Keikari.com

Sack-leikkaus (eng. sack cut) on takeissa käytetty leikkaustyyli, joka erottuu tavanomaisesta. Miltei kaikissa nykytakeissa on kaksi rinnasta taskun yläpuolelle ulottuvaa muotolaskosta, jotka kaventavat vaatetta ja tuovat siihen muotoa. Miehen harteita kapeampi vyötärö saadaan erottumaan niiden avulla paremmin. Sack-takeissa muotolaskoksia ei ole lainkaan, ja niiden selkäpuoli myös ommellaan kahdesta suuresta kappaleesta. Tämä tyyli syntyi Ranskassa 1800-luvun puolivälissä, jolloin kaikkien miesten juhla- ja edustustakkien selkä leikattiin neljästä kaartuvasta palasesta. Ranskalaisen sacque-takin siisti etuosa sekä vielä siistimpi selkä olivat jotakin uutta ja erottuvaa, myös helpompi ja nopeampi valmistaa. Sack-nimi on peräisin joko takin säkkimäisestä suorasta laskeutumisesta tai ranskankielisestä alkuperäisnimestä.

Brooks Brothersin nykytuotantoa säkkimiehustalla

Säkkitakin valmistajan täytyy kaavoittaa ja leikata kangas paljon tarkemmin kuin tavanomaisesti, jotta vaate seuraa kehon muotoa – tai sitten unohtaa koko asia. Sack-leikkaus nimittäin on yksi vanhimpia puvun muotoja, joka 1800-luvun lopulla mahdollisti teollisen vaatevalmistuksen ja koko kansan pukemisen. Leikkaus on väljä ja sopii sekä langanlaihan että turpean miehen ylle, muttei muutoksitta pue oikein ketään. Aikakaudella, jolloin puku oli myös miltei jokaisen miehen arkiasu, tummansininen serssikangaspuku säkkileikkauksella oli jokamiehen pukine ympäri USA:n mantereen. Sisätyöläiset ja myyjät käyttivät omaansa työasuna, käsityöläiset kirkkovaatteena, hienosto vapaa-ajan asuna.

Waka wanha BB #1 Sack Suit

Sack-takeista ei voi kertoa kertomatta samalla Brooks Brothersin Number One Sack -puvusta. Vuonna 1901 syntynyt malli on kaikkien aikojen suosituin säkkileikkaus, joka hallitsi amerikkalaista miesten pukeutumista kuuden vuosikymmenen ajan. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta Brooks Brothersin sadat myymälät ja verraton hinta-laatusuhde teki eron. Tämä kolminappinen, keskimmäisellä napilla suljettava, yksirivinen, suorana laskeutuva ja luonnollisella hartialinjalla luotu asu oli yhtä amerikkalainen kuin farkut ja T-paita. Väljä, säkkimäinen leikkaus peitti vartalon muodot ja piti huomion miesten kehojen sijaan näiden osaamisessa ja mielipiteissä. Se myös mahtui kaikenlaisten kehojen ylle, joten Brooks Brothersin ei tarvinnut luoda kymmeniä eri leikkauksia mallistoonsa. Säkkitakki oli myös olennainen osa Ivy League -tyyliä, Amerikan eliittiyliopistojen sekä vallankäyttäjien asu vuosikymmenien ajan.

Tänä päivänä sack-takki on harvinaisuus, jota valmistaa enää muutama amerikkalainen tehdas. Syystä tai toisesta väljä, enimmäkseen muodoton takki on jäänyt epäsuosioon myös yliopistoissa sekä poliitikkojen parissa. Leikkauksen valmistaminen olisi helpompaa ja nopeampaa kuin kehonmyötäisten takkien, joten tehtailla olisi kyllä motiivi sen palauttamiseen, ja säkkitakki olisi myös väljänä mukava yllä. Muoti on kaiketi sivuuttanut menneiden aikojen ilmeen. Leikkaus kuitenkin elää harvojen Ivy League -tyylin harrastajien harteilla sekä varttuneiden miesten, jotka pukeutuivat näin jo 60-luvulla. Tämä on menetys, sillä laskostamaton takin miehusta on hyvin siistin näköinen. Tällaisen takin voi myös kavennuttaa, jolloin sen saa tyköistuvaksi niin kuin aikamme ilme suosii.

Kuvat: Matti Airaksinen, Brooks Brothers

Panama-hattu on nimestään huolimatta ecuadorilainen hellepäähine, joka kudotaan Toquilla-kasvin lehdistä. Tätä kasvia kutsutaan myös Panama-palmuksi, mutta biologit kertovat sen olevan yksisirkkaisten lahkoon kuuluva kairapalmukasvi, siis palmu vain lempinimeltään. Ecuadorissa Toquillan lehdistä on kudottu päähineitä satojen vuosien ajan ennen kuin Panama-hattu sai nykyisen nimensä, joka on perua 1800-luvun kasvaneesta maailmankaupasta. Tällöin ecuadorilaisia hattuja kuljetettiin yli tuhat kilometriä pohjoisen Panamaan, jonka mainio sijainti takasi varmat markkinat ja paremman hinnan. Vuosisadan puolivälin kultaryntäys Kaliforniaan toi Panamaan runsaasti onnenkoittajia matkalla kultakentille, ja he ostivat osavaltion kuumaan ilmastoon sopivia hattuja maan toreilta.

Samoin Panaman kanavaa kaivaneet työmiehet käyttivät näitä päähineitä, sillä työpäivät olivat pitkiä eikä aurinko antanut armoa. Valtaosa hatuista ostettiin Panamasta ja nimi on tämän myötä pysynyt. Kuitenkaan Ecuadorissa hattua ei kutsuta Panamaksi vaan nimellä sombrero de paja toquilla, Toquilla-olkihattu . Vuoden 1855 maailmannäyttely Pariisissa toi Panama-hatun suuren maailman kokeiltavaksi ja tästä alkaen maailmanlaajuinen suosio on kestänyt aina 2000-luvulle asti. Näitä hattuja toki näkee harvemmin nyt kuin vielä 1940-luvulla, mutta hellehattu on kestänyt aikaa paremmin kuin huopahattu.

Solmioneula (eng. tie clip) on useimmiten jalometallinen solmion asuste. Se kiinnitetään kauluspaidan nappilistan ja solmion ympäri, jolloin solmioneula toimii sekä koristeena että hyödyllisenä asusteena, joka pitää solmion paikallaan takin ollessa auki. Näin herkkä kaulan komistus ei roiku tiellä, uppoa lounaaseen tai heilu vauhkona tuulessa. Samalla neula säilyttää solmun kaarella, hieman kohonneena paidankaulusten alta. Valtaosa kauppojen neuloista on kullattuja tai hopeaa, ja vanhan käytännön mukaan asusteiden värin on hyvä sointua yhteen: yhtenäinen ilme tuo asuun harmoniaa, josta ihmissilmä nauttii. Siispä hopeinen neula tarvitsee kaverikseen hopean väriset kalvosinnapit tai rannekellon, vaikka asusteiden materiaali ei olisikaan samaa. Jostakin kumman syystä asusteen suomenkieliseksi nimeksi on vakiintunut solmioneula, vaikka koriste on muodoltaan kaukana neulasta. Solmiohaka tai -solki on nöyrä ehdotukseni sanaksi, joka on kuvaavampi.

Ennen kuin solmiohaka saapui näyttämölle, miehet kiinnittivät kaulan asusteensa solmiopinnillä. Nykyisen muotoinen solmio syntyi vasta 1800-luvun loppupuolella, tätä ennen suurin osa kaulan koristeista oli plastroneja. Neulamainen solmiopinni kuitenkin vaati plastronin tai solmion sekä paidan lävistämistä, eikä jokainen silkkilaatu kuro umpeen kerran lävistettyä pintaa. Pinni on yhä kaunis, mutta tuhoisa asuste. Tyylihistorioitsija Alan Flusserin mukaan varhaisimmat solmiohaat ilmestyivät Amerikassa 1920-luvulla. Asustetta on käytetty samanlaisena yhteenkuuluvuuden tunnuksena kuin klubisolmiota tai kalvosinnappeja. Haan kultakaudella, noin vuosien 1920-1980 aikana, moni yritys ja yhdistys valmistutti asusteen omalla logollaan. Presidentit Hooverista Bush nuorempaan ovat kiittäneet tukijoitaan kampanjahaoilla.

Art Decon taivaita tavoittava Chrysler Building haan muodossa

Kaiketi Casual Friday -ilmiön, työpaikkojen pukukoodin rapistumisen ja vapaa-ajan asun kevenemisen myötä solmiohaka on harvinaistunut. Myös harva mies käyttää liivipukuja, joten liivikään ei hoida entistä tehtäväänsä solmion pitäjänä. Pukineen vaarantunut asema on sääli, sillä mikään toinen asuste ei pidä solmiota yhtä hyvin paikallaan ja poissa ruoasta. Toki helpommalla pääsee, jos takkinsa pitää aina kiinnitettynä, sillä takki pitää kyllä solmion aisoissa. Sopivin sijainti solmiohaalle on takin napitusnapin yläpuolella: tällä paikalla se hoitaa samalla tehtäväänsä solmion vartijana sekä koristeena. Alemmas sijoitettuna haka ei näkyisi, lähellä solmion solmua se veisi huomion itseensä ja pois käyttäjän kasvoilta, johon katseet kuuluvat. Vaakasuora kiinnitys on kovin jäykkä ja tylsä, kun vino ja alaspäin suunnattu kulma tuo eloa. Niin kauan kuin solmio on yhä käytössämme, haalle on paikkansa.

Neulesolmio (eng. knit tie) on nimensä mukaisesti neulotusta kankaasta valmistettu tuubinmuotoinen solmio. Valtaosa kaupoissa myytävistä – ja todennäköisesti myös lukijan vaatekaapissa nököttävistä – solmioista on joko kudottuja tai painettuja. Näissä asusteissa on joko sileä, tasainen tai muutoin hyvin siisti ja edustava pinta, kun taas kudottujen solmioiden pinta on huokoinen, kohoileva, epätasainen. Lähemmässä tarkastelussa lankojen liitokset muistuttavat neuleen vastaavia. Neulesolmiossa ei ole vuorikangasta, eikä sitä ommella kokoon useasta silkkikappaleesta kuten tavallista solmiota. Klassisen tyylin merkkiteos Esquire’s Encyclopedia of 20th Century Men’s Fashions kertoo ensimmäisten neulesolmioiden syntyneen 1920-luvulla.

Amerikan puolella ne olivat hyvin suosittuja ainakin Wall Streetillä sekä Ivy League -yliopistoissa, ja rennon ilmeensä ansiosta tämä solmio on yhä olennainen osa Ivy-tyylin seuraajien kauloilla, erityisesti mustana. Neulesolmio voidaan valmistaa hyvin tiheällä neuloksella, jolloin asusteesta tulee sileämmän näköinen ja edustavampi, tai rempseästi karkealla neuloksella, joka johtaa rentoon ilmeeseen. Väreille tai materiaaleille ei ole rajoitteita, joskin kesän helteellä neulottu puuvillasolmio on viileämpi kaulan ympärillä, kun talven viimassa paksumpi silkki tai villa-silkkisekoite tuo kerroksen lisälämpöä. Tunnetuin neulesolmiomies on taatusti James Bond, jonka kaulalla asuste on ollut miltei poikkeuksetta kuvioton, väriltään musta tai yönsininen.

Valtaosa neulesolmioista on joko vaakaraitakuvioisia tai yksivärisiä, joissa neuloksen muoto sekä tekstuuri nousee pääosaan. Toisin kuin solmioissa yleensä, miltei kaikkien neulesolmioiden kärjet ovat vaakasuoria, kuin veitsellä leikattuja. Ne ovat myös kapeampia kuin kudotut ja painetut solmiot, useimmiten vain 6 senttiä leveitä. Tämä suuri kapeus näyttää erikoiselta kookkaan miehen yllä, mutta ongelmalta välttyy peittämällä kärjen takin alle. Kudottu tai painettu silkkisolmio on hillitty ja edustava, mutta neulesolmio on aina pintarakenteen ja kapeutensa vuoksi epävirallinen valinta. Se tuskin on parhaimmillaan pörssiyhtiön hallituksen kokouksessa, hautajaisissa tai muissa edustustilaisuuksissa, mutta kaikkialla muualla se kuroo umpeen virallisen ja epävirallisen vastakkainasettelun. Aika velikulta.