Keikari.com

Vuonna 2000 julkaistu Bernhard Roetzelin luoma “Täydellinen herrasmies” on yksi hyödyllisimmistä klassisen miesten tyylin oppaista. Oma kiinnostukseni tyyliin oli alkanut aiemmin, mutta Roetzelin teoksen myötä katseeni suuntautui klassisen pariin. HELMET-kirjastosta lainattu kopio avasi silmäni erikoiseen maailmaan, jonka koen yhä arvokkaaksi ja kiehtovaksi. Yhä tähän päivään mennessä se on taatusti kattavin suomeksi käännetty miesten tyylikirja, joka käy mukavasti lävitse monet osa-alueet. Opuksen viisitoista kappaletta jakautuvat seuraavasti: parta, hiukset, alusvaatteet, paita, solmio, puku, irtotakki ja -housut, jalkineet, päällystakki, päähine, viimeinen silaus [eli asusteet], neuleet, urheiluvaatteet, juhlavaatteet, viihtyisästi kotosalla [eli kotiasut]. Sivuja aiheille on uhrattu 360, valokuvien määrä on runsas ja taitto on poikkeuksellisesti olennainen osa teoksen luonnetta: Täydellisestä herrasmiehestä on otettu myös toinen suomenkielinen painos, mutta sen hankkimista en voi suositella. Jostain käsittämättömästä syystä taitto on pantu uusiksi ja uutta sisältöä on todella vähän. Siispä ensipainos on olennainen ja eron kyllä huomaa, jos vertaa uusinta suomenkielistä laitosta kahteen aiempaan.

Toisin kuin aiemmin julkaistut miesten tyylioppaat, joista hyödyllisimpiä ovat Alan Flusserin sekä G. Bruce Boyerin kirjoittamat, tämä Roetzelin opus on tietokirja. Boyer käsittelee klassista tyyliä esseemuodossa, ilman kuvitusta, joten hänen sanansa hyödyttävät jo tyylin sanastoa ja erikoisuuksia tuntevaa. Flusser opastaa sopivan istuvuuden, mittasuhteiden ja harmonian pariin. Roetzel taas esittelee yksittäisiä vaatekappaleita ja niihin liittyvää semantiikkaa. Esimerkiksi karhea Loden-takki on täysin eri asia kuin ikiedustava Chesterfield-malli. Edellinen ei sovellu edustamiseen, jälkimmäinen taas on väärässä paikassa maaseudulla. Täydellinen herrasmies myös esittelee erilaisia kauluspaidan kaulusmalleja, tasokkaan paidan ominaisuuksia ja myös selittää, miksi reunoskenkä on kaikin puolin laadukkaampi valinta kuin marketin liimapopot. Valitettavasti tiedon karttumisen myötä silmäilen Roetzelin teosta nykyisin kriittisemmin ja huomaan monen osa-alueen uupuvan. Hän ei esimerkiksi kerro liimakaulusten ja liimattomien kaulusten eroa, vaikka tämän tulisi olla itsestään selvää missä tahansa klassiseen painottuneessa tyylikirjassa. Myös paitakankaiden painojen ja kudontojen erot jäävät uupumaan, sama on laita pukukankaiden kohdalla. Myös joidenkin valmistajien kattavampi esittely – toisten jäädessä kokonaan pois – on outoa.

Puutteistaan huolimatta koen Roetzelin luoneen uniikin ja rikkaan tietokirjan, joka taatusti hyödyttää ketä tahansa lukijaansa. Vaikka painos on miehille, myös naiset löytävät kiinnostavaa lisävaloa joidenkin valmistajien tai vaatekappaleiden historiasta. Esimerkiksi duffeli ja trenssitakki ovat klassikkoja, joiden suhteen sukupuolella ei ole väliä. Mikäli kiinnostus tai aika on rajallinen, tämä on ainoa oikea teos. Se tarjoaa selkeimmän ja kiinnostavimman perusesittelyn klassisen tyylin saloista. Viimeistään työelämään astuessa tyylin on syytä kiinnostaa edes himpun verran: useilla aloilla sekä lukemattomissa asemissa puku on vakioasu, jonka hienouksiin tutustumisesta voi ainoastaan hyötyä. Mikäli näyttää asemaansa kuuluvalta, katsoja on aina valmiimpi kuuntelemaan puhujan mielipiteitä.

Rusetti, kauniimmin solmuke, on miesten asuste. Jokainen tuntee tämän useimmiten silkkisen luomuksen, sillä muuan Aku Ankka on ajanut menestyksekkäästi asusteen asiaa kohta kahdeksan vuosikymmenen ajan. Muita kannattajia ovat hahmot kuten Hercule Poirot, Sherlock Holmes, Winston Churchill sekä James Bond, joita kaikkia olisi vaikea kuvitella ilman tätä kaulan koristetta. Näistä raskaan sarjan tyyli-idoleista huolimatta solmuke ei ole yleinen näky Suomessa, eikä solmion suvereenia asemaa käy haastaminen muuallakaan läntisissä maissa. Käytön puolesta suosion romahdus on erikoista. Toisin kuin solmio, solmuke ei juuri solmimisensa jälkeen avaudu. Apaattisena roikkuva puolivallaton solmio on yleinen näky, solmuke taas on – ja pysyy. Ainoa haaste solmukkeen käytössä on solmimisen opettelu ja asusteen mielikuvien sivuuttaminen tai sisäistäminen. Nykyisin solmukkeen suosija on harvinainen mies, useimmiten joko taiteellinen tai tieteellinen hahmo, johon solmio ei onnistu vetoamaan. Suomessa tunnetuin nykysuosija on Matti Klinge, jonka kaulassa solmio on silti yleisempi näky. Hieman kauemmas suunnattaessa esiin nousee näkyvä hahmo: Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves, joka valitsee solmukkeen miltei kaikkiin tilaisuuksiin.

Solmukkeen kantamuoto on samanlainen kuin solmion. Molempien esi-isä nähtiin kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618 – 1648), jossa kroatialaisten palkkasoturien armeija erottautui muista usean kertaa käärityllä kankaisella kaulaliinalla. Tämä näky nimettiin kravatiksi kantajiensa kansallisuuden mukaan ja asusteesta muodostui nopeasti muodikas ympäri Euroopan. Ajan saatossa tämä kaulan koriste muuntui eri väreissä sekä materiaaleissa valmistetuksi kappaleeksi, joka nähtiin kaikkien kansanosien yllä. Hienoimmat esimerkit olivat puhtaan valkoisia, tärkättyjä ja pellavaisia (eng. neck cloth). Niiden solmintaan luotiin lukuisia ohjeita sekä solmumalleja, mutta yksikään herrasmies ei noussut pikkutarkkuudessa Beau Brummellia korkeammalle. Hän saattoi käyttää solmintaansa joka päivä tunnin tai toisenkin, kunnes oli tyytyväinen lopputulokseen. Epäonnistuneet kappaleet viskattiin lattialle palvelijan siistittäväksi, mikä ei suinkaan ollut aivan huokeaa tällä aikakaudella. Tärkkäys ja pesu veivät selvän osan herrasmiehen lompakosta. Lopulta solmuke muuttui nykyistä muotoaan muistuttavaksi: silkkiseksi, ohueksi sekä kärjistään muotoilluksi. Useimmiten se myös leikataan tiettyyn kokoon kantajansa kaulanympäryksen mukaisesti.

Olen seurannut miesten klassisen tyylin tarjontaa päälle seitsemän vuoden ajan. Ajanjakso on lyhyt, mutta huomaan solmukkeen käyneen suositummaksi vuosi vuodelta. Smokin ja frakin seurasta asuste ei ole koskaan kadonnut, mutta pukualoilla asia on tyystin toisin, ja valtiotasolla presidentti Ilves on hyvin harvinainen poikkeus. Uskoakseni solmuketta vierastetaan, sillä sitä ei nähdä usein ja asusteen ulkoasu on hieman vallaton. Itse solmittu solmu on aina hieman epätäydellinen, niin kuin sen kuuluukin olla. Tämän lisäksi on vielä mielikuvien tuoma rasite: solmuke loihtii mieleen kuvan pikkupojasta, joka käyttää hyväkseen lausahdusta “pojat on poikia” ja kokeilee kaikkia rajoja. Mielestäni solmio on selvästi tyylikkäämpi asuste ja minun on vaikea nähdä solmuketta puvun kanssa. Sillä on kuitenkin vahva paikkansa: vapaa-ajan pukeutumisessa mikä tahansa solmuke tuo siistimmän ilmeen. Parhaimmillaan asuste on ilman muuta irtotakin tai neuleen ja suorien housujen kanssa. Tällöin solmio voi olla liian virallinen, mutta solmuke juuri sopivasti virallisen ja rennon välisen binääriopposition välissä. Silkki ei myöskään ole ainoa mahdollinen materiaali. Solmukkeensa saa villaisena, puuvillaisena, samettisena tai vaikkapa tweedistä kaikissa väri- ja kuvioyhdistelmissä. Aku Ankan ei tarvitse jäädä ainoaksi kantajaksi. Solmuke on paikallaan missä tahansa vaatekaapissa.

Kuva: Herrainpukimo

Kauluspaita on yhtä kestävä kuin kankaansa. Paitojen valmistajia on tuhatmäärin, mutta ompelukoneet eivät suuresti eroa – siispä saumojen kestävyyteen voi kyllä luottaa. Kankaat ovat asia erikseen. Paitakankaissa materiaali, valmistaja, paksuus, paino, lankojen määrä ja kudonta vaikuttavat hintaan, laskeutuvuuteen ja tärkeimpään tekijään, kestävyyteen. Näiden tekijöiden summaa ei pääse laskemaan kaupassa, sillä valmispaidoissa on mainittu korkeintaan pesuohje sekä käytetty materiaali. Näin ollen seuraavat sanani ovat hyödyllisimpiä mittatilauspaitojen ostajalle, joka pystyy valitsemaan kankaansa. Empiirinen hiplailu paljastaa toki paksuuden ja silmät kertovat kudontatavan, mutta kankaan paino, lankojen määrä ja valmistaja jäävät arvailuksi. Vaatevalmistajat tietävät tämän ja käyttävät kankaiden kohdalla samaa keinoa kuin niin sanotun hehkulamppuhuijauksen kanssa: hyvin ohuita ja heiveröisiä kankaita suositaan ja markkinoidaan voimakkaasti, jotta asiakas valitsisi kuten valmistaja haluaa. Ohuet kankaat kestävät huonommin, rypistyvät herkemmin ja mokomia on vielä kivuliaan vaikeaa silittää. Lopputuloksena on vähemmän käyttöä kestävä paita, joka hajoaa nopeammin, ja näin asiakas palaa nopeammin ostolle.

Kalanruotokudos

Paitakankaiden kohdalla lankojen lukumäärä (eng. thread count) kertoo kankaan hienouden: mitä suurempi määrä lankoja on käytetty kankaan kutomiseen, sitä ohuempaa siitä muodostuu. Esimerkiksi lankaluku 140 tarkoittaa, että kankaassa on 140 lankavyyhtiä (yksi vyyhti on 768 metriä) jokaista puolen kilon painoa kohden. Kokeilujeni perusteella jonkinlainen kriittinen piste ylittyy lankaluvun ylittyessä 140: tätä hienommat kankaat ovat liian ohuita, huonosti kestäviä ja kalliita. Valmistajan sekä materiaalinistin näkökulmasta ne ovat ilman muuta kudontateknologian riemuvoittoja, siis äärimmäisen hienoja, sileitä, miellyttäviä kankaita, joiden soveltaminen käyttöhyödykkeissä on hyvää bisnestä. En silti voi tuomita kaikkia yli 140-tasoisia kankaita, sillä en ole kokeillut niitä kattavasti, ja taatusti poikkeuksia löytyy. Lankaluvun pudotessa 60 tienoille käsissä on hyvin paksu kangas, joka toimii ainoastaan vapaa-ajan paidoissa. Se on kestävämpää ja paksumpaa kuin sataluvun ylittävät serkkunsa, mutta ei sovellu hyvin pukukäyttöön hienojen kankaiden kanssa. Samat periaatteet pätevät paitakankaiden painon (eng. fabric weight) kohdalla: tuhdimmat flanelli- tai oxford-kankaat painavat liki 200 grammaa per neliömetri ja hienoista hienoimmat painavat alle sata grammaa. Ero näiden kahden välillä on huomattava. Paksumpi kangas on yleensä lämpimämpi kuin ohut ja kuumimpia ovat ne kankaat, joiden pinta on harjattu nukan muodostamiseksi. Tämän vuoksi flanellipaita on talven kuningas.

Marcella-kangas

Kankaan kudonnalla on vaikutus käyttöikään ja -mukavuuteen. Esimerkiksi oxford, tvilli ja koripunos ovat kestävämpiä kaikissa painoluokissa kuin vaikkapa panamakudos, jonka pintaan jää pieniä reikiä. Useimmiten näyttävä, monimutkainen kudos tekee kankaasta myös herkempää hajoamaan. Pellava on kestävä materiaali, jonka vetolujuus vain paranee kostuessa. Puuvilla on silti käytetyin materiaali paitakankaissa, mutta sitäkin on markkinoilla laidasta laitaan. Kurja puuvilla voi uutena näyttää ja tuntua miellyttävältä, kunnes totuus paljastuu muutaman viikon käytön myötä. Tätä seikkaa käyttävät hyväkseen erityisesti H&M:n kaltaiset jättiketjut, jotka saavat voittonsa suurten erien halvoista hinnoista. Heillä yleinen on mukavan tuntuman antava viimeistely, joka katoaa pesujen myötä. Vastaavasti hintava puuvilla nostaa minkä tahansa paidan loppusummaa, mutta kestää vuodesta toiseen kovaakin kuritusta. Kutomoita löytyy tuhansia ympäri pallon, mutta korkeimman laadun saralla niitä kilpailee vain tusinan verran. Erot valmistajien välillä ovat maallikolle pieniä, laatu sitäkin parempaa.

Royal oxford -kangas

Ainakin seuraavien kutomoiden tarjontaan voi luottaa: Alumo, Carlo Riva, Thomas Mason, Albini, Acorn of England, David and John Anderson, Tessitura Monti, Somelos, Getzner, Tessuto Teseo, Albiate, Mileta, Leggiuno.

Kuvat: © Turnbull&Asser

Lokakuun puolella kirjoittelin Keikarin foorumin jäsenten suunnittelemasta ja LSC:n valmistamasta kenkämallista. Nyt ensimmäiset parit ovat valmiit ja The Dandy -malli lanseerataan glögitilaisuudessa Leftin Esplanadin-liikkeessä. Paikan päällä on yhtiön toimitusjohtaja Erkan Fere, joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Tarjoilun vuoksi ilmoittautumiset olisi hyvä saada osoitteeseen johanna.koivistoATleftshoecompany.com, vaikka tilaisuus onkin kaikille avoin.

Siispä 20.12. kello 17-19, tervetuloa.