Keikari.com

Runoilija George Gordon Byron (1788-1825) oli Beau Brummellin aikalainen ja tunnettu dandyhahmo. Toisin kuin Beau, lordi Byron ei viihtynyt alituiseen seurapiirien supinan keskellä vaan edusti kirjallista, vetäytyvää dandyismiä. Hänellä oli aatelinen päärinarvo, joka toi mukanaan paikan parlamentin ylähuoneessa, eikä hänen täytynyt taistella asemansa saavuttaakseen kuten Brummellin. Kuten aikansa yläluokkaiset nuormiehet, myös Byron opiskeli ratsastusta, miekkailua, nyrkkeilyä sekä esiintymistaitoa. Vertaistensa lailla hän myös lähti ilolla mukaan kapakoihin, uhkapeleihin, ilotaloihin sekä naisseikkailuihin. Poikkeuksellisesti hän piti myös kovasti miehistä – mieltymys, joka oli hyvin vaarallinen Regency-ajan Englannissa. Kuolemattoman runoilijanmaineensa hän saavutti teoksellaan “Childe Harolds Pilgrimage” vuonna 1812. Kertomus matkasta Venetsiaan teki tuntemattomasta maalaislordista miltei yhden yön kuluessa kaikkien janoaman jännittävän taiteilijan, jolle satoi kutsuja seurapiirien tapaamisiin.

Byron oli suuri esteetikko, seikkailija sekä nautiskelija. Hän suosi vaatetuksessaan klassisen hännystakin ohella itämaisia vaikutteita aina turbaaneista värikkäisiin sametteihin. Hän ei käyttänyt reilusti tärkättyä kaulusta eikä monimutkaista pellavakravattia, vaan avarakaulaisia, poimutettuja Schiller-kauluksia ja tuulessa romanttisesti lepattavia mustia solmukkeita. Taipumustensa mukaisesti Byron oli kenties liian söpö heteroksi: hänen kasvonsa ja vartalonsa olivat sirot, hiuksensa punaruskeat, kätensä pehmeät ja vaaleat, sekä ihonsa kalpea. Reipas ulostuslääkkeiden käyttö toi mukanaan hoikan kehon sekä kalvaan ihon, yölliset papiljottihoidot toivat kiharan hiuksiin. Hän piti kehostaan huolta uimalla, ratsastamalla ja nyrkkeilemällä. Myös pitkäaikainen kasvissyönti muokkasi lordin olemusta. Elämänmittainen melankolia kulki Byronin harteilla kaikkialle, hänen oikea jalkansa oli epämuodostunut tuntemattoman sairauden vuoksi, ja lordi kulki nilkuttaen. Hän totesikin kirjeessään vuonna 1821: “En ole varma onko pitkä elämä suotuisa kellekään minun mielenlaadullani siunatulle”. Byronin lähimpiä ystäviäkin kummastutti runoilijan tempperamentti. Hän saattoi hetken nauraa sydämensä pohjasta ja hymyillä kaikelle edessään, mutta heti perään murjottaa tai raivostua suunnattomasti. Lordin tunnetilat vaihtuivat ääripäästä toiseen.

Byron ei ansainnut dandynkannuksiaan pukeutumisellaan, vaan taiteilijankarismallaan ja tyylinsä omalaatuisuudella. Hän ihaili suunnattomasti Beau Brummellia ja turhatuminen valtasi lordin mielen, kun hän tajusi ettei koskaan voisi yltää pukeutumisessa esikuvansa tasolle. Tästä huolimatta Byron pysyi aina äärimmäisen turhamaisena ja itsepäisenä miehenä, joka saattoi ilmestyä juhlakutsuille rooliasuissa. Kenties juuri erikoislaatuisuuden vuoksi Byroniin rakastuivat lukemattomat naiset. Hän sai lukemattomia ihailijakirjeitä kaikilta säädyiltä, ja lukuisat lukijat vannoivat kuolematonta rakkauttaan herkkää taiteilijaa kohtaan. Julkidandyn päivät kuluivat nautinnosta toiseen, aatelisnaisten salongeista klubeille ja nyrkkeilyturnauksiin. Byronista kehittyi entistä itsetietoisempi ja huolitellumpi: missä Beau käytti virkistäytymiseen ja hygieniaan päivittäin kaksi tuntia, lordi intoutui käyttämään peräti kolme tuntia toalettitoimiin. Samalla hän piti vastaanottoa, jolla vieraat saivat keskustella pukeutuvan, virkistäytyvän ja heräävän sankarin kera. Muotokuvamaalareitaan Byron ohjeisti maalaamaan hänet toiminnan miehenä, ei kirjojen tai kynien kantajana. Tietoinen maineen rakentaminen oli täysin verrattavissa nykyajan filmi- ja musiikkitähtiin.

Missä Beau nousi asemaansa yläluokkaisten suojelijoidensa avulla, Byronilla ei ollut lainkaan läheisiä ystäviä taikka mesenaatteja seuraapiireissä. Hänellä oli vain mielenlaatunsa, kirjalliset lahjansa sekä taiteilijanmaineensa. Lukuisilla kutsuilla hän joutui panettelun kohteeksi, sillä hän tuppasi vetäytymään omaan melankoliaansa ja nojaamaan kyynärpäähänsä apeana. Ele tulkittiin dandyn välinpitämättömyydeksi, mutta osin syynä oli nöyryyttävä jalkavamma, joka olisi tehnyt tanssimisesta puujalkaesityksen ja kepeästä kävelystä mahdottoman. Ahdistustaan lievittääkseen Byron levitti itsestään riettaita juoruja sekä vihjaili paheisiin, jopa insestiin. Vuoteen 1816 mennessä tarinoihin ryhdyttiin suhtautumaan aivan toisin kuin ennen. Hänen tiedettiin olevan ateisti, mutta yhdessä riettaiden kertomusten kera hänen persoonansa oli aivan liikaa seurapiireille. Byronin suosio romahti yhtä nopsaan kuin se oli syntynytkin. Kaiken lisäksi hänen rahankäyttönsä oli yhtä holtitonta kuin muillakin dandyillä, ja vararikko koitti samana vuonna. Ratkaisuna oli maanpako, joka kuljetti lordia ympäri Eurooppaa seuraavan kahdeksan vuoden ajan.

Vuonna 1824 lordi Byron sairastui keuhkotautiin Messolonghissa, Kreikan vapaussodassa. Hänen poismenoaan surtiin laajalti kokomustin suruasuin. Hänen ruumiinsa palsamoitiin ja lähetettiin Lontooseen, jossa valtaisat ihmisjoukot tungeksivat kurkkimaan kuollutta sankarihahmoa. Hänestä on sittemmin tullut legendaarinen romantiikan ajan johtohahmo, jonka runous vaikutti suunnattomasti aikansa Eurooppaan.

Byronin teoksia:

• Hours of Idleness (1806)
• English Bards and Scotch Reviewers (1809)
• Childe Harold’s Pilgrimage (1818)
• The Giaour (1813)
• The Bride of Abydos (1813)
• The Corsair (1814)
• Lara (1814)
• Hebrew Melodies (1815)
• The Siege of Corinth(1816)
• Parisina (1816)
• The Prisoner of Chillon (1816)
• The Dream (1816)
• Prometheus (1816)
• Darkness (1816)
• Manfred (1817)
• The Lament of Tasso (1817)
• Beppo (1818)
• Mazeppa (1819)
• The Prophecy of Dante (1819)
• Marino Faliero (1820)
• Sardanapalus (1821)
• The Two Foscari (1821)
• Cain (1821)
• The Vision of Judgement (1821)
• Heaven and Earth (1821)
• Werner (1822)
• The Deformed Transformed (1822)
• The Age of Bronze (1823)
• The Island (1823)
• Don Juan (1819–1824; valmistumaton Byronin kuollessa vuonna 1824)

• The First Kiss of Love (1806)
• Thoughts Suggested by a College Examination (1806)
• To a Beautiful Quaker (1807)
• The Cornelian (1807)
• Lines Addressed to a Young Lady (1807)
• Lachin y Garr (1807)
• Epitaph to a Dog (1808)
• Maid of Athens, ere we part (1810)
• She Walks in Beauty (1814)
• My Soul is Dark (1815)
• When We Two Parted (1817)
• Love’s Last Adieu
• So, we’ll go no more a roving (1830)

Amerikkalainen tyylivapahtaja sekä pseudonyymi Nicholas Antongiavanni eli Michael Anton itse on kirjoittanut American.com -sivustolle erinomaisen artikkelin super-villoilla pelattavasta pelistä. Super-merkitty villa kun on ihan kivaa tavaraa, mutta pelkästään tämä merkintä ei takaa materiaalin olevan kestävää, miellyttävää tai järkevä hankinta. Antonin juttu on oleellista lukemista kenelle tahansa miehelle, joka ostelee villakangasvaatteita säännöllisesti.

http://www.american.com/archive/2007/may-june-magazine-contents/the-controversy-over-super-wool

Thomas Mahon on yksi Savile Row’n nuorimmista räätälimestareista. Hän opiskeli alaa ensin seitsemän vuotta S. Redmaynen liikkeessä, jonka jälkeen hän suuntasi legendaarisen Anderson&Sheppardin oppiin vielä viideksi vuodeksi. Tämän jälkeen hän perusti Steed-räätäliliikkeen ystävänsä Edwinin kanssa vuonna 1995, työskenteli hänen kanssaan kuusi vuotta ja suuntasi käyntinsä eteenpäin. Tällä hetkellä hän pyörittää omaa liikettään Cumbriassa, ja vierailee viikoittain Savile Row’lla.

Mahonin blogi English Cut on erinomaisen hyödyllinen herrasmiehelle, joka haluaa tutustua Savile Row’n perinteisiin ja räätälialaan. Sisäpiirimies Mahon jakaa myös hyödyllistä hänelle, jonka mielestä jumaluus asuu yksityiskohdissa. English Cut muun muassa paljastaa, että Savile Row’n toimijat suosivat miltei poikkeuksetta nautaeläinten sarvista valmistettuja nappeja joissa on vain kaksi napinreikää. Dokumentti Mahonista löytyy täältä.

http://www.englishcut.com/

Rauhaisan Eiran Tehtaankadulla, aivan pompöösin Venäjän suurlähetystön vierellä, sijaitsee PukuStudio. Vaatimattoman julkisivun taakse kätkeytyy sopimuksesta auki oleva räätäliliike, joka kykenee vastaamaan kaikkiin miesten ja naisten vaatteiden tarpeisiin. Pieni sisätila täyttyy sohvasta, laajakuvatelevisiosta, kirjahyllystä sekä työpöydästä. Rekeillä roikkuu vaatteita kahdessa rivissä, osa huollossa, osa viimeistelyä vailla. Kapea kirjahylly notkuu sekä moderneista pukeutumisoppaista että vuosikymmeniä vanhoista räätälialan teoksista. Ylimpänä kaikista nököttää kuvitettu painos ikonisesta Sunzin teoksesta “Sodankäynnin taito” – eittämättä Arman ottaa alansa tosissaan. Arman ja Sonja, Helsingin kaunein vaatturi, muodostavat yhdessä melkoisen vaikuttavan parivaljakon.

Sonja Raassina, 38, valmistui vaatturiksi 12 vuotta sitten. Hän toimi parturi-kampaajana, kunnes lama vei työpaikan ja jätti Sonjan tyhjän päälle. Koska hänen isoisänsä oli tyyliniekka ja äitinsä ompeli paljon, vaatteet ovat aina kiinnostaneet Sonjaa. Hän on ollut vaatturimestari Matti Hampaalan opissa, tehnyt yhteistyötä Janne Renvallin kanssa ja ollut harjoittelussa muun muassa teatterikorkeakoulussa. Kaupunginteatterissa hän toimi kaksi vuotta ja kansallisopperassa yhden kauden ajan. Hän tuskastui jatkuvaan pätkätyösumaan, ja ajatus oman liikkeen perustamisesta ehti muhia jo ennen kuin hän kuuli Armanin olevan samoissa aikeissa. Tietotaitojen yhdistäminen oli luonnollinen päätös. PukuStudio on ollut pystyssä nyt liki kolme vuotta. Vaikka molemmat räätälit osaavat sekä miesten että naisten vaatteiden valmistamisen, Sonja palvelee miltei poikkeuksetta naisasiakkaita ja Arman miehiä. Sonjan mukaan asiakkaan tulisi valita PukuStudio mikäli hän haluaa yksilöllistä tyyliä ja erinomaista palvelua. Koska hyvin harva liike tarjoaa naisille mittajakkuja sekä käsintehtyjä tilausjakkuja, PukuStudio on erinomainen valinta mikäli näitä mielii. Erikoisin Sonjalta tilattu vaate on ollut sähkönsininen pliseerattu morsiuspuku.

Arman Alizad, 38, on ehtinyt moneen paikkaan. Taival alkoi Iranin pääkaupungista Teheranista, josta hän päätyi vanhempiensa mukana vallankumouksen tieltä Amerikkaan. Koska isovanhemmat olivat asuneet Suomessa 60-luvulta lähtien, Arman päätyi vanhempiensa mukana hyvinvointipohjolaan. Hänet tunnetaan Cityn kolumnistina, MoonTV:n Dresscoden juontajana, MTV3:n Unisex-ohjelmasta sekä bisnes.fi -sivuston sekä Ekonomi- ja Veli-lehtien tyylikolumnistina. Näiden lisäksi hän on nuorin vaatturimestarin tutkinnon Suomessa suorittanut henkilö. Mestarintutkinto eroaa vaatturin tutkinnosta liiketaloudellisten teoriakokeiden sekä mestarineuvoston valvonnassa suoritetun loppukokeen ansiosta. Viimeisessä koitoksessa vaatturin tulee valmistaa neuvoston valvovien silmien alla frakki 40 tunnin eli yhden työviikon aikana. Tämän jälkeen vanhat mestarit tarkastavat valmiin frakin ja päättävät, onko kokelas mestarintutkinnon arvoinen. Arman sai mestaruutensa 26-vuotiaana vuonna 1997.

90-luvun puolella Arman haki Teatterikorkeakouluun, ei päässyt sisään ja tuumi mitä elämällään tekisi. “Kaveri oli Roihuvuoressa ja soitti, että ‘tule kokeilemaan. Täällä on ihan hauskaa, saa tehdä releitä.’ Ajattelin, että miksei.” Hän kyseli Roihuvuoren ammattioppilaitokselta peruutuspaikkoja, päätyen lopulta koeajalle. Kun syysloma saapui, Armanilla ei ollut mitään tekemistä ja hän päätti soittaa vaatturimestari Jouni Korhoselle. Äreänä puhelimeen vastannut Korhonen tiedusteli, mitä helvettiä Arman aikoisi hänen luonaan tehdä. Nuorimies meni hiljaiseksi, mutta lyhyen tauon jälkeen mestari ilmoitti, että Arman saisi saapua harjoittelemaan heti seuraavana maanantaina kello 8. Tämän jälkeen hän paiskasi luurin hellästi nuoren oppilaan korvaan. Niinpä Arman kävi Roihuvuoren ohella Korhosen luona opissa, ja vaatturin tutkinnon suoritettuaan jatkoi täysipäiväisesti vaatturimestarin luona. Hän päätyi viettämään neljä vuotta Jounin luona, jonka jälkeen hän jatkoi vaatturimestari Matti Hampaalan luokse. Matin rohkaisusta Arman päätti suorittaa mestarin tutkinnon. Valmistuttuaan mestariksi Arman päätyi TV-alalle, mutta päätti ettei halua tehdä alan töitä elääkseen. Vaatturin leipä oli hänen mielestään paljon varmempi valinta, mutta hän päätti yhdistää satunnaiset televisioprojektit leipätyönsä ohelle. Seuraavana pamahtaa ruudulle Kill Arman, joka aloittaa elämänkaarensa 24.3. Jim-kanavalla.

PukuStudion tyypillisimmät miesasiakkaat ovat noin 30-vuotiaita hyvin toimeentulevia veijareita, jotka eivät ole kiinnostuneita hinnasta. Sen sijaan heitä kiinnostaa, onko olemassa mitään rajoja oman mielikuvituksen toteuttamiselle. He eivät ole unelmoineet nimenomaan käsintehdystä puvusta, vaan puvusta jossa on joitain tiettyjä ominaisuuksia. Miellyttävänä lisänä jokainen tilauspuvun hankkinut asiakas saa pähkinäpuisen henkarin, jonka puuseppä on valmistanut asiakkaan mittojen mukaan. Arman määrittelee oman tyylinsä istuvuuden kautta. Hänen mielestään puku saa olla mieluummin puoli numeroa liian pieni kuin puolisen numeroa liian suuri. Kenties hieman kärjistäen hän lisää: “puvun ei tarvitse olla mukava. Verkkarit on mukavia, sohva on mukava, mutta puvun ei tarvitse olla.” Armanin mukaansa asiakkaan tulisi valita PukuStudio, mikäli hän haluaa äärimmäisen luotettavan räätälin, joka taatusti tietää vaatteista enemmän kuin hän. Herrasmies päätyy tiettyyn räätäliin myös käsityötaiturin persoonan ansiosta. Saman väittämän tämä Tehtaankadun persialaissoturi ilmaisee omalla tyylillään: “me myydään täällä tietynlaista mustikkamehua. Ne, jotka tykkää siitä, tykkää siitä. Se on hiton hyvää niille, jotka on mieltyneet meidän tarjontaan.”

Erikoisin Armanin saama toimeksianto: Wyatt Earp -tyylinen 1800-luvun lännenasu.

Esimerkkihinnastoa:
-käsityönä valmistettu tilauspuku alkaen 3300 euroa
-käsityönä valmistetut tilaushousut alkaen 700 euroa
-mittatilauspuvut alkaen 1300 euroa
-mittatilaushousut alkaen 450 euroa
-mittatilauspaidat alkaen 220 euroa

Liikkeen kautta voi hankkia Hübscherin mittatilauspaitoja sekä Sartoria Rossin mittatilauspukuja.

Kuvista suuri kiitos luottovalokuvaajalleni toiminimi Masarazzille.

PukuStudio
Tehtaankatu 8
09-677027
www.pukustudio.com
Avoinna sopimuksen mukaan.