RSS Feed

Kamelinkarva ja -neule

0

December 7, 2014 by Ville Raivio

Kamelinkarva (eng. camelhair) on peräisin kaksikyttyräisen kamelin hienosta alusturkista, joka irtoaa loppukeväällä kuumien kelien ilmaantuessa Kiinaan ja Mongoliaan. Alueen hyvin raa’at talvet ja suuret lämpötilan vaihtelut ovat suosineet kameleita, jotka kasvattavat erityisen lämpimän karvan suojakseen. Vaikka materiaalin nimi on kamelinkarva, se on pikemminkin untuvaa. Eläimen päälliskarva on karkeaa ja jäykkää, eikä sovi hienoihin villakankaisiin tai lankojen kehräämiseen. Laajemmin levinneestä yksikyttyräisestä dromedaarista hienoa karvaa ei saa, joten vaatteissa käytetty kamelinkarva saapuu Kaukoidästä. Aasiassa kameleita autetaan karvan irrottamisessa saksilla ja leikkureilla, niitä ei keritä kuten lampaita. Väriltään karva vaihtelee beigestä mustanruskeaan, mutta materiaalin voi värjätä miksi vain. Yhdestä kamelista saa vuodessa vain parisen kiloa hienoa aluskarvaa, joten kunnon kamelinkarva on aina kallista. Karva on hyvin ohut, kiiltävä sekä mahdottoman lämmin, painoonsa verrattuna yksi lämpimimmistä villatyypeistä. Tämä ominaisuus selittyy karvan muodolla: osin onttona lämmin ilma varastoituu sen sisälle ja toimii kuin karvainen termostaatti, jota kehon lämpö pitää yllä. Kaiken lisäksi materiaali sopii myös villa-allergisille, sillä kameli ei ole lammaseläin.
Kamelinkarva_ja_neule_Keikarissa

Langan kehräämisen lisäksi kamelinkarvasta kyllä kudotaan myös villakankaita, mutta karva ei ole vahva, joten paljon hankausta kohtaavissa vaatteissa se ei ole kestävä. Kamelinkarvainen irtotakki on kevyenklassinen vaihtoehto, mutta harvoin sen kangas kestää usean vuoden elämää. Vaalea polo coat -tyyppinen villakangastakki on ollut myös yleinen käyttökohde aina 1920-luvulta asti, mutta paremmin kamelinkarva toimii sekoitekankaissa, joissa lampaanvilla takaa keston ja pieni määrä kamelia tuo lämpöä. Neuleet ja kaulaliinat ovat paras kamelin käyttökohde, sillä ne eivät joudu yhtä suurelle rasitukselle kuin muut vaatekappaleet. Kamelinkarvaneule takaa erinomaisen miellyttävän yhdistelmän pehmeyttä ja lämpöä kylmän vuodenajan varrelle. Useimmiten nämä neuleet ovat väriltään beigen ja ruskean väliltä, sillä kamelinkarvan alkuperäinen väri on kaunis ja sopiva laajaan käyttöön. Kamelinkarva on siis yksi laadukkaimmista, lämmittävimmistä neulemateriaaleista, joka on syyttä jäänyt kalliimman kashmirvillan varjoon.

Kaiken ja enemmän kamelinkarvasta voi lukea amerikkalaisen S. Stroock & Co.:n kutomon vuonna 1936 julkaisemasta oppaasta.

Kuva: Matti Raivio/Masarazzi


Sanna Palosaari: redux

0

December 4, 2014 by Ville Raivio

Parisen vuotta sitten haastattelin Sanna Palosaarta, joka on harvoja maailmanluokan jalkineita luovia suomalaisia. Harmillisesti hän jäi opin saatuaan Englantiin, mutta pieni ja pohjoinen Suomela voi kollektiivisesti iloita osaajista sekä taidoista, joita yhä löytyy. Toki Brittein saarille matkaava voi etsiä Palosaaren käsiinsä ja teettää parin liikkeen sijaan itsenäisesti. Lounais-Lappi on tarttunut uutiseen ja kirjoittanut kemiläisestä mestarista juuri.

http://www.lounaislappi.fi/Uutiset/1194944787475/artikkeli/kuuluisuuksien+kengantekija.html


Kalvosimen kavennus

11

December 4, 2014 by Ville Raivio

Jos kauluspaita muutoin istuu, yleisin murheenaihe on taatusti kalvosin. 2000-luvun paitavalmistajilla on kumma halu mitoittaa tuotteensa vapaapainijoiden ranteille, sillä kookas kalvosin mahtuu useamman ranteen ympärille kuin napakka. Tällainen löysä kalvosin roikkuu ikävän näköisesti, vaikka sen saakin ojennukseen vaikkapa neuleen resorin avulla. Takki yllä ongelma kuitenkin palaa, joten pieni ompeluhomma on paikallaan tarkan istuvuuden miehille. Kätevin ratkaisu löysään kalvosimeen löytyy neulasta ja langasta sekä rohkeudesta ottaa eleganssi omiin käsiinsä.
Kalvosimen_kavennus_Keikarissa

Ensin nappi napataan irti, sitten se siirretään parisen senttiä sivummalle ja ommellaan uudelleen. Seurauksena on kalvosin, joka istuu mukavan napakasti ja jättää ylimääräistä tilaa ranteen ympärille noin 2-3 senttiä, juuri sen verran, ettei ranne purista. Koska kalvosin sulkeutuu entisen napinkohdan päälle, vanhoista ompeleiden rei’istä ei tarvitse välittää. Jos vaihdon tekee uudelle paidalle, nuo vanhat reiät turpoavat umpeen ensimmäisen pesun aikana. Napin siirrolle on silti rajansa, sillä liian kauas alkuperäisestä paikasta ommeltu nappi vetää kalvosimen vinoon.

Kalvosimen_kavennus_Keikarissa2


Solmion lyhyt historia

2

December 1, 2014 by Ville Raivio

Jonkinlaisia kaulavaatteita on käytetty tuhansia vuosia sekä ilmastolta suojautumiseen että koristautumiseen. Muinaisen Kiinan Qin-valtakuntaa hallinnut Qin Shi Huangdi haudattiin vuoden 210 eaa. ajoilla, ja ylhäisen iäisyyttä vartioimaan jätettiin terrakottasotilaiden hiljainen armeija. Kaulassaan sotureilla oli kiedottu kangasliina, joka on kaiketi varhaisin löydetty solmion esiaste. Roomalaiset sotilaat suojasivat kaulaansa ilmoilta ja hankaukselta focalella, joka oli suorakulman muotoinen kaulaliina. Näitä on kuvattu Trajanuksen pylväässä, joka on seisonut Rooman-vartiossaan liki kahden vuosituhannen ajan.

Nykysolmion selvä edeltäjä saapui historian näyttämölle Kolmikymmenvuotisen sodan aikana, vuosien 1618-1648 välillä, kun Ranskan joukkoihin pestatut kroatialaiset palkkasoturit erottautuivat muista sitomalla pienet punaiset asusteet kaulaansa. Upseerien pukine oli silkkiä tai sileää puuvillaa, sotamiehillä karkeaa ja halpaa kangasta. Tällä aikakaudella kroatiankielinen sana hr̀vāt poikkesi vain hiukan ranskankielisestä vastinesanasta kroaatille, joten asusteen nimeksi muodostui Ranskassa kätevästi kravatti. Kroatialaisten saapuessa Ranskaan aurinkoinen Ludvig XIV huomasi kiintoisat asusteet ja kovin mieltyi niihin. Kuninkaan hyväksynnän myötä kravatista kehitettiin oma, ylhäisölle sopiva malli, pitsikravatti. Nämä olivat hankalia valmistaa ja kalliita, siis juuri sopivia enemmän tai vähemmän joutilaalle ja varakkaalle väelle. Kuninkaan myötä suosio oli taattu, ja uusi pitsinen kravatti syrjäytti keskiajalta periytyneen röyhelökauluksen. Se taas loi perustan kymmenille ja sadoille uusille kaula-asusteille, joissa oli rusetteja, röyhelöitä, tupsuja, koristeompeleita sun muuta koristetta.

1700-luvun alussa vaativimpien aatelisten ylle ilmestyi stock, joka oli erillinen, hyvin korkea, solmittava irtokaulus. Sen käyttäjä ei juuri voinut päätään käännellä, joten pukine oli omiaan luomaan ryhdikkäitä, toisia nenäänsä pitkin katselevia herrasmiehiä. Sotilaiden kauloille vahvistettu stock-kaulus myös tarjosi jonkin verran suojaa miekoilta. Tämän kookkaan asusteen ympärille solmittiin pellavaliina, jonka tärkkäämisestä ja taittelusta muuan Beau Brummell kehitti taidelajin vuosisadan lopulla. Laadukas pellava oli hintavaa ja liinojen huolellinen pesetys muodosti ylimääräisen menoerän, joten liinoista muodostui uusi statusvaate.

1800-luvulla liinan taidokas solmiminen oli niin tärkeä osa herraskaista ilmettä, ettei taidon opettelua voinut laiminlyödä. Esimerkiksi Neckclothitania opasti lukijaansa hienostuneiden solmujen maailmaan, ja The Art of Tying the Cravat jatkoi aiheesta vakavammin. 1870-luvun lopulla kaulaan ilmestyi plastron, joka oli useimmiten silkkinen, löysemmin kiinnitetty kaulan koriste.

1800-luvun lopun Englannissa syntyivät klubi- ja rykmenttisolmiot, joissa tietty väritys, kuvio tai vinossa kulkevat raidat ovat jäsenyyden symboli. Niillä miehet erottuivat tietyn herrainkerhoon, rykmenttiin, oppilaitokseen tai yhteisöön kuuluviksi, ja solmiot toimivat samalla idealla kuin skottien tartaanit. Ennen vuotta 1924 valmistetut solmiot kuitenkin leikattiin samaan suuntaan langan kanssa ja täytettiin jollain muulla kankaalla. Tämän vuoksi ne eivät kestäneet juuri käyttöä eikä niistä saanut muotonsa erinomaisesti säilyttäviä solmuja. Ennen Toisen maailmansodan ensikuminaa solmiot olivat selvästi lyhyempiä kuin nykyinen noin 150 sentin pituus, sillä miesten housut leikattiin liki navan korkeudelle, ja pukuliivit peittivät valtaosan solmioista. Myös käsin maalatut, hyvin leveät solmiot olivat käytössä 20-luvulta alkaen.

1920-luvulla amerikkalainen innovaattori James Langsdorf keksi leikata solmiosilkin vinottain, siis 45 asteen kulmassa lankaan katsoen. Hän myös kaavoitti ja leikkasi asusteen kolmesta erillisestä silkkipalasta, ei yhdestä suuresta taitellen, kuten aiemmin tehtiin, ja lisäsi solmion sisään vinottain leikatun villavuorin, jonka ansiosta asuste palautui alkuperäiseen muotoonsa käytön jälkeen. Lisäksi Langsdorf ompeli solmion sisälle piilosilmukan, joka takaa ompeleille vähäsen joustoa ja josta vetämällä löystyneen langan saa taas kireäksi. Nämä muutokset olivat niin huomattavia, että verraton Langsdorf sai patentin valmistustavalleen. Hän myi solmiomallinsa valmistuslupia ympäri maailman ja rikastui vauhdilla. Valtaosa nykyään syntyvistä solmioista on valmistettu tismalleen samoin kuin hän aikoinaan teki. 1930-luvun suurin muutos oli villaisten solmioiden ilmestyminen kaikissa väreissä ja kuoseissa, sillä Toinen maailmansota vaati silkkiä laskuvarjoihinsa. Seuraavalla vuosikymmenellä keinokuidut valtasivat alaa helppouden ja mukavuuden nimessä. 1950-luku kului hyvin konservatiivisissa, pelkistetyissä solmioissa. 1960-luvulla solmion suosio romahti, kun vastakulttuurista ja kaukoidän mystiikasta juopunut nuoriso hävitti ne vaatekaapistaan valtakoneiston ahdistavana symbolina. Yhä useampaan kaulaan päätyi kaulaliina, solmuvärjätty huivi tai jokin muu uusi, värikäs koriste. 70-luvun naurettavan liioitellut takin- ja paidan kaulukset saivat arvoisensa kehyksen jopa 5-tuumaisista jytkysolmioista. Vasta 80-luvun ylettömän kasvun ja liikevoiton mantran myötä solmio sai takaisin palan menneestä suosiostaan, vaikka asuste kapenikin anorektiseksi kalmoksi 90-luvulla.

2000-luvulle saapuessa solmioiden valmistukseen käytettyjen materiaalien määrä on kasvanut suuresti. Historiallisesti pellava ja silkki pitivät ylivaltaa kauan, mutta nykyisin asusteen saa puuvillaisena, villaisena, kudottuna, Tussah-silkistä, virkattuna, neulottuna, Shantung-silkistä, raakasilkistä, näiden kaikkien sekoituksesta – ja näin edelleen. Rajana on ainoastaan mielikuvitus, sillä paino- ja kudontakoneet ovat kehittyneet yhä tarkemmiksi. Solmion solmiminen vaatii silti oman aikansa ja vaivansa, mutta syystä tai toisesta juuri tämä kaulan koriste on sivuuttanut kaikki muut suosiossa. Pellavaliinoihin ja plastroneihin verrattuna solmio on kuin onkin kätevämpi käyttää, ja sen ulkoasua voi muokata helpommin muuttamalla leveyttä tai materiaalia. Juuri leveys ja kangas ovat olleet tärkein muuttuja 1900-luvun vuosikymmenien kuluessa. Harva asuste muokkaa yhtä helposti miehen asun ilmettä kuin vaka vanha solmio.


Vahakangastakki

0

November 30, 2014 by Ville Raivio

Vahakangastakki (engl. wax cotton jacket) on minkä tahansa mallinen päällystakki, jonka langat tai pinta on vahattu. Vaha voi siis olla joko kudotun kankaan pinnalla tai sitten jo langoissa ennen kankaan kutomista. Vahaaminen on merenkävijöiden keksintö, sillä historian saatossa he huomasivat kosteiden purjeiden toimivan tehokkaammin. Kosteus kuitenkin teki kankaasta hyvin painavan ja hidasti alusta, joten purjeiden tehostaminen oli paikallaan. Kalaöljyt ja eläinrasvat toimivat mainiosti vuosisatojen ajan, sillä ne pitivät purjeet kuivempina sateella, eikä tuuli puhaltanut vahatun kankaan läpi. Vaha ei myöskään ollut niin raskas kerros, että se olisi suurtakaan alusta pahasti hidastanut. Käsitellystä purjekankaasta leikattiin myös pressuja ja suojavaatteita, joille sade ei mahtanut mitään.

Vahakangastakki_Keikarissa

Vahalla käsiteltyjen kankaiden seuraava askel otettiin 1800-luvun puolivälin Britanniassa, kun pellavaöljyä käytettiin pitkäkuituisen puuvillan käsittelyyn. Tällaiset purjeet olivat kuitenkin jäykkiä kylmässä, joten parempi keino oli vain ajan kysymys. 1920-luvulla ratkaisu syntyi parafiinistä, jota saadaan maaöljyn tislauksesta. Sillä käsitelty kangas viimeisteltiin vielä ammoniakilla ja kuparinikkelillä, joiden seurauksena on liki vedenpitävää, hyvin hengittävää kangasta kaikkeen käyttöön. Ensimmäiset värit olivat musta ja oliivinvihreä. Purjeet, maaseutuvaatteet ja asusteet olivat ensimmäisiä käyttökohteita, joita seurasivat ratsastusvaatteet ja moottoripyörien ajoasut. Britannian armeija myös suojasi sotilaansa sateelta ja lialta vahakangastakeilla Toisessa maailmansodassa.

Vahakangastakki_Keikarissa2

Käytön ja ajan hampaan myötä vahapinta hankautuu pois, mutta vahakangastakkinsa voi käsitellä uudella kerroksella milloin vain. Harmillisesti uudet tai juuri käsitellyt takit tuoksuvat vähintään erikoiselta ja päästävät vahaa muihin vaatteisiin ja huonekaluihin. Takki on tahmaisen sekä öljyisen näköinen, ja sellaisena turhan suuri kontrasti ohuille ja hienoille vaatekankaille, joten puvun kanssa se ei ole parhaimmillaan. Vapaa-ajalla se kuitenkin palvelee omistajaansa joka säässä vuoden ympäri ja kestää helposti useamman vuosikymmenen. Vaha-addiktien silmissä kaikkein vanhimmat, paikatut ja haalistuneet takit ovat kauneimpia, sillä ne kertovat säästeliäisyydestä sekä laadun varjelusta. Vahattu puuvilla itsessään ei ole mikään lämmin materiaali, joten vahakangastakit leikataan yleensä väljiksi, jotta niiden alle mahtuu useampi lämmin kerros. Samoja kankaita käytetään myös päähineissä, housuissa sekä metsästysvaatteissa, jotka kaikki nauravat vastoin sateen ja lumen oikkuja. Tunnetuin vahamestari on Barbour, joka käyttää vahattuja kankaitaan kymmenissä takkimalleissa miehille ja naisille. Vahvempaa ja varmempaa jokasään takkia ei ole vielä keksitty.


Aldenin pikkuvikaiset kengät

0

November 25, 2014 by Ville Raivio

Aldenin kenkätehdas on viimeisiä amerikkalaisia laatuvalmistajia, joilla on laaja valikoima miesten kenkätyyppejä sekä lestejä. Sen ohella toimii kymmeniä buutsien tai saappaiden valmistajia, mutta harvalla niistä on tarjota myös pukukenkiä ja muuten edustavia malleja. Luonnollisesti Aldenin hintataso on hitaamman valmistuksen seurausta, mutta vaivannäöllä omansa voi löytää tehtaan pikkuvikaisten joukosta. Niiden ainoa jälleenmyyjä on The Shoe Mart, jonka valikoimaan tulee uusi erä satunnaisia malleja sekä kokoja kahden kuun välein. Kauppa myy niitä ainoastaan USA:n sisällä, mutta kokonsa ja mallinsa tunteva voi huoletta tilata halvemman pikkuvikaisen jonkun Atlantin takana asuvan välityksellä. Tämä vaatii vaivaa ja luotettavan välittäjän, mutta lopputulos voi olla kaiken arvoinen. Vikaparien listan voi tilata itselleen TSM:n sähköpostilistalle liittymällä.

Alden_irregular_shoes_at_Keikari_dot_com

Lisäinfot: http://www.theshoemart.com/mas_assets/AJ/Alden/Alden-FD-FAQ.html


Frakki

18

November 20, 2014 by Ville Raivio

Frakki (eng. white tie, full dress) on juhlavin miesten asukokonaisuus, jota käytetään kello 18 jälkeen. Suomalaisessa akatemiassa se on poikkeuksellisesti käytössä myös päivätilaisuuksissa, kuten tohtorinväitöksissä, ja vakiintunutta perinnettä vastaan on paha taistella. Asu koostuu takista pitkällä hännyksellä, hyvin avoimesta liivistä ja hyvin korkeavyötäröisistä housuista. Tämän suuren virallisuuden vuoksi frakki on vaikeutetuin pukeutumisen muoto, jolla juhla erotetaan arjesta, ja hankaluutensa vuoksi se on liki kadonnut käytöstä esimerkiksi USA:ssa. Kokonaisuus on monimutkainen ja tarkoin perinteen myötä muokkautunut, joten asun tunteminen on hyväksi, sillä on aina parempi murehtia vaatteita ennen juhlaa kuin sen aikana. Frakin takki ja housut valmistetaan samasta villakankaasta, valkoinen liivi toimii kontrastina muuten hyvin tummalle kokonaisuudelle. Musta on ollut frakin suosituin väri aina 1850-luvulta asti, äärimmäisen tumma sininen on harvoin nähty vaihtoehto. Asu täydennetään asusteilla: frakkisolmuke, frakkipaita, silkkisukat, taskuliina ja mustat juhlakengät, usein myös erilliset paitanapit ja kalvosinnapit. Takki leikataan avoimeksi, eikä sitä voi napittaa kiinni. Takin miehusta päättyy hieman vyötärön yläpuolelle ja yhdellä takahalkiolla leikattu pitkä hännys polvitaipeeseen. Erikoisuutena frakkitakin selkäpuolelle on jäänyt kaksi koristenappia, jäänne aikakaudelta, jolloin pitkä hännys napitettiin kiinni ratsailla.

Frakki_Keikarissa

Frakin anatomia
Frakkitakki on yleensä musta, mutta erittäin tumma sininen on myös passeli valinta. Sininen versio valmistetaan mustin silkkipäällyksin käänteissä ja napeissa. Takki leikataan aina kaksiriviseksi, mutta sen puoliskoja ei voi napittaa kiinni. Frakkitakissa on aina pystykäänteet, jotka on päällystetty silkillä niin kuin napitkin. Käänteiden muotoilu on takin näkyvin ja tärkein yksityiskohta. Usein vasemmassa käänteessä on myös napinläpi, jota voi koristaa valkoisella kukalla. Frakkitakissa ei ole lainkaan taskuja vyötäröllä. Takin etuosan liepeiden tulee juuri ja juuri peittää liivi sekä housujen vyötärö, sillä tämä on vakiintunut leikkaus. Harmillisesti valkoinen liivi vilkkuu miltei kaikilla miehillä frakki-iltamissa. Selkäpuolella takin hännys ulottuu polvitaipeisiin ja vyötärön kohdalla on kaksi koristeellista nappia. Ne ovat jäänne aikakaudelta, jolloin hännys napitettiin kiinni ratsailla. Selän yllä on myös hyvin pitkä takahalkio, joka jakaa frakin hännyksen kahteen osaan. Takin hihat ovat perinteisesti kapeat ja niiden hihan alta paidan kalvosin näkyy 1-1½ senttiä. Tämä valkoinen pilkahdus, joka toistuu taskuliinassa, tuo kovin synkkään asuun kontrastia. Takissa ei perinteisesti ole povitaskuja, sillä täyteen sullottuna ne pilaavat takin kauniisti kaartuvat linjat.

Frakkihousut leikataan hyvin korkealle vyötäröllä ja niiden kanssa on paras käyttää olkaimia. Lahkeiden sauman yllä on kaksi ohutta tai yksi paksu silkkinen koristenauha, tämä on perua univormujen housuista, joissa vahva koristenauha heijastaa soturin asemaa tai rykmentin värejä. Housuissa on useimmiten kaksi laskosta, joihin taitettu kangas takaa mukavamman istumisen. Ne voi myös valmistaa laskoksetta, mutta tällöin istuminen on vähemmän mukavaa. Housuissa ei ole upslaakeja, sillä ne eivät kuulu juhla-asuun.

Frakkiliivi valmistetaan valkoisesta pikeepuuvillasta ja sen etumus tärkätään. Liivi on yksi- tai kaksirivinen, ja se suljetaan yleensä helmiäisnapeilla. Pukineessa on syvään leikatut käänteet, jotka ovat Edvard VII:n luoma uudistus. Hienoissa liiveissä on pelkät napinreiät ja niiden sulkemiseen käytetään irtonappeja. Yksirivisessä liivissä on useimmiten kolme nappia, kaksirivisessä neljä. Frakkiliivin jäykkä etumus loppuu ennen housujen vyötäröä, jotta se ei pullahda kaarelle istuessa. Liivin käänteiden muoto on harvoja yksityiskohtia, joissa makuaan voi harjoittaa vapaasti. Selkämyksessä on yleensä vain vuorikangas tai hakanen, jotta liivi on viileämpi. Suomalaisissa frakkitilaisuuksissa, jotka alkavat päivällä, liivi on aluksi musta ja se vaihdetaan valkoiseen kello 18 jälkeen.

Frakkipaita on valkoista puuvillaa tai pellavaa, ja sen rintamus sekä kalvosimet vahvistetaan tai tärkätään koviksi. Frakkipaidan rintamus on litteä, pelkistetty ja jäykkä, laskokset kuuluvat vain smokkipaitaan. Kaulus on perinteisesti irtomallia, täysin jäykkä, korkea ja perhoskärjillä. Hienoimpien paitojen miehustassa ei ole nappeja, vaan yksi tai kaksi koristeellista frakkinappia tulee hankkia erikseen. Paidan kalvosimet kiinnitetään kalvosinnapeilla, mutta ne eivät ole kaksinkertaiset kuten smokkipaidassa. Hyvin suunnitelluissa frakkipaidoissa on helmassa lätkä, jonka voi kiinnittää housujen sisäpuolelle. Näin paita ei nouse rumasti ylöspäin illan aikana.

Frakkisolmuke on valkoista pikeepuuvillaa, joka vastaa liivin materiaalia, ja se solmitaan mieluiten itse. Näin solmusta tulee yksilöllinen ja kiinnostava. Solmukkeen kärkien muoto on vapaa.

Taskuliina on yleensä valkoista pellavaa ja mahdollisimman pelkistetysti taiteltu. Hienovarainen kuvio on mahdollisuus. Värillinen, mutta pelkistetty liina on harvoja mahdollisuuksia tumman frakkinsa piristämiseen.

Frakin olkaimet ovat yleensä valkoiset ja mieluiten housujen nappeihin kiinnitettävät. Nipistimet repivät housujen kangasta, eivätkä pysy paikallaan yhtä hyvin. Ihannetilanteessa olkaimet eivät toisille näy, joten niillä voi revitellä omaksi huviksi.

Frakkisukat ovat yleensä mustat, polvipituiset ja puuvillaa tai silkkiä. Reilu pituus estää nihkeää nahkaa vilkkumasta. Värillinen sukka erittäin tummassa, miltei mustassa sävyssä on mukava keino asun yksilöllistämiseen.

Frakkijalkineet ovat mustat ja kiiltonahkaa tai hyvin kiillotettua vasikkaa. Vasikka on mielekkäämpi, sillä kiiltonahka on muovilla pinnoitettua ja rypistyy käytössä pysyvästi. Myös nauhattomat, rusetilla somistetut ooppera-avokkaat käyvät hyvin. Pelkistetty ja pyöreäkärkinen jalkine on juhlavin.

Kalvosinnapit ja paitanapit ovat kultaa, kullan väristä metallia tai helmiäistä. Niitä voi myös somistaa jaloilla kivillä. Rannekello on parempi jättää kotiin, sillä illan ilossa ja juhlassa kellon vilkuilu on pahe.

Kunniamerkkejä käytetään vain, jos kutsu niin toivoo.

Frakin päällystakki on tummaa villaa ja riittävän pitkä peittämään pitkän hännyksen. Chesterfield tai Crombie ovat juhlaan sopivia malleja.

Frakin päähine on joko musta silkkisilinteri tai homburg.

Frakin käsineet, mikäli ne ulkosalla puetaan, ovat valkoiset ja mokkaa tai nahkaa.

Frakin kaulaliina on valkoinen ja silkkiä, useimmiten koristelematon. Tyylinsä tunteva voi valita hienovaraisesti kuvioidun mallin.

Suomessa akateemisissa päivätilaisuuksissa frakkiliivit ovat mustat ja kengät vähemmän kiillotettua nahkaa. Kello 18 jälkeen liivi vaihtuu valkoiseksi, kuten iltatilaisuuksissa kuuluu.


Keikarin ja Klassikon lähteet

1

November 14, 2014 by Ville Raivio

Keikarin ja klassikon lähteet ovat alla kätevänä luettelona, jonka löytöjen perusteella lukija voi täydentää omaa kirjahyllyä ja tietämystään.

Kirjalähteet:
• Amies, Hardy: The Englishman’s Suit, Quartet Books Ltd. (1994) ***
• Antongiavanni, Nicolas: The Suit, Collins (2006) ***
• Boyer, G. Bruce: Elegance, W.W. Norton&Company (1985) **
• Boyer, G. Bruce: Eminently Suitable, W.W. Norton&Company (1990) **
• Dobbs, Brian: The Last Shall Be First, Elm Tree Books (1978) *
• Cunnington, C. Willett & Phillis: Handbook of English Costume in the Eighteenth Century, Faber and Faber Limited (1964) *
• Cunnington, C. Willett & Phillis: Handbook of English Costume in the Nineteenth Century, Faber and Faber Limited (1966) *
• Flusser, Alan: Clothes and the Man, Villard Books (1985) **
• Flusser, Alan: Dressing the man, HarperCollins (2002) ***
• Flusser, Alan: Style and the man, HarperCollins (1996) **
• H.R.H. The Duke of Windsor: A Family Album, Cassell&Company Ltd. (1960) *
• H.R.H. The Duke of Windsor: Winsor Revisited, Houghton Mifflin Company (1960) *
• Howarth, Stephen: Henry Poole – Founders of Savile Row, Bene Factum Publishing Ltd. (2003) *
• Kelly, Ian: Beau Brummell – The ultimate dandy, Hodder (2005) **
• Laver, James: Costume and Fashion — a Concise History, Thames&Hudson (2012) **
• Laver, James: Dandies, Weidenfeld&Nicholson (1968) *
• Moers, Ellen: The Dandy – Brummell to Beerbohm, Bison Book (1978) **
• Molnár, Magda&Vass, László: Handmade Shoes For Men, Könemann (1999) ***
• Musgrave, Eric: Sharp Suits, Pavilion Books (2013) **
• Roetzel, Bernhard: Täydellinen herrasmies, Könemann (2005) ***
• Schoeffler, O.E. and Gale, William: Esquire’s Encyclopedia of 20th Century Men’s Fashions, McGraw-Hill (1973) *
• Steinberg, Neil: Hatless Jack, Granta Books (2005) *
• Swann, June: Shoes, B.T. Batsford Ltd. (1982) *
• The Staff of ”Textile Mercury”: The ”Mercury” Dictionary of Textile Terms, Tillotsons (Bolton) Ltd. (1950) *
• Walker, Richard: The Savile Row Story, Prion (1988) *
• Various: Ivy Style, Yale University Press (2012) *
• Various: Men in Style: The Golden Age of Fashion From Esquire, Rizzoli (1993) *
• Waugh, Norah: The Cut of Men’s Clothes, Theatre Arts Books (1964) *

Lehdet:
• Apparel Arts Magazine, Esquire Publishing Co. (1931–1957)
• Esquire Magazine, Esquire Publishing Co. (1933–)
• Gentlemen’s Quarterly, Condé Nast (1957-)
• Gentry, Reporter Publications, Inc. (1951–1957)
• Men’s Wear – 75 Years of Fashion, Fairchild (kesäkuu 25., 1965)
• Tailor&Cutter Magazine, The John Williamson Company (1866-1972)
• The Rake Magazine, The Rake Pte. Ltd. (2008–)

Verkkoarkistot:
http://books.google.com
http://www.wsj.com
http://www.asuitablewardrobe.blogspot.com
http://www.babel.hathitrust.org/
http://www.blacktieguide.com
http://www.cigaraficionado.com
http://www.dandyism.net
http://www.ivy-style.com
http://www.newyorker.com
http://www.nytimes.com
http://www.permanentstyle.co.uk
http://www.putthison.com
http://www.theivyleaguelook.blogspot.com
http://www.time.com

Olen suosinut lähteinä painettua sanaa, siis lehtiä tai kirjoja, joita olen kymmenen vuoden aikana haalinut hyllyyni mukavasti. Paljon aikaa, vaivaa ja rahaa on säästynyt lehtiarkistojen ja verkossa jaettujen skannausten avulla. Myös tyylisivustoja sekä -blogeja olen käyttänyt, kun vastaan on tullut huolellisesti tutkittuja tekstejä, joiden sisältö vastaa kirjoista sekä lehdistä lukemaani, ja kenties täydentää jotakin uupuvaa tai kiinnostavaa Keikarin taikka Klassikon sivuilla. Pienen lähdekirjaston kokoamisen aloitin monta vuotta sitten omasta mielenkiinnosta ja teoksia olen lisännyt, kun oma kirjaprojekti varmistui ja vahvistui. Tavoitteenani on aina ollut jakaa kiinnostavia ja tosia, hyvin perusteltuja uskomuksia taiten kootuissa lauseissa. Virheitä on toivon mukaan joukkoon eksynyt vähän ja niiden kohdalla voin piiloutua lähdeteoksien taakse. Jos lähteessä on virhe, se päätyy myös Keikariin sekä Klassikkoon – ja nostan käteni pystyyn.

Klassikon kohdalla oikolukijat ovat tarkistaneet sanat ja tehneet mainioita huomautuksia, joiden avulla kirjaan päätyy korjattuna valtaosa siitä, mitä haluan toisille sanoa. Luonnollisesti olen höystänyt faktoja omilla mielipiteilläni, joita olen myös kerännyt koko joukon yksinkertaisesti kokeilemalla mahdollisimman monia vaatteita. Vuosikymmenen sisällä näitä on kertynyt satoja tai tuhansia. Näin olen halunnut itsekseni selvittää, minkälainen vaate on laadukas, millainen kangas kestävä, mitkä värit miellyttäviä ja miten eri valmistajat eroavat toisistaan. Tosin vaatekaupassa tai räätälin luona voi kysellä loputtomiin ja oppia valtavasti, mutta ainoastaan omin käsin ja silmin kokemalla erot selkiintyvät. Lisäksi on eri asia kokeilla jotain verrattuna tavaran omistamiseen. Kaikkein oleellisinta on kysyä itseltään, millaisia ajatuksia tai tunnetiloja eri vaatteet synnyttävät. Tämä on äärimmäisen henkilökohtainen ja kiintoisa matka estetiikan sekä ajatusten tasolla. Samanlaisen matkan voi aloittaa myös taiteen parissa, jos ei halua nähdä vaatteita käyttötaiteena.

Viimeisenä olen nyt merkinnyt tähän lähdeluetteloon tähdillä suositukseni lukijalle. Jos opuksen jälkeen on merkintä ***, se on mielestäni oleellinen teos jokaisen miehen kirjakokoelmassa. Kaksi tähteä on hyvän merkki ja yksi tähti kertoo kirjan olevan kovin raskaslukuinen taikka vain vakavasti pukeutumisesta kiinnostuneelle sopiva.


Jalkinetyöntekijän käsikirja sekä kengän osien nimet

0

November 12, 2014 by Ville Raivio

Niilo Virtasen kirjoittama, Otavan kustantama Jalkinetyöntekijän käsikirja on merkkiteos vuodelta 1943. Se on nimeä myöten suunnattu Suomen kenkäteollisuuden opetuskäyttöön, mutta myös jalkineiden suunnittelijat sekä käsityötä painavat jalkinemestarit ovat saaneet siitä lukuisia hyödyllisiä neuvoja. Virtanen opastaa ilahduttavan vanhahtavalla Suomen kielellä nautavuodan laadukkaimpien osien leikkaamisessa, mallien kaavoittamisessa, nahkojen erojen hahmottamisessa sekä itse jalkineiden valmistuksessa. 2000-lukuun mennessä laadukkaiden reunoskenkien suomalainen teollisuus on tuhottu, eikä käsityön mestareita ole jäljellä kuin muutama kourallinen, joten kirjan anti on melko lailla unohtunut. Uusia painoksia ei ole otettu ja antikvaareista löytyvät rikkinäisetkin kopiot ovat arvoltaan päälle sadan euron. Jalkinetyöntekijän käsikirja päätyi käsiini kisälli Sakari Jakobssonin vinkkaamana, sillä halusin itselleni selvittää, mitkä ovat englanninkielisen kenkäsanaston suomalaiset vastineet. Kun asialle tai käsitteelle on nimi, sen semantiikka muuttuu ajatuksissa. Esimerkiksi mukava oivallus oli shell cordovan -nahkan kantasuomalainen nimi, hevosen peili. Muistan tämän joka kerran, kun vedän peilit jalkaani.

Lukijalle hyödyllisin anti Virtasen kirjasta löytyy jo ensisivuilta, joilla kerrotaan kenkätyyppien sekä kengän osien suomalaiset nimet. Suurin osa teoksesta on hyvin teknistä eikä hyödytä kuin ankarinta jalkineiden harrastajaa, joka kuuluu erikoiseen, pieneen ja kiehtovaan heimoon. Muut tyytynevät etusivujen sanoihin, jotka rikastuttavat kenen tahansa sanavarastoa ja tuovat iloa maamme kielestä intoilevien arkeen. Tehkää hyvin.

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa2

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa3

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa4

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa5

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa6

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa7

Jalkinetyöntekijän_käsikirja_Keikarissa8


Kunnon talvikengät

0

November 11, 2014 by Ville Raivio

Matti-serkkuni työkaveri oli pohdiskellut kunnon talvikenkien hankkimista, mutta ei halunnut turvautua Gore-Texin kaltaisiin kalvokenkiin, joissa on myös yleensä hyvin paksu pohja. Tekninen kalvo on mainio keksintö, mutta ne saapuivat käyttöömme vasta 60-luvulla. Tätä ennen täytyi jalkine suojata muin keinoin, joilla on melko monen vuosisadan perinne, joka kaiketi vetoaa romantiikannälkäiseen tai ajattomuutta arvostavaan. Koko lailla pomminvarmin talvijalkine on velttikenkä, jonka erityinen rakenne on suunniteltu hyvin kosteaan menoon. Missä tahansa mallissa paras rakenne on paljeiltti, joka estää lunta, vettä tai satunnaista sontaa pääsemästä sukkaan asti. Luonnollisesti myös korkea varsi on kätevä. Mikä tahansa kuminen ulkopohja, joka tuntuu ihoa vasten nihkeältä, pitää jäällä sekä kostealla paremmin kuin vähemmän nihkeä, suorastaan liukuva pohja. Samoin on hyvä valita sellainen kumipohja, jossa ei ole pieniä uria niin kuin yleisessä Commando-versiossa. Pieniin uriin pakkautuu lumi ja Suomessa käytettävä hiekoite, jolloin kävelystä tulee ulkosalla ärsyttävää ja sisälle astuessa liukastuu hengiltä. Nahkajalkine suojataan kosteudelta lankilla, joka toimii tehokkaammin useana ohuena kerroksena kuin yhtenä paksuna. Myös nahkareunos on hyvä lankata. Tehokkain päällismateriaali on vahattu nahka (eng. waxed leather), sillä siihen on parkinnan jälkeen imeytetty kelpo määrä vahaa syvälle nahkaan asti. Kovimpiin keleihin valmistetaan myös kyllästysaineita, jotka muodostavat kalvokerroksen nahkan pinnalle.

Ainoastaan minun sanoihini ei kannata turvautua, sillä Keikarin foorumilla on keskusteluja aiheesta aina vuodesta 2008 alkaen. Selasin hieman arkistoja, joista nostan esille talvikenkien etsijälle sopivia aiheita.

Talvikengät

Jalkineiden ostaminen verkkokaupoista

Kenkäkokoelmia inspiraatioksi

Ulkopohjien vertailua käytön ja kokemusten myötä


Kipparitakki

14

November 2, 2014 by Ville Raivio

Kipparitakki (eng. pea coat) on vahvasta villasta valmistettu lyhyt, tummansininen päällystakki, joka syntyi alkujaan merimiesten käyttöön. Nimensä se sai hollannin pijjekker-sanasta, joka tarkoitti karkeaa, pij-kankaista takkia. Mallia on valmistettu jo 1700-luvun alussa, joten se on vanhin yhä käytössä oleva klassikkotakki, joka sopi erityisen hyvin mastoissa kiipeilyyn. Laivastoissa kipparitakki on ollut miehistön palvelustakki, joka merellisen alkuperän vuoksi valmistetaan useimmiten tummansinisenä. Maakrapujen harteilla takki sai suosion viimeistään 1850-luvulla myös kaupungissa. Perinteisessä mallissa on kaksirivinen leikkaus, vyötäröllä vinot lämmittelytaskut käsille, läppätaskut lanteilla, kookkaat ja metalliset tai muoviset napit, myös lyhyenleveät käänteet, jotka voi nostaa ja napittaa ylös kaulan suojaksi. Materiaaleista suosituin on ollut vahvanlämmin melton-villa. Epoletit tai metallinen haka, joka pitää nostetut käänteet yllä, ovat mahdollisia yksityiskohtia. Kipparitakissa on hyvin harvoin vyö tai napit hihansuussa. Usein napeissa on ankkurin kuva ja niitä on kuusi tai kahdeksan. Vuorissa yleinen on vahva, lämmin toppaus.

Kipparitakki_Keikarissa

Myös kipparitakin näköisiä reefer-irtotakkeja on valmistettu hienompaa urheilukäyttöä varten jo 30-luvulla. Kipparitakista on luotu meriupseereille myös polvipituinen, epoletein varustettu bridge coat. Tämä malli ei kuitenkaan ole saanut suurta suosiota siviilissä. Tämän tästä monien maiden laivastot ovat tyhjentäneet varastojaan kipparitakeista, joten malli on ollut osa katukuvaa hyvän tovin, ja todennäköisesti se on myös laajimmin levinnyt klassikkopäällystakki. Kipparitakki on klassisista villakangastakeista rennoin ja erityisesti nuorten suosiossa, se käy lyhyen helman vuoksi erinomaisesti myös ajamiseen, pyöräilyyn ja kaikenlaiseen reippailuun. Lukuisten yksityiskohtien, lyhyen helman ja tuhdin kankaan vuoksi se ei kuitenkaan ole puvun kanssa paras pari.

Kipparitakki_Keikarissa2


Klassikon rakenne

0

November 1, 2014 by Ville Raivio

Koska ilmiö on syntymässä, haluan valottaa sen taustaa lukijalle, joka kenties tarttuu kirjaani tammikuun puolella. Teoksen luvut ovat epäjärjestyksessä seuraavat: juhla-asut; kankaat, materiaalit ja kuviot, asusteet, päällystakit, paidat, housut, irtotakit, jokaisen miehen vaatetieto, puvut, neuleet, jalkineet, päähineet. Tekstit seuraavat Taloussanomien kolumneista tuttua kaavaa: ensin vaatteen lyhyt kuvaus, sitten nimen alkuperä, tämän jälkeen vaatteen historia, vielä semantiikka ja lopuksi asema tänä päivänä. Tuo lyhyt kuvaus on kätevä, jos hakee vain nopeaa määritelmää, kuten vaikkapa sanaston kohdalla. Vaatteilla on nimet, jotta ne erottuvat muista, mutta näiden nimien alkuperä kertoo myös vaatteista. Historia kiinnostaa minua, sillä harva vaate syntyy tyhjästä, ja valtaosa jotakin käyttökohdetta taikka -tarkoitusta varten. Semantiikka on olennaista, jotta vaatteen osaa valita oikeaan tilanteeseen ja asuun.

Esimerkiksi juhlavaatteet erottavat arjen juhlasta ja niiden erikoislaatuisuus vähenee arkisuuden myötä. Samoin Internetin ihmemaailmassa naureskellaan fedoraan sonnustautuneille nörteille, jotka valitsevat tämän pukupäähineen teepaidan ja farkkujen kaveriksi, vaikka se on aina ollut pukuasuste. Tuskinpa taivaat romahtavat niskaan, jos farkkujen kanssa parittaa virallisen Chesterfield-takin, mutta juhlatakki on todennäköisesti liian hieno ääripää arkisen denimin seuraan. Myös semanttisiin eroihin perehtymällä niin sanottuja pukeutumisen sääntöjä pystyy taivuttelemaan edukseen. Säännöt tulee tietää, jotta niiden rikkominen on helpompaa. Asun asema tänä päivänä on hyvä tietää, jotta voi tarvittaessa välttää jotakin harvinaista, sillä kaikki harvoin nähty on erikoista ja herättää reaktioita. Toinen vaihtoehto on tietoisesti valita jokin erikoinen, jotta voi selvittää, sopiiko se omalle kohdalle. Kirjan lopussa on toki hakemisto ja sanasto, jotta luku olisi helpompaa.


Miksi kirjoitan

5

October 31, 2014 by Ville Raivio

Tunnen joko vääriä ihmisiä tai vääränlaisia ihmisiä, sillä kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta, miksi kirjoitan. Silti haluan tähän vastata, sillä olen sattuneista syistä miettinyt paljon kirjoittamisen tointa viimeisten kuukausien aikana, ja haluan saada nämä ajatukset jonnekin, jotta tilaa olisi myös uudelle. Kirjoittamiseen on monta syytä. Rakastan kirjoja, sillä niistä saa uusia ajatuksia tai sellaista infoa, joka ruokkii ajattelua, ja tämän myötä kirjoittaminen kiinnostaa. Myös olen joskus kauan sitten huomannut pohdiskelevani paljon sanoja, niiden muotoa kirjaimina ja äänteinä sekä pään sisällä että paperilla. Tähän päivään mennessä olen enimmäkseen elänyt ajatuksissa ja pään sisällä kaikenlaisen fyysisen tekemisen sijasta. Isäni on aina ollut kova munansaantelija, joka ei voi elää läpi yhtään päivää ilman sananmuuntelua, niillä leikittelyä ja kaikenmoista vääntelyä, jota olen saanut kuunnella kaksi ja puoli vuosikymmentä. Tämän lisäksi isoisäni Onni kirjoitteli runoja, pakinoita, sepustuksia ja lastuja, joita ei kuitenkaan julkaistu paikallislehteä suuremmilla areenoilla. Täytyy nyt vain olettaa, että Raivion suvussa kulkee jonkinlainen kielellisen tavan geeni, joka on vahva miehissä. Joitakin vuosia sitten löysin klassisen miesten tyylin ja tajusin tyylin olevan täydellinen kirjoittamisen aihe, sillä en vain ollut saanut itseäni kynäilemään tätä ennen. Muistan 14-vuotiaana sättineeni teini-Villeä, joka ei ollut vielä yhtään romaania aikaiseksi. Totisesti, totisesti: Suomessa täytyy kärsiä ja jurottaa ja itseään ruoskia, sillä muuta elämisen mallia ei ole!

Tyyli on täydellinen aihe, sillä se on täyttä tulkintaa ja sopii humanistille kuin leima otsaan. Tyyliä voi kuvata historian, semantiikan, kulttuurin, tapojen, aikakauden, yhteiskunnan tai vaikka seksuaalisuuden vinkkelistä, mutta lopulta se on aina yksilön tarkastelua. Muoti on joukkojen katselua, sillä yhden ihmisen pukeutumistapa ei voi olla muotia. Vasta suuren joukon uusi tai muuttuva vaateparsi, kuten farkut, voi kuvata muodin muutosta tai kehitystä. Yksilö taas kuvaa ihmistä, eikä mikään aihe tai ilmiö ole kiinnostavampi kuin ihminen, joka on suurimmillaan käynyt kuussa ja kurjimmillaan keksinyt videoidut suoran lähetyksen mestaukset. Homo mensura on todettu muutama vuosituhat sitten, enkä voi olla eri mieltä. Siispä jälleen yksi syy lisää kirjoittamiseen on tyyli ja klassisen miesten pukeutumisen ilosanoman levittäminen. Lisäksi olen huomannut olevani melko etevä kirjoittamisessa, ja ihmisellä on tapana nauttia siitä, missä hän on hyvä, ja tehdä tätä hommaansa yhä enemmän. Vielä on mukava tunne, kun tietää valitsemiensa sanojen auttavan muita. Myöskään vaikutusvaltaa, edes pientä sellaista, jolla on kuitenkin näkyviä seurauksia toisten elämässä, ei voi sanoa huonoksi kirjoittamisen syyksi. Kuitenkin tärkein syy kirjoittamiseen on tieto siitä, että kuolen.

En ole vielä pystynyt uskomaan jumaluuksiin, joten täytyy vain olettaa kuoleman olevan kaiken täydellinen loppu. Ei jälleensyntymistä, ei Paratiisia, ei autuutta, vain ei-mitään. Valtaosa ihmisen kehosta on vain happea, hiiltä, vetyä, typpeä, kalsiumia ja fosforia, jotka pysyvät kasassa oikeanlaisten atomien ansiosta ja pyörivät aivojen avulla. Ihminen syntyy, sitten tekee jotakin ja lopulta maatuu pois. Tässä matkassa on kuitenkin mutka. Me emme voi pelastaa kehoamme, sillä elämä on vain kiihtyvää apoptoosia eli solukuolemaa, mutta me voimme pelastaa ajatuksemme. Ei minua niin kiinnosta tietää, mitä joku on tehnyt, sillä kiinnostavampaa on kuulla, mitä hän on ajatellut. Lopulta kaikkien tekojen takana on ajatus jostakin, jokin näkemys, moraali ja maailmankatsomus, joka on monta kertaa kiinnostavampi. Me kuitenkin voimme tallentaa ajatuksemme maalauksin, piirroksin, tarinoin tai vaikka kirjoituksin. Pelkälle rahan tavoittelulle omistettu elämä on kylmä, ahne, turha ja kurja, sillä yhtään rahaa emme saa mukaamme ja tavarat nakertaa ajan hammas. Samoin himojen tyydyttämiselle omistettu elämä on himon oravanpyörä, joka pyörii eikä sammu, eikä mitään siitä jää jälkeen. Minä siis kuolen ja lukija kuolee, mutta niin kauan kuin joku osaa suomea lukea, niin kauan ajatukseni voivat elää. Näin on hyvä ja enempää en voi pyytää.

Näkemystäni parhaiten kuvaa hyvän ystäväni William Shakespearen 18. sonetin viimeiset rivit:

Shall I compare thee to a summer’s day?
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date;
Sometime too hot the eye of heaven shines,
And often is his gold complexion dimm’d;
And every fair from fair sometime declines,
By chance or nature’s changing course untrimm’d;
But thy eternal summer shall not fade,
Nor lose possession of that fair thou ow’st;
Nor shall Death brag thou wander’st in his shade,
When in eternal lines to time thou grow’st:
So long as men can breathe or eyes can see,
So long lives this, and this gives life to thee.


Windsorin tyylillä

0

October 31, 2014 by Ville Raivio

Windsorin herttua oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin miesten tyyli-ikoni. Hän oli Walesin prinssi ja sen myötä Britannian kuningashuoneen tuleva hallitsija, joten veikko oli myös aikansa tavoitelluin poikamies, ja sukuaan edustaessa hänestä tuli lisäksi vuosisadan valokuvatuin mies. Minkä herttua päälleen laittoi, siitä tuli nopeasti muodikasta tarkkasilmäisten miesten tyylilehtien toimittajien ansiosta. Hänen henkiräätälinsä oli muuan Frederick Scholte, hollantilainen maahanmuuttaja, joka oli kitkerä ja pahansuopainen taiteilija. Scholte kehitti drape-leikkauksen, jossa hartioiden ylle ja takin kädentien ympärille jätettiin hieman ylimääräistä kangasta, joka muodosti pienen pieniä aaltoja takin pinnalle. Niiden avulla käden liikerata oli suurempi ja mies näytti hitusen lihaksikkaammalta, mistä tuskin haittaa oli räätälin bisnekselle. Alle sijoitetusta linkistä löytää satamäärin kuvia Windsorin herttuasta olemassa itsensä erittäin hyvin istuvissa vaatteissa, joiden hartialinja on hämmentävän vahva, suora ja vakaa yhä puoli vuosisataa myöhemmin. Noin 160-senttisestä varrestaan huolimatta Edward Albert Christian George Andrew Patrick David Windsor oli tyylin jättiläinen, joka inspiroi yhä.

http://www.styleforum.net/t/355817/frederick-scholte/0_100


Klassikko on matkan päätös

0

October 29, 2014 by Ville Raivio

Olin 17-vuotias, kun Tikkurilan kirjaston vaatehyllyllä käsiini osui miesten klassista tyyliä käsittelevä teos. Täydellisen herrasmiehen suomenkielinen nimike on huono ja vaarallinen käännös alkuperäisestä nimestä Der Gentleman. Handbuch der klassischen Herrenmode (1999). Se on huono, sillä täydellisestä Roetzel ei kirjoita mitään, ja se on vaarallinen, sillä nuoressa ja herkässä iässä oleva kloppi voi ottaa kehotuksen todesta. Silti kirja oli täydellinen löytö pojuselle, joka haki omaa ilmettään, eikä ollut tyytyväinen tylsiin farkkuihin ja “hauskoihin” printtipaitoihin. Jokin niistä aina uupui ja tällaiset vaatteet eivät myöskään tuntuneet merkityksellisiltä. Jälkikäteen tämän ymmärtää: vaikka teepaidat ja farkut ovat isiemme vaatteita, ne ovat lyhyt pilkahdus länsimaisen miesten pukeutumiskultuurin näytöksessä. Hieman yli puoli vuosisataa sitten valtaosa vaatteista kaavoitettiin, leikattiin, ommeltiin ja sovitettiin ihmiskehon mukaisiksi. Tänä päivänä olemme korvanneet tämän fantsuilla printeillä, joiden sanat tunnutaan arpovan jollakin pöppögeneraattorilla, sekä mahdollisimman erottuvilla logoilla, jotka kirkuvat kaikille suurta vaurautta, makua ja erinomaisuuttamme. Näin suurin osa vaatteen hinnasta on ilmaa, markkinointia, pienempää tuotantoerää, suurempaa logoa tai “brändiä” – siis kaikkea muuta kuin itse vaatetta.

Tuosta yhdestä kirjasta alkoi matkani klassisen miesten tyylin maailmaan. Sen myötä etsin hyödyllisimmät kirjat käsiini, selasin sivustoja ja foorumien arkistoja, yritin parhaan taitoni mukaan erottaa jyvät ja puolueelliset puheet akanoista sekä helmistä. Uuden tiedon myötä tuskani lisääntyi, sillä huomasin Suomen tuhonneen tasokkaan ja Euroopanlaajuisesti arvostetun vaateteollisuutensa. Samoin on murskattu suuri suomalainen kenkäteollisuus, joka työllisti tuhansia ja kengitti koko maan. Lisäksi poissa ovat tilauspaitojen mestarit ja valtava määrä pukeutumisen elävää kulttuuria. Kadon syy on kaiketi Idän-kaupassa, sillä tehtailijat huomasivat Neuvostoliiton ostavan miltei millaista kuraa tahansa, ja he ajattelivat vatsojaan taputellen voittoja, voittoja, yhä suurempia voittoja, jonka seurauksena laadulla ei ollut väliä. Suomen elintaso nousi ja samalla nousivat palkat, joiden myötä vaatteiden valmistus kävi kalliiksi. Samaan aikaan maassamme huomattiin, kuinka Aasiasta sai ihan ookoo-laatua paljon halvemmalla, ja näitä tuotoksia ryhdyttiin laivaamaan Suomeen asti. Kansa halusi vapautua kalliiden ja vaikeutettujen vaatteiden puristuksesta, joten farkut ja teepaidat päihittivät muun. Silti Ruotsissa on selvinnyt tähän päivään asti käsityön mestareita enemmän kuin meillä, joten joitakin ankeuttamisen kansallisia erikoisuuksia Suomessa on. Olivat ne mitä tahansa, meillä ei haluta maksaa vaatteista, sillä kaikki muu on jo kyllin kallista, ja rumat ne vaatteilla koreilevat, ‘tana.

Olen nyt 27-vuotias ja Klassikko ilmestyy tammikuussa. Se on vuosikymmenen tyyliharrastuksen ja -urakan tuotos, johon olen ihan tyytyväinen. Opuksella on useita tavoitteita. Yksi on tallentaa suomen kielelle vaate-, kangas- ja pukeutumistietoa, joka on enimmäkseen kadonnut maasta. Seuraava on opettaa lukijaa tunnistamaan laadukkaiden vaatteiden ominaisuuksia, jotta hän saisi rahalleen enemmän vastinetta ja hankinnoilleen pidemmän käyttöiän. Kolmantena vaatteisiin kiintyminen voi tuntua pinnalliselta moskalta, mutta sen vastakohtana on kohdella tavaroita kertakäyttötuhnuina, jotka voi heittää pois lyhyen käytön jälkeen. Tätä touhua ei planeettamme kestä. Jos Keikarin ja Klassikon myötä lukija haluaa laatua myös muilta tavaroiltaan, yhä parempi. Paluu tilaushyödykkeisiin, jotka valmistetaan asiakkaan oman näkemyksen mukaan, on parempi kaikin keinoin. Neljäntenä teos on yritys elvyttää suomalaista miesten pukeutumiskulttuuria, joka on ollut alennuksen tilassa jo kyllin kauan. Viidentenä kirjan on tarkoitus olla kaunis esine, joka on myös loputtoman hyödyllinen kelle tahansa, joka siihen tarttuu. Toivon mukaan se on klassikko yhä puolen vuosisadan kuluttua. Jos näin käy, voin todella sanoa – se on täytetty.


Edvardiaanisen pukeutumisen dekadenssi

0

October 27, 2014 by Ville Raivio

“The Edwardian era was the last age in which the fortunate thought they could give pleasure to others by displaying their good fortune before them.”

~ James Laver


Denim-kangas ja farkut

0

October 26, 2014 by Ville Raivio

Denim on aikakautemme kangas, joka on valloittanut kaikki maapallon jalat ja kolkat. Se on vahva ja karhea puuvillakangas, joka kudotaan toimikasmuotoon ja jossa kudelanka kulkee kahden tai useamman loimilangan ali. Denimin pinnassa kulkee vinoja uria, jotka eivät ole yhtä syviä kuin vakosametissa. Kangas on perinteisesti värjätty indigonsinisellä väriaineella, jota saadaan indigokasvin lehdistä. Farkkukankaissa yleensä vain loimilangan yläpuoli värjätään, kudelangan jäädessä valkoiseksi. Näin kankaan toinen puoli on enimmäkseen sininen, toinen taas valkoinen, ja farkut haalistuvat, kun loimilangan valkoinen ydin tulee näkyviin indigon hankautuessa pois. Denim on saanut nimensä ranskan termistä serge de Nîmes, serssikangas Nîmesin kaupungista, jossa kangas syntyi noin 300 vuotta sitten.

Denim-kangas_ja_farkut_Keikarissa

Denimiä käytettiin alun perin maanviljelijöiden ja merimiesten työvaatteisiin, joiden täytyi kestää kulutusta. Suosio käynnistyi toden teolla vasta 1850-luvulla, kun Kalifornian kultakuume houkutteli onnensa etsijöitä ympäri maailman. Paikalle saapui myös Levi Strauss, saksalainen maahanmuuttaja, joka avasi sekatavarakaupan kullankaivajien tarpeisiin. Tavaroidensa joukossa hänellä oli vahvaa purjekangasta telttoihin ja vaunujen kuomuihin, mutta ei lainkaan vaatteita. Polvillaan tonkivat ja luonnossa aamusta iltaan kulkevat tarvitsivat erityisen vahvoja vaatteita, jotka suojasivat ja kestivät myös ammatin haittoja. Strauss päätti ommella housuja purjekankaasta ja myi niitä suuret määrät. Jossakin vaiheessa kankaaksi vaihtui Straussille kulkeutunut denim ja Strauss hän päätti vielä vahvistaa housujen saumakohdat kupariniiteillä. Nykymuotoiset farkut olivat syntyneet, ja saivat nimekseen Levi’s.

Noin sadan vuoden ajan farkut olivat työvaatteiden kuningas, joka suojasi kantajansa jalkoja tyylillä sekä haalistui hänen työnsä ja liikkeidensä mukana. Lehmipojat, kullankaivajat, maanviljelijät, puuvillan poimijat sekä muut fyysistä työtä tekevät ottivat farkut omikseen. Myös pukukoodittomissa lukioissa ja yliopistoissa opiskelleet valitsivat välillä farkut jalkaansa. 1960-luvun lopulla kuitenkin räjähti. Teinien käsite sekä elämänvaihe oli keksitty, ja nyt he halusivat pukeutua vapaasti. Farkuista tuli nuoruuden ja kapinoinnin symboli, niiden myynti lähti käsistä ja erityisiä farkkukauppoja avattiin ympäri maita. Aiemmin farkkuja oli valmistettu miltei yhden muotin mukaan, siis sinisinä, korkealla vyötäröllä ja suoralla lahkeella. Nyt leikkaukset elivät vuodesta toiseen ja värit vaihtuivat psykedeelisesti. 70-luvulla miltei puolet USA:ssa myydyistä housuista oli farkkuja, myös nuoret ympäri maailman halusivat aidot jenkkifarmarit jalkaansa.

Farkkujen voittokulku ei koskaan pysähtynyt, ja tänä päivänä vastaan kävelevistä joka toisella näyttää olevan farmarit jalassa. Suosio on helppo ymmärtää, kun sisäistää kankaan. Denim kun on vahva, kestävä, elävä, kiinnostava ja halpa vaatekangas, josta voi valmistaa mitä tahansa. Sininen väri myös käy miltei kaikkien muiden vaatevärien kanssa kätevästi yhteen ja farkkunsa löytää millä tahansa leikkauksella. Mitä ei löydä, sen voi kätevästi teettää. Denimin pääongelma on kuitenkin tylsyys. Niin monella on jalassa farkut, että niistä kieltäytymällä voi jo saavuttaa hieman omaleimaisemman ilmeen. Denim on myös helteellä tukala ja talvella kylmä kangas, jolle löytyy monia korvaajia. Klassista farkkua etsivän on hyvä valita omansa mahdollisimman pelkistettynä, istuvana, siistinä ja indigon värissä. Edustusvaatetta karheanpaksuista farkuista ei saa, joten sileä pukusolmio on hyvä niiden kanssa jättää kaulasta. Muutoin ne ovat parhaimmillaan miltei kaikkialla.


Wildeaanista

0

October 24, 2014 by Ville Raivio

“In this world there are only two tragedies. One is not getting what one wants, and the other is getting it.”

~ Oscar Wilde


Parranajotarvikkeet Dovo-verkkokaupasta

0

October 23, 2014 by Ville Raivio

Dovo on vuonna 2012 perustettu suomalainen verkkokauppa, joka tarjoaa parranajotarvikkeita maineikkailta eurooppalaisilta valmistajilta. Bisnestä pyörittää Thomae Bernerus Oy, jonka priimusmoottorina toimii Samuel Saloheimo, ja sama yritys vastaa myös Dovon sekä Merkurin Suomen-maahantuonnista. Idea verkkokaupasta syntyi omistajan intohimosta perinteiseen parranajoon, mutta markettihöylät ärsyttivät ihoa ja Gilletten vaihtopää oli kallis pitkässä höyläyksessä. Kaksi vuotta sitten Suomesta ei myöskään juuri saanut mäyränkarvasuteja, partahöyliä, irtoteriä ja muita märkäajon olennaisuuksia, joten Dovo oli ratkaisu. Valikoimaan on valittuja edustajia, jotka omistaja on käyttötesteissään havainnut niin sanotusti parhaiksi, ja tuleva aluevaltaus on partaveitsissä, jotka saapuvat Dovolta lähiaikoina.

Parranajotarvikkeet_Dovo-verkkokaupasta_Keikarissa

Parranajon parantamisen lisäksi Dovo on halunnut edistää märkäajon renessanssia, joka Suomessa on tapahtunut muutaman viimeisen vuoden sisällä. Nuoremmat veikot ovat innostuneet uudesta tavasta ja tottumuksesta, kun taas vanhemmat ovat palanneet siihen ajoon, joka kultaisessa nuoruudessa oli yleinen. Dovo oli ensimmäinen suomalainen verkkokauppa, joka tarjosi ainoastaan parranajotarvikkeita miehille. Omistajan suosikkikaluja ovat Merkur Progress ja Merkur 15 C, jotka eivät töki tai aiheuta nykimistä, eivätkä mene tukkoon, kun partaa ajetaan hieman pidempänä. Kun kysyn, miksi Keikarin lukijan tulisi valita Dovo, hän vastaa “Merkur-höylä oli jo Ian Flemingin kirjoissa James Bondin valinta höyläksi. Miksi ei siis myös Keikarin lukijan?”

Dovo-parranajo_Keikarissa

Dovo-parranajo_Keikarissa2

Dovo lähetti D.R. Harrisin Marlborough-partasaippuan sekä Merkurin Progress-höylän Keikarin tarkasteluun. Hienosti Harrisin perheen saippua saapuu puisessa säilytysrasiassa, joka toimii myös matkoilla vaahdotuskuppina, mutta harmillisesti se ei ole ehtaa mahonkia, vaan “mahogany effect” -tavaraa. Rasia on kaunis ja miellyttävästi hiottu ja palvelee pitkään, sillä Harris kauppaa myös pelkkiä vaihtosaippuoita niille sopivaa rasiaa varten. Itse saippua tuoksuu tavanomaiselta käsisaippualta, mutta vaahdotettuna ja nenän alla siihen tulee jotakin erikoista, jolle en osaa antaa nimeä. Tottumisen jälkeen tuoksu on mainio ja hyvin pelkistetty. Saippuan vaahdottaminen vie kauemmin kuin partavoiteen, mutta tuottaa yllättävän riittoisan ja paksun vaahdon. Saippua kestänee kauemmin kuin voide, eikä vaadi yhtä paljon pakkausmateriaalia. Progress-höylä saapuu muovisessa rasiassa näyteterien kera ja siinä on säädettävä ajopään voimakkuus. Se on raskas ja vahvaa terästä, mutta eri asennoista ei ollut apua ongelmapartani poistossa. Siihen kun ei mikään tepsi.

Dovo-parranajo_Keikarissa3

Dovo-parranajo_Keikarissa4

Edustetut valmistajat:
- Dovo
- Merkur
- D.R. Harris
- Parker
- Truefitt&Hill

Dovo-parranajo_Keikarissa5

http://www.dovo.fi


Klassikko: kansiluonnos

2

October 22, 2014 by Ville Raivio

Kirjani tekstiosio on liki valmis ja uusimpana lisäyksenä jaan nyt kansiluonnoksen. Klassikon kannessa komeilee suomalaisen räätälin valmistama kolmiosainen tilauspuku, jossa on tänä päivänä harvinaiseksi käynyt kaksirivinen liivi. Kauluspaita on englantilainen tilaustuote ja solmio puolestaan Keikarin klubisolmio, jossa on sivuston värit: tumma violetti, tummansininen ja hopea. Taskuliinan violetin värinen reunus heijastaa solmion väritystä. Teokseen tulee kluuttikansi, jonka kangasta luonnoksessa simuloi vaaleansininen palkki.

Ahkerimmille Keikarin lukijoille suunnittelemme Tammen kera ennakkotilaustoimintoa, josta lisää infoa myöhemmin.

Ville_Raivio_Klassikko_Jokaisen_miehen_tyylikirja




Copyright © 2013 Ville Raivio






Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari