Charles Baudelaire

April 13, 2009 by Ville Raivio

Charles Pierre Baudelaire syntyi vuonna 1821 Pariisissa. Hänen isänsä Bertrand oli entinen pappi, vanhempi virkamies ja amatööritaiteilija, äitinsä Caroline taas 34 vuotta puolisoaan nuorempi kotiäiti. Isä kuoli Baudelairen ollessa kuusivuotias, ja äiti päätyi naimisiin everstiluutnantti Jacques Aupickin kanssa. Vaikutusvaltaisesta isäpuolesta tuli aikanaan Ranskan suurlähettiläs, joka vieraili useissa hoveissa ympäri Euroopan. Koko elämänsä ajan Baudelairen suhde äitiinsä oli hyvin läheinen ja kompleksinen. Lapsena hän rakasti Carolinea kiihkeästi, mutta inhosi jyrkkää ja ankaraa isäpuoltaan. Lapsuudessa ei ollut ilmeistä, että Baudelairesta tulisi yksi 1800-luvun merkittävimmistä ranskalaisista runoilijoista, kääntäjistä ja kriitikoista, sekä dandyistä.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Zegna, tumma puku, koko 50

Baudelaire kävi koulunsa sisäoppilaitoksessa Lyonissa, josta hän ei päässyt äitinsä luokse edes lomien ajaksi. Mikäli arvosanat olivat kehnonpuoleisia, isäpuoli kielsi Baudelairen käynnit myös silloin kun oppilaitos olisi ne suvainnut. Kivulias lapsuus ja yhä kivuliaampi teini-ikä jättivät jälkensä kyyniseksi kasvavaan nuoreen runoilijaan. Koulutoveri luonnehti 14-kesäistä Baudelairea seuraavasti: “Hän oli paljon hienostuneempi ja ansiokkaampi kuin kukaan muista oppilaista, ja meitä kahta yhdisti rakkaus kirjallisuuden merkkiteoksiin”. Myöhemmin Baudelaire pääsi maineikkaaseen Lycée-Louis-le-Grandin lukioon, jossa hänen opiskeluintonsa vaihteli ääriuutteruudesta täyteen laiskotteluun. 18-vuotiasta Baudelairea kuvailtiin “yleväksi hahmoksi, joka oli välistä hyvin mystinen, välistä täysin moraaliton ja kyyninen (joskin vain verbaalisesti)”. Runoilija valmistui vuonna 1839, mutta ei tiennyt mitä elämällään tekisi. Hän ei kokenut mitään aluetta kutsumuksekseen, ja änkyrä isäpuoli kaavaili pojalle uraa lain tai diplomatian parissa. Tämä ei tietenkään käynyt taiteellisen Baudelairen pirtaan. Hän päätti lopulta suunnata kirjallisuuden pariin, ja vietti seuraavat kaksi vuotta epämääräisen elon sekä boheemien nuorten seurassa Pariisin Quartier Latinissa.

Baudelairen tyyli oli suuresti Beaun inspiroima. Vaikka runoilija inhosikin englantilaisia seurapiirikukkoja, dandyismi kiehtoi häntä suunnattomasti. Lukemansa ja kuulemansa perusteella hän päätyi kirjoittamaan dandyismin ensimmäiset kattavat luonnehdinnat yhdessä Barbey d’Aurevillyn kanssa. Dandyn määritelmä ja ominaisuudet ovat suuresti peräisin Baudelairen kynästä, vaikka hän ei koskaan ehtinyt kirjoittaa pitkiä tekstejä. Hänen kattavin tekstinsä dandyismista on löydettävissä Keikarin artikkelista Merkkiteksti dandyismistä. Baudelaire itse esiintyi mielellään kapeassa, mustassa kokonaisuudessa. Kontrastia toivat usein nähty punainen solmuke sekä vaaleanpunaiset hansikkaat. Hän muutti tyyliään useasti, kuten nykyajan Pop-tähdet. Aikalaiset kuvasivat Baudelairen tyyliä naismaiseksi, harkituksi, jopa teeskenteleväiseksi. Parta oli ajeltu, hiukset sukaistu korvien taa, paidankaulus hohti valkoisena ja kengät olivat usein kiiltonahkaa.

Baudelairen mukaan dandy pyrki ylevöittämään itsensä ja saattamaan toteen käsityksensä kauneuden ideasta. Ilman vapaa-aikaa ja rahaa viettiensä noudattamiseen, dandystä tulisi vain yksi monotoninen velvollisuuksien suorittaja lisää. Raha ei ollut päämäärä, vaan väline halujensa täyttämiseen. Huolellinen pukeutuminen ei ollut tarkoitus itsessään, vaan merkki dandyn persoonan ja mielenlaadun ylivertaisuudesta. Dandyismi oli itsensä palvomista, eräänlainen minälle omistettu kultti. Dandy vastusti kaikkea tavanomaista, piti tunteensa ja intohimonsa kurissa ja kasvonsa peruslukemilla oli tilanne mikä tahansa. 1800-luvun loppupuolella aatelisten aikakausi läheni loppuaan ja tasa-arvoisuuden vaatimus oli yhä julkeammin kansan syvien rivien huulilla. Baudelairen mielestä dandyismi oli viimeinen valon ja loiston pilkahdus sammuvassa maailmassa, puhtaasti henkiselle ylemmyydelle perustuva aristokratian muoto. Merkkinä ylivertaisuudestaan dandy saattoi jättää taakseen salongit ja siniveristen kutsut. Hän saattoi siirtyä kaduille tavallisen kansa pariin, sillä hän ei tarvinnut puuteriväen hyväksyntää.

Runoilijan persoona oli hyvin kiistanalainen. Toisaalta hän pyrki aina olemaan täysin ilmeetön ja viileä, kuten itse kirjoitti “dandy on aina blasé, tai teeskentelee olevansa”. Hän oli aina kovin kohtelias, mutta hänen lukuisilta kohteliaisuuksiltaan puuttui inhimillinen lämpö täysin. Jopa ystävilleen Baudelaire pysyi etäisenä. Byronin tavoin runoilija nautti suunnattomasti toisten shokeeraamisesta. Hän saattoi aloittaa lauseensa “Sen jälkeen, kun olin tappanut isäparkani…”. Yhteen näytelmäänsä hän suunnitteli kohtausta, jossa murhaaja raiskaa kuolleen vaimonsa. Kun näyttelijätär vastusti ideaa, Baudelaire laukoi takaisin “Armollinen rouva, jokainen tekisi juuri näin, ja joka ei tee, on originaali”. Paheiden ja perversioiden ihannointi liittyi 1800-luvun loppupuolen dekadenssiin taiteessa ja kirjallisuudessa. Baudelairen nimi yhdistetään yhä dekadenssiin kuin sametti barokkiin.

Tänä sekavana aikana Baudelaire ryhtyi käymään tiuhaan prostituoitujen luona. Veljensä Alphonse suosituksesta runoilija päätyi lopulta käymään lääkärin luona sukupuolitartunnon pelossa. Kun nuorukaisen rahat olivat vähissä, hän asui Alphonsen vieraana rakastajattarensa Saran kera. Isäpuoli ei suonut Baudelairelle suurta kuukausirahaa, ja vähät saamisensa boheemi poika hassasi poikkeuksetta nopeasti. Hän päätyi velkoihin, joista suurin osa oli peräisin räätäleiden palveluksista. Vanha everstiluutnantti huolestui suojattinsa elämästä. Hän päätti lähettää Baudelairen matkalla Calcuttaan vuonna 1841. Reissun tarkoituksena oli saada villikko aikuistumaan ja ottamaan vastuuta elämästään. Mukaan lähti entinen merikapteeni, joka vahti ja valvoi pojan edesottamuksia. Kun äiti Caroline kuuli molempien edesottamuksista, hän huolestui sekä poikansa käytöksestä että puolisonsa suunnitelmista. Reissu osoittautui fiaskoksi.

Baudelaire ei suinkaan hylännyt kirjallisia intohimojaan eikä huoletonta elämänasennettaan, joten kapteeni suostui päästämään hänet matkalle kotia kohti. Intia ei osoittautunut kuitenkaan täysin turhaksi vaivaksi, sillä Baudelairen runouteen vaikuttivat myöhemmin meri, purjehtiminen, Intian ihmiset sekä eksoottiset satamat. Noin vuoden poissaolon jälkeen Baudelaire palasti Pariisiin, yhä varmempana kirjallisesta kohtalostaan. Runoilija suuntasi kapakoihin filosofoimaan, kontemploimaan, juomaan ja runojaan lausumaan. Hän sai osakseen vertaistensa hyväksynnän, joka ruokki runosuonta entisestään. 21-vuotiaana Baudelaire sai osakseen yli 100 000 frangin perinnön sekä maaomistuksia. Valtaosa rahoista katosi leppoisaan elämään parissa vuodessa, velat kasaantuivat ja vanhempien täytyi taas tunkea sormensa soppaan. He hankkivat valtakirjan, jonka avulla Baudelairen vähä omaisuus asetettiin heidän hallintaansa. Tänä mekastuksen aikana runoilija kohtasi prostituoitu Jeanne Duvalin, josta tuli hänen elämänsä pisin romanttinen suhteensa. Äiti-Caroline piti mustaihoista Jeannea synkkänä Venuksena, joka kidutti poikaa kaikin tavoin ja lypsi tältä rahaa joka käänteessä.

Baudelaire tuli taidepiireissä tunnetuksi dandynä ja tuhlarina, joka hassasi kirjoihin, taiteeseen ja antiikkiin. Vuoteen 1844 mennessä hän eli luotolla ja puolet suuresta perinnöstä oli kadonnut. Hän vetosi äitiinsä useasti saadakseen lisää rahaa ja yritti samalla edistää uraansa. Tänä aikana Baudelaire kirjoitti valtaosan niistä runoista, jotka päätyivät maineikkaseen Les Fleurs du mal -teokseen. Ensimmäinen Baudelairen julkaistu teksti oli taidekritiikki “Salon de 1845”, joka herätti huomiota rohkeudellaan. Runoilija osoitti olevansa sivistynyt, intohimoinen kriitikko, ja sai osakseen taidepiirien huomion. Samaisena kesänä Baudelaire päätti tehdä itsemurhan. Hän oli väsynyt köyhyyteen, velkoihin, yksinäisyyteen ja epävarmaan tulevaisuuteen. “Nukahtamisen uupumus ja heräämisen uupumus ovat mahdottomat kestää”, ahdistunut ja masentunut nuorukainen kirjoitti. Päätös oli kuitenkin kovin hatara, eikä pitänyt. Baudelaire satutti itseään veitsellä vain pintapuolisesti, ja toipuessaan kirjoitti äidilleen sydäntäsärkevän kirjeen. Caroline ei kuitenkaan saapunut vierailemaan, kenties puolisonsa käskystä. Baudelaire oli hetken aikaa koditon ja täysin etääntynyt vanhemmistaan. Lopulta vanhemmat säälivät poikaa, joka oli vajonnut kurjuuteen, ja välit palasivat.

Vuonna 1846 seurasi seuraava Salon-arvostelu, joka vahvisti Baudelairen asemaa romantisismin kriitikkona ja edistäjänä. Seuraavana vuonna seurasi romaani “La Fanfarlo”, jonka jälkeen uusi romahdus oli ovella. 1850-luvun alkupuoli kului sairastaen, jatkuvasti asuntoa vaihtaen, velkaantuen ja epävarmojen tulojen alaisena. Hän sai lukuisia toimeksiantoja, joita ei kyennyt saattamaan päätökseen. Alituinen rahanruinaaminen kiristi äidin ja pojan välejä. Vuonna 1857 isäpuoli menehtyi, eikä Baudelaire jäänyt suremaan suuremmin. Hän oli yhä 36-vuotiaana vahvasti sidoksissa äitiinsä, ja yhdessä kirjeessään vakuutti tälle seuraavasti: “…uskothan, että kuulun sinulle täysin, että kuulun ainoastaan sinulle”. Pian elämä hymyili runoilijalle pitkästä aikaa. Hitaus ja perusteellisuus olivat viivyttäneet runoteosta “Les Fleurs du Mal (Pahan Kukkia)”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1857. Teos ei menestynyt kaupallisesti, mutta sen aikaansaama taiteellinen reaktio oli mahtava. Théodore de Banville totesi runojen olevan “suunnattomia, edistyksellisiä, odottamattomia, täynnä ihailua ja ahdistunutta pelkoa”. Gustave Flaubert puolestaan kirjoitti Baudelairelle “Olet löytänyt keinon romantisismin uudelleenherättämiseksi…olet peräänantamaton kuin marmori, ja läpäisevä kuin Englannin sumu”. Pahan Kukkia käsitteli muun muassa seksiä, kuolemaa, lesboutta sekä pyhää ja profaania rakkautta. Teemat olivat aikanaan skandaalinomaisia, ja teoksen maine kiiri laajalle.

Lopulta Baudelairea, kustantajaa sekä painajaa vastaan nostettiin syytteet julkisen moraalin loukkaamisesta. Kaikkia sakotettiin ja kuusi runoa sensuroitiin täysin. Lukuisat nimekkäät taiteilijat sekä kirjailijat vastustivat tuomioita rankasti, mutta Baudelaire ei vastustellut lainvalvojia. Vuoteen 1859 mennessä lukuisat sairaudet, pitkään jatkunut oopiumvalmiste laudanumin käyttö, masennus- ja ahdistuskaudet sekä köyhyys olivat saaneet Baudelairen ikääntymään silmissä. Caroline sääli poloa poikaa, ja suostui ottamaan tämän vieraakseen Honfleurin kotiinsa. Rakkaan äitinsä luona Baudelaire koki vihdoin rauhaa, ja kykeni kirjoittamaan uutterasti. Valitettavasti taloudelliset murheet saavuttivat runoilijan myös Honfleurissa, ja vuonna 1864 hän lähti Pariisin kautta Belgiaan. Perillä hän toivoi saavansa kaupaksi teostensa julkaisuoikeuksia ja pääsevänsä luennoimaan. Maa osoittautui suureksi pettymykseksi. Baudelaire poltti oopiumia syfiliksen aiheuttamiin kipuihin sekä murheisiinsa, ja Belgiassa hän myös ryhtyi juopottelemaan ahkerasti. Vakava sydänkohtaus seurasi vuonna 1866, jolloin hän lyyhistyi katedraalin lattialle. Runoilija jäi henkiin, mutta halvaantui. Elämänsä kaksi viimeistä vuotta hän vietti puoliksi halvaantuneessa tilassa kahdessa eri mieliparantolassa, ja kuoli Pariisissa elokuun 31. vuonna 1867.

Moni Baudelairen teoksista julkaistiin vasta runoilijan kuoltua. Caroline-äiti maksoi poikansa huomattavat velat, mutta ei vaipunut epätoivoon. Hän sai suurta lohtua Charlesin jatkuvasti kasvavasta maineesta. Myöhemmin hän kirjoitti: “Huomaan, että pojallani, monista vioistaan huolimatta, on paikkansa kirjallisuudessa”. Vasta toukokuussa 1949 Baudelairen maine puhdistettiin, Pahan Kukkien saama tuomio purettiin ja kuusi sensuroitua runoa palautettiin painokseen.

Dandyismin saralla Baudelaire on Beaun jälkeen merkittävin yksittäinen hahmo ja kirjallisen dandyismin tärkein edustaja. Hänen panoksensa ei ollut aikansa pukeutumiseen vaikuttavaa, mutta hän oli ensimmäisiä dandyismista kirjoittaneita havainnoijia. Dandyismi syntyi Englannissa, mutta tarkat määritelmänsä se sai Ranskan puolella. Baudelaire oli avainasemassa päästessään katselemaan dandyja Pariisin kaduilla ja lukiessaan kuvauksia englantilaisista dandyistä. Vaikka hänen tekstinsä ilmiöstä ovat lyhyitä – ikään kuin luonnoksia jostain suuremmasta -, ne tavoittavat ismin hengen erinomaisesti. Elämäntarinansa perusteella runoilija on kuin arkkityyppi jokaisesta herkästä ja taiteellisesta nuoresta miehestä, jonka tuntemukset vaihtelevat syvyyksien tuijottamisesta aina taivaallisiin ilmestyksiin. Baudelaire oli herkkä, epävarma ja ennen kaikkea vimmainen flanööri, jonka perintö on väkevä. Hänen kynänsä oli ladattu vuoroin väkevällä ivalla, vuoroin herkällä haaveilulla. Kuten moni hänen kaltaisensa, Charles oli liian herkkä elämään ajassaan ja liian edellä aikakauttaan.