Ohessa pieni haastattelu, jonka suoritin Tapaseuran uuden tapalähettilään, Matti Röngän, kanssa.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

Ville Raivio: Mikä on ollut urapolkunne, joka on johtanut nykyiseen pestiin?

Matti Rönkä: Se on sillä lailla hyvin klassinen sukupolvelveni ihmisille, että olen tällainen jälleenrakennussukupolven kasvatti. Kotona kannustettiin koulunkäyntiin, ja että opiskelu tuottaa paremman elämän – niin sanotusti voit ohittaa vanhempasi, ja saada turvallisemman ja paremman elämän. Opiskelin täällä Helsingin yliopistossa valtiotieteellisessä ja sitten Helsingin Sanomilla oli oma toimittajakoulu, kävin sen. Nämä olivat onnekkaita aikoja vielä mediassa eli työpaikkoja tuli lisää, tuli välineitä, uusia kanavia.

Kiersin erilaisissa hyvissä töissä mediassa ja päädyin sitten Yleisradioon TV-uutisten uutispäälliköksi. Tein siellä tämmöisen pomouran, olin pitkään uutispäällikkönä, tuottajana, uutisten päällikkönä eli pomona, jolla on sekä journalistista että hallinnollista puuhaa. Sitten riisuin ikään kuin omasta aloitteesta niitä pomohommia vähemmäksi, ja siirryin takaisin ruutuun. Olin nuorena tehnyt sitäkin puuhaa, mutta olin sitten [vanhempana] tarpeeksi harmaa tukasta ja luotettava. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa. Nyt olen tehnyt toistakymmentä vuotta pelkästään ankkurointia.

Ville Raivio: Oliko Teillä kotona millainen tapaoppi?

Matti Rönkä: Näin jälkikäteen, kun mietin sitä, niin se oli aika säntillinen. Äiti olisi varmaan iloinen tästä [kunniakirjasta]. Kyllä meillä yritettiin opettaa hyviä tapoja, mutta ehkä sillä tavalla juuri, että kysymys on oikeasti muitten ihmisten kunnioittamisesta ja huomioon ottamisesta. Se, että teititelläänkö vai sinutellaanko, ja avataanko ovia, sehän on vaan se pintakerros. Oikeasti tärkeää on se, että kaikenlaisia ihmisiä kunnioitetaan ja kohdellaan ihmisinä ja tasa-arvoisina.

Olen kasvanut sillä lailla vaatimattomissa oloissa, vaatimattomana aikana, joilloinka ympärillä [Outokummussa] oli kaikenlaisia ihmisiä. Ehkä se oli sellainen juttu, jota tässä mielessä arvostan kyllä kovasti, että äiti ja isä pitivät tärkeänä sitä, että me ymmärrämme, että kaikenlaiset ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Se oli kunnollinen työväenkoti ja vaatimaton, mutta totta kai siihen aikaan ympärillä oli köyhiä ihmisiä ja rikkaampia, ja ihmisiä, joilla oli ollut epäonnea, ynnä muuta. Siihen luulen, että opetettiin, tosiaan siihen, että kaikki ihmiset on arvokkaita.

Ville Raivio: Minkälainen tapakoulutus on ollut omalle jälkikasvulle?

Matti Rönkä: No, kyllä tietysti tällaista, ehkä tätä samaa on pyritty siirtämään, että muita ihmisiä pitää kunnioittaa, ja että kaikilla on ihmisarvo. Kyllä silloin, kun omat lapset oli pieniä, kaikille muille lapsille oli ovet auki. Kyllä se on sellaista arjen todellisuutta, että lapsille ovat hirveän tärkeitä myös muut vanhempien ihmisten kontaktit kuin omat vanhemmat. Ne voi olla täydentäviä, joillain lapsilla puuttuu kotoa kenties huomioivia aikuisia. Ihan se, että lapsi huomataan, sitä puhutellaan, kysytään, mitä sulle kuuluu, puhutellaan nimellä – tulla nähdyksi.

Kyllä ne on semmoisia, luulen, että ne ovat ihan arvokkaita asioita. Ne on sitten siirretty edelleen. Ehkä se, tosiaan, että on koetettu pitää huolta, on ollut mahdollisuus vanhempien mukana kulkea erilaisissa paikoissa ja tavata erilaisia ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä. Se on oikeastaan niin lasten kuin aikuisten osalta, kyllähän me haluamme, että meidät huomioidaan. Tulla huomatuksi, tulla nähdyksi. Niin, että ihmisiä katsotaan, niistä ollaan kiinnostuneita, niille puhutaan, niitä tervehditään.

* * *

Siispä uuden tapalähettilään motto tulevalle vuodelle on “Tulla nähdyksi!”