Keikari.com

Romanialainen Claymoor on blogi käsintehdyistä jalkineista nauttivalle. Innokkaan ylläpitäjän kuvapoiminnat ovat kaiketi jo kymmenentuhannen paremmalla puolella, ja kuvatarjontaa täydentää myös haastatteluosio. Virtuoosit Japanista, Unkarista, Sveitsistä ja muualta ovat vastanneet blogöörin kysymyksiin miellyttävällä perinpohjaisuudella.

http://claymoor.blogspot.com

Keikarissa aiemmin esitelty Emma Willis on Jermyn Streetin nuoren polven paitapuoti, joka kilpailee satavuotisten veteraanien joukossa erityisesti materiaaleilla sekä hinnoittelulla. Laadukkain kokeilemani englantilainen kauluspaita on Turnbull&Asserin valmistama, mutta nuorella Willisillä on pokkaa hinnoitella omansa selvästi ylemmäs kuin arkaaista arvokkuutta huokuva T&A. Edellinen veloittaa paidoistaan saarivaltiossa noin 145 puntaa, jälkimmäinen taas 190 puntaa. Kummallakin summalla on oikeus vaatia hyvin korkeaa tasoa ja olettaa saavansa enemmän. Olin kiinnostunut EW:n tarjonnasta, sillä lehtikirjoitusten ja päälle vuosikymmenen olemassaolon perusteella valmistaja tietää ja tuntee tekemänsä. Siispä esittelyssä ja vertailussa on Willisin näkemys englantilaisesta paidasta.

Esimerkkipaitana toimii EW:n Harrodsille valmistama pelkistetty valkoinen kauluspaita, jonka materiaali on Sveitsissä kudottua Sea Island -puuvillaa. Tiedustelussani yhtiön edustaja ei tarkemmin maininnut kutomosta, mutta tehtaan hintatason perusteella oletan sen olevan Alumo. Tämän Sveitsin ihmelapsen kankaat ovat yleisesti käytössä ainoastaan mittatilaus- ja tilauspaitamarkkinoilla, joten Willisin valmispaitojen kangasvalintaa ei voi kyllin kehua ja osaltaan se selittää myös hintatason. Paita on valmistajan perusmitoitusta, joka ei ole yleistä englantilaista puolijoukkueteltan kokoluokkaa, muttei myöskään hoikka.

Ompeleet ovat siistit, mutta ärsyttävää huojuntaa löytyy sekä hartioista, kauluksesta että kalvosimista. Kangas on erittäin puhtaanvalkoista, sileää ja pehmeää. Helmiäsnapit sekä napinreiät ovat siistiä perustavaraa, jonka lähin verrokki T&A taitaa varmemmin. Paidan etu- ja takakappaleen saumaa vahvistaa lantiolla tuttu kangaskolmio, jonka edut ovat kiistanalaiset. Willisin suurin ansio löytyy paidan tärkeimmistä muuttujista: sekä kaulus että kalvosimet ovat jykevät. Ne ovat taatusti jämäkimmät tapaamani valmispaidan kappaleet, joskaan nauloja en niillä lähtisi naputtelemaan. Tukimateriaalit ovat voimakkaampaa kaliiberia kuin verrokeilla, mutta tärkätty frakkipaita on selvästi vahvin. Pukeutujasta riippuen tämä vahvuus on joko haitta tai etu. Minua se miellyttää selvästi. Kauluksen muotoilussa on nähty hieman vaivaa, mutta koko ja kaartuvuus jäävät äärimmäisen tylsistyttäväksi.

Kokonaisuutena Emma Willisin paita on pelkistetty ja jämäkkä, mutta jotakin uupuu. Kangas on toisella tasolla kuin englantilaispaidat yleensä, mutta yhden EW-paidan hinnalla saa jo Turnbull&Asserin selvästi muodokkaamman ja enemmän tarjoavan tuotteen, jonka jälkeen jää käteen vielä kymmeniä puntia. Yksin mainio kangas ei riitä, jos kaulukselta puuttuu kaari sekä muoto. Willisin paita ei erotu. Englantilaiseen mielenmaisemaan uskon sen silti istuvan kuin lätsä päähän: laadukasta, hillittyä ja jämäkkää. Understatement-periaate toteutuu selvästi.

“All I want is the best of everything and there’s very little of that left.”

~ Lucius Beebe

John Lobb Ltd.:n muistelmateoksessa “The Last Shall Be First” vanha sanaleikki kertoo totuuden. Ennen kuin minkään sortin jalkineita ryhdytään luomaan, tarvitaan mitat sekä lesti. Yksilölliset lestit olivat yleisiä vielä 1900-luvun alussa, nykyisin hyvin harva pääsee nauttimaan täydellisestä istuvuudesta ja mukavuudesta. Omat mitat on siis miltei unohdettu, mutta lesti se tarvitaan myös tennareiden valmistuksessa. Perinteisesti valkopyökistä, vaahterasta taikka pyökistä valmistettu lesti – joka on pikemminkin puinen veistos kuin vain muotti – on kolmiulotteinen kopio ihmisjaloista. Nykyisin valtaosa tehtaiden käyttämistä lesteistä on muovia, mutta prototyypit ovat yhä puuta helppojen muutosten vuoksi. Yhdenkään ihmisen jalat eivät ole täysin samaa kokoa, mutta tämä anatomian oikku sivuutetaan helposti käyttämällä sopivan väljiä lestejä. Eri lestejä suunniteltaessa kolme tekijää nousevat tärkeimmiksi: jalkineisiin kaavaillun muotokielen saavuttaminen, mahdollisimman monen asiakkaan mahdollisimman sopiva istuvuus ja vielä sopivan tuen tavoittaminen. Näin ollen jokainen valmislesti on kompromissi.

Jalkineen materiaaleilla, väreillä sekä yksityiskohdilla on vaikutusta lopputulemaan, mutta suurin muuttuja on aina lesti. Esimerkiksi New Yorkissa toimivan Leffotin mittatilauspareja katselemalla huomaa selvästi, miten paljon sama malli muuttuu kun lestiä vaihdetaan. Erot kengänvalmistuksessa näkyvät lesteissä: italialaiset suosivat teräväkärkisiä ja suippoja malleja, amerikkalaiset pulleita ja mukavia pareja, englantilaiset pyöreäkärkisiä ja maltillisia jalkineita. Kun lestin muotoilu on mittasuhteiltaan verraton, valmis jalkine on monin verroin näyttävämpi. Jotkin lestit ovat myös nousseet legendaariseen asemaan harrastajien parissa. Esimerkiksi Edward Greenin 202 on malliesimerkki englantilaisesta pyöreäkärkisestä poposta, Gaziano&Girlingin GG73 taas vetoaa neliskanttisen kärjen ystävään. Oli maku ja koko mikä tahansa, joltain valmistajalta löytyy taatusti se ainoa oikea lesti. Jos jalat sattuvat olemaan vaikeanmuotoiset, ainoa helpotus löytyy oman lestiparin teettämisestä. Suureksi onneksi vanhaa taitoa ei ole unohdettu: Englannistakin löytyy monta lestivalmistajaa, jotka takaavat parhaan mahdollisen mukavuuden myös ongelmajaloille.