Keikari.com

Khakit ja chinot menevät usein suussa sekaisin, mutta ero on helppo muistaa sen kerran löydettyään: khaki-housut valmistetaan aina vaaleasta khaki-kankaasta, kun taas chinojen väri voi olla mikä tahansa. Chinojen nimi on perua espanjankielisestä sanasta, joka tarkoittaa kiinalaista. Näiden housujen kangas on sileää, siistiä ja ohutta toimikasmuotoon kudottua puuvillaa, ja alun perin suurissa määrissä Kiinassa valmistettu. Chinot tulivat osaksi USA:n armeijan univormua ennen Espanjan-Yhdysvaltain sotaa 1800-luvun lopulla. Alun perin niissä oli korkea vyötärö, kapeneva lahje kankaan säästämiseksi, vetoketju, eikä lainkaan laskoksia. Chinoista tuli osa länsimaista miesten pukeutumista viimeistään 1940-luvulla, kun sodista palanneet toivat jalassaan käteviä ja vahvoja chinoja myös siviiliin. Väreistä oliivi ja beesi olivat suosituimmat, sillä nämä olivat USA:n armeijan valitsemia ja valmistamia.

Chinot ovat siisti ja melko edustava housumalli, joiden lähin vastine on khakit. Pelkistetty kangas sopii miltei kaikkien muiden vaatteiden seuraan, ja chinot on yleensä kätevä pestä pesukoneessa. Vaikka chinot muistuttavat ulkomuodoltaan puvunhousuja, erityisiä chino-pukuja myydään harvoin tällä nimikkeellä. Useimmiten valmistaja vain kutsuu malliaan puuvillapuvuksi. Chinoja voi käyttää ympäri vuoden kaikissa tilaisuuksissa, joissa pukua tai juhla-asua ei vaadita, mutta jonkinlainen perussiisti olemus on paikallaan. Useimmiten niiden kangas on ohutta puuvillaa, joka ei laskeudu siististi rypyttä, joten housumalli näyttää aina enemmän tai vähemmän roikkuvalta. Parhaimmillaan se on kaikissa väreissä kevään ja kesän lämpiminä päivinä, joihin villa ei välttämättä istu yhtä hyvin. Leikkauksen suhteen chinot ovat vapaata riistaa, joskin hyvin kireät tai matalavyötäröiset mallit eivät aikuista miestä uskottavasti pue.

Villa on luonnon ihme ja lampaan lahja ihmiselle. Vanhimmat löydetyt villavaatteet ovat peräisin Keski-Aasiasta ja liki 10 000 vuotta vanhoja. Ennen kuin lankojen kehrääminen äkättiin noin 3500 eaa., esi-isämme käyttivät lampaiden kokonaisina leikattuja taikka muokattuja turkkeja, tai leikkasivat teuraslampaan nahkan ylleen kuten inuiitit tekevät yhä porojensa kanssa. Muutaman vuosituhannen aikana lampaat levisivät Eurooppaan Kreikan kautta, mutta saapuivat Brittein saarelle vasta roomalaisten matkassa vuoden 55 eaa. hujakoilla. Tällä teolla oli dramaattiset seuraukset maailmanhistorialle, sillä valtaosa klassisen miesten tyylin pukineista on brittien luomuksia ja villasta tehty. Koko keskiajan britit ja espanjalaiset kilvoittelivat villan ja kutomisen herruudesta, ja vuoteen 1660 mennessä kaksi kolmasosaa Englannin ulkomaankaupasta oli villan tuomaa. Espanjalaiset puolestaan rahoittivat löytöretkiä kutojiensa käsien tuotoksilla.

Kun teollistuminen sai vauhtia kankaiden ja vaatteiden valmistukseen, villan kysyntä kasvoi suunnattomasti ja tarve uusille laidunmaille ilmeni. Nämä uudet tienoot löytyivät lopulta kaukaisesta Australiasta ja eteläisestä Afrikasta, joiden ilmastot olivat täydellisiä lampaille. Löytöretkeilijät kuljettivat määkijät uusille mantereille, ja vasta voimiaan kokeileva Yhdysvallat sai niistä tärkeän talouden 1660-luvulla. Uudessa Amerikassa lampaat kukoistivat eteläisissä lämpimissä ilmastoissa. George Washington, pitkän linjan lampaanjalostaja, astui presidentin virkaansa amerikkalaisesta villasta leikatussa puvussa. Eurooppalaisille kutojille ja villan mestareille tarjottiin välitön kansalaisuus kaukaisessa Amerikassa, sillä Washington piti villaa arvossa.

Loppu on historiaa, sillä villa on ylittämätön materiaali. Siitä on helppo kehrätä lankaa ja kutoa kangasta, se hylkii likaa ja hajuja, pitää värin, joustaa mainiosti, vastustaa rypistymistä, sillä on korkea palamispiste, eikä se sula syttyessään. Villa on kylmässä lämmintä ja kuumassa viileää, se imee itseensä kosteuden ja lämmittää myös märkänä. Villakuitu myös sitoo itseensä ilmaa, jota keho lämmittää, joten villavaate on kuin patteri iholla. Huovuttamalla tämä vain tehostuu entisestään. Ilma pääsee kulkemaan villakuitujen lävitse, joten villakankainen vaate on viileämpi ja päästää hien haihtumaan. Villakankaita voi muokata höyryllä ja kosteudella miltei loputtomiin, ja villa myös laskeutuu erinomaisesti.

Villakankaat on kätevä jakaa kahteen tyyppiin. Kampalankavilla (engl. worsted wool) on mekaanisesti harjattu sileäksi, yhtenäiseksi ja hienoksi. Sitä käytetään miltei kaikkiin pukuihin ja juhlavaatteisiin, sillä kammattuna kangas on vahvaa, siistiä ja edustavaa. Karstalankavillan (engl. woollens) parhaat esimerkit ovat tweed ja flanelli, jotka molemmat ovat pörröisiä ja epäsäännöllisen pinnan kankaita. Karstavillaa ei harjata, joten kuidut sojottavat kuka mihinkin suuntaan. Kampa- tai karstalankoja myös käytetään liki kaikissa neuleissa. Vasta 1890-luvulla kampalankavillakankaat päihittivät karstakankaat suosiossa, kun kudontakoneet kehittyivät. Laadukkaissa villakankaissa on 2×2-merkintä eli niiden loimilanka ja kudelanka, joista kangas kudotaan, ovat molemmat kaksisäikeisiä. Tällainen lanka on aina vahvempaa ja kestävämpää. Villaa parempaa vaatemateriaalia ei ole, eikä mikään muu luonnonkuitu sovi pukuihin, juhlavaatteisiin tai päällystakkeihin yhtä hyvin.

Vyö on tunnetusti pitkä, joustava suikale, joka pujotetaan housujen vyölenkkeihin, ja jonka solki kiinnitetään reiän läpi. Näin se toimii hyödyllisenä asusteena, joka pitää housut paikallaan, mutta se myös korostaa miehen yleensä hartioita kapeampaa vyötäröä. Vanhimmat arkeologien löytämät vyöt ovat pronssikauden jalometallisia tuotoksia yli kolmen vuosituhannen takaa. Nahka, kankaat ja kaarna ovat huonoja säilymään, joten vain heimojen ylhäisten metallivyöt ovat tallella museossa. Muinoin niitä ei yleensä käytetty housujen kannatteluun, vaan työkalujen kantamiseen ja koristautumiseen. Päälliköt ja heidän puolisonsa myös ökyilivät vöillä, joihin osa heimon vauraudesta oli taottu. Samoin pronssikaudella syntyivät miesten housut, joiden kaksi lahjetta helpotti ratsastamista. Oli vain ajan kysymys, kunnes vyö löytäisi paikkansa housujen ylläpidossa. Tätä hyväksi havaittua pukeutumista on sittemmin jatkettu muutaman tuhannen vuoden ajan.

1800-luvun puolivälin jälkeen tamppi eli vyö oli yleisempi näky päällystakkien vyötäröllä. Vyölenkit ja itse vyö leikattiin samasta kankaasta kuin takki, mutta yhdelle takille luotua tamppia ei käytetty muissa takeissa. Siitä pääsi eroon lenkit poistamalla, mutta samalla menetti hienon koristeen takistaan. Nahkavöitä ei yleensä pidetty päällystakkien koristeena, univormuissa kylläkin. Yhä 1900-luvun alussa miesten hienommissa housuissa ei yleensä ollut vyölenkkejä. Työ- ja urheiluvaatteet sekä univormut olivat asia erikseen, mutta työmieskin useimmiten puki hienommat olkainhousut ylle, kun häät tai hautajaiset olivat edessä. Vöiden käyttäminen herrasväen kesken oli hieman keikaroivaa ja vyönsoljetkin usein hopeasepän tilaustuotteita aina 1910-luvulta alkaen. Suuremman suosion vyö sai vasta ensimmäisen maailmansodan myötä, kun sotamiehen khakiunivormun pariksi jaettiin vyö. Sen sai kiristettyä hyvin pysyväksi, vaikka paino nousi tai useimmiten laski palveluksen aikana. Vyö oli myös nopeampi kiinnittää housuihin kuin nappien kanssa toimivat olkaimet.

Sodan aikana vaatekankaiden säännöstely esti liivipukujen valmistamisen, eikä alusvaatteiksi miellettyjen olkaimien näyttäminen ollut soveliasta puuhaa. Kun liiviä ei ollut yllä, vyö vetosi enemmän. Oma vaikutuksensa oli jälleen kerran Windsorin herttualla, joka hylkäsi olkaimet ja ryhtyi käyttämään vöitä 1920-luvun aikana. Vyö oli myös miellyttävämpi kesän kuumassa. Kun housujen vyötärö on sittemmin valahtanut alemmas ja 1960-luvulta alkaen pukukoodit rentoutuneet, vyöt ovat ottaneet kärkipaikan miesten vyötäröllä. Perinteisesti niiden väri on sovitettu jalkineiden väriin. Tummat värit, pelkistetyt soljet ja sileät nahkamateriaalit ovat juhlallisimpia.

Jokaiselle miehelle löytyy vetoava vyö, mutta valitettavasti kaikilla vöillä on hankaluutensa. Paksuilla tai nahkaisilla vöillä on ikävä taipumus painaa vatsaa vasten. Myös ruokailun myötä paisuva tai jo valmiiksi pullea vatsa ärtyy, kun vyö panee hanttiin sitä vasten. Rei’ittämällä sopivan leveyden löytää aina, mutta liian tiheään isketyt reiät tekevät vyöstä reikäjuustoa. Vyöllä on myös taipumus valua jatkuvasti alaspäin. Näistä vaivoista pääsee toki joustavalla kangasvyöllä eroon. Silti olkaimilla sopiva housujen korkeus löytyy nopealla säädöllä, eivätkä ne koskaan valu alaspäin. Ne ovat parempi ratkaisu, jos harteiden ylle jäävät olkaimen varret tai asusteen vanhahtava ilme eivät häiritse. Tukevan miehen mukavin päätös on vyön hylkääminen ja olkaimien valitseminen.

Hattu on pukine, joka suojaa päätä ja varastoi itseensä siitä nousevan lämmön. Sen lieri varjelee silmiä auringon vahvoilta säteiltä, ja samalla päähine myös kertoo jotakin käyttäjästään. Vielä 1950-luvulle asti hatun puuttuminen kertoi enemmän, sillä hatuton mies oli poikkeava ja epäilyttävä näky. Vanhimmat hattujen jättämät jäljet ovat yli 4000-vuotisia Egyptistä säilyneitä hautamaalauksia, jotka kuvaavat pitkiä ja kapeita seremoniallisia hattuja. Villan huovuttamisen taito syntyi keskiajalla, jonka jälkeen villa on ollut yleisin päähineen materiaali. Tämän jälkeen hattuja on käytetty suojana tai koristeena kaikissa kolkissa, sillä päänupilla ei ole rasvakerrosta, eivätkä hiukset tarjoa riittävästi suojaa iholle kylmässä tai kuumassa. Iän karttuessa miehen hiukset ohenevat ja hiusraja hiipii hitaasti yhä ylemmäs, jolloin pään ihon suojaaminen on tärkeää. Maalaukset ja valokuvat ovat tallentaneet päähineiden monia ilmentymiä, sillä hattu on monipuolisuudessaan erinomainen. Esimerkiksi klassisia takkeja, housuja tai paitoja ei ole valmistettu yhtä vaihtelevissa muodoissa kuin hattuja, sillä niiden täytyy liikkua kehon mukana. Hattu sen sijaan pysyy kiinni päässä, joka pyörii vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Siispä hatun muotoilu on vapaampi ihmiskehon liikkeestä.

Valtaosa käytössä olevista lierihatuista on peräisin 1800-luvun puolivälistä tai lopulta, myös kaikkialla yleinen lippalakki. Näitä selkeästi vanhempi on nöyrä pipo, jonka kantamuoto, monmouth-lätsä, oli käytössä Walesissa jo 1400-luvulla. Sekin oli neulottu, mutta muodoltaan pidempi kuin nykypipo. Näyttävä savupiipun oloinen silinteri ilmestyi herrasmiesten otsille 1700-luvun lopulla ja alkujaan shokeerasi. Varhaisissa silintereissä materiaali oli majavankarvahuopaa, joka öljyttiin ja harjattiin sileäksi ja silkin näköiseksi. Tällaiset päähineet olivat hyvin kalliita, joten silinteri oli statusasuste ylitse muiden. Huokeammat versiot olivat lampaanvillahuopaa. Aateli suosi myöhemmin kalliita silkkisiä malleja. Silinteri oli ennen kaikkea edustava kaupunkivaate, jolla erottui edukseen. 1840-luvulla syntyi vanhoissa valokuvissa niin yleinen knalli, erittäin jäykkä ja pyöreä päähine. Aluksi se oli riistanvartijoiden työvaate, joka kesti myös oksien osumia käyttäjän valvoessa herrasväen tiluksia.

Knallista tuli ajan myötä nousevan keskiluokan omin malli, jota suosittiin pukujen kanssa kaupungissa ja maaseudulla vierailtaessa. Ennen uutta vuosisataa ilmestyneet homburg-, fedora– ja trilby-hatut muuttivat kaupunkikuvan. 1860-luvun Yhdysvalloissa syntyivät ensimmäiset teolliset hattukoneet, joilla huopaa saattoi muotoilla nopeasti höyryn ja lämmön avulla. Aikamme suosituin päähine on kätevä ja helppo lippalakki, jonka kantamuoto syntyi USA:n Major League -pesäpalloilijoiden käyttöön 1800-luvun lopulla. 1950-luvun saapuessa lakin lippa oli pidentynyt ja kaareutunut voimakkaasti sivuille, kun siitä tuli liigan virallinen päähine, joka on sittemmin levinnyt kaikkialle.

Vielä 1900-luvun alussa lätsä oli silti jokaisen miehen päähine. Hienosto käytti omaansa vain urheilussa ja matkailussa, muut arjessa. 1920-luvulla silinteri oli käytössä enää juhlatilaisuuksissa, sillä kätevämpi knalli oli ottanut sen paikan hienona kaupunkipäähineenä. Tähän aikaan myös tyyli-ikoni Windsorin herttualla oli sormensa hattujen sopassa, sillä hän kiersi ympäri maailmaa valtiovierailuilla Walesin prinssin toimessa. Raikuliprinssillä ei aina ollut hattua päässään, vaikka tätä taatusti kuninkaallisilta oletettiin, ja osa miehistä päätti seurata hatutonta esimerkkiä. Myös yliopisto-opiskelijat ryhtyivät vieroksumaan lierihattuja, sillä he halusivat erottua vanhemmista sukupolvista. Omilleen jätettyinä miehillä on taipumus valita mukavuus näyttävyyden sijasta, joten pehmeät ja mukavat fedorat ja trilbyt päihittivät lopulta homburgit, knallit ja silinterit 1920-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen tummat ja vakavat hattuvärit väistyivät epämuodollisten ja sotilaallisten värien tieltä. Musta, ruskea ja harmaa vaihtuivat sinisiin, vihreisiin, khakiin ja erikoisiin sävyihin. Myös viimeiset jäykät hatut menettivät otteensa.

Hattujen suosion romahdukseen on useita tekijöitä. Kun elintaso nousi länsimaissa, sen muassa nousivat myös palkat. Aiemmin niin yleiset hattunarikat vaativat suurissa rakennuksissa useita työntekijöitä, ja näistä tuli monille yrityksille suuri menoerä. Yhä useampi mies muutti kaupunkiin tai ryhtyi työskentelemään sisätiloissa, eikä päähineitä tarvittu pään suojaksi. Myös hygieniakäsitykset muuttuivat, kun miehet ryhtyivät peseytymään päivittäin. Samalla pestiin hiukset, joten ne eivät tarvinneet hatun suojaa samalla tavoin kuin ennen. Yksityisautoilun yleistyttyä miehet eivät tarvinneet hattua suojaksi kaupungilla kävellessään. Pöly, sade, auringonpaiste ja roskat eivät autoilevaa vaivanneet. Kun autojen penkkeihin vielä ilmestyi pääntuki ja korien muotoilu virtaviivaistui, uusissa malleissa ei enää voinut ajaa hattu päässä, vaikka sellaisen omisti.
Hattujen iloa kesti vielä 1950-luvulle molemmin puolin Atlanttia, kunnes muuan John F. Kennedy pääsi luotsaamaan Yhdysvaltojen yhteiskuntalaivaa.

Nuorempana hän oli käyttänyt hattuja, kuten kaikki aikansa miehet, mutta politiikkaan siirtyessä Kennedy ei kokenut sen sopivan imagoonsa ja uuteen aikakauteen. Amerikan hattuteollisuus oli äärimmäisen huolissaan, kun Kennedyn suosio kasvoi ja lehtikuvat uudenlaisesta hatuttomasta poliitikosta levisivät laajalle. He lähettivät miehelle lukemattomia kirjeitä, järjestivät tapaamisia, lobbasivat ja myös lahjoittivat hattuja, mutta Kennedy käytti niitä erittäin harvoin. On hankala sanoa, kuinka paljon Kennedy itse vaikutti hattujen epäsuosioon ja kuinka suuri osa oli aiemmin käynnistyneen kulttuurimuutoksen tuomaa. Esimerkiksi USA:n suunnaton tieverkosto luotiin pääosin Isenhowerin aikakaudella, ja juuri se mahdollisti henkilöautoilun täydessä mitassaan. Todennäköisesti hatuttomasta Jackistä ei ainakaan ollut apua hatun puolustamisessa, sillä vauraan ja vahvan USA:n johtajasta on aina otettu esimerkkiä tietoisesti tai alitajuisesti. Virkaanastujaisissaan vuonna 1961 Kennedy kuitenkin pukeutui sakettiin ja kantoi kädessään peräti silinteriä, joka oli jäänyt harvinaiseksi jo ennen 1960-luvun koittoa.

Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi Suuri Rentoutuminen eli virallisen pukeutumiskulttuurin hylkääminen, jonka myötä hattu vaihtui näyttävään 1970-luvun kampaukseen tai mihin tahansa päähineeseen, joka ei haissut menneeltä. Lopulta hattujen semantiikka muuttui edustavasta ja miehekkäästä vanhahtavaksi, vaivalloiseksi ja hienostelevaksi. Sama tahti on jatkunut aina 2000-luvulle asti, eivätkä lierihatut enää ole yleinen näky länsimaiden katukuvassa. Helpoin ja kätevin on voittanut: pipot ja lippalakit lämmittävät miesten päänuppeja ikään katsomatta. Hattuja näkee enimmäkseen muusikoiden, senioreiden, vintage-harrastajien ja kaljujen yllä. Hattujen katoaminen on ollut suurin ja näkyvin muutos klassisen miesten tyylin saralla.