Keikari.com

Kerrosliivi (engl. gilet) on hihaton, vyötäröpituinen kerrosvaate, joka muistuttaa kovasti puvun liiviä. Niiden historia on sama: vuonna 1666 Brittein kuningas Kaarle II antoi määräyksen uudesta asusta, johon hovin tuli siirtymän. Tuo asu koostui housuista, liivistä ja takista, jotka valmistettiin villaisesta kankaasta – toisin sanoen se oli nykyisen puvun kantamuoto. Aluksi liivissä saattoi olla pitkät hihat ja polvipituus, mutta ajan kuluessa molemmat kutistuivat, kunnes jäljellä oli riisuttu muoto. Kerrosliivi eroaa puvunliivistä yksikertaisesti. Edellinen on tarvittaessa ulkovaate, jälkimmäinen taas takin alle jäävä sisävaate. Siispä kerrosliivin materiaali on yleensä ollut paksua villaa, nahkaa tai jotakin toista vahvaa, säänkestävää ainesta. Vaatteen leikkaus on hitusen väljä, jotta keholla on tilaa liikkua. Jos vuorin ja kankaan välissä on topattu, lämmin eriste, käsissä on toppaliivi.

Taatusti maineikkain kerrosliivi on ruskeasta nahkasta valmistettu jerkin-malli, jonka Britannian armeija asetti osaksi soturiensa univormua Ensimmäisen maailmansodan aikana. Niiden helma oli tavallista pidempi ja yläosa leikattu korkealle rinnan ylle, vuorina toimi vahva khaki-villa. Nahka-jerkin toimi lämpimänä ja vahvana kerrospukeutumisena, joka palveli juoksuhaudoissa Euroopan ympäri. Sodan jälkeen valtavat määrät jerkineitä päätyi siviilien ylle, kun armeija tyhjensi varastonsa, ja niistä muodostui pienimuotoinen tyyli-ilmiö. Kun maailmansodan toinen osa saapui, nahkaiset kerrosliivit palasivat käyttöön, ja ilmestyivät jälleen siviileiden harteille rauhan myötä.

Suomen arvaamattomassa ilmastossa kerrosliivi on erinomaisen hyödyllinen ympäri vuoden. Kevyt, ohut ja mukava liivi mahtuu pieneen tilaan ja tarjoaa lisälämpöä mökki-iltoihin, tuulisiin päiviin, järville ja merille. Se myös toimii yksityiskohtana tai kontrastina lukemattomissa asukokonaisuuksissa, ja tehostaa kevyen päällystakin suojaa. Erityisen suosituiksi ovat muodostuneet untuvaliivit, joiden toppaus on hyvin kevyt ja silti lämmin. Toki kelpo neule ajaa saman asian eristyksen puolesta, mutta ei suojaa yhtä hyvin sateelta tai ravalta. Kerrosliivi on säilyttänyt suosionsa usean vuosisadan ajan, sillä se on loputtoman kätevä.

3-roll-2 -leikkaus on omintakeinen ilme, jota erityisesti amerikkalaiset vaatevalmistajat ovat suosineet irtotakeissa ja puvuntakeissa, harvemmin myös päällystakeissa. 3/2-takissa on kolme nappia miehustassa, mutta näistä vain kaksi on kaavoitettu sulkeutumaan. Aikoinaan kaksi ylintä saattoi sulkea, mutta tämän päivän malleissa ainoastaan keskimmäinen kiinnitetään. Ylin, kolmas napinreikä on koristeellinen ja ommeltu kauluksen alimmalle kohdalle. Lisäksi takki prässätään siten, että kaulus kaartuu keskimmäiseen nappiin. Tekstinä selitys on tietysti hieman sekavaa, mutta tällaisen takin nähtyään mallin muistaa kyllä. Brooks Brothers, USA:n vaikutusvaltaisin miesten vaatettaja, on kertonut arkistojensa perusteella enemmän leikkauksen historiasta. BB:n mukaan erikoinen malli syntyi 1900-luvun alussa, kun nuoret ylioppilaat päättivät joukolla prässäyttää kolminappiset takkinsa kaksinappisen näköisiksi. Tänä aikana kaksinappinen takki oli niin sanotusti suurta muotia, mutta nuorilla ja nälkäisillä opiskelijoilla ei ollut varaa uusia koko kaappiaan. Höyryn ja raudan avulla kolmenappinen kuitenkin muokattiin toimimaan kuin kaksinappinen. Oppilaiden esimerkistä BB otti leikkauksen käyttöönsä myös valmisvaatteissa – ja malli levisi ympäri maan.

3-roll-2 -takki on yhtä passeli kuin muutkin mallit, mutta ylimääräisen napinreiän vuoksi se on vähemmän pelkistetty eli vähemmän muodollinen kuin muut. Leikkausta näkee 2000-luvulla harvoin eurooppalaisten vaatettajien valikoimassa. Kenties syy on perinteiden, sillä Amerikassahan takki syntyi, sai suosion, ja pojat vain seurasivat isien esimerkkiä. Erityisesti Ivy League -tyylisuunnassa leikkaus on olennainen osa puvuntakkia tai irtotakkia. Atlantin toiselle puolen leikkaus levisi turistien kautta, mutta syystä tai toisesta ei saanut yhtä suurta suosiota kuin USA:ssa. Brooks Brothers valitsi 3/2-leikkauksen myös legendaariseen #1-pukuunsa, josta muodostui yksi USA:n eniten myydyistä malleista. Vakain mielin leikkausta voi siis kutsua yhtä amerikkalaiseksi kuin omenapiirasta, farkkuja, T-paitaa ja vapaata markkinataloutta.

Kuva: Mr Lauri Hilliaho

True Style on amerikkalaisen tyylijournalisti G. Bruce Boyerin viimeisin kirja. Tarkemmin se on päälle kahdensadan sivun kokoelma esseitä, jotka kertovat kymmenien vaatekappaleiden, asusteiden ja tyylisuuntien historiasta, muutoksesta ja hienouksista. Viime vuonna julkaistu teos sisältää eri lehdissä aiemmin painettuja tekstejä sekä uusia kynäilyjä, joiden aiheet vaihtelevat solmukkeista denimiin, tuoksuista vaatehuoltoon ja vaatekappaleiden yhdistelystä shortsien kautta kesäkankaisiin. Kaikenlaisia tyylioppaita löytyy jo kymmenittäin, mutta Boyeria on syytä lukea, sillä hänen taustansa yliopistolehtorina ja englannin kielen opettajana tekevät eron. Samoin tekevät hänen mittava lähdeteosten yksityiskirjastonsa, vuosikymmenien kokemuksensa ja historiallisten taustojen selvityksensä. Toki erikoistumisella on miinuksensa, sillä kirjassa ei ole juuri lainkaan kuvitusta, joten hätäiselle se ei sovi. Samoin englantia tulee lukijan osaaman, sillä käännöstä ei ole luvassa.

Esseissään Boyer muistuttaa lukijaansa niin sanotuista klassisen pukeutumisen säännöistä, mutta ei ole niiden suhteen armoton. Ajat muuttuvat ja 2010-luvun vapaus on omalla tavallaan rikkaus, sillä mielikuvitus voi nyt laukata eri tavoin kuin ennen. Samalla vapaus on harmi, sillä eri tilanteet vaativat erilaisia asuja, ja juhlavammat tamineet suunnitellaan, leikataan ja valmistetaan eri tavoin kuin löysät ja helpot löhöasut. Kun tutustuu kirjan tekstien kautta yksityiskohtiin ja vaatekappalaiden käyttöön, työ- tai juhla-asujen ymmärrys laajenee ja toivon mukaan itseluottamus nousee. Muista tyylikirjoista poiketen Boyer tarjoaa myös tärppejä. Teoksen lopussa on lyhyitä esittelyjä toisista tyylikirjoista, jotka GBB kokee hyödyllisiksi, kattaviksi, historiallisesti sivistäviksi tai lähdekirjoina ylittämättömiksi. Lopuksi hän on listannut esseiden lähteitä, joista löytyy lisää kiintoisaa ammennettavaa lukijalle, joka jaksaa kysyä, miksi? Kokonaisuutena True Style täydentää kirjoittajan trilogian, jonka aiemmat osat ovat Elegance sekä Eminently Suitable. Nämä sopivat jokaiselle tyylistä kiinnostuneelle miehelle, joskin kaikkien kuvitus on ohut, joten perusteet on hyvä osata ennen kuin lähtee uudelle matkalle Boyerin seurassa.

Yksinkertaista: flanellikankaasta valmistettu paita on flanellipaita. Itse kangasta on kudottu Britanniassa jo neljän vuosisadan ajan, ja aluksi se oli kodintekstiilien sekä alusvaatteiden materiaali. Kauluspaidoissa sitä käytettiin vasta 1800-luvulla ja tällöinkin vain mahdollisimman epämuodollisissa malleissa, kuten retkeilypaidoissa. Kun vuorikiipeily urheilulajina syntyi 1850-luvulla, flanellipaidoista tuli yleinen osa retkikuntien varustusta. Samoin työpaidoissa karkea, paksu ja lämmin flanellivilla oli arvossaan, sillä se piti työläisen lämpimänä myös kastuessaan. Stereotyyppinen mielikuva tukkijätkästä syntyi aikakaudella, jolloin kookkaat ja värikkäät ruudukot olivat yleisiä kankaita: näin työmies erottui paremmin metsässä, eikä jäänyt yhtä herkästi kaatuvan puun alle.

Patikoijat, kalastajat sekä metsästäjät ovat aina nauttineet flanellin lämmöstä, niitä on myös suosittu osana univormuja sekä urheiluasuja. Yleisiä yksityiskohtia ovat olleet kookkaat rintataskut, joiden säilytystila on yhä avuksi. Flanellipaidan kaulus on aina ollut mahdollisimman pehmeä, sillä solmiottomana sen ei tarvitse edustaa. Jossakin välissä historiaa flanellipaitojen yleisin materiaali vaihtui villasta puuvillaan, kaiketi jälkimmäisen halvemman hinnan vuoksi. Erityisesti kirkkaanpuna-musta buffalo-ruudukko, joka tunnettiin alun perin Rob Roy MacGregor -tartaanina, on flanellipaitojen ikoni.

Flanellipaitaa ei voi mainita ilman mainintaa 1990-luvun amerikkalaisista laulu- ja soitinyhtyeistä, jotka levyttivät grungea. Nirvanan, Sound Gardenin, Alice in Chainsin, Pearl Jamin ja Stone Temple Pilotsin kaltaiset poppoot suosivat värikkäitä, löysiä ja huokeita flanellipaitoja, jotka saivat yhtyeiden suosion myötä uuden nosteen. Ennen grungen aikakautta flanellipaita oli lämmin ja mukava vapaa-ajan tai liikunnan vaate, mutta media muutti pelin. Kun paidoista tuli niin sanotusti muodikkaita, suunnittelijat loivat niistä myös hyvin kalliita silkki- tai kashmirversioita, joiden idea oli täysin vastakkainen kuin aggressiivisten muusikoiden tai konstailemattomien työläisten.

2000-luvulla paita on muuttunut yhä, sillä jotkin vaatetehtaat ovat ryhtyneet valmistamaan pukupaitoja, joiden kangas vain sattuu olemaan flanellia, kun muut yksityiskohdat ovat edustavia. Näin flanellipaita on kulkenut epämuodollisesta ääripäästä toiseen. Silti tämä paita on niitä harvoja klassikkoja, joissa värikkyys, jopa räikeys, on osa perinnettä ja oletusarvo. Toki loppukevääseen ja kesään se on turhan hiostava, mutta paidan lämpö ja pehmeys ovat yhä jokaisen viimapäivän pelastus.