RSS Feed

Mokkasiinit

0

May 18, 2014 by Ville Raivio

Mokkasiinit (eng. moccasins) ovat nauhattomien jalkineiden kantamuoto, jossa reunat ja päällinen ommellaan kokoon yhdestä suuresta nahkapalasta. Ulkopohja voi olla samaa ohutta nahkaa kuin päällinen, mutta erillinen ja kovetettu nahkapohja on kestävämpi. Hirvennahka, vapiti, puhveli sekä pehmeät, parkitut nahkatyypit ovat olleet suosituimpia helpon muokattavuuden ja ompelun vuoksi. Varhaisimmat säilyneet museomokkasiinit ovat peräisin Amerikan ja Kanadan intiaaniheimoilta, ja niiden perusrakenne on pysynyt samana vuosisatoja. Se on yksi helpoimmista valmistaa yhä tänä päivänä. Samanlaisia keveitä jalkineita on käytetty ympäri maailman, mutta leppeissä ilmastoissa jalkineet olivat enemmän koriste kuin tarpeellinen suoja elementeiltä. Aikoinaan nahkapalat ommeltiin kiinni jänteillä ja valmis mokkasiini käännettiin ympäri, nykyisin jänteen tilalla on vahva lanka. Rakenne oli miltei sama kaikkialla, mutta koristelussa jokainen heimo erottautui.

Puhvelinnahkaiset, käsin ommellut amerikkalaiset mokkasiinit

Vaikka mokkasiini muistuttaa kovasti tohvelia tai muuta sisäkenkää, alkuperäiskansat ovat aina valmistaneet ne ulkokäyttöön. Päällinen on useimmiten koristeltu helmillä ja heimojen kuva-aiheilla, nilkan lämmikkeenä oli tarvittaessa erillinen nahka- tai turkiskappale. Pohjoiset heimot käyttivät kaniinivuoria koko kengän mitalla. Antura on hyvin ohut ja joustava, joten maan muoto tuntuu selvästi jalassa, mutta kivikkoiseen tai epätasaiseen maastoon mokkasiini ei sovi. Siispä Amerikassa kenkämalli on ollut itäisten metsäheimojen omaleimainen pukine. Nimensä se on saanut intiaanikielten sanoista, joista valtaosa on enemmän tai vähemmän muodossa makasin, kenkä.

Pehmeän rakenteensa vuoksi mokkasiini mukautuu käyttäjän jalkaan paremmin kuin mikään muu jalkine. Ohuen nahkan läpi hiki haihtuu vilkkaasti, nurmi tuntuu pohjan läpi selvästi ja kevyen rakenteen ansiosta mokkasiini on myös halvemmasta päästä jalkineita. Käytetty nahkatyyppi ja käsin ompelun siisteys vaikuttavat loppuhintaan selvästi. Vanhaa muotoa seuraavissa mokkasiineissa ulkopohja on hyvin ohut, eikä tällainen malli ole mukava kaupungissa. Moderni versio luodaan ohuella kumipohjalla, joka tarjoaa perinteisen kevyen askeleen, mutta myös sopivan kestävyyden. Ohut ja mukava mokkasiini on parhaimmillaan kaikkein kevyimpien vaatekankaiden seurassa ja kirkkaissa väreissä kesän leppeään keliin. Ooppera-avokkaiden rinnalla mokkasiini on vanhimpia yhä käytössä olevia jalkineita, jonka kepeä mukavuus on ainakin 500 vuoden takaama.

Ohuen ohut ulkopohja samasta nahkasta kuin päällinen

Kuvat: Wassookeag Moccasins


Kerman- ja harmaan värinen kauluspaita

0

May 11, 2014 by Ville Raivio

Jokamies tuntee valkoisen ja vaaleansinisen kauluspaidan, mutta tämä voimakaksikko ei ole ainoa valinta. Klassikoiden rinnalle mahtuu myös kermanvärinen ja harmaa kauluspaita, jotka ovat sopivan edustavia mutta lempeämpiä värejä. Missä valkoinen on useimmiten raaka sekä miltei pistäväksi valkaistu, ja vaaleansininen varma, mutta tylsä, kerma ja harmaa laajentavat vaatekaapin väripalettia mukavasti. Vaikka valkoinen paita kelpaakin kenen tahansa ylle, se ei ole parhaimmillaan hyvin vaaleaihoisten harteilla, sillä se korostaa kalpeutta entisestään. Samoin vahvasti ruskettunut mies näyttää suorastaan paahtuneelta hohtavaa valkeutta vasten. Lisäksi valkoinen kauluspaita on juhla- tai edustusvaate, joka on turhan virallinen vapaa-ajan vaatteiden seuraan.

Kaiken tämän lisäksi valkoinen kaulus tahraantuu helposti kaulan ja niskon ihosta, eikä herkkä kangas useimmiten kestä valkaisua kloriitilla. Kun valkoisen paidan haasteet ymmärtää, vaaleansininen versio nousee arvossa selvästi. Näitä ongelmia on helppo kiertää myös kerman värillä, joka sijoittuu jonnekin erikoiseen maastoon valkoisen ja keltaisen keskellä. Samoin toimii harmaa kauluspaita, joka ei ole niin voimakas kuin värisävyistä vapaa valkoinen. Kermanvärinen smokkipaita on myös ollut osa smokki-iltamia Atlantin molemmin puolin jo vuosisadan ajan, ja näyttäähän se salavaloissa pehmeämmältä kuin vitivalkoinen serkkunsa. Värillä on väliä.


Shoegazing-myyntinäyttely

0

May 9, 2014 by Ville Raivio

Shoegazing on Ruotsin suosituin miesten laatujalkinesivusto. Syyskuun 20. päivä blogööri Jesper Ingevaldsson järjestää myyntinäyttelyn Tukholmassa, jonne saapuu Unkarin maineikas Vass, Espanjan hinta-laatuihme Meermin ja Romaniassa tilaukset valmistava Maftei. Näin kaikki hintaluokat ovat edustettuna, samoin kuin teolliset ja täysin käsintehdyt parit, valmiskengät, erikoistilaukset, mittatilaukset ja kokoelman kruununa niin sanotut bespoke- eli tilausjalkineet.

Kattavat lisäinfot mainiosta illasta Shoegazingin puolella:

http://www.shoegazing.se/2014/04/30/inbjudan-shoegazing-super-trunk-show/


Suomalainen tyyli 1940- ja 50-luvulla

0

May 9, 2014 by Ville Raivio

Menneiden aikojen näkymiä ja -asuja Helsingin, valon kaupungin, kaduilla.


Konstigin sanoin

0

May 9, 2014 by Ville Raivio

“Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys. Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.”

~ eläköitynyt villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikari Joonas Konstigin teoksessa Totuus naisista


Satulakengät

2

May 4, 2014 by Ville Raivio

Satulakengät (eng. saddle shoes) ovat vapaa-ajan malli, jossa jalkineen varreke eli keskiosa on leikattu erillisestä nahkapalasta kuin etu- ja takaosa. Useimmiten se on myös erivärinen. Niin sanotusta spectator-kengästä satulamalli eroaa siten, että kookas kontrastipala on vain keskellä eikä kärjyksessä lainkaan. Joissakin pareissa myös kantakupin kohdalla on erivärinen nahkapala. Nimensä malli on saanut ratsastussatulaa muistuttavasta varrekkeesta, vaikka kenkä ei olekaan sopiva ratsaille.

Amerikkalainen A.G. Spaldingin kenkätehdas loi satulakengän vuonna 1906 sisäurheiluun, ja erillisen nahkavarrekeen tarkoituksena oli tuoda lisätukea jalkapöydälle. Kenkä oli hyvin suosittu nuorison parissa sekä vapaa-ajalla että urheilukentällä, myös vanhempien jaloissa golfin parissa sekä sisälajeissa. Satulakenkä oli kepeä ja mukava, joten sitä suosivat myös Jitterbugia ja Lindy Hopia tanssivat. Vaikka unisex-sana luotiin vasta 60-luvun hippeilyssä, satulakenkä oli aidosti sukupuoleton kenkätyyppi jo yli puoli vuosisataa aiemmin.

Satulakengän rakenne on oxford-mallinen, kärjyksetön ja matala. Värien ja nahkatyyppien puolesta kaikki mahdolliset ja mahdottomat yhdistelmät ovat yhtä passeleita, vaikka varhaisimmat kengät olivat yleensä musta-valkoisia tai valko-ruskeita. Kengänpohja oli alussa tiilenpunaista kumia ja nauhareiät useimmiten muovilla päällystettyjä rinkuloita.

Valkoiset urheilusukat olivat yleisin näky satulakengän kanssa, ja jalkojen peite vaihteli shortseista farkkujen kautta hameisiin sekä mekkoihin. Suurimman suosionsa satulakenkä eli 1920-50 -luvun Amerikassa, jossa pari oli osa liki jokaisen nuoren vaatekaappia. Valtaosa 2000-luvun pareista taas valmistetaan USA:ssa tai maan sisämarkkinoita varten.

Nykyisin satulakenkä elää enimmäkseen golfin ansiosta, ja vehreillä kentillä ympäri maailman näkee enemmän tai vähemmän vallattomia väri- ja materiaaliyhdistelmiä. Harmillisesti suomalaisessa katukuvassa kenkätyyppi on satunnainen näky, kenties vain vintage-harrastajan tai ennakkoluulottoman pukeutujan jalassa. Mieluusti näkisin näitä pareja enemmän, sillä mikään muu klassinen kenkä ei ole yhtä monipuolinen yhdistelmien suhteen.

Musta-valkoisen tai -ruskean sijaan jalkojaan voi piristää vaikkapa mattapintaisen mokan ja kiiltävän cordovan-nahkan sekoituksella. Parhaimmillaan vallaton satulakenkä on vapaa-ajalla erikoisena yksityiskohtana, mutta ulkomailta löytää tuurilla tai taidolla pukukenkiä, joissa satulavarreke on sopivan pelkistetty myös toimistoon. Satulat jalassa askel on kevyt kantaa.


O’Mast pian Teemalla

4

May 3, 2014 by Ville Raivio

6.5. kello 21 Yle Teema jatkaa erinomaisten dokumenttien sarjaansa Napolin räätäleistä kertovalla O’Mastilla. Vauhkon kaupungin räätälit kertovat leikkausten ja kankaiden intohimosta, elämän mittaisesta oppimisesta ja Napolista. Ohjelmaa säestää varta vasten sävelletty jazz-raita, joten matkaa tehdään tyylillä.

http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/omast

 

Päivitys: dokumentti on nyt nähtävissä vajaan kuukauden ajan Ylen mainiossa Areenassa.

http://areena.yle.fi/tv/2159632


Keikarin suosituimmat artikkelit

2

April 29, 2014 by Ville Raivio

Omaksi huvikseni käyn juuri lävitse Keikarin sivustolaskurin raakaa dataa, joka ei valehtele. Sivusto on ollut olemassa syyskuusta 2008 alkaen, ja tänä aikana Keikari on kerännyt 2,985,408 sivulatausta ja 527,800 kävijää. 63% määrästä on peräisin suomalaisilta lukijoilta, 26% amerikkalaisilta ja loput 11% monista maista ympäri maailman. Keikarin englanninkielinen versio on osoittautunut riittävän suosituksi, joten jatkan sitä hamaan tulevaisuuteen saakka. Noin 81% lukijoista on päätynyt Keikariin pelkän osoitteen kirjoittamalla, noin 13% hakukoneen kautta, loput linkeistä tai Facebookin taikka Wikipedian kautta.

Aihealueista suosituimpia ovat tyylivirheet, Kuinka nuori mies pukeutuu elegantisti?, kauluspaidat, irtotakit, päällystakit ja kengät. Hakusanojen listalta olen poistanut sivuston nimeen viittaavat haut, jonka jälkeen seuraavat aiheet ovat olleet suosituimpia:

1. kallion korjausompelimo

2. taskuliina

3. chelsea leather food

4. solmion solmiminen

5. taskuliinan taittelu

6. smokki

7. schoffa

8. kalossit

9. plastron

10. klubitakki

Listan perusteella Matti Meikäläinen on hakenut perustietoa vaatteiden muokkaamisesta, juhla-asun yksityiskohdista ja pukineista, joiden käytössä isä tai isoisä ei välttämättä ole opastanut. Esimerkiksi kalossit ovat taatusti olleet harvinaisempi näky Suomen kaupungeissa 30 vuotta sitten kuin tänään, mutta hyödyllinen asuste on palannut 2000-luvulla kenkien suojaksi. Taskuliinan sopiva taittelu kiinnostaa myös, samoin erilaiset juhla-asut ja -pukineet, kuten smokki ja plastron. Harva mies käyttää näitä usein, joten epäselvyys on ymmärrettävää. Tämän vuoksi Keikarin kaltaiset sivustot ja foorumit, joissa pukeutumiskulttuuriin voi tutustua anonyymisti, ovat melko suosittuja myös maailmalla. Kun asustaan on juhlassa varma, voi mielensä keskittää nauttimiseen. Vain hän, jota aihe ei kiinnosta, on todennäköisemmin kehnosti puettu.


Solaro-kangas

0

April 27, 2014 by Ville Raivio

Solaro on erikoinen vaatekangas, jonka tavaramerkin ja valmistuksen salat omistaa salamyhkäinen Smith&Co. Salaileva sen vuoksi, koska firma ei ole seurannut monien brittiläisten kutomoiden ja kangaskauppiaiden esimerkkiä näyttävän kotisivun ja verkkokaupan muodossa. Tästä huolimatta kauppa ei ole epämääräinen tai hämyinen, ja lyhyt historiikki löytyykin Permanent Stylen mainiosta blogista. Usea kutomo valmistaa Solaron kaltaista kangasta, mutta Smithin oma on se alkuperäinen, jo 1900-luvun alussa kehitetty. Kankaan kudos ja pinta on avoin, joten kevyetkin tuulen puhallukset kulkevat iholle ja viilentävät Solaroon pukeutuvaa. Kangas kudotaan yleensä puuvillasta tai villasta noin 300 gramman painossa, joka luku viittaa siihen, kuinka paljon neliömetri kangasta painaa. Tässä painossa se on raskaampaa kuin yleiset kesäkankaat. Yleisin Solaron kuvio on kalanruoto, jonka ansiosta kangas näyttää kaukaa pelkistetyltä ja lähempää kiinnostavalta. Suurin neronleimaus on kuitenkin värityksessä.

Solaron loimilanka on beige, mutta kudelanka punainen, ja yhdessä nämä kaksi heijastavat pistäviä auringon säteitä pois kankaan pinnalta. Tummat kankaat taas imevät säteitä, joten Suomessa aina niin yleinen musta puku on taatusti kesällä inha, ja sukujuhlissa takki heitetäänkin äkkiä yltä pois. Kahden värin yhdistelmänä Solaron pinta on ikään kuin kameleontti, joka vaihtaa väriä valon voimakkuuden ja suunnan mukaan. Vaalean, vihreän ja punaisen sävyt leikkivät kankaan pinnalla. Solaro ei myöskään rypisty kovin suuresti ja se on silti miellyttävän pehmeää ihoa vasten. Kaiken kaikkiaan siis ihanteellinen hellekangas.

Suuressa maailmassa Solaroa käytetään enimmäkseen miesten kesäpukuihin, joiden ylä- ja alaosaa voi huoletta käyttää myös irtotakkina tai -housuina, kiitos erikoisen värityksen ja kuvioinnin. Monivärinen kangas ei kuitenkaan tuota kovin virallista asua, joten Solaro on parhaimmillaan rennommissa toimistoissa, vapaa-ajalla tai niin sanotuissa Smart Casual -tilanteissa kevään ja kesän aikana. Italiassa kangas on yleisempi näky kuin Britanniassa, vaikka mistään bisnesmiesten virallisesta univormusta ei voi puhua. Solaro nimittäin vaatii paitsi pelisilmää, myös hioutunutta makua.

Viisi leikkausta Solarossa, Opus I.

Fashionable fabrics: a visit to Smith Woollens from Michael Alden on Vimeo.

Kuvat: Noveporte ja P. Johnson


1900-luvun tyyli-ikoneja

2

April 20, 2014 by Ville Raivio

Pukeutumista voi toki matkia, mutta tätä tärkeämpää on katsominen ja soveltaminen. Olihan 30-luvun Amerikka keskimäärin mahdottoman tyylikäs, mutta suoraan omaan aikaamme siirrettynä lopputulos on enemmän pastissi kuin mestariteos. Missä muoti on jonkun toisen näkemys ajanmukaisesta asusta, tyyli on aina henkilökohtainen ja itse kehitetty. Se myös muuttuu luojansa elämäntilanteen ja -ympäristön mukaan, toimien ikään kuin kehyksenä elämän kasvattamalle persoonalle. Silti mieltymyksensä selvittämiseen kuluu aikaa, ja tätä ennen on ehtinyt kokeilla sekä epäonnistua kerta toisensa jälkeen – ja tässäpä on syy siihen, miksi 1900-luvun miesten tyyli-ikonit ovat yleensä olleet priimaiässä ennen kuin ikonin leima on heille suotu.

Kirjoitan tietysti klassisen tyylin hahmoista, joiden asu on enemmän tai vähemmän räätälöity: leikattu ja muotoiltu verhoamisen sijaan. Jos lukija katsoo 2000-luvun muoti- ja mainoskuvia inspiraatio mielessään, ylle päätyy todennäköisesti jotakin perin kireää ja lyhyttä. Tämä on aikamme ilme, joka todennäköisesti pukeutumisen suuressa syklissä näyttää auttamattoman vanhentuneelta parin vuosikymmenen päästä. Aivan samoin on käynyt 80-luvun hurjille olkatoppauksille ja 90-luvun yliväljille, Giorgio Armanin näkemystä seuranneille mukavuusvaatteille. Tämä mielessä listaan muutamia valikoituja ikoneja, joiden kuvia katsomalla voi inspiroitua ja löytää jotakin ennen kokematonta, joka kenties päätyy pysyväksi osaksi lukijan ilmettä. Olennaista on katsoa ja soveltaa, ei kopioida jonkun toisen näkemystä.

Windsorin herttua on suomalaisille epäolennainen näyttelijä 1900-luvun näyttämöllä, mutta hän oli aikansa seuratuin ja lehdistössä tyylikkäimmäksi todettu mies. Häneltä voi oppia yksityiskohdista, värien roimasta yhdistelystä ja ennen kaikkea lyhyelle miehelle sopivasta tyylistä. Minkä herttua päälleen puki, sen vaatehtimot ja asiakkaat valitsivat pian perässä.

Fred Astaire, Omahan lahja Hollywoodin laululle ja tanssille, oli läpeensä amerikkalainen self-made man. Hänen taitonsa oli tanssijan sulava ja rento liike, joka yhdistyi aina passeliin mutta rentoon pukeutumiseen. Vapaa-ajalla mies viihtyi harmaissa flanellihousuissa, jotka hän yhdisti miltei kaikkien vaatekappaleiden kanssa. Hänen oli rennonedustava tyyli, jossa pieni ja kaikin puolin hoikka keho sai arvokkaan kehyksen.

Cary Grantin asu oli viimeisilleen pelkistetty. Grantin raamikas vartalo ja maineikas leuka eivät tarvinneet keikaroivaa koristelua, joten näyttelijä viihtyi harmaissa kuviottomissa puvuissa sekä valkokankaalla että vapaa-ajalla. Paita oli usein valkoinen, solmio harmaa, eikä enempää tarvittu.

Marcello Mastroianni teki lähtemättömän vaikutuksen Euroopassa ja Amerikan puolella 60- ja 70-luvun elokuvarooleissaan, joissa Maestron tuikkivat silmäkulmat hurmasivat. Hänen tyylinsä oli vahvempi valkokankaalla kuin vapaa-ajalla, mutta roolien kautta Italian räätäleiden edustama Continental Cut sai näkyvyyttä USA:ssa. Seurauksena amerikkalaiset miesten asut kapenivat ja kehon muodot toivat tuulahduksia Euroopan rantakaduilta ja piazzoilta.

Steve McQueen eli vauhdista. Hänen asunaan oli useimmiten periamerikkalainen denim valkoisen T-paidan, saappaiden ja Harrington-takin kera. Mikään ei rajoittanut liikerataa, puristanut auton ratissa tai pyörän selässä. Mikä tärkeintä, mikään ei keskeyttänyt vauhtia, joka jatkui niin kauan kuin sydän sykki ja maisemat vaihtuivat.

Gianni Agnelli hallitsi aikoinaan Fiat-imperiumin kautta Italian taloutta. Tämän ohella toimitusjohtajan persoonassa puhutti vähintään erikoinen tyyli, jossa läpeensä viralliset puvut kevenivät esimerkiksi nappikauluspaidoilla, vuoristosaappailla tai vallattomalla solmiolla. Nämä Agnellismit olivat laskelmoitua huolettomuutta, jonka avulla hän pyrki keventämään muutoin jäykkää ja nopeasti tylsäksi käyvää bisnesasua.

James Bondin asu on vaihdellut filmistä ja vuosikymmenestä toiseen, samoin on vaihtunut räätäli ja leikkaus. Kaiketi osuvin kuvaus Bondin varhaiselle tyylille olisi brittiläinen eksentrisyys, jossa Sean Conneryn vahva fysiikka oli pää- ja hartiaosassa. Puvut olivat pelkistettyjä, mutta yksityiskohdilla salainen agentti paljasti veikeytensä. 70-luvun niljakkaita röyhelöisiä smokkipaitoja ja Nehru-kauluksia lukuun ottamatta Bond on ehtymätön inspiraation lähde.


Jodhpur-saappaat

1

April 17, 2014 by Ville Raivio

Jodhpur-saappaat ovat kenkätyyppi, joka kiinnitetään nilkan ympäri nahkaremmillä. Ennen kuin tämä malli sai suuren suosion, ratsastajat vetivät jalkaan hieman alle polven ulottuvat ratsastussaappaat, joiden korkea varsi suojasi satulassa jalkaa ja housuja hankaukselta. Korkeat saappaat olivat kalliita ja tuskallisen vaikea vetää jalkaan tai jalasta, joten kätevämpi ratkaisu oli vain ajan kysymys. 1800-luvun lopulla tämä saapui jodhpur-housujen muodossa, ja ne perustuivat intialaisiin vahvasti kapeneviin churidar-housuihin. Jodhpur-housujen lahkeisiin ommeltiin useimmiten mokkavahvikkeet, joiden ansiosta ratsastaja pysyi satulassa, eikä hankalia korkeita saappaita välttämättä tarvittu. Nimensä housut ja saappaat saivat luoteis-Intiassa sijaitsevasta Jodhpurin kaupungista, jossa housut syntyivät. Aikakaudella käytössä oli Chelsea- ja jodhpur-saappaita, mutta niitä ei juuri nähty ratsastajien jalassa ennen kuin jodhpur-housut saivat suosion.

Vanhaa mallia seuraavassa jodhpur-saappaassa on pyöreä kärki, matala korko, yhdestä nahkapalasta leikattu etuosa, nilkan ympäri kiertyvä nahkaremmi ja varressa pidike remmille. Nahkapohja oli mukavampi Intian helteillä. Alussa jodhpur oli varattu urheiluun, työsaappaksi ja vapaa-ajalle maaseudulla, kun kaupungissa balmoral-tyyppinen pukusaapas oli edustava perusmalli. Enemmän tai vähemmän ratsastavalle lukijalle jodhpur-saapas on todennäköisesti tuttu näky myös talleilla ja kilpailuissa, sillä vanhan polven ratsastussaapas on yhä kankea monine nauhoineen.

Viimeistään Toinen maailmansota teki selvää jälkeä vanhoista pukeutumiskoodeista, ja jodhpureita onkin käytetty sekä puvun että vapaa-ajan vaatteiden kera viime vuosikymmeninä. Vanhan kaavan mukaan saapas on sitä edustavampi, mitä sirompi sen lesti ja ohuempi sen pohja. Siispä jodhpur taipuukin muhkumpana vapaa-ajalle ja kevyempänä toimistoon. Kuvioitu nahka vetää mallia rennompaan, sileä hienompaan. Koska etuosa on koristelematon ja liki saumaton, jodhpur muotoutuu erinomaisesti käyttäjän jalkaan. Remmin vuoksi jodhpur on uniikki saappaiden joukossa ja se myös mahdollistaa helpon käytön saapasta pukiessa tai riisuttaessa. Joka remmiä säästää, se jalkaansa vihaa.

Kuvat: Skoaktiebolaget


Tekstuurit

0

April 13, 2014 by Ville Raivio

Harva suomalainen mies saa oppia tyylissä isältään, ja yhä harvempi puhuu perinteisten vaatteiden kieltä. Tämän vuoksi vaatekaupoissa näemme värikkäitä napinreikiä, koristeltuja kaulusvuoreja, kirkkaita värinappeja, kontrastiompeleita ja monikauluksisia 7camicie-mutantteja. Halutessaan jotakin yksilöllistä ja erottuvaa, on helppo tarttua räikeään tai pistävään jos ei vielä tiedä vaihtoehdoista. Vastaus ongelmaan on pintarakenteissa, joita hienostelevammin kutsun tekstuureiksi, siis vaatekankaiden kudonnoissa, epäsäännöllisissä pinnoissa, vaihtelevassa kuvioinnissa, näin edelleen.

Esimerkiksi tavanomainen tummansininen solmio voidaan luoda kudotusta, painetusta, virkatusta tai neulotusta silkistä, jonka pinta puolestaan voi olla hyvin sileä taikka rosoinen. Oman lisänsä tuo erikoismateriaali, kuten raaka- tai Shantung-silkki, joka muistuttaa silkin monista muodoista. Näitä suomalaisista vaatekaupoista turhan harvoin löytyy. Kun nämä muuttujat ynnää oikein, huomaa tekstuurien yhdistelmiä kyllä kertyvän – eikä tässä pakassa ole vielä mukana värisävyjä taikka kuvioita.

Kauluspaitojen maailmassa tekstuuria tarjoavat esimerkiksi kalanruoto-, toimikas-, Dobby- tai Royal Oxford -kudos, jotka näyttävät erilaisilta sekä paperilla että harteilla. Puuvillan joukkoon voi sekoittaa pellavaa tai ramieta, jotka tuovat enemmän rypistymistä kesän joutilaisiin hetkiin. Taskuliinoissa tavallisen sileän puuvillan sijaan voi kokeilla silkin ja villan yhdistelmää, jonka mattapinta tasoittaa kiiltäviä pukukankaita. Tweed-villainen liina puolestaan tuo sopivasti karheutta vakosamettitakin paksuun kankaaseen. Tekstuureihin tutustuminen nousee uudelle tasolle räätälin tai mittapaitapuodin pakeilla, kun eteensä saa pakan kangasnäytteitä.

Satojen ja tuhansien kankaiden katselu, koskettelu ja vertailu opettaa, ettei tumma puku ole tumma puku taikka valkoinen paita aina se sama vanha valkoinen paita. Jos työasu vaatii tummaa pukua kaikkine asusteineen, vuosien kuluessa ehtii myös kyllästyä samoihin vanhoihin kaavoihin. Tällöin uskon tekstuurien olevan haasteen sijaan ratkaisu, sillä aikuinen mies kiiltävissä tai ylen määrin koristelluissa nippelivaatteissa on enemmän koominen kuin vakuuttava. Missä kontrasti on silmiinpistävää ja helppoa, tekstuuri on rajoitettua ja vaikeutettua viestintää vaatteiden yksityiskohdilla. Siis todellinen taitolaji.


Flanellikangas

1

April 6, 2014 by Ville Raivio

Flanelli (eng. flannel) on pehmeä villa- tai puuvillakangas, jonka pinta on useimmiten kutomisen jälkeen harjattu. Kankaassa on vahva palttina- tai toimikaskudos, joka jää nukan alle piiloon. Pinnan käsittely tapahtuu mekaanisesti metalliharjoilla, jotka hankaavat väljästi kudotun kankaan nukalle. Usein vain toinen puoli harjataan. Jos kangasta ei lainkaan harjata, tällainen flanelli saa pehmeytensä väljästi kudotuista langoista. Flanelli valmistettiin alun perin karstatusta villasta tai kampalangoista. Sanan alkuperä on hämärä, mutta walesilaista alkuperää on ehdotettu sillä jo 1500-luvulla seudulla oli käytössä samankaltainen kangas, joka tunnettiin nimellä gwlanen. Nykymuotoista flanellia on kudottu Brittein saarilla 1600-luvulta lähtien, kun karstauspajat levisivät ympäri tienoita. Satoja vuosia sitten flanellikankaan väri saatiin aikaan yhdistämällä valkoisia, sinisiä, ruskeita ja mustia villoja. Vaaleimmat sävyt luonnistuivat rikkidioksidilla valkaisten. Nykyisin sama toimi onnistuu kätevästi villasta kuin villasta väriaineilla.

Cary Grantin harmaa flanellitakki elokuvassa Varkaitten paratiisi

Flanellia käytettiin ensin skottitartaaneihin, alusvaatteisiin, kodintekstiileihin sekä urheiluvaatteisiin, kuten krikettihousuihin, myöhemmin myös edustaviin takkeihin ja pukuihin. 1900-luvun alkupuolella valkoiset flanellihousut olivat herraskainen, mutta auttamattoman kuuma kesäasu myös Suomessa. Kangas on ilman muuta parhaimmillaan syksyn ja talven koleudessa, jota vastaan nukkainen pinta eristää mainiosti. 1950-luvun Amerikassa flanelli oli niin suuressa suosiossa, että flanellipuku pääsi sivuosaan erittäin suositussa elokuvassa The Man in the Grey Flannel Suit (1956). Filmissä ja sen innoittaneessa kirjassa flanellipuku, aikansa toimistotyöläisen univormu, edustaa työelämän vaatimuksia, tylsyyttä, mukautumista ja yksilön katomista.

Gregory Peck, mies harmaassa flanellipuvussa

Tänä päivänä flanellista valmistetaan peitteitä, lakanoita, paitoja, kylpytakkeja, pyjamia ja vaatekankankaita. Näistä kaikille tuttuja ovat ainakin rauhoittavan pehmeät pyjamat ja räikeät flanellipaidat, työvaatteiden klassikko, joka nousi arvossa 90-luvun muusikoiden yllä. Vaikka paidan mielikuvat osoittavat tukkijätkien suuntaan, flanellipaita on paikallaan kenen tahansa talvivalikoimassa. Suuressa maailmassa yleinen talviajan asu on flanellipuku, jota Suomessa näkee harvoin. Kauempana myös harmaat flanelliset suorat housut ovat arvossaan, sillä ne voidaan yhdistää miltei rajoituksetta eri irtotakkien tai kankaiden kera.

Bernhard zur Lippe-Biesterfeld ja flanellin hurmos

Flanellissa on mattapinta, joka toimii mainiosti valoa vahvemmin heijastavien kankaiden kontrastina. Joko ulkopinnalle tai molemmille puolille harjattu nukka taas eristää tehokkaasti ja pitää olon lämpimänä. Suoraan iholla flanelli lämmittää vielä miellyttävämmin kuin päällysvaatteessa. Kuten historia velvoittaa, valtaosa maineikkaista flanellikutomoista on Brittein saarilta. Näiden joukossa kukkona tunkiolla seisoo Fox Brothers&Co. Ltd., jota räätälit ja vaateharrastajat arvostavat suuresti. Suomenkaan talvi ei enää tunnu samalta, kun lämmön takaa flanelli.


Napin ompelu

0

April 5, 2014 by Ville Raivio

Alla räätäli Matthew Farnes opastaa katsojaansa ja Keikarin lukijaa uuden napin ompelussa. Pelkät napit vaihtamalla jokaisen takin ulkomuoto muuttuu kummasti, eikä aikaa mene kuin vartti harjoittelun jälkeen. Olennaista on ommella vahatulla langalla (glace/d cotton thread), joka on reilusti vahvempi ja kestävämpi kuin vahaton. Napin alle kierretty lanka puolestaan muodostaa jalan, joka takaa mukavamman käytön ja estää kiinnittämätöntä nappia hankaamasta kangasta vasten. Samoilla takkinappiohjeilla voi ommella kauluspaidan nappinsa, toki ohuempaa vahalankaa käyttäen.

sewing a button from Matthew Farnes on Vimeo.


A-1 -takki

0

March 30, 2014 by Ville Raivio

A-1 on ensimmäinen moderni pilottitakkimalli, joka syntyi USA:n ilmavoimien käyttöön vuonna 1922. USAAC standardoi sen lentäjien univormuksi viisi vuotta myöhemmin teknisellä ja kuivalla nimikkeellä A-1 Summer Flying Jacket, ja tässä käytössä se pääasiallisesti toimikin aina vuoteen 1931 asti. Silloin ilmavoimat ottivat käyttöönsä ykköstyypin seuraajan, A-2:n. Tämän jälkeen ykkönen sai vain satunnaista käyttöä, kunnes se poistettiin virallisesti univormujen joukosta vuonna 1944. Standardimallinen A-1 -takki valmistettiin nahkasta, joka vaihteli alihankkijasta riippuen lampaannahasta vuoheen tai vahvaan hevosennahkaan. Näistä yleisin oli lammas, joka osoittautui turhan herkäksi nahkaksi sotakäytössä. Silti vuotien värjäys oli aina keskiruskea. Takki suljettiin miehustassa viidellä napilla ja korkea resorikaulus kahdella, sillä vetoketjua ei vielä oltu keksitty 20-luvun puolella.

Neulottu kaulus muistutti kovasti baseball-takkien vastaavaa ja se valmistettiin napakaksi, jotta viima pysyisi loitolla ihosta aikakauden avoimissa hävittäjissä. Jotkin valmistajat suosivat nahkakauluksia. Myös vyötärönauha sekä hihansuut valmistettiin kudotusta villasta, joka takasi mukavan käytön ohjaamossa istuessa. Varhaisissa aaykkösissä oli napitus vyötäröllä, myöhemmin tilalle vaihtuivat nepparit, ja napit erottavat mallin myöhemmästä A-2 -versiosta. Ykköstakissa oli kaksi läpällistä paikkataskua, jotka suljettiin napilla. Jotkin tehtaat sijoittivat nämä rintataskuiksi, toiset taas vyötärön yläpuolelle. Takin leikkaus oli tyköistuva, eikä se soveltunut kovin hyvin kerrospukeutumiseen. Moni lentäjä käyttikin takkia vain neuleen korvikkeena ja veti sen ylle vielä pitkän nahkaisen lentotakin.

Lentäjä-ässien herooiset valokuvat levisivät sota-aikana laajalle ja niiden myötä A-1 tuli tutuksi vaatteista kiinnostuneille. Minkä sotamarsalkka Montgomery teki Brittein saarilla duffelitakille, sen saivat aikaan USA:n ässät Amerikan puolella. Siispä sotien jälkeen takki on kulkeutunut osaksi jokamiehen pukeutumista, vaikka Suomessa mallia ei turhan usein katukuvassa näe. Harvat alkuperäiset takit ovat säilyneet viimeisen vuosisadan ajan, ja militarian keräilijät ovat nostaneet A-1:n hinnat pilviin. Takkimalli ei kuitenkaan ole suojattu, joten versioita löytyy yhä markkinoilta. Nykypäivän valmistajista esille täytyy nostaa italialainen Valstar, joka on tarjonnut omaa A-1 -näkemystään Valstarinon nimellä vuodesta 1935 alkaen. Tehtaan mallissa paikkataskut ovat kookkaat, mutta muuten se toimii mainiona kopiona 20-luvun tarunhohtoisesta takista. Valstarin etuna on myös laaja väri- ja materiaalivalikoima puuvillasta nahkan kautta villaan. A-1 on malliltaan niin siisti ettei se kaihda myöskään suorien housujen seuraa. Historia siis kulki hävittäjistä kadun kautta toimistoon.


Black Watch -tartaani

0

March 23, 2014 by Ville Raivio

Black Watch on tummansini-vihreä-musta vaatekuvio, joka on yksi vanhimmista käytössä olevista tartaaneista. Skotlannin tartaanirekisterin virkailija kertoo minulle, että kuvion syntyhistoria on epäselvä. Suosioon se kuitenkin pääsi, kun Englannin hallinto otti tartaanin kuninkaallisen rykmenttinsä Skotlannin-joukkojen käyttöön vuonna 1725. Tämä veljesjoukkio totteli myös Black Watch -nimeä erottuakseen viidestä muusta Ylämaan pataljoonasta. Nimen alkuperästä on useita teorioita: joukkojen tehtävänä oli vahtia Skotlantia, kuvio on myös hyvin tumma ja skotlantilaisista koottua vahtijoukkoa käytettiin usein toisia skotteja vastaan. Katkerat haukkuivat sotilaiden sydämiä mustiksi.

Kirkkaita tartaaneja on käytetty erottautumiseen tai juhlaan, mutta tumman värityksen ansiosta Black Watch on suonut sotilaille enemmän tai vähemmän suojaa metsissä ja vehreillä nummilla. Skotlannin tartaanitekisterissä kuvio kulkee nimellä “Grant Hunting or Black Watch”, mutta rakkaalla kuviolla on myös muita nimiä, kuten Old Campbell, The 42nd Universal ja Government. Kuviosta on myös useita tummanvärisiä versioita, joiden nimi on samankaltainen. Se on kirkkaanpunaisen Royal Stewartin ohella suosituimpia tartaaneja tänä päivänä, sillä suojeltujen suku- tai tilakuvioiden sijaan Black Watch on vapaa kenen tahansa käyttöön. Skotlannissa toki katsotaan pahalla silmällä, jos katseiden kohteella on yllään tartaanivaate, johon hänellä ei ole mitään suku- tai kotiseutusuhdetta.

Jos vain siltä tuntuu, koko kehonsa voi verhota Black Watch -kuviolla, jota käytetään sukissa, housuissa, puvuissa, takeissa, paidoissa, kaulaliinoissa, näin edelleen. Koska värisävyt ovat tummia, kuvio on yksi levollisimmista tartaaneista ja vetoaa todennäköisesti myös mieheen, joka yleensä karsastaa räikeitä tartaaneja. Vanhan hyvän käytännön mukaan vahvat kuviot ovat parhaimmillaan pienissä määrissä asua, kuten asusteissa, mutta BW:n kohdalla voi hyvin tehdä poikkeuksen kiitos värisävyjen. Skotlannin kuninkaallisen rykmentin kolmas pataljoona käyttää yhä tunnuksenaan Black Watch -kuviota, joka on toiminut palvelun ja urheuden symbolina kohta kolmen vuosisadan ajan. Se myös sattuu olemaan yksi kauneimmista tartaaneista, joka ei kaihda yhdenkään miehen seuraa.


Näin sovitat kenkien värin puvun väriin

0

March 21, 2014 by Ville Raivio

Reddit on jännä paikka. Vielä jännempi se on malefashionadvice-kategorian ansiosta, sillä keskusteluissa on aina mukana vaatteiden kieltä puhuvia veijareita, jotka auttavat auliisti ketä tahansa kysyjää. Sivuston kannustava ja ystävällinen virtuaali-ilmapiiri on saatu pysymään yllä myös tyylikeskusteluissa.

Alla Redditin tarjoama ilahduttavan kattava kuvaopas kenkien värin ja puvun värin yhteen sovittamisesta. Ei nyt sillä, että kaapissa täytyisi olla puku spektrin kaikissa väriasteissa, mutta jotkin värit vain näyttävät keskimäärin mukavammilta yhdessä. Samoin on hyvä muistaa vanha värisääntö: mitä tummempi sävy, sitä virallisempi ilme – mitä harvemmin nähty väri, sitä erikoisempi vaate. 2000-luvulla ei joudu sosiaalisen lynkkauksen kohteeksi, jos nyt sattuu vain pitämään vihreistä jalkineista tumman puvun kanssa. Silti tilanne ja seura on hyvä huomioida, erityisesti edustustöissä, joten kuvaopas on hyödyllinen lisä kenen tahansa kiintolevylle. 

Kuva: stRafaello ja rootb33r


Shetland-villa

0

March 16, 2014 by Ville Raivio

Shetland-villa on samannimisestä lammasrodusta kerättyä ja käsiteltyä villaa. Tämä pieni maatiaislammas on jalostettu karuilla ja etäisillä Shetlandinsaarilla, jossa paikalliset ovat kasvattaneet lampaita lihan, laiduntamisen sekä hienon villan vuoksi. Meri-ilmasto, ympäri vuoden matalana pysyvä ulkolämpötila ja karu kasvisto ovat koulineet Shetlanninlampaista sisukkaita sekä tuhdin villan kasvattavia. Saarten asukkaat ovat käyttäneet niiden villaa Fair Isle -kuvioisten neuleiden neulomiseen, pitsishaaleihin, vientituotteisiin sekä tweed-kankaiden kutomiseen.Näistä esille täytyy nostaa erityisen hienot shaalit, jotka voidaan huoletta vetää jopa sormuksen lävitse.

Vuonna 2011 Shetland-villasta tuli Iso-Britannian ensimmäinen EU-alkuperäsuojattu hyödyke, joka ei ole ruokaa. Jalostajat vahtivat ylpeinä paikallisen villan tuotantoa sekä laatua. Saadakseen villakauppiaiden hyväksynnän, Shetlanninlampaan turkin tulee olla pehmeää, pitkähköä, hyvin hienoa ja aaltoilevaa. Sittemmin Shetlanninlampaita on viety saarelta ympäri maailman, ja vaativaan ilmastoon jalostettu laji kukoistaa leppoisammissa oloissa. Lajin luontaisiin ominaisuuksiin kuuluu suuri vaihtelu turkin värityksessä ja karvan muodossa.

Shetland-villa on lämmintä, vahvaa, pehmeää, kestävää ja hienointa, jota yksikään brittiläinen lammasrotu tuottaa. Virallisia värejä on 11 ja sävyjä 30, näistä täysvalkoinen, musta sekä punaruskea yleisimpinä, ja saaren neulojat suosivat värjäämättömiä lankoja. Aiemmin valkoinen villa oli suosittua sen helpon värjäämisen vuoksi, mutta nykyisin kiinnostus värjäämättömään villaan on kasvanut. Suurimman tuoton saa harvinaisista värisävyistä, jos ostaja vain luonnonväriä suosii. Monilla väreillä on Shetlanninmurteen mukaiset nimet, joista suomalaiseen korvaan eksoottisia ovat ainakin emsket, musket, shaela, moorit ja mioget.

Klassisen tyylin harrastajien keskuudessa yksi Shetland-kohde on ylitse muiden: O-aukkoinen, värikäs neule, jonka pinta on usein harjattu pörröisen nukan muodostamiseksi. Tämä amerikkalaisen Ivy League -tyylin huoleton ikoni on mukavan lämmin, kestävä ja värikäs lisä mihin tahansa vaatekaappiin. Esimerkiksi J. Pressin Shaggy Dog -neule on saavuttanut kadehdittavan aseman juuri materiaalin sekä harjatun pintansa ansiosta. Toisen maininnan ansaitsee Shetland-villasta kudottu värikäs tweed, josta voi muovata minkä tahansa vaatteen jokaisen ylle. Pieni ja sisukas lammas pystyy ihmeisiin.

Toinen kuva: Ben Silver


Olkaimet

7

March 9, 2014 by Ville Raivio

Olkaimet (eng. braces, suspenders) ovat miesten asuste housujen ylläpitoon. Ennen kuin vöiden läpimurto sekä koristeena että housujen pidikkeenä tapahtui, miehet käyttivät olkaimia polvihousujen kera. Näiden asusteiden pääjujuna on joustonauha, joka nimeään seuraten joustaa liikkeessä, mutta palautuu nopeasti muotoonsa. Näin olkain ei häiritse liikettä ja housut pysyvät yllä kaikissa tilanteissa. Y-kirjaimen mallisissa olkaimissa on selkäpuolella yksi nauha ja nauha kummankin hartian yllä, H-mallissa nauhoja on myös takana kaksi. Nämä kiinnittyvät nahkaiseen välikappaleeseen, joka yhdistää olkaimen etu- ja takanauhat. Joustonauhat päättyvät nahkaisiin remmeihin, jotka kiinnittyvät housujen vyötärönauhan sisä- tai ulkopuolelle. Henkselit metallisine takuulukkoineen ovat myöhempien aikojen keksintö, joka ei tarvitse erillisten nappien ompelua. Ne ajavat saman asian kehnommin, sillä klipseillä on paha tapa repiä kangasta.

Boxcloth-kangas

Nykyisten olkaimien esi-isät ilmestyivät viimeistään 1700-luvulla. Dokumentit Amerikan puolelta kertovat, että Benjamin Franklin perusti Philadelphian ensimmäisen vapaapalokunnan vuonna 1736 ja päätti punaisten olkaimien olevan osa joukkojen univormua. Hätätiloja lukuun ottamatta olkaimet pysyivät kauluspaitojen lailla alusvaattena aina 1900-luvulle asti, ja niiden paljastaminen herkälle neidolle oli yhtä hävytöntä kuin alushousujen vilahdus. Herrasväki käytti silkkisiä tai kirjailtuja olkaimia, työläiset karkeampia ja kestävämpi materiaaleja. Jotta housut pysyivät paremmin yllä, ne leikattiin lantion sijaan vyötärön korkeudelle tai napaan asti. Olkainten ansiosta vyötärönauhan saattoi jättää väljäksi, jolloin kookas vatsa tai ruokaillessa pullistuva kupu eivät haitanneet. Yhä tänä päivänä olkainten kanssa voi vyötärön jättää surutta väljäksi, minkä vuoksi olkaimille leikatut housut ovat hyvin miellyttäviä.

Kalanruoto-tweed

Vuonna 1820 maineikas englantilainen olkaintehdas Albert Thurston esitteli uudet mallinsa. Ne kiinnittyivät nahkaremmeillä, mutta olkaimet olivat H-mallia ja jousto-osa huovutettua boxcloth-villaa. Myöhemmin tehdas tarjosi myös Y- ja X-malleja. Erikoista kyllä, kirjailija Mark Twain kunnostautui myös olkainten kaltaisten nauhojen keksijänä. Joulukuun 19. vuonna 1871 hän sai patentin projektille nimeltä “Adjustable and Detachable Straps for Garments”. Hänen malliaan saattoi käyttää alusvaatteiden, korsettien, housujen ja vastaavien vaatekappaleiden kera. Twain koki olonsa epämukavaksi olkaimissa ja suosi remmejä niiden sijaan. Vuonna 1894 saapuivat metalliset klipsiolkaimet, jotka eivät tarvinneet vyötärönappien apua. Silti vöitä ei käytetty yhdessä olkainten kanssa ellei mies halunnut keikaroida viimeisen päälle.

Kellokuvio

Ensimmäinen maailmansota muutti paljon. Univormujen housuissa oli matalampi vyötärö ja sotilaille jaettiin paksuja vöitä osana säädettyä asua. Vaatekankaiden valmistusta säännösteltiin ympäri Eurooppaa ja kutomot valjastettiin kutomaan kankaita sotakäyttöön. Siispä liivipuvut miltei katosivat kaupoista ja vyötäröt laskeutuivat alemmas. Kun pukuliivit eivät enää peittäneet olkaimia, jotka olivat yhä alusvaatteita, vyöt ottivat niiden paikan. Myös rintamalta palanneet miehet olivat tottuneet sotavuosina matalampiin housuihin sekä nopeisiin vöihin. Toinen maailmansota vain kiihdytti ensimmäisen aloittamaa muutosta. Amerikkalainen Life-lehti kertoi heinäkuussa 1938 enää vajaan 40%:n miehistä käyttävän olkaimia. Tämän jälkeen olkaimet ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi jokaisen vuosikymmenen kuluessa. Joitakin pilkahduksia on näkynyt esimerkiksi 60-luvun skinheadien räväköissä olkaimissa, joita käytettiin alusvaatteen sijaan selvästi näkyvillä. Vuonna 1971 saapui elokuvateattereihin Kellopeliappelsiini valkoisine olkaimineen ultraväkivallan kera.

Moiré-kuvio

Kaksi tekijää elvytti olkaimet klassisen tyylin saralla. Ensin vuoden 1987 Wall Street näytti ahneen Gordon Gekkon raitaolkaimet, joita kopioitiin ahkerasti sekä hyvässä että pahassa. Tällöin yleinen käytäntö Wall Streetillä oli, ettei olkaimia saanut käyttää työpaikalla ennen kuin ne oli ansaittu. Ne olivat kokeneiden pelurien merkki. Tämän jälkeen klassisen miesten tyylin verkkofoorumit sekä blogit yleistyivät 2000-luvun kuluessa, ja näiden mukana tietämys olkainten mukavuudesta sekä sopivasta käytöstä levisi. Esimerkiksi nahkan väri on hyvä sovittaa yhteen jalkineiden värin kanssa, vaikka kyseessä onkin yleensä takin alle piiloon jäävä asuste. Jos housuja aikoo käyttää olkainten kanssa, vyölenkit olisi hyvä poistaa kokonaan. Näin vyötärönauhasta tulee siistimpi. Jos seuraa vanhan polven tapaa ja pitää olkaimet piilossa, niiden värillä tai kuviolla ei ole väliä. Jos taas mielellään näyttää omansa, vain mielikuvitus on rajana, sillä joustonauhoja voidaan kutoa missä kuviossa tahansa. Olkaimet ovat omassa sarjassaan.

Raitamallia

Kuvat: Albert Thurston


Vaattureiden ammattikunta vaarassa kadota

0

March 5, 2014 by Ville Raivio

Vanhoja, mutta huonoja uutisia: vaattureiden ammattikunta on vaarassa kadota Suomesta. Parisen vuotta sitten Yle haastatteli Suomen Vaatturiliiton puheenjohtajaa, Tampereella omaa liikettä pitävää Kirsi Ahoa, joka on toiminut alalla kolme vuosikymmentä. Vaikka Ruotsi, Norja sekä Tanska ovat Suomen lailla kalliita joka suhteessa, muissa Pohjoismaissa tilanne käsityötaitajien suhteen on levollisempi. Mikä tärkeintä: Suomessa harmia tuo pukeutumisen kulttuuri, jossa vaatteista ei keskimäärin haluta maksaa ja miesten koreilu nähdään merkiksi vähintään epämääräisestä persoonasta. Lisäksi opetushallitus ei ole huomioinut Vaatturiliiton vetoomuksia koulutusjärjestelmän muuttamisesta.

“Ennen vanhaan tekijöitä sentään oli useita kymmeniä, satojakin Suomessa, mutta tämän hetken tilanne on se, että meidän Suomen Vaatturiliittoon kuuluu 17 jäsentä [nykyisin 30, heistä puolet yrittäjiä] ja melkein suurin osa heistä on jo jäänyt eläkkeelle tai jäämässä, että hyvin kourallinen meitä on sitten enää oikeita tekijötä.”

http://yle.fi/uutiset/vaattureiden_ammattikunta_vaarassa_kadota/5059540




Copyright © 2013 Ville Raivio



Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari