Juhana Torkki: Puhevalta
5June 13, 2010 by Ville Raivio
Viime aikoina minua on pohdituttanut puhutun kielemme rappio. Sanat ovat lyhenneet sellaisiksi kuin “ei midis, tiäks, tod. ja EMT”, mutta keskusteluiden sisältö ei ole parantunut. Kuunnellessani julkisissa tiloissa vieraiden puheita, tuntuu kovasti siltä, että nykyihmisellä on hirveä kiire puhua mahdollisimman paljon, eikä sisällöllä niin väliä. Kieliä opiskellessani olen oppinut, että jokainen kieli on jatkuvasti liikkeessä ja kehittyy. Suomessa niin sanottu kehitys on johtanut karmeaan mökellykseen, josta on ymmärrys kaukana. Puolustusvoimissa pläräsin läpi yleisen palveluohjesäännön (YlPalvO), jossa todettiin huolitellun yleiskielen puhumisen olevan suositus – se kun on helposti ymmärrettävissä ja selkeää konekiväärin pajatuksessakin. Tämän kun saisikin toimimaan käytännössä. Huoliteltu puhe, oli seassa sitten rentoja ilmaisuja, kuten Alexander Stubbin viljelemä sana jengi, on erinomainen käyntikortti mille tahansa alalle ja ympäristöön.
Puhetapa kertoo identiteetistä, kotiseudusta ja mielenkiinnoista, toisin sanoen se on vissi osa identiteettiä. Muistuttaisin kuitenkin siitä, kuinka viimeistään suunsa avatessa antaa muille aihetta luokitteluun – ja nuivimmille tyypeille myös tuomitsemiseen. Ulkonäkö voi kantaa pitkälle, mutta pelkästään sen avulla ei kukaan menestyny. Myös valokuvamallien on täytynyt ilmaista tahtonsa persoonallisella tavalla, toisin sanoen kehittää oma retoriikan muotonsa. Jos lukijalla on esiintymistilanteita, vakuutan puheeseensa panostamisen kannattavan. Kyse on rooliodotuksista: esimerkiksi korkeimman oikeuden tuomarin, piispan tai professorin oletetaan puhuvan tietyllä tavalla, ja mikäli hän päättää täysin hylätä roolinmukaisen käyttäytymisen, yhteisö rankaisee häntä joko eristyksellä tai epäluottamuksella. Kukaan ei halua luottumusasemaan ihmistä, jonka puhetapa ei rooliin istu.
Ensimmäinen teos kirjasuosituksieni sarjassa on Suomen ainoan oikean reettorin, Juhana Torkin, Puhevalta. Tässä kirjassa hän ammentaa antiikin Kreikan ja Rooman mahtavien puhujien tietotaidosta, sovittaen oppimansa suomalaiseen yhteiskuntaan ja paikallisiin puhujiimme. Teoksen tuoma sivistysarvo on valtaisa. Väite, jonka mukaan retoriikka olisi sanoilla keljuilua ja huijaamista, on sivistymättömien horinaa. Totuus selviää vain uskaltautumalla joko kirjastoon tai kirjakauppaan.
Suosittelut myös parista muusta lähteestä:
“Nuoren sukupolven loistokas oivaltaja on kirjoittanut parhaan puhetaidon kirjan, mitä tiedän. Nautittava teksti, hyödyllinen, käytännöllisiä vinkkejä, linjakasta erittelyä. Ihania, sykähdyttäviä esimerkkejä. Tässä on asiakirja, joka toimii viihteenäkin, ja iltalukemisena.”
– Esa Saarinen, filosofi, kirjablogi 16.2.2006
“Tämä kirja kannattaa lukea, jos haluaa oppia pitämään puheita tai on muuten vain kiinnostunut suomalaisen puhetaidon rappeutumisesta… Koko kirja on kuin hyvä puhe – se pitää hereillä ja herättää ajatuksia. Suosittelen.”
– Alexander Stubb, europarlamentaarikko, 14.5. 2006
“Olen käynyt läpi alan kirjallisuutta alkaen Aristoteleen Retoriikasta aina moderneimpaan vaikuttamiskirjallisuuteen. Torkin kirja Puhevalta on kirkkaasti omassa sarjassaan.”
– Jari Sarasvuo, yritysvalmentaja, 24.1.2006
“Jos verrataan Puhevaltaa viime vuosisatojen vastaaviin retoriikan teoksiin, kyse on selvästi eräänlaisesta läpimurtoteoksesta. Torkin kirjaa voidaan verrata sellaisiin vanhoihin klassikoihin kuin Wilsonin Arte of rhetorique tai Gottschedin Ausführliche redekunst.”
– Jukka-Pekka Puro, puheviestinnän lehtori, Tieteessä tapahtuu 5/2006
Ks. myös HS:n arvostelu kirjasta
Juhana Torkki nousee uudeksi Ciceroksi (HS 6.12.2006)
Category Tyylikirjallisuus, Yhteiskunta
Kaksi napinreikää
2June 11, 2010 by Ville Raivio
Viimeisen kolmen vuoden sisällä jossakin vaiheessa Suomeen rantautuivat nuorison suosimien valmistajien myötä pikkutakit, joiden kauluksissa on kaksi napinreikää. Sinällään tämä on kaiketi ihan kiva uudistus, mutta virallista ilmettä tavoittelevan yllä nämä Tiger of Swedenin, Turo Tailor Red Labelin, Acnen, Raf Simonsin ja muiden vastaavien kahden reiän ihmeet ovat aina tyylivirhe. Napinreikä – tai hienommin boutonnière – oli vahvasti läsnä jo 1700-luvulla, jolloin hännystakkien kaulukset olivat pitkiä, leveitä ja usean napinreiän koristamia. Sama tyyli jatkui Beau Brummellin vaikutuksesta huolimatta viktoriaanisen aikakauden takeissa, ja yksi reikä vakiintui vasta 1900-luvun alkupuolen puvuissa. Valitettavasti tämä holtittoman rei’ittelyn hullutus on jokseenkin vakiintunut, sillä MTV3:n pääuutisissakin näitä muotipukuja olen huomannut. Lopulta kyse on funktion ja pelkistetyn ilmeen vaatimuksista: miehen puvun tulee olla toisen ihon lailla huomaamaton ja boutonniéren ainoa funktio on tarjota pukeutujalle alusta potentiaalisen kukan tai muun koristeen kiinnittämiseen – sopivissa tilanteissa, tietty.
Näin ollen kaksi napinreikää on yksinkertaisesti liikaa, ja johtaa käyttäjänsä mitä todennäköisimmin myös kahden hatun käyttämiseen, neljän hansikkaan yllevetämiseen ja kuusien kalvosinnappien hinkuun.
Inha kuva: (C) Tiger of Sweden
Category Tyylivirheitä
Poikkeava kaulusmalli
0June 11, 2010 by Ville Raivio
Näyttelijä Federico Luppi velmuilee kuvassa hyvin harvinainen kaulusmalli yllään. Kokonaisuus on neljän napin lovikaulus, josta loven muodostava gorge-osa on jätetty leikkaamatta. Kaikki taskut ovat pussimallia ja hihojen rakenne on toteutettu kauluspaidan kaltaiseksi, jonka vuoksi epäilen Senor Luppin käyneen räätälivisiitillä. Mielestäni jokainen irtotakin tai puvuntakin kaulus vaatii yleisen estetiikan nimissä loven – oli mainittu kohta sitten pysty- tai lovikaulusmallia. Luppin takki näyttää kovin oudolta harjaantuneeseen silmään, mutta 2000-luvun tyylitilan ollessa mitä se on, kovin harva moisesta kauluksesta jaksaa nyrpistellä. Kenties tästä kauluksesta voisi kehkeytyä syyskauden uusi fantsu muoti-ilmiö, jota seurapiireissä voisi kilvan naureskella ja tämän jälkeen unohtaa.
Category Eksentrisyydet
Kesäformaali
0June 11, 2010 by Ville Raivio
Sopivan kesäistä ja rennon sekä virallisen kesken tasapainoilevaa: tummansininen italialainen tilauspuku, raitakauluspaita, oranssi solmio, valkoinen taskuliina ja ruskeat plain toe -jalkineet.
Category Oikeat yhdistelmät
Crockett&Jones
7May 28, 2010 by Ville Raivio
Vuosi oli 1879 kun Sir James Crockett ja Charles Jones perustivat kenkäverstaansa legendaariselle Northamptonin alueelle. Alkupääomaa oli vain sata silloista puntaa, työmiehiä aluksi parisenkymmentä. Laatu kuitenkin löi leiville, sillä yhtiö sai kuninkaallisen hovihankkijan sinetin vuonna 1924. Sittemmin bisnes on kukoistanut ja maine saavuttanut legendaariset mittasuhteet. Jokainen kenkäpari on päälle 200 tuotantovaiheen ja yli kahdeksan viikon työn tulos. Nahkalaadut ovat parasta eurooppalaista vasikkaa, käsityöperinne perinteikkään englantilainen. Yhtiö on pysynyt perheomistuksessa ja tällä hetkellä sen korkeasta tasosta vastaa neljäs sukupolvi. Erityisen kunniamaininnan C&J ansaitsee, sillä yhtiö ei kysynnästä huolimatta ole laajentanut tuotantoaan vaan päin vastoin rajoittanut sitä. Myöskään laadusta ei ole tingitty, mutta varoituksena mainittakoon että yhtiön Hurricane Hide- ja Cavalry Calf -nahkalaadut ovat korjattua kakkoslaatua ja vältettäviä. C&J on myös vuosien varrella ostanut toisten jalkinetehtaiden konkurssipesiä, joista sen omistukseen on päätynyt erityisesti korkeatasoisia tehdaskoneita sekä lestejä. Monista muista englantilaisvalmistajista poiketen C&J tarjoaa myös shell cordovan -nahkaisia jalkineita vakiomallistossaan.
Mallistoja:
-Handgrade, joka on C&J:n eniten käsityönä valmistettu erittäin korkealaatuinen sarja
-Shell cordovan -jalkineet
-Country, maaseutumallisto, jossa on kaksi veldtschoen-mallia
-Crockett&Jones, valmistajan tavallinen sarja jossa malleja löytyy kymmenittäin
Category Laatuvalmistajat, Northampton
Copyright © 2023 Ville Raivio
.jpg){kind=link}