RSS Feed

Alpakkavilla

1

March 13, 2016 by Ville Raivio

Alpakka on samannimisen otuksen villaa, joka poikkeaa lampaanvillasta monin tavoin. Tämä kamelieläin on peräisin Perun, Bolivian, Chilen ja Argentiinan vuoristoilta, joilla se jalostettiin ihmisen apuriksi jo viisi vuosituhatta sitten, mutta paleoantropologit uskovat ihmisen käyttäneen alpakkaa jo 4000 vuotta ennen kesytystä. Nykyisin alpakoita kasvatetaan ja jalostetaan ympäri maailman. Luonnostaan alpakat kasvattavat turkkinsa yli 20 ruskean, harmaan ja mustan värissä – muut värit saadaan värjäämällä. Yksittäiset kuidut ovat jopa 20 – 30 senttisiä, sileitä, hienoja sekä aaltoilevia. Alpakoiden villaa on aina pidetty arvossa, eikä eläimiä ole kasvatettu juhdiksi tai ruoaksi, vaan turkisten ja kuidun vuoksi. Ääriesimerkkinä Inkat varasivat materiaalin vain kuninkaallisten käyttöön. Toisin kuin lampaanvillssa, alpakassa ei ole lainkaan lanoliinia, villarasvaa, eikä sen pinnassa ole kookkaita suomuja. Tämän vuoksi materiaali sopii hyvin heille, joilla on tavanomainen villa-allergia. Alpakkakuitu on sisältä ontto, joten kehon lämpö varastoituu sen sisälle, ja villa lämmittää tehokkaasti myös ohuissa vaatteissa.
Alpakkavilla_Keikarissa
Klassisessa pukeutumisessa alpakkaa on käytetty esimerkiksi päällystakkien villavuorissa, joiden pinta harjattiin pehmeälle ja lämpimälle nukalle. Ennen kuin lämmitetyt henkilöautot yleistyivät jokamiehen välineinä, alpakkavuori oli suureksi hyödyksi kaikissa kylmissä ilmastoissa. Näiden suosio oli suuri 1950-luvulla. Samoin alpakkaneuleet ja -kaulaliinat ovat pitäneet viimaa poissa ja lämpöä yllä. 1920-30 -lukujen aikana alpakkaa lisättiin pukujen puuvillakankaisiin. Pelkästä alpakasta valmistetuissa vaatteissa on kiiltelevä pinta. Erityisesti alpakkaa on käytetty sekoitekankaissa ja -langoissa, joissa se tuo lisälämpöä ja pehmeyttä, mutta ei tee vaatteesta kiiltelevää tai kallista. Alpakka on melko lailla yhtä vahva materiaali kuin lampaanvilla, mutta sitä käytetään harvoin pukujen tai villakangastakkien materiaalina.


Lukijakysely 2016

0

March 8, 2016 by Ville Raivio

Usean vuoden jälkeen on aika uuden lukijakyselyn. Kaikkien sähköpostinsa ilmoittavien vastaajien kesken arvotaan yksi 120 euron arvoinen mittapaitalahjakortti Turun ainoaan oikeaan Herrainpukimoon. Kysymyksiin voi myös vastata täysin anonyymisti. Kyselyyn vastaamisesta on hyötyä usealle. Tulokset kertovat, millaisia miehiä kiinnostaa laatu ja kauniimpi elämä, ne toimivat AMK-projektin hyväksi lähdemateriaalina ja samalla ne myös auttavat minua tulevien juttuaiheiden juonimisessa.

Kysely 2016


Albert-tohveli

0

March 6, 2016 by Ville Raivio

Albert-tohveli (engl. Albert slipper) on nöyrän kotitohvelin kantamuoto, jonka päällinen on samettia ja nahkapohja mahdollisimman ohut. Yleisiä koristeluja ovat omistajan nimikirjaimet, sukuvaakuna tai suvun symboli, jotka aikoinaan koruommeltiin jalkapöydän ylle, mutta nykyisin ommellaan koneilla. Samoin yleinen on tikattu silkkivuori tai päällisen laitoja kiertävä koristereuna. Kärjen muoto on miltei poikkeuksessa pyöreä ja pullea, kaiketi tilavuuden eli mukavuuden ehdoilla, ja kengän kieli ulottuu korkeammalle kuin avokengissä yleensä. Ennen kuin tämä muoto syntyi, herrasmiehen vakiojalkineet päivisin olivat ratsastussaappaat tai solkikengät. Juhlavaatteiden kanssa jalkaan puettiin tohvelit, joiden materiaali oli sileää tai kiillotettua nahkaa. Useimmissa maissa jalkineita ei riisuttu sisätiloissa, mutta kotosalla saappaat olivat turhan raskaat, eikä juhla-asu kuulunut päivään, joten Albert-tohveli syntyi kevyeksi, siistiksi ja mukavaksi kotikengäksi. Kun säätyläiset yhä pukeutuivat illalliselle, samettitohveli oli yleinen näky kotikutsuilla. Nimensä tämä kenkätyyppi sai 1840-luvulla kuningatar Viktorian Albert-puolisolta, joka näytti hienostolle esimerkkiä uuden jalkineen käytössä.

Albert-tohveli_Keikarissa

Viimeistään 1930-luvulla Albert hyväksyttiin myös juhlapukineeksi ja sopivaksi smokki-iltamiin kotona tai klubilla. Ajan myötä tämäkin rajoitus lientyi ja Alberteja on näkynyt satunnaisesti myös virallisilla kutsuilla. Perinteisesti juhlakengät ovat mustat ja kiiltonahkaa tai vahvasti kiillotettua vasikkaa, joten Albertit ovat vähemmän muodolliset. Kenkätyyppiä valmistetaan kaikissa sateenkaaren väreissä, joista musta on se varmin iltatilaisuuden kaveri. Kotikäytössä rajoituksia ei ole, juhlissa on parempi pelata varman päälle. Sametti ei ole kummoinen kenkämateriaali, joten Albertit eivät kestä rymykäyttöä, vaikka hiostavatkin vähemmän tanssiessa. Myös niiden silkinohut ulkopohja ei juuri kestä katukäyttöä. Valtaosa malleista valmistetaan liimaamalla, joten niiden pohjia ei voi juuri jälkikäteen vaihtaa. Näistä syistä Albert toimii yhä parhaiten alkuperäisessä tarkoituksessaan siistinä kotitohvelina, joka pitää jalat lämpimämpinä kylmällä lattialla. Jos ne palvelevat kevyesti ja tyylikkäästi myös harvinaisissa kodin tai klubin smokki-illoissa, sen parempi.


Handmade Shoes for Men

5

March 6, 2016 by Ville Raivio

Handmade Shoes for Men on jokaisen kenkämiehen kirja. Vuonna 1999 englanniksi julkaistu teos on unkarilaisen kenkämestari László Vassin ja kustantaja-kirjailija Magda Molnárin yhteistyö, joka tekee kunniaa käsityölle ja laadulle. Noin 200 sivua ja päälle tuhat valokuvaa kertovat aidosti käsintehtyjen jalkineiden työvaiheista, historiasta, yksityiskohdista ja rakenteista. Valtaosa kuvista on luonnollisesti Vassin kenkäverstaalla napattuja, mutta työvaiheet ovat samat kaikissa vastaavissa pajoissa, jotka eivät ole korvanneet ihmisen kättä koneen rattailla. Suurin osa käsityöläisen reunoskengistä vaatii noin 30-40 tuntia työtä. Tämä on nopea ja helppo todeta, mutta kirja selventää, miten paljon vaivaa onkaan nähty yksin materiaalien valmistukseen ennen kuin jalkineen pariin päästään. Jos asiakas haluaa myös ikiomat lestit, työmäärä kasvaa 10-20 tuntia. Luonnollisesti kaikki tämä vaivannäkö sotii nykyistä teollisuutta vastaan, joten perinteiset kengäntekijät ovat pieni, erikoistunut joukko, jonka täydellisyyden tavoittelu on kuin sotaa tuulimyllyjä vastaan.

Handmade_shoes_for_men_Keikarissa

Handmade Shoes for Men -kirjan lukijalle selviää, miksi Brannock-laite on verraton keksintö, miten monimutkainen rakennelma ihmisjalka onkaan, miksi lestin tulee aina tulla ensin, miten puolikas oxford eroaa siipikärjysmallista, miksi täysnahkarakenne on jalalle terveellisempi, miksi reunos pidentää jalkineen käyttöikää – ja miksi kunnon jalkineesta on reilua maksaa enemmän. En ole löytänyt perinpohjaisempaa, kätevämpää ja helpommin ummikolle avautuvaa kirjaa miesten klassisista jalkineista, joten juuri tämä on sellainen klassikko, joka ei turhaan vie tilaa kirjahyllystä. Harmillisesti teosta ei ole vielä suomennettu, joten saksaa tai englantia tulee lukijan osaaman. Joka osaa, ei kirjan luettuaan enää katsele jalkineita samalla tavoin kuin ennen.


Ruskea puku

2

February 28, 2016 by Ville Raivio

Ruskea puku on suotta turhan harvoin nähty ilmestys. Se muuttui hitaasti tällaiseksi, kun vapaa-ajan asut kevenivät 1960-luvulta alkaen. Samalla toimistot siirtyivät vastakkainasettelun aikaan: puvuista joko luovuttiin tai sitten asut vaihdettiin tummaan pukuun, jolloin harmaat ja siniset värit löivät muut. Puvun nykymuodon historia ulottuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin se oli maaseudun ja urheilun vapaa-ajan asu. Tällöin myös ruskea pukukangas oli ahkerasti käytössä, sillä siinä ei rapa näkynyt yhtä ikävästi kuin tummissa väreissä. Samalla se sopi mainiosti yhteen muiden maan värien kanssa. Hitaasti puku yleistyi myös kaupungeissa ja lopulta sen tumma versio syrjäytti muut hienot päiväasut 1920-luvulla. Silti ruskea puku oli suosionsa huipulla vasta 30-luvun Amerikassa, jolloin kankaat olivat paljon värikkäämpiä kuin nykyisin. Erityisesti vaatetehtaat markkinoivat ruskeaa pukua ahkerasti muodikkaana, siistinä ja hienona pukineena. Suosittu uusi väri oli hiilenruskea, sekoitus tummanharmaita ja ruskeita lankoja. Britannian puolella tapakulttuuri säilyi jäykempänä kuin muualla, eikä ruskea puku lyönyt läpi kaupungin kadulla yhtä nopeasti.

Ruskea_puku_Keikarissa

Aina suureen sotaan päättyneen 30-luvun jälkeen ruskean puvun suosio on laskenut selvästi, mutta värikäs 70-luku toi sen taas harteille. Erityisesti täytyy mainita muuan Ronald Reagan, joka toimi Kalifornian kuvernöörinä 8 vuoden ajan ennen kuin hänet löydettiin presidentin pätkätyöhön. Toisin kuin valtaosa ajan eliitistä, Reagan suosi ruskeaa pukua useissa päivätilaisuuksissa ja samalla elvytti sen suosiota. Oma lukunsa on Italia, jossa ruskea puku on kaiketi yleisempi kuin missään muualla, leikkauksesta tai värisävystä riippumatta. Maasta ja kulttuurista huolimatta asua käytetään liki samoin kaikkialla. Iltajuhlissa, diplomatiassa, politiikassa, laissa ja pankkitoimessa sitä näkee harvoin. Pukukoodittomissa toimistoissa se voi toimia siistinä arkiasuna, jos tumma puku on turhan jäykkä. Toki yksityiskohdat, materiaalit ja leikkaukset myös vaikuttavat kokonaisuuteen: pelkistetty, villainen ja tummanruskea puku on aina edustavampi kuin pellavainen, koristeltu vaaleanruskea versio. Kun asut ovat keventyneet entisestään 2000-luvun saavuttua, ruskea puku on juuri sopivasti juhlan ja arjen välissä. Tämä pukine on omanlaisensa.


Desert boots -kengät

6

February 14, 2016 by Ville Raivio

Aavikkosaapas (engl. Desert boots) on nilkkapituinen kenkätyyppi, joka valmistetaan perinteisesti mokkanahkasta kahden metallisen nauhareiän ja raakakumipohjan kera. Tämä varsikenkä syntyi tiettävästi Kairossa, kun Etelä-Afrikan sotilaat teettivät hajonneiden velttikenkiensä tilalle uusia pareja. Näppärät egyptiläiset ompelivat karkeaa mokkaa kiinni paksuihin raakakumipaloihin – ja homma oli selvä. Jalkineella oli useita etuja. Se oli helppo, nopea ja halpa valmistaa, metallinen rauhareikä suojeli päällistä kulumalta, mokkanahka oli kestävää ja viileämpää kuin sileä päällisnahka, lisäksi raakakumi tarjosi hyvän pidon aavikolla. Lopuksi päällisessä oli vain pari saumaa, joten se muotoitui erinomaisesti jalan muodon mukaan. Kun liittoutuneet ja akselivallat taistelivat Afrikan herruudesta ja siirtomaista Toisen maailmansodan aikana, vuodet 1940-1943 kestäneet toimet nimettiin Pohjois-Afrikan rintamaksi. Kampanjan aikana aavikkosaapas oli brittiupseerien vakiokenkä rintaman kaikilla laidoilla.

Desert_boots_Keikarissa

Sota on tunnetusti ollut yksi suurimmista miesten pukeutumiseen vaikuttaneista voimista, eikä tämä varsikenkä ole poikkeus. Siviiliin se siirtyi joukolla vuonna 1949, kun muuan Nathan Clark, englantilaisen C.&J. Clark International Ltd. -kenkätehtaan perillinen, toi mallinsa markkinoille. Hän oli aiemmin 40-luvulla palvellut Brittiarmeijan RASC-joukoissa Burmassa, ja siellä äkännyt upseerien jaloissa aavikkosaappaita, joiden karkea päällinen ja tuhti pohja jäivät mieleen. Hänen veljensä Bancroft oli antanut vakoilun Nathanille agendaksi, jotta uusien mallien suunnittelu helpottuisi. Hän työsti prototyyppiä sotakouluaikoinaan, jolloin Clark matkusti myös Kashmirissa asti ja jälleen vilkuili upseerien jalkoja. Silti suurin inspiraatio oli Kairon Vanha basaari, jossa niin moni Brittien 8. armeijan upseeri kävi teettämässä aavikkosaappaat myös vapaa-ajan käyttöön. Clark muisti näkemänsä ja viimeisteli kenkätehtaan uuden mallin piirrokset vaikutteiden pohjalta. Perheenjäsenet Englannista vastasivat kannustavasti, ettei tällainen varsikenkä ikinä myisi.

Clarks,1980s,UK

Palattuaan Englantiin, Nathan Clark kieltäytyi kuuntelemasta kenkätehtaan muita osapuolia ja työsti malliaan yhä. Hänen viimeinen versionsa oli pyöreäkärkinen ja vain kahdesta nahkapalasta leikattu, kovin samannäköinen kuin velttikengät, joita on valmistettu Afrikan eteläisissä osissa 1600-luvulta asti. Clark esitteli jalkineen maineikkaan amerikkalaisen Esquire-lehden muotitoimittajalle, joka mielistyi siihen kovin. Lehti kirjoitti siitä esittelyn, kun aavikkosaapas lanseerattiin USA:ssa vuonna 1950. Kun myyntiluvut myös Euroopan puolella olivat lupaavia, Clark’sin jalkine ilmestyi lopulta Brittimarkkinoille. Jalkineesta muodostui erittäin suosittu ja kadehdittavan ikonin asema on yhä taattu. Tähän päivään mennessä Clark’s on myynyt yli 12 miljoona paria aavikkosaappaitaan, jotka luodaan kaikissa väreissä. Valitettavasti tuotanto on siirretty ulkomaille ja materiaalit ovat halvemmasta päästä, joten Clark’sin alkuperäinen malli ei ole enää se laadukkain. Silti aavikkosaappaan yhdistelmä mukavuutta ja kätevyyttä on tehnyt siitä yhden suurista vapaa-ajan klassikoista, jotka yhdistävät miehiä kaikilla mantereilla.

Kuva: The Lauri Hilliaho


Tamppi

0

February 7, 2016 by Ville Raivio

Tamppi (engl. self-belt, martingale, half-belt) on takin selkään vyötärön kohdalle ommeltu vyöntapainen, joita näkee satunnaisesti myös päällystakkien hihansuissa. Museokokoelmien ja historiallisten teosten valossa tampin kantamuoto syntyi 1800-luvun puolivälin Britanniassa osana Norfolk-takkeja. Ne kiristettiin ylle koko vyötärön kiertävän vyön avulla, sillä nämä metsästysvaatteet suojasivat herrasmiestä Brittilän raa’alta ilmastolta. Ajan myötä vyö kapeni, kunnes tamppi oli syntynyt. Tamppi korostaa miehen vyötäröä, joka on luonnostaan harteita kapeampi, ja samalla saa nuo hartiat näyttämään entistä leveämmiltä. Näin yksityiskohdasta on hyötyä kelle tahansa miehelle, vaikka tamppi onkin miltei kadonnut valmisvaatteista. Suurimman suosionsa aikaa se eli 1900-luvun alusta aina 1940-luvulle asti.

Tamppi_Keikarissa

Pelkistetyimmillään tamppi on vain suorakulmainen pala samaa kangasta, josta takki on valmistettu, mutta hienommissa versioissa on eri leveyksiin vedettävä nappikiinnitys ja käsin ommeltuja, koristeellisia pistoja. Hihansuissa tamppi toimii myös koristeena, mutta nappien avulla se auttaa muokkaamaan hihan ympärysmittaa, mistä on hyötyä erityisesti tuulisena päivänä. Tamppi on aikoinaan lisätty myös vapaa-ajan irtotakkeihin tai pukuihin. Tänä päivänä se on harvinainen näky päällystakeissa, eikä irtotakkien saralla sitä löydä kuin satunnaisista brittiläisistä maaseutuvaatteista. Toisen maailmansodan kangassäännöstely poisti sen valmisvaatteista, ja sittemmin yhä kiihtynyt mukavuudentavoittelu ei ole auttanut asiaa, sillä tamppi lisää valmistuskustannuksia eikä siitä ole käytännön hyötyä. Silti tarkkasilmäisille se on juuri sellainen pala osien summaa, joka tekee kokonaisuudesta enemmän.


Popover-paita

0

January 31, 2016 by Ville Raivio

Historian valossa elämme nuoren paidan aikaa. Nykymallisessa paidassa miehustan napitus jatkuu kaulalta helmaan asti, mutta vuosisatojen ajan miesten paidat yksinkertaisesti vedettiin ylle. Kiinnitys hoitui nyöreillä, langoilla tai muutaman napin avulla – joka tapauksessa paita ei ollut avattavissa. Tämän leikkauksen nimeksi on sittemmin muodostunut popover. Alun perin se oli käytössä sekä juhlapaidoissa että työpaidoissa, mutta 1900-luvun alkupuolella jäykät irtokaulukset jäivät pois käytöstä ja napitus siirtyi alemmas. Muutoksen jälkeen popover-paidat muuttuivat harvinaisemmiksi, ja omintakeisen muotonsa vuoksi vapaa-ajan malleiksi.

Popover-paita_Keikarissa

Amerikkalainen GANT tuli 1960-luvulla tunnetuksi paidoista, joiden napitus loppui puoliväliin rintakehää. Ne täytyi vetää ylle ja tästä teosta muodostui paidan nykyinen englanninkielinen nimi. Yhtiö on valmistanut vuodesta toiseen popover-paitoja, mutta satunnaisesti ja vaihtelevissa mallistoissa. Samoin on tehnyt Ralph Lauren, mutta jälleen satunnaisuus on haitannut paitamallin ystäviä, jotka metsästävät niitä työn ja tuskan kanssa kaupoista. Myös Italian suurin tyyli-ikoni Gianni Agnelli käytti popover-paitoja vapaa-ajallaan ja tyylinjanoiset seurasivat perässä, mutta jostakin syystä suuri yleisö ei ole ottanut mallia omakseen. Suurin suosio katkesi Maailmansotien jymyssä, tämän jälkeen paitaa näki erityisesti USA:ssa osana Ivy League -tyylisuuntaa. Euroopan puolella malli on liki kuollut.

Popover-paita_Keikarissa2

Popover-paidan napitus on lyhyempi, joten malli täytyy leikata hieman väljemmäksi, jotta pukeminen ja riisuminen luonnistuvat. Samalla helman tulee olla tyköistuva, jos paitaa haluaa käyttää housujen ulkopuolella. Nappilistan pituus on ollut valmistajien makuasia, yleensä tämä on vaihdellut kahdesta neljään nappiin. Näitä nappeja ei voi myöskään siirtää vatsan lihoessa, joten popover jää helpommin pieneksi kuin tavanomainen malli. Rajoitteista huolimatta popover tarjoaa miehelle kuin miehelle omintakeisen ilmeen, joka on onnistunut vetoamaan jo muutaman vuosisadan ajan. Harva vaate saavuttaa saman.


Trendhim – miesten korujen ja asusteiden verkkokauppa

0

January 24, 2016 by Ville Raivio

Trendhim on vuonna 2007 perustettu tanskalainen miesten vaatteiden, laukkujen, solmioiden, vöiden, taskuliinojen, korujen sekä muiden asusteiden kauppa. Suomessa puoti on toiminut vuoden ajan. Perustajat Sebastian ja Mikkel olivat alkujaan höyrypäisiä lukiolaisia, joilla oli IT-osaamista ja halu itsenäiseen, pomottomaan työhön, mutta ei juurikaan käytännön kokemusta verkkokaupasta tai asusteista. Kahden vuoden noin 16-tuntisten päivien jälkeen Trendhim seisoi vihdoin jaloillaan. Nuorten jamppojen reaktio menestykseen vuonna 2010 oli järjellinen: he vuokrasivat 200-neliöisen villan firman työtilaksi, varastoksi ja bilemestaksi. Työtavat muuttuivat vuoden jälkeen, kun omistaja päätti myydä talonsa pois miesten alta. Parin muuton jälkeen tilat ovat tänään yhä suuremmat, mutta nykyisin Sebastianilla ja Mikkelillä on myös tilaa pingispöydälle toimistossa ja carting-kisoille varastossa.

Trendhim-verkkokauppa_Keikarissa

Asusteiden lisäksi Trendhim on vallannut alaa myös perinteisen parranajon saralla: höylien ja terien ohella puoti tarjoaa parranpoistoon tarpeita Parkerilta, Prorasolta, Titanilta, Frank Shavingilta, Benjamin Barberilta, ja Kentiltä. Laajan valikoiman lisäksi Trendhim erottautuu kilpailijoista hyvin pitkällä vuoden palautusajalla, joka tarjotaan käyttämättömille tilauksille.

www.trendhim.fi


Pukukooditaulukko

2

January 22, 2016 by Ville Raivio

Erkki Kivijärven mainio Luomakunnan herra – Miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja (1927) on jälleen kääntyillyt näpeissäni. Tällä kerralla uusi löytö oli pukukooditaulukko, jolla on tietysti vähän arvoa tänä päivänä, mutta se onnistui kiinnostamaan ja huvittamaan, joten laitan tämän eteenpäin. Taulukko on 20-luvulta ja kertoo, kuinka tarkka porvarillinen kaupunkilaiskulttuuri oli näissä asioissa myös Suomessa. Kaiketi arjessa joustettiin tämän tästä, mutta säätyläisten työpaikoilla ja juhlissa tarkkuus oli hyve. Yleinen elintaso oli matalampi, joten vaatekaapit olivat pienempiä ja asuja käytettiin kauemmin. Smokit ja muut juhlavaatteet olivat silti yleisempiä kuin tänään, sillä aikoinaan juhla erotettiin tarkemmin arjesta myös vaatetuksen kautta. Luomakunnan herran, jonka Kivijärvi kynäili taiteilijanimellä Bagheera, voi löytää yhä antikvariaateista ja se toimii mainiosti erikoisena dokumenttina Suomesta, joka on kadonnut.

Suomalainen_pukukooditaulukko_vuodelta_1927

Suomalainen_pukukooditaulukko_vuodelta_1927b


Puku tekee miehen?

0

January 19, 2016 by Ville Raivio

Mutu on toki mukavaa, mutta paljon mukavampaa on viitata tutkimukseen, joka vahvistaa omia ennakkoluuloja ja edistää omia tavoitteita. Nämä mielessä jaan ilomielin linkin uutiseen, joka jakaa parisen tutkimusta, jotka kertovat puvun tekevän eron. Paitsi visuaalinen ja semanttinen, tämä ero on jopa kognitiivinen – jos siis arvon tutkijoiden metodeja on uskominen. Kun lukija siis seuraavan kerran etsii sopivaa vahviketta abstraktin ajattelun tehostamiseen, kunnon tumma kampalankakolmiosainen on vähintään kokeilun arvoinen.

http://www.theatlantic.com/business/archive/2015/04/wearing-a-suit-makes-people-think-differently/391802/


DAKS-vyötärö

0

January 17, 2016 by Ville Raivio

DAKS on englantilainen vaatevalmistaja, jonka muuan Simeon Simpson perusti vuonna 1894 Lontoossa. Alun perin S. Simpson -yhtiö toimi räätäliliikkeenä, mutta teollistumisen voimistuessa Simpson päätti nopeuttaa valmistusta uusien koneiden voimalla, ja vaihtaa suuntaa valmisvaatteiden pariin. Kilpailijoista puoti tahtoi erottautua laadulla määrän tai hinnan sijaan. Tavoite kantoi ja DAKS laajensi ympäri Brittein saaria. Valmistajan suurin anti miehille on niin sanottu DAKS-vyötärö, jonka keksi Alexander Simpson, Simeonin toinen poika, vuonna 1934. Hän oli urheilumiehiä, mutta aikakaudella niin yleiset olkaimet eivät taipuneet mukavasti golfissa tai vahvassa harponnassa, ja vyö taas puristi vatsaa, joten uudelainen ratkaisu housujen ylläpitoon oli tarpeen.

DAKS-vyötärö_Keikarissa

A. Simpson päätti lisätä kumiset lätkät DAKS-housujen vyötärön sisäpuolelle, jotta paita pysyisi paikallaan niitä vasten ja housut taas paikallaan vatsaa vasten. Tämä yksin ei riittänyt, joten vyötärönauhan sisälle leikattiin tunneli, jonka sisällä kulki kuminen nauha, joka kiinnitettiin nappeihin. DAKS-vyötärö oli syntynyt, eikä olkaimille tai vöille ollut enää pakkoa, vaikka laihtuisi tai lihoisi. Simpsoi uskoi iskeneensä, tai pikemminkin ommelleensa, kultasuoneen, joten hän päätti myös korkean hinnan uudenlaisille housuilleen, joiden nimeksi tuli DAKS, yhdistelmä sanoista dad ja slacks, siis iskälle omistetut housut. Olihan Alec Simeonin poika ja perheen yrityksen jatkaja.

DAKS-vyötärö_Keikarissa2

Erään James Bondin vyötärömalli filmissä Elä ja anna toisten kuolla

DAKS-vyötärö oli suosionsa huipulla 1930-luvulla ja saapui myös otolliseen aikaan, sillä Toisen maailmansodan seurauksena miehet kyllästyivät joukolla olkaimiin ja valitsivat vyötärölleen vyön, joka oli myös osa univormua. Jos vyökään ei innostanut, uusi nauhavyötärö oli paras ratkaisu. Sittemmin DAKS-malli on muuttunut harvinaiseksi. Kaiketi vöiden monipuolinen ulkomuoto, jota voi vaihdella tilanteen mukaan, on vedonnut enemmän kuin hyvin pelkistetty DAKS. Kumisen vyötärönauhan ansiosta se pysyy kuitenkin mainiosti paikallaan, eikä purista niin kuin vyö tai olkaimet. Useimmiten housujen vyötärön ulkopuolella on kaksi tai kolme nappia, joihin nauhan pään voi kiinnittää. Näin ylläpito jatkuu, vaikka mies laihtuisi tai lihoisi monia kiloja. Nappien paikkaa voi myös siirtää tarvittaessa, joten DAKS-malli on ilman muuta paras ratkaisu hänelle, joka haluaa mukavuutta yli kaiken.

DAKS-vyötärö_Keikarissa3

Bondin ensimmäinen housumalli ensimmäisessä elokuvassa Salainen agentti 007 ja Tohtori No


Mustan värin lyhyt historia

0

January 10, 2016 by Ville Raivio

Klassisten vaatteiden saralla musta väri on oma lukunsa, sillä se on perinteisesti varattu surun tai virallisen tilaisuuden merkiksi. Musta kun on väreistä synkin, eikä se ole ollut suuri osa maan ja luonnon väreissä valmistettuja maaseutuvaatteita. Sen sijaan kaupunkivaatteissa se on satavuotinen lemmikki, jonka käyttö on heijastanut aikakausia. Renessanssin aikana mustat vaatteet olivat akatemian, hovien, valtiovirkailijoiden, lakimiesten ja papiston suosiossa, vaikka väri oli jo tällöin saanut synkeän maineen pahan merkkinä. Monet valtiot kielsivät kirkkaat, kalliit ja koristeelliset vaatteet pakkolaeilla (lat. sumptuariae leges).

Tämä ruokki mustan suosiota yhä ja aikanaan se miellettiin nöyryyden sekä vallan merkiksi. Musta surun ja kuoleman symbolina on perua keskiajan hienostolta, jonka parissa lesken oletettiin verhoutuvan mustaan ainakin vuoden ajaksi. Täyden suruasun lisäksi myös puolikas ja kolmanneksi muodollisin suruasu olivat käytössä. Mitä lähempää sukua vainajalle oli, sitä täydempi oli synkkä asu. Vähäisimmillään miehillä oli vain musta nauha käsivarressa. Psykologian tasolla musta väri yhdistyy pimeään yöhön, joka on tuntematon ja vaaroja täynnä.

Musta_väri_Keikarissa

Alkujaan suruasu oli kuninkaallisten ja aatelin erioikeus, jota suojeltiin pukeutusmiskielloilla. Porvaristo, joka on aina seurannut vallan ja rahan esimerkkiä, kuitenkin kopioi aatelin mustaa suruasua, ja kernaasti maksoi mitkä tahansa sakot lakien rikkomisesta. Kauppiaille, pankkiireille ja maanomistajille nämä sakot olivat vain uusi keino menestyksensä osoittamiseen. Vuosisatojen kulussa musta suruasu kulkeutui myös niin sanotun keskiluokan käyttöön ja lopulta maanviljelijöille sekä työläisille.

Valistuksen aikana mustat vaatteet miltei katosivat arjesta, niin suosittuja olivat kirkkaat, koristeelliset ja monimutkaiset asut, joista synkistely oli kaukana. Väri kuitenkin palasi 1700-luvun lopussa, kun romantiikka syttyi ja angstiset nuoret taitelijat halusivat omanlaisensa ilmeen. Äärimmillään suruasu oli 1830-luvulta alkaen Viktoriaanisen aikakauden Britanniassa, jolloin sukupuoliasioista visusti vaiettiin, mutta kuolemasta ja sairauksista keskusteltiin kaikissa piireissä. Mustien asujen yksityiskohdista muodostui useimpien tuntemia merkkejä, joista tarkka silmä erotti surijan sukulaissuhteen.

Kuollut, kaiken valon imevä musta väri koki kliimaksin 1860-luvulla, kun kuningatar Viktorian puoliso menehtyi. 45-vuotiaana leskeksi jäänyt hallitsija pukeutui suruasuun seuraavien neljän vuosikymmenen ajaksi, sillä hänen liittonsa oli rakkaudesta solmittu ja elämää suurempi. Tämä ei ollut yleistä hienoston piirissä, ja rakkaus oli suorastaan poikkeavaa kuninkaallisille. Viktorian esimerkkiä kopioitiin laajalti ja leskirouvat suorastaan kilvoittelivat siitä, kuka jaksoi surra miestään kauimmin mustan asun kautta. Miesten oletettiin surevan vaimojaan vain kolmen kuun verran. Jos mustaan asuun ei ollut varaa, vaarana oli häpeä kaikissa ryhmissä. Asujen lainaaminen tai vuokraaminen olivat yleisiä konsteja.

Musta väri muodostui myös yleisimmäksi päiväasuksi viktoriaanisella ajalla, sillä hiilellä käyneet kaupungit puskivat ylös niin paljon tuhkaa ja nokea, ettei juuri mikään muu väri säilynyt. Maaseudulla maan värit pysyivät, mutta juhla- tai edustusasu oli musta. Viktorian kuoltua vuonna 1901 britit olivat saaneet tarpeekseen kalmoista ja synkistelystä, joten musta siirtyi vain iltaan tai juhlaan. Sittemmin väri on säilynyt juhlapukineissa monesta syystä. Mustassa lika ei näy yhtä selvästi, väri on melko lailla ajaton, musta näyttää hoikentavan, juhlavaatteiden muoto on säilynyt, ja pelkistetty musta täyttää hillityn asun vaatimukset erinomaisesti. Ajan myötä suruasut yksinkertaistuivat ja viimeistään 1930-luvulla myös lesken musta huntukin muuttui harvinaiseksi.

Mustat vaatteet ilmestyivät taas kaduille sankoin joukoin, kun 1950-luvun vastakultuuri, kansalaisaktivistit ja akateemiset angstaajat kerääntyivät yhteen ja vaativat muutosta. Musta puku syntyi 1980-luvulla ennen kaikkea muotihuoneiden, kuten Armanin ja Versacen, käsissä. Ne markkinoivat asua vaarallisena, seksikkäänä, kapinallisena ja yksilöllisenä valintana. Sen avulla oli myös helppo erottautua harmaista tai sinisistä bisnesmiehistä, jotka olivat niin out trendikkäiden miesten mielestä.

Tänä päivänä mustat vaatteet ovat arjessa yleisempiä kuin vuosikymmeniin. Perinteisissä vaatteissa musta on kuitenkin kankaiden täydentäjä ja asusteissa näkyvä, mutta muuten vähäinen väri, sillä puvuissa sinisen ja harmaan sävyt vallitsevat. Silti musta puku on yhä luontaisin valinta hautajaisiin, mutta kevyemmät, jopa iloiset hautajaiset edesmenneen toiveesta ovat yleistyneet. Vaikka näky on Suomessa yleinen, musta puku ei ole luontainen valinta arkeen tai bisnekseen juuri värin historian vuoksi, niin kauan se on länsimaissa yhdistetty suruun ja kuolemaan.


Lätkäkaulus

0

January 3, 2016 by Ville Raivio

Lätkäkaulus (engl. tab collar) on omintakeinen kaulustyyppi, joka erottuu muista edukseen. Sen kärkien välille ommellaan pieni lätkä, jonka päät kiinnitetään nepparilla, lenkillä tai magneeteilla, ja se nostaa solmion solmun hitusen koholle. Kaulus syntyi Britanniassa 1920-luvun lopulla, mutta sen kehittäjä on painunut unholaan. Kaulus levisi suosioon, kun – kukapa muukaan kuin – Windsorin herttua mieltyi siihen. Nuoren prinssin harteilla lätkäkaulus matkusti ympäri maailmaa valtiovierailuilla, joiden myötä se päätyi koristamaan myös tuhansien muiden kaulaa. Olihan hän aikansa valokuvatuin mies.

Lätkäkaulus_Keikarissa

Yleensä lätkäkauluksessa on terävät, melko pitkät kärjet, mutta myös pyöreä kärki on ollut yleinen. Herttuan asuja seurattiin kaikissa medioissa ja vaateliikkeet kasvattivat valikoimaansa, kun tulevalla kuninkaalla oli jotakin uudenlaista yllä. Lätkällä koristetun kauluksen suosio jatkui aina 30-luvun puolelle, mutta kuihtui tämän jälkeen herätäkseen uuteen nousuun 1960-luvulla. Erityisesti Frank Sinatra esiintyi mielellään lätkä yllä.

Lätkäkauluksella on puolensa…ja puolensa. Hienoina puolina kangaspala nostaa solmion näyttävästi koholle ja pitää sen mainiosti paikoillaan, vaikka pää kuinka päivän aikana kääntyisi. Samalla se pitää kaulukset kiinni paidan miehustassa, mikä näyttää aina siistiltä. Silti se ei näytä hienolta ilman solmiota, lätkä vaatii pienemmän solmun ja kaulus on käynyt kovin harvinaiseksi näyksi. Kaiken erikoisen tavoin se herättää huomiota, joka ei aina ole tarpeen. Merkkejä lätkäpaidan paluusta on silti mediassa. Esimerkiksi James Bond on uusimmissa filmeissä valinnut sen ylleen, sillä tämä kaulus on aina ollut filmien puvustaja Tom Fordin mielitietty.

Samoin USA:ssa suuren suosion saanut Mad Men kuvasi 1960-luvun hulluja mainosalan vuosia, jolloin lätkä oli vakiovaate. Lisäksi kieltolain aikaisesta Amerikasta kertonut Boardwalk Empire marssitti töllöruutuihin useita rikollisia, jotka tekivät pahoja asioita tyylikkäissä paidoissa. Vaikka Donald Rumsfeldin poliittisista linjauksista oli mitä mieltä, miehen lätkäpaitojen tenhoa on vaikea kiistää. Vaikka kaulustyyppi on käynyt harvinaiseksi, se on säilynyt hengissä paremmin USA:n kamaralla kuin Euroopassa, jossa se kävi vain syntymässä.


Arkipuku

2

December 27, 2015 by Ville Raivio

Arkipuku on vuonna 2015 aito oksymoroni, sillä yhdyssanaan on liitetty ääripäät. Puku on nykyisin juhlan tai työn merkki, johon harva sonnustautuu arkena. Silti tämä sanapari on juuri se, joka Erkki Kivijärjen etikettikirjassa Luomakunnan herra (1927) kuvaa englanninkielistä termiä casual suit, siis epämuodollinen tai vapaa-ajan puku, ystävien kesken arkipuku. Kivijärven teos on liki sadan vuoden takaa, jolloin moni mies verhoitui pukuun myös työpäivän päätyttyä tai viikonloppuisin. Kaikki muuttuu, mutta tavallaan mikään ei katoa. Semantiikka pukineiden välillä on säilynyt: bisnespuku on yhä tumma, pelkistetty, sileää kangasta, hillitty ja hieman tylsä, mutta varma. Arkipuku taas on voinut ja yhä voi olla melkein millainen vain, kunhan sen housut sekä takki ovat samaa kangasta, ja seuraavat puvun yleistä ilmettä.

Arkipuku_Keikarissa

Arkipuvun esimerkkiä: kangas flanellia timanttikudoksella, kookkaat paikkataskut, rakenteettomat hartiat, housuissa ei laskoksia

Tavallaan pukukin on arkivaate, sillä se syntyi 1800-luvun puolivälissä herrasväen vapaa-ajan tarpeisiin. Varhaiset puvut olivat metsästys-, purjehdus-, ratsastus-, pyöräily- tai liikunta-asuja, eikä tummaa juhlapukua edes tunnettu. Juhlavaatteet olivat tällöin frakkeja, saketteja, smokkeja tai redingoteja. Arkipuvun värit ovat perua noin 150 vuoden takaa ja heijastavat brittiläistä maaseutua, siis harmaan vaaleampia, ja beigen, ruskean sekä vihreän kaikki sävyjä. Arkipuvussa on aina ollut kookkaampia yksityiskohtia ja voimakkaampia kuvioita kuin juhlapuvussa. Myös niiden kangas on karkeampaa, paksumpaa tai muulla tavoin erottuvampaa. Kangas on oleellinen osa, esimerkiksi tweed-puvusta ei yksinkertaisesti saa juhla-asua, vaikka kuinka muodollinen sen leikkaus olisi. Aluksi solmio oli vapaa, mutta pakollinen, ajan kanssa se on useimmiten jäänyt pois arkipuvun seurasta.

Arkipuku_Keikarissa2

Pukukoodit ovat poistuneet yhä useammalta alalta 1960-luvulta lähtien, ja puku on samalla jäänyt useimmille miehille juhla-asuksi. Niiden tilalle on toimistoissa yleensä valittu jotakin niin sanotulta Smart Casual -akselilta: suorat housut, kauluspaita, neule, siis jotakin siistiä ja yksinkertaista. Tummalle juhla- tai bisnespuvulle on kuitenkin aina ollut vaihtoehtoja, jotka ovat pelkkiä paitoja siistimpiä ja tarjoavat loputtomia vaihtoehtoja. Arkipuku on verraton ratkaisu arkipäiväistyneisiin toimistoihin, sillä se ei ole turhan virallinen, mutta ei myöskään niin löysä, etteikö se kelpaisi myös useimpiin työpäivän jälkeisiin rientoihin. Myös asusteilla on eroja, joten vaikkapa ruskean arkipuvun kanssa poolopaita voi korvata kauluspaidan, jalkineet ovat vaaleat tai nauhattomat, ja salkku vaihtuu olkalaukkuun. Näin yleensä välttää tiedustelut, mitä juhlia varten on niin tälläytynyt. Tämä on aina ollut arkipuvun tarkoitus.


Paljakan tilauskengät: valmis pari

7

December 20, 2015 by Ville Raivio

Vuoden päätteeksi on hyvä saattaa loppuun myös yhteistyössä Paljakan kanssa toteutettu projekti, jonka aiemmat osat löytyvät arkistoista. Mittojen oton, lestin valmistuksen, jalkineen kaavoittamisen, nahkan leikkaamisen, päällisen ompelun, päällisen pinkomisen, reunoksen kiinnittämisen, pohjan ompelun ja viimeistelyn jälkeen tilauspari on valmis. Sen mukana Paljakka Handmade tarjoaa kenkälaatikon, jonka sisällä saapuvat kenkäpussit, kiillotusliina, lepolestit, kiilloke ja päällisnahkan värinen kenkävoide. Lopputulos on tummanpunainen balmoral-varrekas pyöreällä kärjellä, kapealla varrella, vaalealla reunoksella, valkoisella reunosompeleella, piilonauharei’illä, violetilla vuorilla, ohuella nahkapohjalla, kuubalaisella korolla ja messinkisellä kärkiraudalla. Uusi pari on jo työn alla.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa41

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa42

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa43

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa44

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa45

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa46

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa47

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa48

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa49

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa50

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa51

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa52

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa53

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa54

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa55

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa56


Merinovilla

2

December 20, 2015 by Ville Raivio

Merinovilla valmistetaan samannimisen lammasrodun villakuidusta. Tämä pienikokoinen lammas jalostettiin nykymuotoonsa Espanjassa 1300-luvulta alkaen. Jo tällöin maa tunnettiin erityisen hienosta villastaan, mutta yhä hienommaksi se muuttui, kun espanjalaiset lammasrodut risteytyivät hyvin hitaasti Pohjois-Afrikasta saapuneiden berberilampaiden kanssa. Afrikan-lampaat saapuivat Espanjan eteläosat valloittaneiden muslimien mukana. Myös ilmastolla, rehulla ja kasvatuksella oli osansa kehityksessä. Keskiajalla valtaosan lampaista omisti katolinen kirkko tai aateli, erityisesti Espanjan kuninkaat varjelivat omia merinojaan vallalla ja voimalla: niiden maastavienti oli aikoinaan kielletty kuoleman uhalla.

Merinovilla_Keikarissa

Toki muut jaloveriset olivat hyviä veljiä, joten 1800-luvulla Brittein kuningas Yrjö III onnistui saamaan itselleen merinoja vaihtokaupalla. Ne eivät kuitenkaan kylmässä pohjolassaa menestyneet, joten ensimmäiset muutama kymmentä merinolammasta laivattiin Australiaan 1800-luvun kynnyksellä – ja loppu on niin sanottua historiaa. Uuden mantereen ilmasto oli eläimille ihanteellinen, ja tarkan jalostuksen avulla niiden villa kasvoi yhä sileämmäksi, ohuemmaksi ja hienommaksi, aikanaan peitoten Britannian ja Espanjan tuotokset. Tänä päivänä planeetan laadukkain merino kasvaa yhä Australiassa, Tasmaniassa sekä Uudessa Seelannissa.

Tavanomaisen lampaan villasta merino erottuu edukseen. Karkeimmat, mattoihin käytetyt villakuidut ovat ympärysmitaltaan 35-45 mikronia, kun taas merinokuiduista suurimmat ovat 23 mikronia. Pelkkinä numeroina ero ei vaikuta suuren suurelta, mutta käsin tunnustellessa merino on aina sileämpää, ohuempaa ja iholla miellyttävämpää kuin muiden lammasrotujen tuotokset. Hienoimmat merinokuidut ovat tällä hetkellä 15.5 mikronia, jalostajat toki kilvoittelevat yhä ohuempien villojen tuottamiseksi. Vaikka merino on ohuempaa ja sileämpää, kuidun sisällä on pienen pieniä tyhjiä tiloja, joihin kehon lämpö eristyy. Tämän ansiosta merino on lämpimämpää kuin painon puolesta voisi olettaa, ja kehosta huokuva lämpö varastoituu materiaaliin, joka toimii yllä kuin villainen patteri. Kaikki nämä edut siirtyvät vaatteisiin, joiden materiaali on merinolankaa.

Koska merino on niin miellyttävää iholla, se on hyvin suosittua kerrastoissa. Samoin sukat, kaulaliinat ja neuleet ovat yleisiä, mutta merino toimii mainiosti myös kudotuissa pukukankaissa. Harmillisesti merinokuidun vetolujuus on kuitenkin heikko, joten se ei toimi kovaa hankausta tai kulutusta kokevissa vaatteissa. Pelkkä merkintä merinosta ei takaa laatua, sillä vaatevalmistajilla ei ole tapana kertoa, kuka on langan kutonut tai minkä tasoista raaka-ainetta on käytetty. Niin kuin kaikissa materiaaliessa, myös merinoa löytyy erinomaisesta kehnoon, ja usein hintava raakavilla nostaa myös vaatteen hintaa. Silti merino on kuin onkin yli puolen tuhannen vuoden jalostuksen ja kehityksen tulos, jonka pehmeä, lämmin kosketus vetoaa jokaiseen.


Hyvin puettu mies

1

December 20, 2015 by Ville Raivio

“Gentlemanni on aina hyvin puettu. Hyvin ei merkitse samaa kuin ylellisesti, kalliisti, viimeisen muodin mukaan. Se merkitsee: puhtaasti, tilaisuuden mukaisesti, hyvällä maulla. Yksinkertaisissa, jopa halpahintaisissakin vaatteissa voi olla paljon paremmin puettu kuin kallisarvoisissa ja komeissa. Hyvin puettu on se mies, jonka vaatteet ovat huolellisesti hoidetut, huolellisesti puettu ylle, huolellisesti tehdyt, huolellisesti valikoidut, huolellisesti kannetut, ja jonka vaatteisiinsa uhraama huolellisuus on huolellisesti piilotettu.”

— Bagheera [alias Erkki Kivijärvi]: Luomakunnan herra — Miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja (1927)


Kauluksen viimeistely

0

December 14, 2015 by Ville Raivio

Kun kauluspaita on kaikin puolin muualta silitetty, on kauluksen, tärkeimmän kohdan, vuoro. Oikeaa tapaa ei ole, sillä vain lopputuloksella on merkitystä. Jaan silti yhden vinkin, joka on harmillisesti jäänyt aiemmin kertomatta. Kun kauluksen kärjet taittaa sivulle ja prässää, kauluksen muoto muuttuu levitetymmäksi, kärjet pysyvät paremmin takin käänteiden alla ja viimeisenä kärjet eivät käänny taaksepäin. Kikka toki onnistuu parhaiten liimattomissa kauluksissa, sillä niiden tukikankaan muotoa voi muokata tehokkaasti, mutta yrittänyttä ei laiteta. Empiria kertoo minulle suoran kauluksen hyötyvän tästä viimeistelystä eniten, sillä sen kärjet ovat pisimmät.

Paidankauluksen_viimeistely_Keikarissa


Royal Stewart -tartaani

0

December 12, 2015 by Ville Raivio

Royal Stewart on yksi tunnetuimmista ja laajimmin levinneistä vapaista tartaaneista. Se on maineikkaan Black Watchin ohella käytössä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa vaatteissa sekä asusteissa, joten kuvion tarina on hyödyllistä tuntea. Scribnerin Encyclopedia of Clothing and Fashion kertoo kuitenkin tartaanien alkuperän olevan salattu. Kirjallisia dokumentteja tai säilyneitä kankaita Skotlannista ei ole löytynyt ennen 1500-luvua, eikä sanakaan ole brittiläistä alkuperää, vaan ranskalainen tiretain on jollain keinolla siirtynyt Kanaalin yli ja Skotlantiin asti. Joka tapauksessa 1600-luvulla Skotlannin Ylämaalla tartaanikankaat olivat yleisiä vaatteita sekä aatelin että rahvaan yllä. Eri kuviot olivat paikallisia, sillä kutojat ja asiakkaat valmistivat niitä tilausten perusteella. Teollisia väriaineita ei ollut, vaan kankaat värjättiin kasviväreillä, jotka pesujen, sateen ja hankauksen myötä kuluivat hitaasti pois.

Royal_Stewart-tartaani_Keikarissa

Kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden vaikutuksesta tartaani muodostui 1800-luvulla osaksi skottilaista identiteettiä. Aiemmin se oli ollut yleinen eninnä Ylämaalla. Vaikka aateli oli kankaan asialla, suureen suosioon ne räjähtivät vasta 1840-luvulla, kun Kuningatar Viktoria otti tartaanin omakseen. Loppu onkin sitä niin sanottua historiaa. Skotlannin kansallisen tartaanirekisterin mukaan puna-sini-kelta-musta-valko-vihreä Royal Stewart syntyi alun perin Stewartin kuninkaallisen suvun tunnukseksi. Stewartien viimeinen jälkeläinen kuihtui 1800-luvun alussa ja viimeistään tämän jälkeen kirkas, pirteä kuvio on saanut suunnattoman suosion. Siitä on luotu useita versioita eri kohteisiin, kuten metsästykseen Se on myös nykyisen Kuningatar Elisabethin oma kuvio. Royal Stewart on niin sanottu vapaa tartaani eli siihen voi sonnustautua jokainen, jolla ei suvun tai yhteisön puolesta ole omaa tartaania. Vapaan käytön ansiosta kuvio on levinnyt jokaiselle mantereelle klassiseen tai nykyaikaiseen tyyliin.

Kuva: Tuukka Simonen




Copyright © 2013 Ville Raivio





Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari

Aiheet

Arkisto