Keikari.com

Ohessa pieni haastattelu, jonka suoritin Tapaseuran uuden tapalähettilään, Matti Röngän, kanssa.

Ville Raivio: Mikä on ollut urapolkunne, joka on johtanut nykyiseen pestiin?

Matti Rönkä: Se on sillä lailla hyvin klassinen sukupolvelveni ihmisille, että olen tällainen jälleenrakennussukupolven kasvatti. Kotona kannustettiin koulunkäyntiin, ja että opiskelu tuottaa paremman elämän – niin sanotusti voit ohittaa vanhempasi, ja saada turvallisemman ja paremman elämän. Opiskelin täällä Helsingin yliopistossa valtiotieteellisessä ja sitten Helsingin Sanomilla oli oma toimittajakoulu, kävin sen. Nämä olivat onnekkaita aikoja vielä mediassa eli työpaikkoja tuli lisää, tuli välineitä, uusia kanavia.

Kiersin erilaisissa hyvissä töissä mediassa ja päädyin sitten Yleisradioon TV-uutisten uutispäälliköksi. Tein siellä tämmöisen pomouran, olin pitkään uutispäällikkönä, tuottajana, uutisten päällikkönä eli pomona, jolla on sekä journalistista että hallinnollista puuhaa. Sitten riisuin ikään kuin omasta aloitteesta niitä pomohommia vähemmäksi, ja siirryin takaisin ruutuun. Olin nuorena tehnyt sitäkin puuhaa, mutta olin sitten [vanhempana] tarpeeksi harmaa tukasta ja luotettava. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa. Nyt olen tehnyt toistakymmentä vuotta pelkästään ankkurointia.

Ville Raivio: Oliko Teillä kotona millainen tapaoppi?

Matti Rönkä: Näin jälkikäteen, kun mietin sitä, niin se oli aika säntillinen. Äiti olisi varmaan iloinen tästä [kunniakirjasta]. Kyllä meillä yritettiin opettaa hyviä tapoja, mutta ehkä sillä tavalla juuri, että kysymys on oikeasti muitten ihmisten kunnioittamisesta ja huomioon ottamisesta. Se, että teititelläänkö vai sinutellaanko, ja avataanko ovia, sehän on vaan se pintakerros. Oikeasti tärkeää on se, että kaikenlaisia ihmisiä kunnioitetaan ja kohdellaan ihmisinä ja tasa-arvoisina.

Olen kasvanut sillä lailla vaatimattomissa oloissa, vaatimattomana aikana, joilloinka ympärillä [Outokummussa] oli kaikenlaisia ihmisiä. Ehkä se oli sellainen juttu, jota tässä mielessä arvostan kyllä kovasti, että äiti ja isä pitivät tärkeänä sitä, että me ymmärrämme, että kaikenlaiset ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Se oli kunnollinen työväenkoti ja vaatimaton, mutta totta kai siihen aikaan ympärillä oli köyhiä ihmisiä ja rikkaampia, ja ihmisiä, joilla oli ollut epäonnea, ynnä muuta. Siihen luulen, että opetettiin, tosiaan siihen, että kaikki ihmiset on arvokkaita.

Ville Raivio: Minkälainen tapakoulutus on ollut omalle jälkikasvulle?

Matti Rönkä: No, kyllä tietysti tällaista, ehkä tätä samaa on pyritty siirtämään, että muita ihmisiä pitää kunnioittaa, ja että kaikilla on ihmisarvo. Kyllä silloin, kun omat lapset oli pieniä, kaikille muille lapsille oli ovet auki. Kyllä se on sellaista arjen todellisuutta, että lapsille ovat hirveän tärkeitä myös muut vanhempien ihmisten kontaktit kuin omat vanhemmat. Ne voi olla täydentäviä, joillain lapsilla puuttuu kotoa kenties huomioivia aikuisia. Ihan se, että lapsi huomataan, sitä puhutellaan, kysytään, mitä sulle kuuluu, puhutellaan nimellä – tulla nähdyksi.

Kyllä ne on semmoisia, luulen, että ne ovat ihan arvokkaita asioita. Ne on sitten siirretty edelleen. Ehkä se, tosiaan, että on koetettu pitää huolta, on ollut mahdollisuus vanhempien mukana kulkea erilaisissa paikoissa ja tavata erilaisia ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä. Se on oikeastaan niin lasten kuin aikuisten osalta, kyllähän me haluamme, että meidät huomioidaan. Tulla huomatuksi, tulla nähdyksi. Niin, että ihmisiä katsotaan, niistä ollaan kiinnostuneita, niille puhutaan, niitä tervehditään.

* * *

Siispä uuden tapalähettilään motto tulevalle vuodelle on “Tulla nähdyksi!”

19.9. Tapaseura juhlisti vuosittaiseen tapaansa Tapapäivää, jolloin palkittiin seuran valitsema Vuoden Käyttäytyjä. Hän on tänä vuonna Puolustusvoimain komentaja, kenraali Jarmo Lindberg. Hänen lisäkseen kehuja jaettiin Hyvien tapojen lähettiläille, joiksi nimitettiin maastohiihtäjä Krista Pärmäkoski ja uutisankkuri, kirjailija Matti Rönkä. Nuorten tapalähettiläänä palkittiin näyttelijä Antti Holma. Heistä oli paikalla kaksi, sillä näyttelijä Holma asuu Lontoossa ja hiihtäjä Pärmäkoski oli harjoitusleirillä.

Emil Wikströmin pronssiveistos Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809

Europa Nostran kunniakirja Suomen valtiolle Säätytalon restauroinnista

Luonnollisesti tällaisia arvonantoja saadakseen tulee olla hyväkäytöksinen, hyvämaineinen kansalainen. Palkintojen perimmäisenä tarkoituksena on kuitenkin kiinnittää mielenkiinto toisten huomioimiseen, sillä siitä tulee hyvä mieli. Myöskään en muista lukeneeni, että joku olisi ikinä joutunut erityisiin vaikeuksiin käyttäytymällä raivostuttavan kohteliaasti.

Kopio Walter Runebergin veistoksesta Laki (Lex)

Tapapäivää vietettiin Säätytalolla, joka on mielestäni Suomen kaunein rakennus. Perusteluni väitteeseen on siinä, että olen tätä mieltä. Kannan kyllä ymmärtää, kunhan pääsee vierailemaan paikan päälle. Tapapäivän ohjelmassa oli tervetuliaismaljat, puheenjohtaja Kaarina Suonperän tervehdys, palkittujen esittely, kunniakirjojen jako, upseerikuoron lauluesitys, naposteltavia ja seurustelua. Kaikki vaikuttivat olevan perin kohteliaita.

Itse Paavo Lipponen?

Yksi lukuisista puhelinkopeista

Säätytaloon pääsee harvoin vierailemaan ilman kunnollista syytä, joten otin koko tukun kuvia muistoksi tavattoman kauniista rakennuksesta. Silmä haki ja löysi jatkuvasti uutta tarkasteltavaa, yllätyksiä, yksityiskohtia ja kauneutta.

Maakunnat koristeaiheina

Säätytalo on arkkitehti Karl Gustaf Nyströmin voimannäyttö, jonka muotokieli on uusrenessanssia. Se rakennettiin säätyvaltiopäiviä varten ja valmistui vuonna 1890.

Tuolloin Suomen aatelilla oli oma tilansa Ritarihuoneen muodossa, joten Säätytalo valmistui aatelittomien säätyjen omaksi kokoontumispaikaksi. Myös kansanedustajat kokoontuivat siellä, kunnes rakennus jäi turhan pieneksi 200 edustajan käyttöön. Valiokunnat kuitenkin kokoontuivat paikan päällä ja Säätytalossa säilytettiin eduskunnan kirjastoa vielä vuoteen 1931 asti, jolloin Arkadianmäelle kohosi Eduskuntatalo.

Sittemmin Säätytalo toimi Tieteellisten Seurain yhdistysten käytössä. Valtioneuvoston kanslian käyttöön rakennus siirtyi vuonna 1978. Sitä peruskorjattiin viiden vuoden ajan, kunnes eheytetty rakennus avattiin käyttöön vuonna 1993. Nykyisin Säätytalo on valtioneuvoston edustuskäytössä ja siellä pidetään lukemattomia tilaisuuksia vuosittain. Myös hallitusneuvottelut neuvotellaan paikan päällä, kun vaalien tulos selviää.

Tapapäivä kerran vuodessa, Snellman ikuinen

Sandqvist-yhtiön perustivat Johan Sandqvist ja Sebastian Westin vuonna 2004. Firma suunnittelee laukkuja sekä asusteita urbaaniin tarpeeseen, ja sen muotokieli on pelkistetty. Sandqvist käyttää kasviparkittua, aniliinivärjättyä nahkaa täysnahkaisissa ja hintavammissa malleissaan. Muissa malleissa yhtiö suosii kromiparkittua pintanahkaa, joka on parkittu toiseen kertaan kasviaineilla. Osassa malleista nahka on pinnoitettua, ja joissakin malleissa käytetty mokka on vuohennahkaa. Suurin osa laukkujen materiaalista on luomutuotettua, intialaista kanvaasipuuvillaa, jossa on palttinakudos. Kankaat ovat pesemättömiä, joten Sandqvistin laukkujen värit haalistuvat ajan saatossa.

Vahvin Sadqvistin kanvaasi on 510-grammaista, kolmikierteistä, merseroitua, kahdesti värjättyä lankaa, ja käytössä kalliimmissa malleissa. Suurin osa on 340-grammaista luomupuuvillaa, jonka langasta kolmasosa on kierrätettyä polyesteria. Nämä ohuemmat kankaat myös pinnoitetaan asetaatilla vahvistukseksi. Satunnaisesti Sandvist käyttää myös vahattua puuvillaa tai Cordura-kangasta laukuissaan. Yhtiöllä on korjauspalvelu Tukholman-myymälässään, ja siellä myydään myös kierrätettyjä laukkuja. Laukut valmistetaan Intiassa ja Vietnamissa, jossa tehtaiden työoloja valvoo itsenäinen Fair Wear -järjestö. Kiinnostuin alun perin valmistajasta, sillä sen reppuja näkee pääkaupunkiseudun katukuvassa usein.

Tällä kerralla Keikarin tarkastelussa on Sandqvistin reppumalli Hege, joka saapui Mukama-verkkokaupan näytteenä. Sen nahka on pinnoitettua ja kanvaasi paksuinta, jota valmistaja käyttää. Mallin muotoilu on hyvin pelkistetty, sillä siinä on vain läppä repun suun yllä, eikä mitään erottuvaa tai silmiinpistävää. Vaikka mallissa ei ole pieniä taskuja ulkopuolella, siinä on nokkelasti piilotettu sivutasku oikean sivusauman sisällä. Kuten toivoa sopii, repun pohjan sisällä tuntuu vahvike. Sen ansiosta kangas ei veny muodottomaksi tai rikki, vaikka kuormaa olisi enemmän. Repun suulla on nepparit, joiden avulla sen kokoa voi säätää. Tarvittaessa suu siis laajenee, jos sisään haluaa mahduttaa vaikkapa viltin. Kantohihnat kiinnittyvät renkaisiin, joten ne liikkuvat hyvin vapaasti selän mukana. Hihnoissa ei ole pehmusteita, vain kerros kanvaasia hoitaa homman. Kantokahva on siro ja pyöreä. 

Repun mitat ovat 30 × 42 × 15 cm ja tilavuus 18-litrainen, joten se on kooltaan perusmalli. Sisällä on kookas keskitila ja selkää vasten kannettavan PC:n kokoinen avoin sivutasku, jonka yllä on pienempi avoin tasku. Ulkoseinällä on vetoketjullinen tasku ja sen alla kaksi kämmenen kokoista avotaskua sekä avainlenkki. Repun keskiosan saumat on päällystetty vahvan tuntuisella polyesterilla, joka suojaa niitä. Vuorikangas on ohuen tuntuista ja vaaleanharmaata puuvillaa, jossa on toimikaskudos. Repun ompeleet ovat suoria ja kangaspalat sekä rakenteet on kohdistettu kunnolla. Kokonaisuutena reppu on toimiva työjuhta, jonka kevyt rakenne mahtuu tarvittaessa pieneen tilaan taiteltuna. Vaellukseen tai pitkiin matkoihin se ei passaa tukirakenteiden puutteen vuoksi, mutta arkiseen elämään malli onkin suunniteltu.

Vuosikymmen on riittävän pitkä aika yhden aiheen ympärille, joten uutena aiheena Keikari lanseeraa sisustamisen. Laadukkaat materiaalit takaavat yleensä kestävämmät vaatteet. Samoin ne takaavat laadukkaammat huonekalut, liinavaatteet, kodintekstiilit ja muut pienet ilon aiheet, joilla voi kotinsa ympäröidä. Kaunis elämä paremminkin alkaa kodista ja laajenee sieltä eteenpäin.

Jos lukijalla on toiveita jostakin sisustukseen liittyvästä tekstistä tai aiheesta, pyydän laittamaan viestiä kommenttina tai maililla. Teidän hyväksenne ahkeroin.