue eli paljeiltti, josta kuva alla. Tämä apuri taittuu nauhoituksen alle ja estää likaa pääsemästä sukkaan asti. Velttikengissä usein käytetty materiaali on zug-nahka, martioitu ja ruskea nahkatyyppi. Myös vahalla käsiteltyjä päällisnahkoja käytetään joissakin pareissa. Tänä päivänä velttikenkiä valmistetaan erityisesti Iso-Britanniassa ja saksankielisessä Euroopassa, jossa vahvoja sekä kestäviä jalkineita arvostetaan.

Aikoinaan brittiläinen Lotus nousi maineeseen erityisesti velttikenkiensä ansiosta, ja esimerkkejä tehtaan malleista on talletettu museoihin asti. Pullean muotokielen vuoksi velttikenkä tai -saapas on hyvä pitää vain vapaa-ajan käytössä paksujen kankaiden kera. Tällöin vanhat tutut denim, vakosametti ja molski ovat jälleen valmiina palvelukseen. Talvikenkien saralla velttikenkä on koko lailla tehokkain valinta, joka vain tehostuu muutaman lankkikerroksen jälkeen.

Esimerkkinä velttikengästä zug-nahkainen Alfred Sargentin vanha malli Coldstream, joka ei enää ole tuotannossa.


Paddock-leikkaus

2

December 15, 2013 by Ville Raivio

Paddock (eng. Paddock cut) on hyvin harvinainen leikkaus, jossa pikkutakin miehusta suljetaan kahdella napilla. Vanhan tavan mukaisesti yksinappisen pikkutakin voi joko napittaa tai jättää auki, mutta kaksinappisessa vain ylempi suljetaan, kun taas kolminappisessa kaksi ylintä voi sulkea, vaikka pelkkä keskimmäinen näyttää mukavammalta. Paddock sekoittaa pakkaa, sillä tämän mallin miehustassa on kaksi nappia hieman tavallista korkeammalla, ja molemmat on leikattu kiinnitettäväksi. Vanhin löytämäni päivätty kuva Paddockista on vuodelta 1925, ja kuvaa nuorta Windsorin herttuaa.

Leikkaus on kaiketi syntynyt 1900-luvun alkupuolella. Myös amerikkalaiset mainoskuvittajat, kuten L. Fellows, ovat tallentaneet Paddock-takkeja, jonka tunnetuimpiin suosijoihin kuuluvat mainittu Windsorin herttua, pääministeri Anthony Eden sekä aina ajankohtainen John F. Kennedy. Nimekkäistä ja tunnetuista esimerkeistä huolimatta erikoinen Paddock ei ole koskaan saanut suurta suosiota. Nimensä malli on todennäköisesti saanut laukkaratojen tarkastuspisteen, Paddockin, mukaan.

Paddock-leikkaus on aina yksirivinen ja valtaosa näkemistäni takkimalleista on lovikauluksilla. Poikkeuksen muodostaa asustaan tarkka Eden, jonka takissa on lyhyt pystykaulus. Malli on leikattu siten, että molemmat napit voi sulkea siluetin kärsimättä. Windsorin herttua otti tässäkin lajissa vapauksia, napitellen omia Paddock-takkejaan mielialan mukaan. Napeista alempi sijoitetaan lähelle vyötäröä, ylempi tuuman tai pari korkeammalle. Mallista on suurin hyöty lyhyelle miehelle, sillä korotetut napit ja niiden mukana korotettu vyötärölinja luovat illuusion pidemmästä torsosta.

Anthony Eden ja pystykaulus-Paddock

Kennedyn veljekset John F.:n varjossa

Kauempaa silmäiltynä Paddock on kuin mikä tahansa takki, lähempänä poikkeava ilme tarkentuu. Leikkausta on käytetty 1900-luvun alkupuolella sekä irtotakeissa että puvuissa, mutta tänä päivänä en tiedä kertoa yhtäkään vaatevalmistajaa, joka tarjoaisi Paddock-leikkausta. Siispä jotakin omaleimaista ja mallin kaltaista etsivä joutuu turvautumaan räätälin apuun.

Windsorin herttua ja mopsiasuste

Paikkataskujen, Paddockin ja vakosametin hurmaa


Grenadiinisolmio

3

December 8, 2013 by Ville Raivio

Grenadiini (eng. grenadine) on materiaali, joka erottuu muista monimutkaisen kudoksensa ansiosta. Kudoksen tarkempi kuvaus menisi turhan tekniseksi, joten on kätevämpi vain todeta, että kankaan langat kierretään toisiinsa erikoisesti nimetyllä lintuniisisidoksella, jossa kaksi loimilankaa kiinnittyy kudelankoihin. Modernit kutomakoneet ovat tähän tarkoitukseen turhan nopeita, joten grenadiini valmistetaan reikäkortein toimivilla vanhoilla jacquardikoneilla. Tuloksena on kangasta, jonka pinta on huokoista mutta vahvaa ja sopivan hohtavaa. Pienempi lankaluku taas takaa vahvuuden. Grenadiinia käytetään miesten vaatteissa solmioihin, joihin yleensä lisätään vuorimateriaali huokoisen ja läpinäkyvän pinnan vuoksi. Materiaali on syntynyt 1700-luvulla, jolloin sitä käytettiin eninnä naisten silkkihuiveihin ja kolttuihin, myöhemmin myös näyttäviin verhoihin.

Hienoimmat grenadiinin valmistajat ovat italialaiset Fermo Fossati ja Seteria Bianchi, joten erilaiset grenadiinikudokset tunnetaan italiankielisillä nimikkeillä. Garza fina on hienokuvioista, garza grossa taas suurta, prometeo muistuttaa hunajakennoja, garza piccola on pienen pientä. Kaikki nämä kudokset ovat monimutkaisimpia kankaissa käytetyistä, joten ne valmistetaan hitaammin ja tarkemmin. Tämän vuoksi grenadiinisolmiot ovat yleensä hintavampia kuin tavanomaiset painetut tai kudotut verrokit. Planeetan tunnetuin grenadiinimies on itse James Bond, jonka kirjallinen hahmo käytti mustia grenadiinejä miltei kaikkien asujen kanssa, kun taas valkokankaan versio suosi tummansinistä joissakin ensimmäisistä filmeistä ja mustaa vain hautajaiskohtauksissa.

Mr Bond oli oikeilla jäljillä. Grenadiini on pieni ihme: kirkuvien neonvärien tai migreenin nostattavien kuvioiden sijaan vanha kunnon grenadiini luottaa tekstuuriin – ja näiden joukossa se on omanlaisensa. Kauempaa sileä, tavanomainen kaulan koriste, mutta erikoinen ja eläväinen verkko lähempää katsottuna. Se on ilman muuta erikoisin kudottu solmiomalli; edustavampi pienissä kuoseissa, rennompi suurissa, ja säilyttää solmun varmemmin kuin muut. Jokainen päivä on parempi grenadiinin kera.


Peccary-käsineet

0

December 1, 2013 by Ville Raivio

Pekari (eng. peccary) on villisian kaltainen nisäkäs, joka elelee Etelä- ja Väli-Amerikassa. Olento on kiinnostava erikoisen nahkansa ansiosta, jota käytetään enimmäkseen jalkineiden ja käsineiden valmistuksessa. Pekarin nahka erottuu muista verrokeista pienissä rykelmissä kasvavien karvatuppiensa vuoksi. Nisäkäs elää villinä sademetsissä, joissa nahka kerää naarmuja sekä muita merkkejä elämästä, ja paikalliset asukkaat saavat niistä ravintoa sekä vuotia. Valtaosa pekarinnahkasta parkitaan kromilla, jonka ansiosta materiaalin voi pestä. Valmiit vuodat luokitellaan virheettömyyden mukaan: vähemmän naarmuja tai kuhmuja keränneet kappaleet ovat arvokkaampia. Laillisten nahkojen kauppaa ohjaavat CITES-säädökset, jotka asettavat kiintiön vuosittaiselle pekarin pyynnille. Kysyntä on suurta, mutta tarjonta rajattu – tämän vuoksi pekari-käsineet ovat kalliita kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Vaikka pekarin pinta on rakeista, erittäin pehmeää ja sametin kaltaista, nahka on myös hyvin kestävää ja patinoituu kauniisti. Pekari on vähähuokoista, joten se pitää kädet lämpimämpinä kuin lehmännappaiset verrokit. Villavuorin avulla eristys tehostuu kummasti. Tätä nahkaa on hankala ommella ja käsittely vaatii taitoa, jotta arvokasta materiaalia ei kuluisi hukkaan. Atlantin takana nahkaa on käsitelty vuosisatoja, Eurooppaan pekari-käsineet ilmestyivät 1800-luvun lopulla. Tänä päivänä niitä valmistetaan Euroopassa enimmäkseen Italiassa, Unkarissa ja Englannissa. Suomen onneksi meillä on yhä alansa osaava Sauson perhe, joka valmistaa pekari-käsineitä suuressa mittakaavassa Unkarin puolella ja Liisa Sauso omassa vertaassaan Hämeenlinnassa. Jokainen talvi on hitusen mukavampi, kun ranteessa on pekaria.


Shell cordovan

2

November 24, 2013 by Ville Raivio

Shell cordovan, ystävien kesken vain cordovan, on jalkineissa ja asusteissa käytetty nahkamateriaali. Se saadaan hevosen takaneljänneksestä, joka on vuodan paksuin kohta. Hevosia ei kasvateta vain nahkan vuoksi, joten cordovan on kasvattajien sivutuote. Materiaalista voi puhua nahkana, mutta tarkemmin katsottuna kyseessä on lihaskalvo, joka sijaitsee nahkan alla. Hevosennahka taas on nahkatakeissa käytetty materiaali. Nimensä shell cordovan on saanut espanjalaisesta Córdoban kaupungista, jonne maurit toivat kalifaatin vallan aikana nahkataitonsa ja valmistuskeinon. Yhdestä hevosen vuodasta saadaan shell cordovania vain kahta tai kolmea kenkäparia varten ja sen parkitseminen kestää kuukausia. Valmiit kappaleet hinnoitellaan värin sekä koon mukaan, jolloin erikoisvärit ja suuret koot ovat hintavampia. Parkinnan jälkeen materiaali jälkikäsitellään, värjätään ja viimeistellään. Työlään käsittelyn vuoksi cordovan on yksi kalleimmista kenkämateriaaleista, mutta sillä on myös erikoisia ominaisuuksia joita arvostetaan.

Värisävyjä: musta, #6, #8, #8, Cigar, Cigar

Shell cordovan on yksi kestävimmistä kenkämateriaaleista. Lihaskalvo on paksu ja hyvin tiheä, joten se eristää tehokkaasti ja pitää jalat lämpiminä myös kovassa pakkasessa. Työlään parkinnan aikana vuotia ruokitaan vahoilla ja öljyillä, joten lopputuote hylkii kosteutta erinomaisesti. Samat aineet myös estävät materiaalia kuivumasta, eikä cordovan-jalkineita tarvitse suojata erillisellä kenkälankilla tai kosteuttaa kenkävoiteella. Hoitaa voi, mutta nahka ei sitä erityisesti tarvitse. Viimeisenä shell cordovan kiiltää eri tavalla kuin lankatut naudannahkat. Jälkimmäiseen saa peilin kaltaisen kirkkaan kiillon lankin ja vaivan avulla, edellisessä on ikään kuin sisäinen hehku. Se on vähemmän kirkas ja öljyinen. Tämä on tietysti helppo tekstissä todeta, mutta vain omin käsin kokeilemalla ja omin silmin näkemällä cordovanin salat selviävät.

Valmiita cordovan-kappaleita

Ulkonäöltä cordovan-jalkineet erottuvat muista nahkoista mattapintansa ansiosta. Vasta hankaus saa öljyt liikkeelle, jolloin omaleimainen kiilto herää eloon. Toisin kuin muut jalkinemateriaalit, cordovan vaalenee taipumiskohdissa ja tummuu muualta. Päällisen ei muodostu ryppyjä kuten naudannahkaan, vaan cordovan taittuu kuin haitari. Sen pinnalle voi myös ilmestyä valkoista tahnaa, joka on seuraus parkinnasta ja vuodan luontaisista vahoista. Tämä ei ole merkki kelvottomasta nahkasta ja ongelmasta pääsee eroon harjalla. Vaikka materiaali hylkii kosteutta erinomaisesti, joissakin vuodissa vesi nostattaa pinnalle pieniä laikkuja. Ne katoavat yleensä harjauksella tai puunauksella.

Sisäistä hohtoa ja värin kaunista epätasaisuutta

Väriltään cordovan on luontaisesti vaaleaa, mutta värjäämällä materiaalista saadaan enemmän irti. Yleisimmät sävyt ovat musta ja munakoison kaltainen hyvin tummanpunainen, sillä näillä väreillä kalvon pinnalla olevat naarmut ja suonet saadaan piiloon. Jotta nimike olisi vielä epäselvempi, cordovan tarkoittaa myös hyvin tummanpunaista värisävyä. Vain muutama vuota sadasta on niin virheetön, että värjäys kaikkein vaaleimmissa sävyissä onnistuu. Siispä vaaleanruskea shell cordovan on harvinaista, kalliimpaa ja haluttua. Cordovan soveltuu sekä puku- että vapaa-ajan jalkineiden materiaaliksi, mutta vaatii paksuutensa vuoksi tavallista enemmän aikaa mukautuakseen omistajan jalkaan. Se ei myöskään veny käytössä, joten istuvuuden pitää olla kerralla passeli.

Harvinaisin vaaleanruskea värisävy, Whiskey

Vaikka cordovan on kestävyydeltään ja ominaisuuksiltaan uniikki, se myös jakaa mielipiteitä vaateharrastajien keskuudessa. Toiset pitävät nahkaa liian öljyisenä, jäykkänä, kuumana tai kurttuisena. Myöskään ratsastajat eivät usein lämpene hevosennahkalle, vaan hiiltyvät. Fanien joukossa shell cordovanin sisäinen hohto, kestävyys, haitaritaitos, vahvuus ja värin muutos vuosien kuluessa nostattavat elämyksiä. Materiaali on Amerikassa suositumpi kuin Euroopassa, valmistajista omassa sarjassaan on Horween, joka valmistaa valtaosan maineikkaiden kenkätehtaiden cordovanista. Suurista tuotantomääristä tuskin voi puhua – jokamiehen nahkaksi shell on liian kallis, sillä yksi viimeistelty vuota maksaa kenkätehtaalle lähemmäs sata dollaria. Cordovan-jalkineet taas kustantavat noin 500 euroa uusina. Haasteelta välttyy kätevästi etsimällä eBaystä joko vähän käytetyn tai myymättä jääneen vaikeakokoisen parin, jolloin hinta putoaa selvästi. Suomen ilmastossa hevonen on yhä ylittämätön.

Aldenin plaintoe derby -malli kurttujen kera

Yllä legendaarisen Horweenin shell cordovanin valmistusprosessi.


Loden-takki

0

November 17, 2013 by Ville Raivio

Loden-takki (eng. Loden coat) on samannimisestä kankaasta valmistettu vapaa-ajan päällystakki. Koska yhtä on vaikea ymmärtää ilman toista, ensin on hyvä tarttua kankaaseen. Loden on 1000-luvulla syntynyt vahva, tiuhasti kudottu karstalankainen villakangas, joka valmistetaan vuoristolampaiden öljyisestä villasta. Joskus mukaan kudotaan kamelinkarvaa tai kashmiria lisälämmön vuoksi. Kangas on kudonnan jälkeen kutistettu vedellä noin kolmasosaan alkuperäisestä koostaan, jonka jälkeen pinta harjataan ja leikataan niin monta kertaa, joskus jopa kymmeniä, kuin sopivien ominaisuuksien saavuttaminen vaatii. Alkuperäiseksi kangasta voi kutsua, jos se valmistetaan Saksassa tai Itävallassa. Nimensä se on saanut vanhasta Yläsaksan kielen termistä loda, joka tarkoitti aikoinaan karkeaa villakangasta. 1000-luvulta on säilynyt kirkon dokumentteja, joissa Loden-kangasta käytettiin myös maksuvälineenä.

Käsittelynsä ansiosta Loden hylkii luontaisesti vettä sekä tuulta ja lämmittää kehoa tehokkaammin kuin tavanomainen villakangas. Kutojista Mössmer Tuchfabrik AG ja Oberrauch Zitt ovat tunnetuimpia. Materiaalin pinta on karhea kuten tweed ja erottuu joka törröttävien lankojen vuoksi. Jos takki likaantuu, sen puhdistamiseen riittää usein pelkkä harjaus. Valtaosa Loden-kankaista värjätään tummanvihreäksi, mutta alkuperäinen Keskiajan kankaan väri oli harmaa. Muista väreistä tummansininen on suosituin, myös harmaata ja ruskeaa näkee satunnaisesti saksankielisessä Euroopassa, jossa malli on suositumpi kuin muualla. Loden on Saksalle ja Itävallalle sama kuin mitä tweed on Skotlannille ja Englannille – kangas, joka on osa maiden kulttuuriperimää.

Loden on syntynyt Tirolin alueella, jossa se toimi maanviljelijöiden, metsänhoitajien, metsästäjien ja lammaspaimenten kankaana. Siitä valmistettiin takkeja, housuja sekä päällystakkeja. Suuri suosio toi päällystakin aikoinaan myös kaupunkiin, jossa kevyemmät kankaat olivat paremmin paikallaan. Klassinen Loden-mallinen takki on leikkaukseltaan leveä ja yli polvien ulottuva, sopivan ylimitoitettu vuoristoulkoiluun ja liikuntaan. Nuorisolle valmistetut takit ovat lyhyempiä ja kapeampia. Kaulus on kaksinkertainen ja nostettavissa kaulan suojaksi, taskut ovat vinot ja selästä löytyy hyvin pitkä pystysuora vastalaskos, jossa kangas on taitettu. Sen yläosassa on useimmiten kolmion muotoinen ommel. Jotkin valmistajat lisäävät takahalkioon napituksen, joka pitää kovimmat viimat loitolla. Raglan-hiha on yleinen yksityiskohta, myös tavanomaista neliskanttista hartiaa näkee. Takki on usein vuoriton ja harteiden kohdalla on kaksinkertainen taitos kangasta lämmön vuoksi. Piilonapituksen ansiosta napit eivät tartu oksiin ja muuhun kasvustoon. Usein hihansuissa on koristeellinen tamppi, joka sulkeutuu napilla.

Karhean ja pörröisen kankaansa vuoksi Loden on vapaa-ajan takki, ja turhan epävirallinen tasaisten sekä ohuiden pukukankaiden seuraan. Sen sijaan tuhdimmat kankaat ovat paikallaan: molski, denim, vakosametti, tweed ja vastaavat toimivat yhdessä Lodenin kanssa hyvin käytännöllisenä ja lämpimänä talviasuna. Valtaosa takkimalleista on hyvin väljiä, joten tarkempaa istuvuutta tavoittelevan on hyvä kavennuttaa omansa. Vaikka Loden tuokin mielikuvia enemmän saksankielisen Euroopan maista, tämä klassikkomalli on suosittu myös Belgiassa, Ranskassa ja Italian pohjoisessa. Suomen kaduilla se on valitettavan satunnainen näky, vaikka kangas on osoittanut ylivertaisuutensa noin tuhannen vuoden ajan. Loden on omassa sarjassaan.

Kuvat: Lodenfrey


Gladstone-laukku

0

November 10, 2013 by Ville Raivio

Gladstone on keskikokoinen ja portmanteau-tyyppinen, eli kahteen osaan avautuva, laukku. Se valmistetaan jäykän kehyksen ympärille, ja rakenne tukee laukkua sekä mahdollistaa taittuvat laidat. Laukun yläosan reunoissa on saranat, joiden avulla päällinen taipuu suljettaessa laukun ylle ja vahvistetun yläosan keskellä on kantokahva tai kaksi. Toisin kuin matkalaukkujen kohdalla, Gladstone on leveyttään syvempi. Useimmiten teräksellä vahvistettu kehys mahdollistaa myös raskaimmat kuormat, ja joitakin malleja tukee myös päällisen ympäri kulkeva soljin suljettava vyöte.

Laukku on saanut nimensä neljä kertaa Iso-Britannian pääministerinä toimineen William Ewart Gladstonen mukaan. Kampanjoidessaan hän matkusti saarivaltiota laidasta laitaan ja innoitti laukkumallin keksijää, nahkakauppias J.G. Beardia, joka loi prototyypin Lontoossa 1800-luvun puolivälin tienoilla. Saranoista huolimatta laukussa oli enemmän tilaa kuin salkuissa, joten potilaiden luona vierailevat lääkärit ottivat Gladstonen omakseen. Lääkärinlaukku on näiltä ajoilta jäänyt lempinimi. Lyhyelle matkalle lähdettäessä raskaan laukun sai osakseen palvelija, pidemmillä reissuilla tavarat kulkivat matka-arkussa.

Moni moderni valmistaja markkinoi laukkujaan Gladstone-nimikkeellä, mutta nämä ovat useimmiten aivan liian pyöreitä ja kevyitä ollakseen ehtaa tavaraa. Perinteisissä malleissa on suorat laidat, joiden yläosa on pyöristetty, sekä tasainen pohja, jonka reunat on vahvistettu. Muoto on yleensä suorakulmainen. Pohjan alla on messinkisiä niittejä, jotka korottavat laukun ylös likaisesta maasta. Materiaaleista valjasnahka (eng. bridle leather) on ylittämätön kestävyytensä ansiosta. Kaunein ja puhdaslinjaisin löytämäni mallin edustaja on Swaine Adeney Briggin valikoimissa kovin omaperäisellä nimellä Gladstone. Kehys, nahka ja messinkiosat yhdistyvät painavaksi kokonaisuudeksi, joten Gladstonesta ei ole jokapäiväiseksi laukuksi. Ongelmaa on kierretty purjeankaasta valmistetuilla malleilla.

Taittuvat laidat sekä päällys vaativat runsaasti aikaa ja osaamista nahkataiturilta, joten Gladstone on hintava löydös. Haasteen saa kierrettyä vintage-liikkeissä, joihin asiansa osaavat kauppiaat keräävät vuosikymmeniä säilyneitä esimerkkejä. Haitarin lailla taipuvat laidat vaativat oman tilansa, joten tilaihmeeksi laukkua ei voi kehua. Lentokoneiden käsimatkatavaraksi se taas on liian kookas, käsipuolessa kuljetettavaksi hyvin painava. Parhaimmillaan Gladstone onkin kauniina pikamatkalaukkuna, jolloin syvään pohjaan saa kasattua juuri sopivan määrän tykötarvetta mökkireissulle tai viikonloppulomalle. Aikansa omistajaa palveltuaan Gladstone, todellinen käyttötaideteos, on todennäköinen perintöriitojen aihe.

Kuva: Sterling&Burke


Vaatekauppoja.fi – verkon vaatekaupat yhdellä sivustolla

0

October 30, 2013 by Ville Raivio

Vaatekauppoja.fi on uusi suomalainen verkkokauppaportaali, joka yhdistää Suomessa toimivia verkon vaatekauppoja. Osoite rekisteröitiin kaksi vuotta sitten, sivusto julkaistiin tämän vuoden alussa. Kolmihenkistä tiimiä edustava Tuomas Luukkonen kertoo idean syntyneen, kun puuhamiehet huomasivat vaatekaupan keskittyvän yhä varmemmin verkkoon. Verkkokauppoja taas on lukuisia, mutta niitä keskenään vertailevaa ja asiakaspalautetta keräävää portaalia ei ollut. Vaatekauppoja.fi ei itse myy mitään, vaan yhdistää asiakkaan myyjään. Jokaisella kaupalla on myös omat kampanjansa omine aikatauluineen, joten parhaita tarjouksia etsivä joutuu pomppimaan sivustolta toiselle. Vaatekauppoja-sivusto kerää kampanjat sekä alekoodit sivuilleen taakan kevennykseksi, ja kerää palautetta asiakkailta. Toistaiseksi valikoimassa on suuria ja keskisuuria toimijoita, koodit kerätään suoraan myyjiltä sekä uutiskirjeistä ja mainoksista.

Edustetut verkkokaupat:

  • Zalando
  • Stockmann
  • Boozt
  • Brandos
  • Spartoo
  • Nelly
  • Stylepit
  • Stadium
  • H&M
  • Reima
  • Cellbes
  • Halens
  • Bubbleroom
  • Seppälä
  • Duetto
  • Lekmer
  • NetAnttila
  • Bodyshop
  • Blue Tomato
  • Thebos
  • Gina Tricot
  • Stiletto
  • Sportamore
  • Dropin
  • Zoovillage
  • Outnorth
  • Anton&Nina
  • Ziperall
  • Footway
  • Cybershop
  • EMP
  • Stayhard
  • Fashionstore
  • Timarco

http://www.vaatekauppoja.fi


Chesterfield-takki

0

October 27, 2013 by Ville Raivio

Chesterfield-takki (eng. Chesterfield coat) on pelkistetty, villakankainen ja tumma miesten päällystakki. Syntynsä se sai 1800-luvun puolivälissä, mutta nimen tausta on epäselvä. Chesterfield viittaa joko samannimiseen kaupunkiin tai sitten Chesterfieldin kuudenteen jaarliin, joka oli aikansa seurapiirien lemmikki. Victoria and Albert Museumin muotikuraattori Jenny Lister kertoo takista seuraavaa: “Nimen alkuperä ei ole kovin selvä, mutta sitä käytettiin takkivalmistajien markkintointivälineenä 1840-luvulla, ja liitettiin vaikutusvaltaiseen henkilöön, joka tällöin oli useimmiten aristokraatti, vaikka hän ei koskaan olisi käyttänyt tai edistänyt takkimallia.”

Viktoriaanista jäykistelyä pienen pienissä kauluksissa

Ilmestyessään takki erottui. Siinä ei ollut lainkaan vyötärösaumaa, joka oli Viktoriaanisen ajan takkien leikkauksessa yleinen, eikä myöskään sivulaskoksia ja mitoitus oli väljä. Chesterfield oli siis tarkoitettu puhtaasti päällisvaatteeksi ja ulkokäyttöön, vaikka se pituudelta ja yksityiskohdiltaan muistuttikin lievetakkeja, ajan herraskaisia sisävaatteita.

Pääministeri Anthony Eden ja lyhyet pystykaulukset

Takin leikkaus ja materiaali ovat seuranneet aikaansa, eikä mikään yksityiskohta ole kiveen hakattu. Historiallisia esimerkkejä katsoessa huomaa, ettei Chesterfieldeissä vyötäröä ole kavennettu juuri lainkaan, mutta nykyisin myös tällaisia malleja löytyy. Yksirivisenä Chesterfieldissä on useimmiten piilonapitus, jossa takin sulkevat napit jäävät päälliskankaan alle piiloon, ja sen ansiosta rintamus on pelkistetty ja siisti. Kaksirivisissä Chesterfieldeissä napit näkyvät ja niitä on useimmiten kuusi, joista kaksi tai kolme sulkevat takin. Joissakin versioissa on rintatasku, joissakin ei lainkaan.

Yksirivinen Chesterfield kaksirivisen kauluksilla

Samettikaulukset erottavat mallin muista villakangastakeista, mutta kaikki valmistajat eivät niitä tarjoa. Tarinan mukaan samettikaulukset olivat paitsi koristeellisia myös hyvin käytännöllisiä vielä aikakaudella, jolloin miehet käyttivät pitkiä peruukkeja. Kun kaulus sen alla likaantui, pelkän samettiosan saattoi vaihtaa. Jos villakangastakki on pelkistetty, tumma ja samettikauluksinen, se on todennäköisesti Chesterfield-mallia. Esimerkkiä näyttää MET:n kokoelmissa olevan 30-luvun takki.

Cecil Beatonin varmaa käyntiä

Tänä päivänä Chesterfield on pelkistetyn mallinsa ansiosta virallisin miesten päällystakki. Takki on passeli valinta tummien pukujen pariksi, mutta vaaleiden pukujen ja vapaa-ajan kankaiden kanssa turhan juhlava näky. Kaikkein hienoimmissa tilaisuuksissa, joita kunnioitetaan smokilla, frakilla tai tummalla puvulla kunniamerkkien kera, Chesterfield on ehdottomasti omimmillaan. Suikka tai huopahattu on sopivin päähine takin seuraan.

Vanha kunnon James elokuvassa Live and Let Die

Hienoimmissa Chesterfield-versioissa on musta, tummanharmaa tai tummansininen pelkistetty kangas, rintatasku, pienehkö kaulus piilonapituksella taikka leveämpi kaksirivinen kaulus, sopivan väljä leikkaus sekä napitus hihansuussa. Kalanruotokuvioinen, harmaa Chesterfield on rennoin versio. Vaikka takista ei farkkujen kaveria saa, se on suonut miehille tilaisuuden tarjota paras versio itsestään sekä arjessa että juhlassa noin 150 vuoden ajan. Virallisuus voi olla myös ilo.

Cifonellin ranskalainen seitinohut tulkinta


Haastattelussa: Niko Impiö

3

October 23, 2013 by Ville Raivio

VR: Ikä ja ammatti?

NI: Ihmisten kysyessä työstäni haluaisin esitellä itseni taiteilijana. Todellisuudessa olen kuitenkin 26-vuotias pankkilainen. Olen kotoisin Ranualta, mutta opiskelu ja myöhemmin työ toivat minut viisi vuotta sitten Ouluun. Ennen nykyistä työtäni pankissa toimin myyntipäällikkönä vakuutusyhtiössä.

Balmoral-pukusaappaat pellavapuvun kera

VR: Koulutustausta?

NI: Opiskelin pari vuotta liiketaloutta, mutta työelämä vei minut mukanaan kesken opintojen ja koulu jäi sikseen. Koska olen luonteeltani erittäin utelias, opiskelen kuitenkin jatkuvasti itsenäisesti ja hion taitojani lukemalla kirjallisuutta laidasta laitaan sekä kokeilemalla oppimaani käytännössä.

 Villakangastakki kääntöhihoin

VR: Onko sinulla puolisoa tai lapsia (ja kuinka he suhtautuvat tyyliharrasteeseen)?

NI: Avovaimoni on aina pitänyt kiinnostuksestani pukeutumiseen ja onkin paras kriitikkoni ja rohkaisijani. Samalla hän hillitsee välillä maaniseksi yltyvää intohimoani pukeutumisen yksityiskohtiin. Pidän kovasti rouvani tyylistä ja saan häneltä sekä vinkkejä että inspiraatiota pukeutumiseeni. Arvostan tätä suuresti.

Pellavapuvussa ja Albert-tohveleissa Pariisin-matkalla

VR: …entä vanhempien sekä sisarusten reaktiot, kun aikoinaan tyyli alkoi kiinnostaa sinua?

NI: Vanhempani ja sisarukseni ovat aina ymmärtäneet kiinnostukseni kauneutta ja yksityiskohtia kohtaan. Äidilläni oli mielestäni pettämätön värisilmä, joka ilmeni hänen vaatteissaan ja sisustuksessa. Nuorempana opin myös äitiäni seuraamalla pienet muutosompelutyöt, joista minulle on ollut tässä harrastuksessa suurta hyötyä. Isäni taas on herrasmies, joka on opettanut minulle, että käytös, olemus ja teot tekevät miehen, eivät vaatteet.

Taiteilijan toimessa

VR: Kuinka kiinnostus tyyliin syntyi ja milloin se suuntautui klassisen puolen pariin? Miksi klassikot muodin sijasta?

NI: Minua on aina kiehtonut kauneus kaikissa muodoissaan. Pukeutuminen on ollut minulle aina tärkeä seikka, mutta erityisesti aloin kiinnittämään siihen huomiota erinäisten sattumusten kautta lukioaikana. Klassinen tyyli oli kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle ja tarkalle ihmiselle luonnollinen valinta, jota en kummemmin valinnut. Päin vastoin uskon, että se valitsi minut. Klassikot yksinkertaistavat ja helpottavat pukeutumistani karsimalla valittavien vaihtoehtojen määrää. Lisäksi ne antavat minulle varmuutta, koska minun ei tarvitse enää vaatteet puettuani huolehtia, ovatko ne varmasti hyviä valintoja. Näin voin keskittyä täysin tärkeämpään tekemiseen, kuten töihini tai ympärilläni oleviin ihmisiin.

Klassikot eivät tee vaatevalinnoistani tylsempiä, sillä uusia klassikkoja syntyy koko ajan ja monet ns. klassikoista mahdollistavat lähes rajattoman varioinnin erilaisten leikkausten, materiaalien ja yksityiskohtien kautta. Kauneuskäsityksethän ovat vaihdellet aikakaudesta toiseen taiteessakin. Niinkin näennäisesti yksinkertainen asia kuin miesten puku on muuttunut ajan saatossa todella paljon, vaikka perusmuoto on pysynyt likimain samana.

Korkea nappikaulus kudotun solmion ja flanellitakin kera

Muotiakaan ei kannata väheksyä, sillä se kuvaa aikaansa – taloutta, yhteiskunnan normeja, ajatuksia jne. – eikä muodin olemassaoloa voi kieltää, sillä se on ollut olemassa kautta aikojen. “Muoti vaikuttaa kaikkeen, sitä ei voi kytkeä pois päältä.” Klassisen pukeutumisen harrastajien kielteisyys muotia kohtaan johtuu mielestäni enimmäkseen siitä, ettei muotia voi – eikä pidäkään – järkiperäistää. Muoti vaikuttaa, halusimme tai emme, siihen miten tarkastelemme ympärillämme olevaa päivittäistä elämää.

 

VR: Mitä harrastat tyylin ohella?

NI: Olen intohimoinen perhokalastaja. Maalaan ja harrastan taidehistoriaa, erityisesti öljyvärimaalauksen materiaaliopin näkökulmasta. Hyvä ruoka ja juoma tekevät minut onnelliseksi. Olen ainainen haaveilija; koitan tehdä elämästäni suurimman taideteokseni. Tyylini on tärkeä osa tuota yritystäni.

 Perhon viemää

VR: Kuinka olet kerännyt tietämyksesi — kirjoista, erikoiskoulutuksesta, ammattilaisten kanssa keskustellessa?

NI: Tietämykseni olen saanut lähinnä alan kirjallisuudesta. Kotonani minulla on ainakin puolitoista hyllymetriä niin miesten kuin naistenkin tyylikirjallisuutta. Internetin merkitystä tiedonhankinnassa ei voi myöskään väheksyä. En valiettavasti ole päässyt henkilökohtaisesti keskustelemaan monenkaan alan ammattilaisen kanssa tyylistä, mutta tartun tilaisuuteen aina kun sellainen tulee.

 Virallisin eli harmaa solmio rullasolmulla

VR: Kuinka kuvailisit tyyliäsi? Mitä räätäleitä tai vaatevalmistajia suosit?

NI: Tyylini on hyvin muuttuvainen kuten on mielenikin. Klassikkovaatteet luovat hyvän pohjan kokeiluille. En noudata orjallisesti mitään klassisen tyylin suuntauksista. Lähinnä poimin ja yhdistelen niiden parhaita puolia – välillä onnistuen ja välillä rankasti epäonnistuen. Tyylini perustuu teoreettiseen yksinkertaisuuteen: pohjaksi valitsen yksinkertaisia, neutraaleja värejä. Asusteiden ja muiden osien värit pyrin pitämään harmoniassa keskenään. Vältän kirkkaimpia ja vaaleimpia värejä, jotka eivät sovi väriharmoniaani: It’s better gray than garish. Poikkeuksia kuitenkin on!

Arvostan vaatteissani istuvuutta ja laatua todella paljon. Istuvuus on yksittäisen vaatteen kohdalla yksi sen tärkeimmistä ominaisuuksista. Vaatekaappiaan vasta kokoavan tulisikin pitää tästä tiukasti kiinni. Ostan lähtökohtaisesti mahdollisimman hyvin istuvia vaatteita, sillä muutosompelulla saadaan harvoin ihmeitä aikaan. Kengissä taas tärkeimpänä ominaisuutena korostuu laatu (istuvuutta tietenkään unohtamatta!).

Tumma puku mokkakengin

En orjallisesti yritä pysyä tyylilleni uskollisena (kuten tuotemerkit, leikkaukset ja mallit). On hankala sanoa, mihin suuntaan tyylini tulee kehittymään seuraavaksi: tyyli varmasti muotoutuu yhtenäisemmäksi ajan myötä. Käyttämiäni merkkejä en näe hyödylliseksi luetella, sillä niitä on ääripäästä toiseen. Pääosin vaatekaappini koostuu valmisvaatteista, mutta uskon tulevaisuuden hankintojeni painottuvan enemmän mittatilaus- ja räätälinvaatteisiin.

 

VR: Kuinka päädyit aikoinaan Keikarin foorumille, ja mikä on saanut sinut pysymään aktiivisena?

NI: Vuonna 2009 (?) etsin itselleni Internetisä tietoa eräästä pukeutumisseikasta. Löysinkin heti käyttökelpoisia ohjeita Keikarin blogista ja keskustelupalstalta. Tämä sai minut tutustumaan blogin muihinkin kirjoituksiin ja aihealueisiin. Mielenkiintoiset ihmiset ja keskustelu ilman turhia ja ärsyttäviä nettifoorumeille tyypillisiä piirteitä sai minut jäämään seuraamaan keskusteluja.

 Yksityiskohtien juhlaa: kaartuvat kaulukset ja rullaava solmu

VR: Mikä (tai ketkä) inspiroi sinua?

NI: Kaikki kaunis: luonto, maisemat ja sen värit. Maalaustaide. Kauniisti pukeutuvat ihmiset. Yksittäisiä ihmisiä, joiden tyyliä ihailen, voisin luetella loputtomiin, mutta joitakin mainitakseni heitä ovat esimerkiksi “Ethan Desu”, Lapo Elkann, Allessandro Squarzi, Luca Rubinacci, Atte Rytkönen, Alan See, Edward Sexton, Yves Saint Laurent, Mira Duma, Rudolph Valentino ja Inez de la Fressange. Monien luettelemieni henkilöiden tyyli ei ole lähelläkään omaani, mutta heidän pukeutumisessaan on jotakin, mikä minua puhuttelee. Haen pukeutumiseeni säännöllisesti innoitusta myös L. Fellowsin lehtikuvituksista.

 Ruudukkopuvussa

VR: Mikä on sinun määritelmäsi tyylistä?

NI: Tyylikkyys on oikeanlainen yhdistelmä omaperäisyyttä, luonnollisuutta, huolellisuutta ja yksinkertaisuutta.

 

VR: Vuosien kokemuksella osaa taatusti ohjeistaa myös Keikarin nuorempia lukijoita. Mitä toivoisit useamman miehen tietävän tyylistä?

NI: Urheillessakin ymmärretään siirtyä vaativimpiin liikkeisiin vasta kun perusta on luotu ja helpommat ovat jo varmasti hallussa. Näin on myös pukeutumisessa. Toisaalta, jotta voi ymmärtää mikä saa aikaan toimivan tyylin ja halutunlaisen vaikutelman, se vie meiltä useimmilta aikaa. Tämä on meille kärsimättömille haasteellisinta. Täytyisi yrittää edetä rauhallisesti perusasioita opetellen.

 Tyköistuvaa tummaa pukua

Aluksi – ja aina kun pohdit mitä tahansa mahdollista hankintaasi – käy läpi seuraavat käskyt: Osta vain laatua. Osta mahdollisimman monipuolisesti hyödynnettäviä osia. Osta niin vähän kuin ikinä vain voitkaan. Osta vain sellaista mitä ilman et voi tulla toimeen. Ja tulet rikkomaan varmasti jokaista näistä käskyistä.

Muista, että pukeutuminen on kieli muiden joukossa. Vaikka onkin hienoa  ymmärtää sen kaikki pienet nyanssit, älä ajaudu liian syvälle sen syövereihin sitä käyttäessäsi. Ympärillä olevien, hienouksiin perehtymättömienkin ihmisten tulisi ymmärtää mitä tarkoitat. Pysyttele klassikoissa, mutta pukeudu ajan mukaisesti. Vanhahtavasti pukeutuminen on yhtä erikoista kuin vanhahtavan kielen käyttäminen.

Olemus, ryhti ja itsevarmuus ovat tyylin kannalta yhtä tärkeitä kuin vaatteetkin, ja niitä voidaan kehittää siinä missä muitakin taitoja. Ihminen vaatteiden alla ratkaisee. Tyyli on itsevarmuutta. Hyvä tyyli ottaa myös muut ihmiset huomioon. On hyvä muistaa, että tyyli on aina sellainen millaisena muut sen näkevät.

Muista aamulla puketuessasi, että olet elänyt koko tähänastisen elämäsi tätä päivää varten! Pukeudu sen mukaisesti.

Harmaat flanellihousut, intohimonpunaiset jalkineet

http://instagram.com/nikoimpio

Kuvat: Niko Impiö


Kalossit

3

October 20, 2013 by Ville Raivio

Kalossit (eng. galoshes, overshoes) ovat kumisaappaiden kaltainen suoja-asuste, joita käytetään jalkineiden yllä. Epävarman legendan mukaan englantilainen mies nimeltään Radley keksi kalossit. Hän kärsi reumatismista ja halusi pitää jalkansa kuivana, ja lukiessaan Julies Caesarin kirjaa “De Bello Gallico” hän äkkäsi kuvauksen suojaavasta päälliskengästä, gallicaesta. Radley päätti kapitalisoida idean ja kehitti kankaasta valmistetun, kumilla vahvistetun kalossimallin. Vanhanmallinen kumi oli kuitenkin kovaa ja hataraa pakkasella, nihkeää helteellä. Oli miten oli, ensimmäiset kalossit valmistettiin todennäköisesti 1800-luvun alussa, esimerkiksi The Metropolitan Museum of Art säilyttää kokoelmissaan liki 200-vuotisia Meksikossa valmistettuja kalosseja. Vuonna 1844 kumitehtailija Charles Goodyear puolestaan loi kalosseihin passelin vulkanisoidun kumiseoksen, joka kesti lämpötilan vaihteluja mainiosti. Vuosisadan loppupuolella Goodyearin tehtaan valmistamat kumikalossit olivat huima menestys.

Vulkanisoidusta kumista valmistettu kalossi suojaa nahkakenkää lialta, kosteudelta ja suolalta, tarjoten myös hyvän pidon jäisillä pinnoilla. Se myös eristää tehokkaasti ja pitää jalat lämpiminä. Useimmat näistä asusteista valmistetaan tilaville lesteille, jotta ne istuisivat mukavasti monenmuotoisten jalkineiden päälle. Vaikka kalossi on erityisesti talviajan olennainen asuste, mikään ei estä käyttämästä niitä myös kesän rankkasateilla. Tilanteen mukainen asu on mielekäs. Talvisaappaissa on usein lämpövuori, jonka ansiosta pari kuin pari on mukavan lämmin ulkosalla, mutta armottoman hiostava sisätiloissa. Ulkoilmassa lämmittävä ja sisällä riisuttava kalossi on siis kätevä ratkaisu hänelle, jonka jalat ovat kovia hikoilemaan.

Suomessa kalosseja saa jokaisesta alansa osaavasta suutariliikkeestä,  amerikkalaisen Tingleyn mallit ovat yleisimmin tarjolla. Markkinoita pohjolassa sekä maailmalla on usean vuoden ajan vallannut norjalainen SWIMS, jonka moderni kalossi valmistetaan monissa väreissä ja malleissa. Nämä olen havainnut käytössä mukavimmiksi. Kalossit ovat parhaimmillaan hetkellisinä suojina, sillä asuste ei ole muotoiltu kymmenen kilometrin lenkki mielessä. Nahkapohjakenkien ystävän lisäksi myös tennariharrastaja voi suojata omansa kalosseilla, jotka todella kuuluvat jokaiseen vaatekaappiin. Myös naisille on omia, siroja malleja. Ympärivuotinen käyttö luonnistuu Suomen oloissa mainiosti ja kuminen asuste kestää vuosien käytön. Kaunista siitä ei vielä ole saatu, mutta sään mukainen asu on aina järkivalinta. Kun muut liukastelevat ja kastelevat sukkansa, kalossimies kävelee mielenrauhassa.


Trenssitakki

11

October 13, 2013 by Ville Raivio

Syntyjä syviä

Trenssitakki (eng. trench coat) on kaksirivinen, vettähylkivä, useimmiten vaalean värinen, puuvillasekoitteesta valmistettu ja epoletein varustettu päällystakki. Malli syntyi kevyeksi päällytakiksi Ensimmäisen maailmansodan brittijoukoille, mutta vain upseeriston käyttöön. Kaksi valmistajaa kinastelevat takin alkuperästä: sekä Burberry että Aquascutum väittävät keksineensä trenssin. Thomas Burberry kehitti gabardiini-puuvillan, joka on kestävä, vettähylkivä ja yleinen trenssikangas, vuonna 1879 ja patentoi sen yhdeksän vuotta myöhemmin. Yhtiöllä oli aina vuoteen 1917 asti yksinoikeus gabardiinin valmistukseen Englannissa. Jos Aquascutumin omia sanoja on uskominen, yhtiön oma poika John Emery puolestaan loi maailman ensimmäisen vettähylkivän kankaan vuonna 1853. Yhtiö valmisti trenssin oloista, mutta nilkkaan ulottuvaa mallia tästä eteenpäin Iso-Britannian armeijalle.

Silti molempien eteen kiilaa Mackintosh, jonka luonut Charles Macintosh toi markkinoilla nimeään kantavan Mac(k)intosh-mallisen sadetakin vuonna 1824. Sen materiaali oli puuvillaa, jonka välikerroksessa oli kumiliimaa, mutta mallissa ei ollut epoletteja ja se oli yksirivinen. Trenssiä siitä ei saa, mutta malli on taatusti innoittanut myöhempien aikojen takkimaakareita. Vuonna 1912 Burberry toi markkinoilla Tielocken-mallin, joka oli kaksirivinen, vaalea, gabardiinista valmistettu ja vyöllä suljettava. Siinä ei kuitenkaan ollut epoletteja eikä nappeja miehustassa, mutta malli oli trenssin selvä edeltäjä. Näiden vaiheiden perusteella uskon trenssin syntyneen Burberryn ja brittijoukkojen yhteistyönä, jonka lopputulos yhdisti sotilaiden palautteen, sotavaatteiden vaatimukset ja vaatehtetaan tietotaidon. Sodissa erinomaiseksi havaittu takki ilmestyi katukuvaan rauhan myötä ja se on säilyttänyt olemuksensa sadan vuoden ajan.

Trenssin anatomia

Sotaisan menneisyyden vuoksi trenssissä on monia yksityiskohtia, jotka tuovat suojaa tai hyötyä rintamalla (räjäytyskuva tekstin lopussa). Alussa mainittujen lisäksi takissa on useimmiten pehmeänpyöreä Raglan-hiha ja vähän tai ei lainkaan olkatoppausta. Materiaalissa on yleensä pieni määrä keinokuitua kestävyyttä ja vedenpitoa tuomassa, valtaosa kankaasta on tiukasti kudottua puuvillaa. Väreistä khaki, hiekanharmaa, beige ja tummansininen ovat perinteisiä. Musta on myöhempi lisäys. Takin vyötärön kohdalla on vyö, joka valmistetaan samasta kankaasta kuin takki. Usein vyössä on D-muotoisia metallirinkuloita, joihin alun perin kiinnitetiin kranaatteja sekä muita sotatarpeita. Ranteissa on kiristimet, joilla sade ja tuuli pysyvät loitolla käsivarsista. Rinnuksessa nappeja on kymmenen kahdessa rivissä.

 Viimeistään Casablancan jälkeen kapakoitsijat löysivät asunsa

Perinteinen pituus on hiukan alle tai yli polvien, mutta nuorille suunnatuissa malleissa helma jää usein reiteen. Vielä muutama vuosikymmen sitten irrotettava vuorikangas, joka poistamalla takki oli kevyt kesällä ja jonka kanssa lämmin talvella, oli selvästi yleisempi trenssitakeissa kuin tänään. Takin kaulukset ovat leveät ja nostettavissa kaulan ympärille suojaksi kovimmilla keleillä. Usein niiden alla on hakanen, joka pitää ylös käännetyt kaulukset paikallaan. Kaksirivisen napituksen yläosassa on myös napitettava lätkä, joka alun perin esti vettä valumasta harteilta takin sisälle ja pehmensi hieman hartiaa aseen tukilta. Pitkä takahalkio tuo liikkuvuutta, usein sen voi sulkea myös halkionapilla. Takissa on kaksi syvää etutaskua, jotka voidaan napittaa kiinni. Taskussa on myös viilto sisäpuolella eli sisältöön pääsee käsiksi vuorin puolelta, vaikka tasku olisi napitettuna. Kuvioitu vuori on mukava lisä, mutta ei suinkaan ehdoton.

Alussa vyön suora sidonta oli normi, sittemmin taiteellinen rypistys on ollut vakio

Trenssi arjessa

Trenssitakki on kaksirivisyyden ansiosta edustavampi malli, mutta vaalea väri taas tekee siitä rennomman valinnan. Jos vaaleamman takin valitsee, se hyötyy täydentävistä vaateväreistä, kuten harmaasta, ruskeasta ja beigestä. Musta ja tummansininen takki, puku tai housut tuovat turhan voimakkaan kontrastin vaalean trenssin kanssa. Ongelma korjaantuu helposti vain valitsemalla trenssinsä tummempana. Smokki- ja frakkitilaisuuksiin trenssi on kuitenkin aivan liian kepeä monien yksityiskohtiensa vuoksi. Tällöin pelkistetty villakangastakki on paikallaan, mieluiten Chesterfield-mallissa.

Aiemmin trenssi on ollut suorien housujen ja pukujen vakiopari, tänä päivänä farkut ja muut vapaa-ajan asut takin kanssa ovat myös yleisiä. Koska trenssi on päällystakki, nuorisolle suunnatut tiukat ja äärihoikat leikkaukset näyttävät helposti koomisilta varttuneen yllä. Klassisempi leikkaus on väljä, sopivasti tilaa puvulle tai takille jättävä. Trenssi on palvellut sekä miehiä että naisia niin sodassa kuin rauhassa yli sadan vuoden ajan, joten uskallan povata takille pitkää ikää ja menestystä myös jatkossa. Harva takki on saanut yhtä suuren suosion.

Vanhat kuvat: © Oldmagazinearticles


Molskikangas

0

October 6, 2013 by Ville Raivio

Molski (eng. moleskin) on puuvillakangas, joka ensin kudotaan ja tämän jälkeen kammataan ja leikataan toiselta puolelta lyhyen, pehmeän nukkapinnan luomiseksi. Sen ansiosta kangas muistuttaa kovasti kontiaisen pörröistä turkkia, josta englanninkielinen nimike on peräisin. Kangas syntyi Englannissa 1800-luvulla ja siitä valmistettiin alun perin työvaatteita maanviljelijöille sekä tehdastyöläisille. Tämä kovin ruraali tausta on muuttunut viimeistään 1900-luvulla, kun asukoodisto on murtunut ja molskista on tullut yksi vaihtoehto muiden joukossa vaatevalmistajille. Siispä molskikankaisia irtotakkeja näkee satunnaisesti mallistoissa. Tämä toimikasmuotoon kudottu kangas on useimmiten paksua sekä hyvin kestävää, ja siitä valmistetaan sekä työ- että vapaa-ajan vaatteita, kuten molskihousuja, -liivejä tai -päällystakkeja. Hyvin kevyttä molskia käytetään myös vuorikangas-, kauluspaita- ja taskumateriaalina.

Laadukkaimmat molskit ovat tuulenpitäviä, sillä kangas kudotaan kymmenistä pitkäkuituisista puuvillalangoista hyvin tiuhaksi. Samat kankaat myös kestävät erittäin hyvin hankausta. Nukkapinnan ansiosta molski on myös lämmintä ja paksumpana ideaali talvikangas. Kankaan harmipuolena on huono vedenpitävyys ja venyvyys, joten molskisadetakkeja tai molskitanssivaatteita tuskin nähdään tulevan talven mallistoissa. Venyvyys korjaantuu hieman, kun kangas pehmenee käytössä. Molskia on myös käytetty univormuissa, kuten Bundeswehrin harmaassa mallissa 60-luvulta aina 90-luvun alkuun asti.

Valtaosa molskikankaista on konepestäviä ja hyvin helppohoitoisia: useimmat kuivuneet tahrat voi vain raaputtaa irti tiuhasta, pörröisestä pinnasta. Hankauksen ja pesujen seurauksena kangas pehmenee yhä, joten paksuimmatkin molskit muuttuvat mukavammiksi. Kuten vakosamettihousuja, myös molskihousuja valmistetaan kymmenissä värisävyissä: väriä asuunsa tavoitteleva voi siis poimia ylleen vaikkapa ruosteen väriset housut tylsäntavallisen sinisen tai ruskean sijaan. Puuvillakankaana molski haalistuu ja kuluu niin kuin denim, joten vuosien aikana housut elävät käyttäjänsä mukana, kehittäen uniikin kangaspatinan – molski vain paranee vuosi vuodelta.

Kuva: © Cordings


7camicie-paidat

3

September 30, 2013 by Ville Raivio

Suomalainen kulttuuri on kärsinyt kollektiivisesta oikusta vuodesta 2010 lähtien. Tällöin pohjolaan rantautui yhdeksän vuotta aiemmin perustettu italialainen 7camicie, joka valmistaa vaatteita jotka olen ristinut härökauluspaidoiksi. Ne ovat loputtoman rumia, ärsyttäviä ja haitallisia luomuksia. Paitojen aiheuttama sairaus on lähtenyt leviämään yrittäjä Pasi Kauralan käsistä Ison Omenan kauppakeskuksessa. Tämä suorastaan viraali virus on valitettavan herkästi tarttuva, leviää visuaaliteitse eikä säästä ketään: uhreiksi on tähän päivään mennessä joutunut Nordean varatoimitusjohtaja Manner, entinen palloilija Lehtola, päätoimittaja Laaksola, pääministeri Katainen ja sadat muut. Kenties olisi vain hyvää ja oivallista, että pääministeri Kataisen virallinen muotokuva tallennettaisiin jälkipolville härökauluspaidassa, dokumenttina aikakaudestamme.

Jotta taudin ehkäisyyn sekä jo sairastuneiden hoitoon osattaisiin suhtautua oikeanlaisella kuivan huvittuneella paatoksella, kerron selvästi miksi 7camicie on tyylivirhe: valmistajan paidoissa jokainen mahdollinen yksityiskohta on vedetty äärimmilleen, jotta käyttäjä taatusti erottuisi. Yhden kauluksen sijasta niitä onkin kolme, myös näiden kaulusten laidoilla voi olla nappi, kalvosinten ja nappilistan alla on kontrastikangas, napit on kiinnitetty (kontrastilangalla) kahden tai kolmen sarjoissa, värit ovat kirkkaita ja migreenin laukaisevia. Minä en ruikuta paidoista sen vuoksi, koska jokin tehdas yrittää tehdä jotain uutta ja erilaista, vaan sen takia kun paidat kiljuvat huomiota kantajalleen.

On rumaa vetää huomio itseensä. On hyväksi jäädä toisten muistiin mielipiteidensä tai osaamisensa ansiosta, ei ulkomuotonsa vuoksi. Toisaalta kaikessa tässä kohkauksessa on lohtunsa: 7camicie-paidat ovat paras parodia itsestään, joka

vaan on varjo kulkevainen,
Näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä
Rajuupi aikansa ja katoo sitten;
Tarina on se, hupsun tarinoima,
Täynn’ ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla.

Sairautta on diagnosoitu ja analysoitu myös Keikarin foorumin keskusteluissa:

http://www.keikari.com/foorumi/index.php?topic=3221.0




Copyright © 2013 Ville Raivio








Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari