RSS Feed

Mustan värin lyhyt historia

0

January 10, 2016 by Ville Raivio

Klassisten vaatteiden saralla musta väri on oma lukunsa, sillä se on perinteisesti varattu surun tai virallisen tilaisuuden merkiksi. Musta kun on väreistä synkin, eikä se ole ollut suuri osa maan ja luonnon väreissä valmistettuja maaseutuvaatteita. Sen sijaan kaupunkivaatteissa se on satavuotinen lemmikki, jonka käyttö on heijastanut aikakausia. Renessanssin aikana mustat vaatteet olivat akatemian, hovien, valtiovirkailijoiden, lakimiesten ja papiston suosiossa, vaikka väri oli jo tällöin saanut synkeän maineen pahan merkkinä. Monet valtiot kielsivät kirkkaat, kalliit ja koristeelliset vaatteet pakkolaeilla (lat. sumptuariae leges).

Tämä ruokki mustan suosiota yhä ja aikanaan se miellettiin nöyryyden sekä vallan merkiksi. Musta surun ja kuoleman symbolina on perua keskiajan hienostolta, jonka parissa lesken oletettiin verhoutuvan mustaan ainakin vuoden ajaksi. Täyden suruasun lisäksi myös puolikas ja kolmanneksi muodollisin suruasu olivat käytössä. Mitä lähempää sukua vainajalle oli, sitä täydempi oli synkkä asu. Vähäisimmillään miehillä oli vain musta nauha käsivarressa. Psykologian tasolla musta väri yhdistyy pimeään yöhön, joka on tuntematon ja vaaroja täynnä.

Musta_väri_Keikarissa

Alkujaan suruasu oli kuninkaallisten ja aatelin erioikeus, jota suojeltiin pukeutusmiskielloilla. Porvaristo, joka on aina seurannut vallan ja rahan esimerkkiä, kuitenkin kopioi aatelin mustaa suruasua, ja kernaasti maksoi mitkä tahansa sakot lakien rikkomisesta. Kauppiaille, pankkiireille ja maanomistajille nämä sakot olivat vain uusi keino menestyksensä osoittamiseen. Vuosisatojen kulussa musta suruasu kulkeutui myös niin sanotun keskiluokan käyttöön ja lopulta maanviljelijöille sekä työläisille.

Valistuksen aikana mustat vaatteet miltei katosivat arjesta, niin suosittuja olivat kirkkaat, koristeelliset ja monimutkaiset asut, joista synkistely oli kaukana. Väri kuitenkin palasi 1700-luvun lopussa, kun romantiikka syttyi ja angstiset nuoret taitelijat halusivat omanlaisensa ilmeen. Äärimmillään suruasu oli 1830-luvulta alkaen Viktoriaanisen aikakauden Britanniassa, jolloin sukupuoliasioista visusti vaiettiin, mutta kuolemasta ja sairauksista keskusteltiin kaikissa piireissä. Mustien asujen yksityiskohdista muodostui useimpien tuntemia merkkejä, joista tarkka silmä erotti surijan sukulaissuhteen.

Kuollut, kaiken valon imevä musta väri koki kliimaksin 1860-luvulla, kun kuningatar Viktorian puoliso menehtyi. 45-vuotiaana leskeksi jäänyt hallitsija pukeutui suruasuun seuraavien neljän vuosikymmenen ajaksi, sillä hänen liittonsa oli rakkaudesta solmittu ja elämää suurempi. Tämä ei ollut yleistä hienoston piirissä, ja rakkaus oli suorastaan poikkeavaa kuninkaallisille. Viktorian esimerkkiä kopioitiin laajalti ja leskirouvat suorastaan kilvoittelivat siitä, kuka jaksoi surra miestään kauimmin mustan asun kautta. Miesten oletettiin surevan vaimojaan vain kolmen kuun verran. Jos mustaan asuun ei ollut varaa, vaarana oli häpeä kaikissa ryhmissä. Asujen lainaaminen tai vuokraaminen olivat yleisiä konsteja.

Musta väri muodostui myös yleisimmäksi päiväasuksi viktoriaanisella ajalla, sillä hiilellä käyneet kaupungit puskivat ylös niin paljon tuhkaa ja nokea, ettei juuri mikään muu väri säilynyt. Maaseudulla maan värit pysyivät, mutta juhla- tai edustusasu oli musta. Viktorian kuoltua vuonna 1901 britit olivat saaneet tarpeekseen kalmoista ja synkistelystä, joten musta siirtyi vain iltaan tai juhlaan. Sittemmin väri on säilynyt juhlapukineissa monesta syystä. Mustassa lika ei näy yhtä selvästi, väri on melko lailla ajaton, musta näyttää hoikentavan, juhlavaatteiden muoto on säilynyt, ja pelkistetty musta täyttää hillityn asun vaatimukset erinomaisesti. Ajan myötä suruasut yksinkertaistuivat ja viimeistään 1930-luvulla myös lesken musta huntukin muuttui harvinaiseksi.

Mustat vaatteet ilmestyivät taas kaduille sankoin joukoin, kun 1950-luvun vastakultuuri, kansalaisaktivistit ja akateemiset angstaajat kerääntyivät yhteen ja vaativat muutosta. Musta puku syntyi 1980-luvulla ennen kaikkea muotihuoneiden, kuten Armanin ja Versacen, käsissä. Ne markkinoivat asua vaarallisena, seksikkäänä, kapinallisena ja yksilöllisenä valintana. Sen avulla oli myös helppo erottautua harmaista tai sinisistä bisnesmiehistä, jotka olivat niin out trendikkäiden miesten mielestä.

Tänä päivänä mustat vaatteet ovat arjessa yleisempiä kuin vuosikymmeniin. Perinteisissä vaatteissa musta on kuitenkin kankaiden täydentäjä ja asusteissa näkyvä, mutta muuten vähäinen väri, sillä puvuissa sinisen ja harmaan sävyt vallitsevat. Silti musta puku on yhä luontaisin valinta hautajaisiin, mutta kevyemmät, jopa iloiset hautajaiset edesmenneen toiveesta ovat yleistyneet. Vaikka näky on Suomessa yleinen, musta puku ei ole luontainen valinta arkeen tai bisnekseen juuri värin historian vuoksi, niin kauan se on länsimaissa yhdistetty suruun ja kuolemaan.


Lätkäkaulus

0

January 3, 2016 by Ville Raivio

Lätkäkaulus (engl. tab collar) on omintakeinen kaulustyyppi, joka erottuu muista edukseen. Sen kärkien välille ommellaan pieni lätkä, jonka päät kiinnitetään nepparilla, lenkillä tai magneeteilla, ja se nostaa solmion solmun hitusen koholle. Kaulus syntyi Britanniassa 1920-luvun lopulla, mutta sen kehittäjä on painunut unholaan. Kaulus levisi suosioon, kun – kukapa muukaan kuin – Windsorin herttua mieltyi siihen. Nuoren prinssin harteilla lätkäkaulus matkusti ympäri maailmaa valtiovierailuilla, joiden myötä se päätyi koristamaan myös tuhansien muiden kaulaa. Olihan hän aikansa valokuvatuin mies.

Lätkäkaulus_Keikarissa

Yleensä lätkäkauluksessa on terävät, melko pitkät kärjet, mutta myös pyöreä kärki on ollut yleinen. Herttuan asuja seurattiin kaikissa medioissa ja vaateliikkeet kasvattivat valikoimaansa, kun tulevalla kuninkaalla oli jotakin uudenlaista yllä. Lätkällä koristetun kauluksen suosio jatkui aina 30-luvun puolelle, mutta kuihtui tämän jälkeen herätäkseen uuteen nousuun 1960-luvulla. Erityisesti Frank Sinatra esiintyi mielellään lätkä yllä.

Lätkäkauluksella on puolensa…ja puolensa. Hienoina puolina kangaspala nostaa solmion näyttävästi koholle ja pitää sen mainiosti paikoillaan, vaikka pää kuinka päivän aikana kääntyisi. Samalla se pitää kaulukset kiinni paidan miehustassa, mikä näyttää aina siistiltä. Silti se ei näytä hienolta ilman solmiota, lätkä vaatii pienemmän solmun ja kaulus on käynyt kovin harvinaiseksi näyksi. Kaiken erikoisen tavoin se herättää huomiota, joka ei aina ole tarpeen. Merkkejä lätkäpaidan paluusta on silti mediassa. Esimerkiksi James Bond on uusimmissa filmeissä valinnut sen ylleen, sillä tämä kaulus on aina ollut filmien puvustaja Tom Fordin mielitietty.

Samoin USA:ssa suuren suosion saanut Mad Men kuvasi 1960-luvun hulluja mainosalan vuosia, jolloin lätkä oli vakiovaate. Lisäksi kieltolain aikaisesta Amerikasta kertonut Boardwalk Empire marssitti töllöruutuihin useita rikollisia, jotka tekivät pahoja asioita tyylikkäissä paidoissa. Vaikka Donald Rumsfeldin poliittisista linjauksista oli mitä mieltä, miehen lätkäpaitojen tenhoa on vaikea kiistää. Vaikka kaulustyyppi on käynyt harvinaiseksi, se on säilynyt hengissä paremmin USA:n kamaralla kuin Euroopassa, jossa se kävi vain syntymässä.


Arkipuku

2

December 27, 2015 by Ville Raivio

Arkipuku on vuonna 2015 aito oksymoroni, sillä yhdyssanaan on liitetty ääripäät. Puku on nykyisin juhlan tai työn merkki, johon harva sonnustautuu arkena. Silti tämä sanapari on juuri se, joka Erkki Kivijärjen etikettikirjassa Luomakunnan herra (1927) kuvaa englanninkielistä termiä casual suit, siis epämuodollinen tai vapaa-ajan puku, ystävien kesken arkipuku. Kivijärven teos on liki sadan vuoden takaa, jolloin moni mies verhoitui pukuun myös työpäivän päätyttyä tai viikonloppuisin. Kaikki muuttuu, mutta tavallaan mikään ei katoa. Semantiikka pukineiden välillä on säilynyt: bisnespuku on yhä tumma, pelkistetty, sileää kangasta, hillitty ja hieman tylsä, mutta varma. Arkipuku taas on voinut ja yhä voi olla melkein millainen vain, kunhan sen housut sekä takki ovat samaa kangasta, ja seuraavat puvun yleistä ilmettä.

Arkipuku_Keikarissa

Arkipuvun esimerkkiä: kangas flanellia timanttikudoksella, kookkaat paikkataskut, rakenteettomat hartiat, housuissa ei laskoksia

Tavallaan pukukin on arkivaate, sillä se syntyi 1800-luvun puolivälissä herrasväen vapaa-ajan tarpeisiin. Varhaiset puvut olivat metsästys-, purjehdus-, ratsastus-, pyöräily- tai liikunta-asuja, eikä tummaa juhlapukua edes tunnettu. Juhlavaatteet olivat tällöin frakkeja, saketteja, smokkeja tai redingoteja. Arkipuvun värit ovat perua noin 150 vuoden takaa ja heijastavat brittiläistä maaseutua, siis harmaan vaaleampia, ja beigen, ruskean sekä vihreän kaikki sävyjä. Arkipuvussa on aina ollut kookkaampia yksityiskohtia ja voimakkaampia kuvioita kuin juhlapuvussa. Myös niiden kangas on karkeampaa, paksumpaa tai muulla tavoin erottuvampaa. Kangas on oleellinen osa, esimerkiksi tweed-puvusta ei yksinkertaisesti saa juhla-asua, vaikka kuinka muodollinen sen leikkaus olisi. Aluksi solmio oli vapaa, mutta pakollinen, ajan kanssa se on useimmiten jäänyt pois arkipuvun seurasta.

Arkipuku_Keikarissa2

Pukukoodit ovat poistuneet yhä useammalta alalta 1960-luvulta lähtien, ja puku on samalla jäänyt useimmille miehille juhla-asuksi. Niiden tilalle on toimistoissa yleensä valittu jotakin niin sanotulta Smart Casual -akselilta: suorat housut, kauluspaita, neule, siis jotakin siistiä ja yksinkertaista. Tummalle juhla- tai bisnespuvulle on kuitenkin aina ollut vaihtoehtoja, jotka ovat pelkkiä paitoja siistimpiä ja tarjoavat loputtomia vaihtoehtoja. Arkipuku on verraton ratkaisu arkipäiväistyneisiin toimistoihin, sillä se ei ole turhan virallinen, mutta ei myöskään niin löysä, etteikö se kelpaisi myös useimpiin työpäivän jälkeisiin rientoihin. Myös asusteilla on eroja, joten vaikkapa ruskean arkipuvun kanssa poolopaita voi korvata kauluspaidan, jalkineet ovat vaaleat tai nauhattomat, ja salkku vaihtuu olkalaukkuun. Näin yleensä välttää tiedustelut, mitä juhlia varten on niin tälläytynyt. Tämä on aina ollut arkipuvun tarkoitus.


Paljakan tilauskengät: valmis pari

7

December 20, 2015 by Ville Raivio

Vuoden päätteeksi on hyvä saattaa loppuun myös yhteistyössä Paljakan kanssa toteutettu projekti, jonka aiemmat osat löytyvät arkistoista. Mittojen oton, lestin valmistuksen, jalkineen kaavoittamisen, nahkan leikkaamisen, päällisen ompelun, päällisen pinkomisen, reunoksen kiinnittämisen, pohjan ompelun ja viimeistelyn jälkeen tilauspari on valmis. Sen mukana Paljakka Handmade tarjoaa kenkälaatikon, jonka sisällä saapuvat kenkäpussit, kiillotusliina, lepolestit, kiilloke ja päällisnahkan värinen kenkävoide. Lopputulos on tummanpunainen balmoral-varrekas pyöreällä kärjellä, kapealla varrella, vaalealla reunoksella, valkoisella reunosompeleella, piilonauharei’illä, violetilla vuorilla, ohuella nahkapohjalla, kuubalaisella korolla ja messinkisellä kärkiraudalla. Uusi pari on jo työn alla.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa41

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa42

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa43

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa44

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa45

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa46

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa47

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa48

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa49

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa50

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa51

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa52

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa53

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa54

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa55

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa56


Merinovilla

0

December 20, 2015 by Ville Raivio

Merinovilla valmistetaan samannimisen lammasrodun villakuidusta. Tämä pienikokoinen lammas jalostettiin nykymuotoonsa Espanjassa 1300-luvulta alkaen. Jo tällöin maa tunnettiin erityisen hienosta villastaan, mutta yhä hienommaksi se muuttui, kun espanjalaiset lammasrodut risteytyivät hyvin hitaasti Pohjois-Afrikasta saapuneiden berberilampaiden kanssa. Afrikan-lampaat saapuivat Espanjan eteläosat valloittaneiden muslimien mukana. Myös ilmastolla, rehulla ja kasvatuksella oli osansa kehityksessä. Keskiajalla valtaosan lampaista omisti katolinen kirkko tai aateli, erityisesti Espanjan kuninkaat varjelivat omia merinojaan vallalla ja voimalla: niiden maastavienti oli aikoinaan kielletty kuoleman uhalla.

Merinovilla_Keikarissa

Toki muut jaloveriset olivat hyviä veljiä, joten 1800-luvulla Brittein kuningas Yrjö III onnistui saamaan itselleen merinoja vaihtokaupalla. Ne eivät kuitenkaan kylmässä pohjolassaa menestyneet, joten ensimmäiset muutama kymmentä merinolammasta laivattiin Australiaan 1800-luvun kynnyksellä – ja loppu on niin sanottua historiaa. Uuden mantereen ilmasto oli eläimille ihanteellinen, ja tarkan jalostuksen avulla niiden villa kasvoi yhä sileämmäksi, ohuemmaksi ja hienommaksi, aikanaan peitoten Britannian ja Espanjan tuotokset. Tänä päivänä planeetan laadukkain merino kasvaa yhä Australiassa, Tasmaniassa sekä Uudessa Seelannissa.

Tavanomaisen lampaan villasta merino erottuu edukseen. Karkeimmat, mattoihin käytetyt villakuidut ovat ympärysmitaltaan 35-45 mikronia, kun taas merinokuiduista suurimmat ovat 23 mikronia. Pelkkinä numeroina ero ei vaikuta suuren suurelta, mutta käsin tunnustellessa merino on aina sileämpää, ohuempaa ja iholla miellyttävämpää kuin muiden lammasrotujen tuotokset. Hienoimmat merinokuidut ovat tällä hetkellä 15.5 mikronia, jalostajat toki kilvoittelevat yhä ohuempien villojen tuottamiseksi. Vaikka merino on ohuempaa ja sileämpää, kuidun sisällä on pienen pieniä tyhjiä tiloja, joihin lämmin ilma varastoituu. Tämän ansiosta merino on lämpimämpää kuin painon puolesta voisi olettaa, ja kehosta huokuva lämpö varastoituu materiaaliin, joka toimii yllä kuin villainen patteri. Kaikki nämä edut siirtyvät vaatteisiin, joiden materiaali on merinolankaa.

Koska merino on niin miellyttävää iholla, se on hyvin suosittua kerrastoissa. Samoin sukat, kaulaliinat ja neuleet ovat yleisiä, mutta merino toimii mainiosti myös kudotuissa pukukankaissa. Harmillisesti merinokuidun vetolujuus on kuitenkin heikko, joten se ei toimi kovaa hankausta tai kulutusta kokevissa vaatteissa. Pelkkä merkintä merinosta ei takaa laatua, sillä vaatevalmistajilla ei ole tapana kertoa, kuka on langan kutonut tai minkä tasoista raaka-ainetta on käytetty. Niin kuin kaikissa materiaaliessa, myös merinoa löytyy erinomaisesta kehnoon, ja usein hintava raakavilla nostaa myös vaatteen hintaa. Silti merino on kuin onkin yli puolen tuhannen vuoden jalostuksen ja kehityksen tulos, jonka pehmeä, lämmin kosketus vetoaa jokaiseen.


Hyvin puettu mies

1

December 20, 2015 by Ville Raivio

“Gentlemanni on aina hyvin puettu. Hyvin ei merkitse samaa kuin ylellisesti, kalliisti, viimeisen muodin mukaan. Se merkitsee: puhtaasti, tilaisuuden mukaisesti, hyvällä maulla. Yksinkertaisissa, jopa halpahintaisissakin vaatteissa voi olla paljon paremmin puettu kuin kallisarvoisissa ja komeissa. Hyvin puettu on se mies, jonka vaatteet ovat huolellisesti hoidetut, huolellisesti puettu ylle, huolellisesti tehdyt, huolellisesti valikoidut, huolellisesti kannetut, ja jonka vaatteisiinsa uhraama huolellisuus on huolellisesti piilotettu.”

— Bagheera [alias Erkki Kivijärvi]: Luomakunnan herra — Miehisen pukeutumisen laki- ja ohjekirja (1927)


Kauluksen viimeistely

0

December 14, 2015 by Ville Raivio

Kun kauluspaita on kaikin puolin muualta silitetty, on kauluksen, tärkeimmän kohdan, vuoro. Oikeaa tapaa ei ole, sillä vain lopputuloksella on merkitystä. Jaan silti yhden vinkin, joka on harmillisesti jäänyt aiemmin kertomatta. Kun kauluksen kärjet taittaa sivulle ja prässää, kauluksen muoto muuttuu levitetymmäksi, kärjet pysyvät paremmin takin käänteiden alla ja viimeisenä kärjet eivät käänny taaksepäin. Kikka toki onnistuu parhaiten liimattomissa kauluksissa, sillä niiden tukikankaan muotoa voi muokata tehokkaasti, mutta yrittänyttä ei laiteta. Empiria kertoo minulle suoran kauluksen hyötyvän tästä viimeistelystä eniten, sillä sen kärjet ovat pisimmät.

Paidankauluksen_viimeistely_Keikarissa


Royal Stewart -tartaani

0

December 12, 2015 by Ville Raivio

Royal Stewart on yksi tunnetuimmista ja laajimmin levinneistä vapaista tartaaneista. Se on maineikkaan Black Watchin ohella käytössä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa vaatteissa sekä asusteissa, joten kuvion tarina on hyödyllistä tuntea. Scribnerin Encyclopedia of Clothing and Fashion kertoo kuitenkin tartaanien alkuperän olevan salattu. Kirjallisia dokumentteja tai säilyneitä kankaita Skotlannista ei ole löytynyt ennen 1500-luvua, eikä sanakaan ole brittiläistä alkuperää, vaan ranskalainen tiretain on jollain keinolla siirtynyt Kanaalin yli ja Skotlantiin asti. Joka tapauksessa 1600-luvulla Skotlannin Ylämaalla tartaanikankaat olivat yleisiä vaatteita sekä aatelin että rahvaan yllä. Eri kuviot olivat paikallisia, sillä kutojat ja asiakkaat valmistivat niitä tilausten perusteella. Teollisia väriaineita ei ollut, vaan kankaat värjättiin kasviväreillä, jotka pesujen, sateen ja hankauksen myötä kuluivat hitaasti pois.

Royal_Stewart-tartaani_Keikarissa

Kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden vaikutuksesta tartaani muodostui 1800-luvulla osaksi skottilaista identiteettiä. Aiemmin se oli ollut yleinen eninnä Ylämaalla. Vaikka aateli oli kankaan asialla, suureen suosioon ne räjähtivät vasta 1840-luvulla, kun Kuningatar Viktoria otti tartaanin omakseen. Loppu onkin sitä niin sanottua historiaa. Skotlannin kansallisen tartaanirekisterin mukaan puna-sini-kelta-musta-valko-vihreä Royal Stewart syntyi alun perin Stewartin kuninkaallisen suvun tunnukseksi. Stewartien viimeinen jälkeläinen kuihtui 1800-luvun alussa ja viimeistään tämän jälkeen kirkas, pirteä kuvio on saanut suunnattoman suosion. Siitä on luotu useita versioita eri kohteisiin, kuten metsästykseen Se on myös nykyisen Kuningatar Elisabethin oma kuvio. Royal Stewart on niin sanottu vapaa tartaani eli siihen voi sonnustautua jokainen, jolla ei suvun tai yhteisön puolesta ole omaa tartaania. Vapaan käytön ansiosta kuvio on levinnyt jokaiselle mantereelle klassiseen tai nykyaikaiseen tyyliin.

Kuva: Tuukka Simonen


Jokaisen miehen tyylikirja joululahjaksi

0

December 9, 2015 by Ville Raivio

Joulu on taas, joulu on taas, ja kodit täyttyvät tavarasta, joka ei kestä ajan hammasta. Ehdotukseni toisenlaiseksi joulun lahjaksi on Klassikko, joka toimii jokaisen miehen perusteoksena vaatteiden saloihin. Sen lukijalle selviää muun muassa, miten Donegal tweed eroaa Harris tweedistä, miksi liimaton paidankaulus on helteellä mukavampi, mitä hyötyä saumavaroista on, miksi vasikannahka on kunnon jalkineiden varmin valinta, miksi irtovuori kannattaa lisätä päällystakkiin – ja miten vaatekaapin kulmakivet ovat kehittyneet länsimaisen kulttuurihistorian kulussa.

Joulukuinen hinta signeeratulle Klassikolle on 35 euroa + postikulut ja diili on voimassa vuoden loppuun asti. Teoksen saa suoraan tekijältä osoitteesta infoATkeikariPISTEcom.

Lukeminen kannattaa aina.

Jokaisen_miehen_tyylikirja

Jokaisen_miehen_tyylikirja2

Jokaisen_miehen_tyylikirja3

Jokaisen_miehen_tyylikirja4

Jokaisen_miehen_tyylikirja5


Kimi Räikkösen frakki

0

December 7, 2015 by Ville Raivio

Vuoden 2015 Linnan juhlat ovat ohitse ja suomalainen media pullistelee naisten ja miesten hepeneitä. Naisten asut saavat erityisen paljon tilaa eivätkä ne oikein kiinnosta minua, joten pari riviä miesten juhla-asuista tekee mieli sanoa. Monenlaista viritelmää näimme tänäkin vuonna, mutta niistä ei saa rumaa sanaa sanoa, sillä moinen olisi vanhoillista, ankeaa, pilkunviilausta ja ihan mälsää. Tämän vuoksi mieluummin esittelen optioita, joilla perinteistä juhla-asua voi niin sanotusti muodistaa.

Frakki löytyy yhä useimmilta Linnaan joutuneilta miehiltä, joten millä tahansa muulla asulla erottuu. Kun frakin perinteistä ulkomuotoa ei enää tunneta, sen yksityiskohdilla ei osata erottautua. Juuri tämän vuoksi vieraamme menevät toiseen ääripäähän eli huutavat, jotta äänensä kuuluisi. Silti luova frakkiasu on mahdollinen. Esimerkiksi takin käänteet voi päällystää tavallisen satiinisilkin sijaan karkealla shantungilla. Frakkipaidan kangas voi olla tylsän ja pelkistetyn sijaan kuvioitu niin kuin Toivolalla. Perinteisten helmiäisnappien sijaan liivissä voi olla vaikkapa metalliset tai kuvioidut napit. Marcella-kankaan sijasta solmuke voi olla valkoista samettia tai jakardikuvioitu.

Nämä esimerkit eivät kuulu Kaanonin mukaiseen frakkiin, mutta koen ne mielekkäämmiksi vaihtoehdoiksi kuin räikeät, kimaltavat tai eri juhla-asuja sekoittavat esimerkit. Myös jäykät juhla-asut voi muokata mieleisekseen, mutta tämä vaatii taitavan valmistajan sekä perehtymistä yksityiskohtiin – toisin sanoen tämä vaatii aikaa, eikä Suomessa miehen sovi käyttää liikaa aikaa ulkonäköönsä. Muuten solvataan pinnalliseksi keikaroijaksi. Epistolan lopuksi haluan silti mainita Kimi Räikkösen frakin, joka on mielestäni unohdettu täysin syyttä ja suotta.

Suomalainen räätäli valmisti sen muutaman vuotta sitten, kun formulasankari sai kutsun kemuihin. Pääsin aikoinaan katselemaan asua, joka ansaitsee maininnan joka vuosi. Takin rintamuksessa ei ollut lainkaan nappeja niin kuin yleensä, mutta sivuun oli lisätty silkkinauhat. Sen etuosan helma oli leveämmälle leikattu kuin tavanomaisesti. Hihansuissa ei ollut nappeja, ne oli korvattu leveämmillä nauhoilla. Liivi oli tavanomaista lyhyempi, mutta ainakaan se ei roikkunut takin alta niin kuin miltei kaikilla Linnan miehillä. Takin vyötäröllä selän puolella ei ollut nappeja, mutta niiden tilalla oli jokin koriste, joka on muististani kadonnut. Sitten oli koko joukko muita pieniä yksityiskohtia, jotka eivät erotu verkkoon tallentuneista kuvista. Lisäksi asu istui niin kuin frakin vaikea leikkaus vaatii. Olen harmissani, kun tämä asu vaikuttaa kadonneen kollektiivisesta muistista, ja mediassa esiintyvät “muotikommentaattorit” tarttuvat vain räikeisiin miesten vaatteisiin.

Räikkösen frakki, hyvä lukija, on juuri sellainen juhla-asu, jossa perinteitä on taivutettu niitä kunnioittaen.


Brittiläinen maaseututyyli

2

December 6, 2015 by Ville Raivio

Brittiläinen maaseututyyli (British country style) on käytännön sanelema. Tunnetusti edustus- ja kaupunkivaatteet on aina valmistettu kevyemmistä, tummemmista tai kalliimmista kankaista, sillä niiden ei ole tarvinnut kestää rasitusta. Sen sijaan maaseudulla sää, kasvit, metsästys, eläintenhoito, ratsastus sekä fyysinen työ ovat vaatineet nöyriä ja vahvoja vaatteita. Maaseudun tyylistä muodostui värikkäämpi kuin kaupunkien asuista myös teollistumisen seurauksena. Aikoinaan suuret asutuskeskukset pyörivät hiilen voimalla, joten mustaa nokea röyhtäilevät savupiiput värjäsivät kaiken synkäksi. Tummat ja mustat kankaat olivat yksinkertaisesti kätevämpiä. Kaupunkien ulkopuolella ruskeat ja vihreät vaatteet olivat helpompia, sillä niistä rapa ei erottunut yhtä selkeästi. Työväellä ei myöskään ollut ylimääräistä rahaa keikarointiin, joten harvojen vaatteiden tuli kestää mahdollisimman kauan. Siispä brittiläinen maaseututyyli ei ole syntynyt minkään suunnittelijan kynästä, vaan orgaanisesti käytännön tarpeisiin.

Brittiläinen_maaseututyyli_Keikarissa

Brittein saarten omaleimaisin kangas on tietysti tweed, joka alun perin värjättiin paikallisilla kasviväreillä ja kudottiin kuvioilla, jotka kätkivät kantajan kasvuston lomaan. Näin siitä muodostui maastokuvio vuosisatoja ennen kuin armeijat kehittivät omat kurkkusalaatin näköiset kuosinsa. Väkivahva tweed oli paras mahdollinen kangas metsästykseen, sillä se piti lämpimänä, kesti rämpimistä ja kätki samoojan saaliilta. Vahvat kankaat tarvitsivat myös elämää kestävät asusteensa, joten perinteiset maaseutujalkineet ovat paksupohjaisia brogue-kenkiä, kumisaappaita, metsästysvarrekkaita tai ratsastussaappaita. Näitä täydentävät molski-, vakosametti- ja cavalry twill -housut, paksunkarheat sukat, tuhdit vyöt ja ruudukoilla kuvioidut kauluspaidat. Päällystakeissa sateen- ja tuulenpitävyys on ollut kaikki kaikessa, joten öljykangas, vahattu tweed, tiuha gabardiini ja vastaavat ovat yhä yleisiä.

Brittiläisen olemuksen olennaisia valmistajia ovat tänä päivänä Barbourin, Cordingsin ja Bladenin kaltaiset liikkeet, joiden päävalikoima on ehtaa tavaraa. Maaseutuvaatteissa kuluma, hankaumat ja paikkaukset ovat vain osoitus koetusta elämästä, melkein kuin natsat aliupseerin kaulalla. Erityisiä toteemeja ovat edellisiltä sukupolvilta perityt vaatteet, jollaisia ei yksinkertaisesti voi euroilla tai punnilla ostaa. Ne kuuluu periä, paikata ja heittää ylle perinteiden merkiksi – tai jos koko ei ole oikea, sitten säilöä jälkikasvulle. Valtaosa maaseututyylin vaatteista on säilyttänyt olemuksensa niin kauan, ettei pari vuosikymmentä tunnu missään, ja tweedisen takinkin voi nuorentaa farkuilla. Sen sijaan suuret logot eivät ole osa perinteistä ilmettä, paljon kiinnostavampia ovat kankaat ja kuviot. Erityisesti räikeät ruudukot vetoavat sisäiseen samoojaan Brittilän puolella. Tweed, tietysti, on ylitse kaiken muun.

Kuva: Matti Raivio/Masarazzi


Ilmainen postitus Vassin jalkineille

0

December 5, 2015 by Ville Raivio

Miellyttäviä uutisia unkarilaisen Vassin jalkineista kiinnostuneille: sain kuin sainkin neuvoteltua ilmaisen postituksen Keikarin lukijoille. Verkkokauppaa yhtiöllä ei vielä ole, mutta Vass on hiljakkoin uusinut englanninkielisen sivustonsa, josta löytyy nyt koko mallisto, jota voi selata lestien, nahkatyyppien, värien ja muiden muuttujien avulla. Tilaaminen luonnistuu sähköpostin tai puhelimen avulla.

Lukijan koodi on Vassinkeikari.


Deluxe: How Luxury Lost its Luster

2

November 29, 2015 by Ville Raivio

Dana Thomas on tyylin asialla. Hän toimi Newsweek-lehden kulttuuri- ja muotitoimittajana Pariisissa 13 vuoden ajan, tämän lisäksi hän on kirjoittanut samoista aiheista kansainvälisille lehdille, ja toiminut journalismin yliopisto-opettajana kolmen vuoden ajan. Deluxe: How Luxury Lost its Luster on Thomasin sisäpiiritutkimus 2000-luvun muotibisneksen raadollisuudesta. Lehdistötunnusten ja kontaktien avulla hän on päässyt lukuisiin työpajoihin, jotka tavanomainen kuluttaja näkee vain kiiltävälehtisten esitteiden kautta. Vuonna 2007 julkaistu teos nousi kadehditulle New York Timesin myydyimpien kirjojen listalle. Kirjan pääteesi on selkeä: yli 100 miljardin euron muoti- ja luksustavaroiden vaihto houkuttaa toimijoita kepulipeliin, jotta voitot saadaan yhä korkeammalle. Moni muotihuone on kuitenkin aloittanut eri eetoksella. Ne ovat saaneet maineensa korkealla laadulla ja myöhemmin taantuneet kauppaamaan keskinkertaisia tarpeita suurilla logoilla ja valtavilla mainoskampanjoilla. Niin sanottu luksus on menettänyt loisteensa.

Deluxe_How_Luxury_Lost_its_Luster

Teos jakautuu kolmeen osaan ja sen kappaleet käsittelevät muotibisneksen syntyä, suurimpien yhtiöryppäiden yhdistymistä, kaupan muuttumista maailmanlaajuiseksi, julkkisten markkinointikäyttöä, parfyymikaupaa, naisten laukkujen asemaa, silkkiä, kankaiden kudontaa, vaatevalmistusta, muotikauppojen leviämistä, väärennöksiä, muotikaupan tulevaisuutta – ja viimeisenä yhä järjettömämmäksi muuttuvaa VIP-asiakkaiden hemmottelua. Kymmenillä ja sadoilla matkoillaan Thomas on keskustellut lukemattomien alalla toimivien kanssa. Hänen näkemänsä ja kuulemansa kertoo rumaa kieltä muotikaupasta, jossa suurin osa yhtiöistä on hylännyt laadun rahan edessä. Käsityö on vaihtunut tehdastyöhön, eurooppalainen valmistus on muuttanut Aasiaan, omat tuotanto on korvattu alihankinnalla, materiaalit ja vaatteiden sisäiset rakenteet on vaihdettu halvempiin, ja voiton tavoittelu on kaikki kaikessa. Suuret mainoskampanjat pitävät yllä brändien käsitettä ja muistuttavat näkijää laadusta, joka ei usein kestä lähempää tarkastelua. Noin 40 yhtiötä hallitsee yli 60% koko kaupasta.

Deluxe on olennainen kirja jokaiselle miehelle ja naiselle, joka on kiinnostunut muotikaupasta tai vaatteista. Teos ei keskity ainoastaan negatiiviseen tai paljastamaan peliä kulissien takana, vaan se kertoo myös artesaaneista, jotka tavoittelivat korkeinta mahdollista laatua. Kirjan lukijalle selviää, mitkä parfyymivalmistajat suosivat luonnollisia tuoksuyhdisteitä, ketkä ovat vihkiytyneet yhä käsityölle, ja millainen vaate on hintansa arvoinen. Yhä useammalla maailmankansalaisella on varaa yhteen tai useampaan muotihyödykkeeseen. Luksusbisnes on kasvanut tasaisesti suurista talouskriiseistä huolimatta. Tiivistäen: yhä useampi on kiinnostunut luksuksesta, vaan tästä huolimatta käsityön perinne tekee hidasta kuolemaa.


Raitasolmio

0

November 15, 2015 by Ville Raivio

Raitasolmion (eng. stripe tie, regimental stripe, club tie) kuva-aiheena on ohut tai kapea raidoitus, jonka värien yhdistelmä toimii järjestön, yhteisön, klubin, koulun tai rykmentin jäsenyyden symbolina. Joissain malleissa raitojen välissä on myös kuva tai teksti, joka on yhteisön erillinen tunnus. Harvinainen ratkaisu on jäsenyydestä kertova solmio, jossa ei ole lainkaan raitoja, vaan pelkkä toistuva vaakuna tai sen kaltainen kuva. Ensimmäiset raitasolmiot syntyivät 1800-luvun lopun Britanniassa, josta ne ovat levinneet ympäri maailman.

Yleensä järjestöt ja yhteisöt rekisteröivät raidoituksensa, jotta kuva-aiheet saadaan suojeltua, eikä tiettyyn ryhmään kuulumaton saa niitä käsiinsä. Britanniassa raitasolmioista tuli erittäin suosittuja; niiden avulla tarkkasilmäinen saattoi tunnistaa vaikkapa samaa koulua käyneen tai samassa aselajissa palvelleen miehen. Ennen kuin khakiunivormu otettiin jokaisen sotilaan pukineeksi, kaikilla rykmenteillä oli oma raitakuvionsa. Toki erilaisia raitoja on kertynyt vuosien kuluessa tuhansia, ja hyvin harva tunnistaa niistä suurimman osan.

Raitasolmio_Keikarissa

Yleisin raitasolmion materiaali on ollut repp-kudottu silkki, jonka pinta on siisti ja hitusen kohoileva. Brittisolmioissa raidat kulkevat rinnan vasemmalta puolelta alaspäin niin kuin takin napitus, kun taas Amerikan puolella suunta on vastakkainen, sillä raitasolmion maassa vuonna 1902 lanseerannut Brooks Brothers halusi valmistaa omansa toisin. Kun jäykkä luokkakulttuuri mureni Britanniassa Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, myös raitasolmiot seurasivat muutosta. Aiemmin ne toimivat ryhmätunnuksina, myöhemmin niitä valmistettiin myös vapaaseeen käyttöön.

Toki murusia vanhoista tavoista on säilynyt: yhä pidetään rumana käyttää sellaisen yhteisön tunnussolmiota, johon ei kuulu. Suurinta suosiotaan muodikkaana asusteena raitasolmio eli 1920-luvulla USA:ssa, kun Windsorin herttuan valtiovierailu toi mukanaan raikuliprinssin raitasolmiossa. Sittemmin raitasolmiosta on muodostunut yksi kaula-asusteiden ikoneista, sillä sen hillitty, värikäs ulkomuoto on sopiva miltei jokaiseen tilaisuuteen.


Paljakan tilauskengät #4

0

November 7, 2015 by Ville Raivio

Alla kuvia ja tunnelmia projektin etenemisestä.

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa32

Jalkineiden kaavoitus ja vuodan leikkaaminen

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa33

Lestit ja niiden muokkaus nahkapaloilla

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa34

Leikattu nahkapäällinen

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa35

Reunoksen kiinnitys

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa36

Korkkikerroksen ja puisen lenkkiraudan lisäys

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa39

Ulkopohjan eli anturan kiinnitys

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa38

Anturan vyötärön kavennus

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa37

Reunosommelten merkkaaminen

Paljakan_tilauskengät_Keikarissa40

Viimeistelyä vailla


Keikari Instagramissa

0

October 26, 2015 by Ville Raivio

Noh, olipa kerran aika, jolloin kerroin itselleni Tumblrin olevan paikka, jonne en koskaan liittyisi. Lopulta liityin. Sitten tyypillinen porttireitti johti minut Instagramiin — ja tähän on tultu, sillä Keikari löytyy nyt myös sieltä, ja jakaa satunnaisia näpsyjä kauniista kankaista, tekstuureista, materiaaleista, yksityiskohdista, asusteista, jalkineista ja tällaisista.

http://instagram.com/keikaricom/


Pyjama

0

August 23, 2015 by Ville Raivio

Alun perin pyjamat olivat löysiä, ohuita housuja, jotka pysyivät vyötäröllä kapean nauhan avulla, ja joihin verhoutuivat sekä miehet että naiset Intiassa, Iranissa, Pakistanissa, Bangladeshissa. Housujen parina oli useimmin polvipituinen tunika niin kuin salwar kameez -asussa tänä päivänä. Pyjaman nimi tulee hindinkielisestä sanaparista pae jama tai pai jama, jotka tarkoittavat jalkavaatteita. Pyjaman yleinen käyttö länsimaissa alkoi 1900-luvulla, mutta pukineen historia ulottuu Brittiläisen imperiumin vaikutteisiin ja 1600-luvulle asti. Kaukomaille kulkeneet eurooppalaiset ottivat ne tuolloin ylleen eksoottisina oloasuina, jotka sopivat paremmin itämaiden ilmastoon kuin pohjoisen kudotut villakankaat.

Pyjama_Keikarissa

Takaisin emämaihin palanneet toivat pyjamia mukanaan viimeistään 1870-luvulla, sillä ne olivat pohjolassa ylen harvinaisia maailmanmatkaajan sekä statuksen merkkejä. Paidasta ja housuista koostuva pyjama myös peitti säädyttömän karvaiset alaraajat tehokkaammin kuin aiemmin suosittu pitkä yöpaita. Nykyisin koomiselta näyttävä yöpaita piti kuitenkin pintansa aina 1920-luvulle asti, sillä se koettiin lämpimämmäksi surkeasti eristetyissä taloissa. Viimeistään ennen 1900-luvun alkua pyjama tarkoitti housujen lisäksi myös yläosaa. Nopeasti pukineen eksoottinen aura haihtui, sillä vaatetehtaat haistoivat rahakkaan uutuuden, jota markkinoitiin modernina vaatteena.

1910-luvulla ranskalaiset muotihuoneet valmistivat pyjamia nukkumisen ohella myös päiväkäyttöön, ja niiden äärimmäinen keveys vaikutti myös muiden vaatteiden valmistukseen. Oma lukunsa olivat iltapyjamat, joita kaupunkien rouvat käyttivät epämuodollisilla koti-illallisilla. 1920-luvulla miesten ja naisten vaatteiden yleinen leikkaus oli kapea, miltei sukupuoleton, ja aikakausi oli otollinen myös naisten pyjamille. Missä miesten yöasut olivat puuvillaa, flanellia ja koruttomia, naisten omat valmistettiin ohuista, sileistä silkeistä sekä viskoosista, ja somistettiin pitsillä tai kirjailulla. Miesten pyjamat olivat 20-luvulla äärimmäisen värikkäitä, kenties kovin tummien päiväasujen kevennykseksi. Pyjamien materiaalit ja yksityiskohdat vaihtelivat yli puolin vuosisataa, kunnes villi 1970-luku koitti. Tällöin alkanut unisex-pyjamien valmistus on säilynyt.

Klassisen pyjaman yläosa muistuttaa kauluspaitaa, mutta sen kaulus on pehmeä ja yleensä pyöristetty, hihat pitkät ja housujen lahkeet samaten. Miehustan keskellä kulkee usein nappilista, jonka ylle ommellut napit kiinnittävät paidan. Leikkaus on väljä mukavaa nukkumista varten ja yleinen, pieni kontrastireunus tuo lisäväriä. Samoin kolme paidantaskua on yleinen ratkaisu, kun taas housujen alkuperäinen nyörikiinnitys on korvattu kumisella joustonauhalla. Materiaaleista kudotut puuvillaiset paitakankaat ovat yleisimpiä, sillä ne kestävät hyvin ja ovat iholle mieluisia. Vaikka silkki on ollut yleinen ammoin, sen kuivapesu on rasite, eikä materiaali kestä käyttöä kauan. Kesällä pellava on ilmavin, talvella flanelli taas lämpimin, ja kangasta vaihtelemalla pyjamaa voi muokata loputtomiin. Tyylikkäämpää asua nukkumiseen ei ole vielä keksitty, joten pyjama löytyy yhä miehen harteilta.


Gurkha-shortsit

2

August 16, 2015 by Ville Raivio

Gurkha-shortsit ovat noin polvipituinen kuuman ilmaston pukine, joka suunniteltiin alun perin Brittiläisen imperiumin nepalilaisille sotilaille. Nykyisen Nepalin alueen soturit tekivät suuren vaikutuksen Britteihin Gurkha-sodissa vuodesta 1814 alkaen, joten rauhan jälkeen heitä päätettiin värvätä. Gurkhat olivat maineeltaan erittäin luotettavia ja rohkeita sekä rintamalla että siviilissä, ja gurkha-shortsit olivat heille ilmava, siisti, kestävä univormu Aasian kuumissa ilmastoissa. Shortsit valmistettiin perinteisesti paksusta hiekanvärisestä puuvillasta hyvin korkealla vyötäröllä. Toimikaskudos takasi kestävyyden, puuvilla pestävyyden.

Gurkha-shortsit_Keikarissa

Samoin gurkhien shortsien lahkeet olivat pitkät, mutta lyhyemmät sotilaat käärivät ne sopivaan mittaan. Selvimmin shortsit erottuvat kahdella soljilla suljettavalla nauhalla, jotka kiristetään vyötärön molemmille puolille. Näin vyötärön kokoa saattoi nopeasti säätää, kun sotilas lihoi palveluksen ulkopuolella tai laihtui rintamalla. Vyötä pukineen kanssa ei pidetty, leikkaus oli väljä. Lisäksi gurkha-shortseissa oli taskut, laskokset vyötärön alla, napit sepaluksessa ja usein myös takataskut. Polvisukat olivat yleinen asuste, paraatikäyttöön shortsit tärkättiin. Brittiarmeija totesi shortsit erinomaisen käteviksi, joten niitä käyttivät myöhemmin myös Nepalin ulkopuoliset joukot.

Gurkha-shortsit_Keikarissa2

Toisen maailmansodan jälkeen brittiarmeijalle jäi suuri varanto ylimääräisiä shortseja, joita myytiin poistoliikkeissä huokein hinnoin. Gurkhat nousivatkin sotien jälkeen suosioon myös safari- ja metsästyskäytössä. Lisäksi 1980-luvulla pukine ilmestyi kaupunkikuvaan, kun yhä useampi amerikkalainen vaatefirma otti sen omakseen, mutta muokkasi kaavoja muodikkaaseen suuntaan. Militariakaupat ovat kuitenkin teettäneet tarkkoja kopioita vanhoista univormuista. Nykyisin gurkhat ovat satunnainen näky USA:n ja Euroopan kaduilla, sillä niiden suurin suosio jäi 80-luvun puolelle, kun pukine oli vielä niin sanotusti uusi näky. Shortsien korkea vyötärö ja omintakeiset nauhat erottavat mallin yhä edukseen, eikä sotaisesta maineesta kaiketi haittaa ole. Gurkhat ovat siis passeli vaihtoehto erilaisia shortseja etsivälle, vaikka nepalilaisia sukujuuria ei löytyisi. Shortsien saralla malli on uniikki.


Konservatiivinen bisnesasu

0

August 10, 2015 by Ville Raivio

Konservatiivinen bisnesasu (Conservative Business Dress, CBD) on politiikan, edustustyön ja kaupankäynnin enimmäkseen kansainvälinen asukokonaisuus. Sanon enimmäkseen, sillä kaikissa maissa ja kulttuureissa on omat vivahteensa, jotka värittävät konservatiivista asua. Esimerkiksi Idässä karvahatut eivät herätä huomiota, mutta Lännessä niitä näkee kovin harvoin – ja tämän vuoksi niitä on turvallisempi siellä välttää. En siis kirjoita universaalista asusta, vaan keskityn länsimaiseen kokonaisuuteen. CBD-kokonaisuuden tavoitteena on välttää kaikkia pukineita, jotka voivat jäädä toisten mieleen hyvässä tai pahassa, eli pikemminkin karttaa niin sanottuja virheitä kuin pukeutua mahdollisimman hienosti. Tämän vuoksi CBD on tylsintä klassista pukeutumista, mutta samalla varmin valinta.

Asukoodin runkona on tuttu tumma puku kaikkine varusteineen, mutta äärimmilleen pelkistettynä. Yltään on siis paras jättää pois “hauskat” solmiot, moniväriset taskuliinat, hupisukat, ylen koristellut jalkineet ja korut. Konservatiivisen bisnesasun tavoitteena on edustava, siisti ja vakavasti otettava vaatetus, joka ei vedä katseita puoleensa. Näin kuulijoiden huomio keskittyy miehen mielipiteisiin, osaamiseen ja perusteluihin, jotka ovat useimmissa ammateissa olennaisin osa. CBD-vaatetus vain tukee sanomaa hyvin neutraalilla tavalla. Tämän vuoksi se on kaupankäynnin ja politiikan omin asu, jonka osaset haluan listata aloilla toimivien hyödyksi. Allaoleva listaus on äärimmilleen pelkistetty, sillä tämä on varmin valinta kenelle tahansa. Mitä paremmin tuntee yleisönsä, sitä helpompaa yksittäisiä palasia on keventää tai muokata tavoitteiden mukaan.

Puku on tummansininen tai -harmaa, mahdollisimman pelkistetystä kankaasta valmistettu. Kankaan kuvioista ohut liituraita tai pohjavärin ylle kudottu pieni kohokuvio ovat yleisimmät. Puku on kokonaisuuden näkyvin osa, joten sen yksityiskohtien tulee olla tylsänvarmoja: ei liian leveä tai kapea käänne, korkea tai matala napituspiste, roikkuva tai kireä leikkaus.

Kauluspaita on valkoinen, vaaleansininen, kermanvaalea tai näiden yhdistelmä. Kuviot ovat mahdollisimman pieniä, paidassa ei ole erottuvia yksityiskohtia, kalvosinnapit ovat tylsät ja varmat. Kaulusmalleista yleisin, terävä taittokaulus on varmin.

Solmio on koko lailla ainoa kohta, jolla ylen varmaa asuaan voi muokata. Miltei kaikki värit ovat passeleita, mutta tummat sävyt ovat juhlavampia ja varmempia. Pienet foulard-painokuviot ovat turvallisin valinta, sillä niiden abstraktit kuva-aiheet eivät ärsytä ketään. Myös kuvioton hopeinen tai tummansininen solmio on aina olennainen.

Taskuliina on valkoinen tai vaalea, mieluusti kuvioton ja hillitysti taiteltu.

Vyö tai olkaimet ovat pelkistettyjä ja niiden mieluiten sileä nahka on samaa väriä jalkineiden kanssa.

Rannekellon taulu on hillityn kokoinen, mieluiten litteä kuin paksu, ja sen ranneke on samaa väriä jalkineiden kanssa. Tilaisuudesta ja seurasta riippuen erityisen kalliita kelloja on varmempi välttää, sillä ne kyllä huomataan ja muistetaan.

Muut asusteet tai korut, esimerkiksi napinläpikukka, solmioneula, kaulusneula, rannekorut, suuret sormukset tai kaulakoru, on paras jättää yltä. Ne voivat herättää huomiota tai ärsyttää mahdollisia kauppakumppaneita taikka äänestäjiä.

Jalkineet ovat mustat tai äärimmäisen tummaa, liki mustaa toista väriä. Niissä ei ole mitään erottuvaa kohtaa ja lesti on pyöreäkärkinen. Sukat ovat koruttomat ja housujen tai jalkineen väriset.

Päällystakki on musta, tummansininen tai tummanharmaa, hillitystä kankaasta valmistettu ja pelkistetty. Muut päällysvaatteet seuraavat samaa linjaa. Kaikkia harvoin nähtyjä klassisia vaatteita, kuten lierihattuja tai monivärisiä laukkuja, on paras välttää. Konservatiivisen bisnespukeutumisen mukainen asu ei ole mieleenpainuva.


Punosvyö

0

August 2, 2015 by Ville Raivio

Punottu vyö valmistetaan samoin kuin letitys, jossa kaksi tai useampi materiaalisäie taitellaan päällekkäin koristeellisen punoksen valmistamiseksi. Nahka ja kasvikuidut ovat huonoja säilymään, joten vanhin historiallinen todiste punoksesta on kuulu Brassempouyn Venus. Noin 25 000-vuotinen norsunluukaiverrus on vanhimpia säilyneitä ihmiskuvia, ja sen hiukset on letitetty ajasta ikuisuuteen. Tämän perusteella on turvallista olettaa myös punottujen vöiden olevan melko vanha keksintö. Vöiden historiasta kirjoittelin tammikuun puolella, mutta lyhyesti kerrottuna vyö housujen parina voitti olkaimet vasta Ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Sotilaille jaettu vyö oli osa univormua ja poteroista kotiin palanneet eivät enää innostuneet hitaammista olkaimista.

Punosvyö_Keikarissa

Esquiren maineikas ensyklopedia kertoo punosvöiden olleen suosionsa huipulla 1920-luvun lopulla, jolloin niitä valmistettiin kaikista mahdollisista ja mahdottomista materiaaleista. Punottu vyö on monella tavoin mielekkäämpi valinta kuin sileä, yhdestä nahka- tai kangaspalasta leikattu perusmalli. Punoksen ansiosta se joustaa paremmin, eikä paina vatsaa vasten ankeasti. Samalla sen tekstuuri eli pintarakenne näyttää kiinnostavammalta kuin sileän vyön tasainen pinta.

Viimeisenä ja tärkeimpänä punosvyön pintaan ei tarvitse iskeä uutta reikää, kun paino muuttuu suuntaan tai toiseen, eikä valmis vyöreikä osu kohdalle sopivasti. Uusien reikien myötä tavanomainen nahkavyö näyttää herkästi reikäjuustolta. Sen sijaan punos joustaa mistä tahansa kohdasta ja palautuu muotoonsa nopeasti. Harmipuolena punos on ohuempi kuin paksu, tavanomainen vyö, ja hajoaa herkemmin iskuista. Se ei myöskään sovi yhtä hyvin pukukäyttöön, sillä klassisella saralla pelkistetty vaate on perinteisesti virallisempi kuin koristeellinen. Kaikissa muissa tilanteissa punos on osoittanut erinomaisuutensa jo jokusen vuosituhannen ajan.




Copyright © 2013 Ville Raivio






Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.


"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Translate Keikari

Aiheet

Arkisto