Keikari.com

Aiemmat osat löytyvät Keikarin arkistosta.

Mittojen oton, suunnitteluvaiheen, lestin valmistuksen ja sovitustossun jälkeen Paljakan pakeilla seuraava työvaihe on sovituskenkä. Se valmistetaan jämänahkasta sovitusta varten, jotta lestiä ja sen istuvuutta voi yhä hioa ennen lopullisen jalkineen tekoa. Sovituskengässä on nahkavuori, nahkapäällinen ja nahkainen iltti eli kieli, mutta pinkopohja sekä ulkopohja ovat keinotekoista ainesta. Kärki- ja kantavahvikkeet parista löytyvät, mutta ne ovat paljon pehmeämmät kuin lopullisen jalkineen vastaavat. Popoja käyttämällä selviää, mistä kenkä mahdollisesti puristaa, ja asiakas näkee samalla prototyypin valmiin jalkineen ulkomuodosta.

Sovituskenkä on erinomaisen hyödyllinen, sillä sen avulla huomasimme, että lestini olivat turhan matalat varpaiden kohdalla ja vasemman jalan pikkuvarpaalle oli hitusen liian vähän tilaa. Samoin varret olivat turhan löysät ja nauhareikiä olin toivonut niin monta, että nauhojen kanssa taisteleminen oli hidasta. Istuvuus jalkapöydällä oli hyvin tukeva. Nämä kohdat kenkämaakari merkkaa tilaus- ja kaavapaperiin, korjaa, ja valmiista parista tulee toivon mukaan miellyttävän tyköistuva, mielikuvan mukainen varsikenkä. Tilauskengän tyyppi on Art Deco -vaikutteinen Balmoral hieman tavallista korkeammalla varrella, tummanpunaisesta vintage-vasikasta, jollaisia turhan moni kenkätehdas ei enää valmista. Suomen ilmastossa varsikenkä on yhä olennainen.

Helmiäinen (engl. nacre tai mother of pearl) on kauniisti valoa taittava materiaali. Tämä komposiittiaine on peräisin joidenkin nilviäislajien sisäkuoresta, jolla eliöt suojaavat itseään lialta ja loisilta. Valtaosa helmiäisestä on kalsiumkarbonaattia, jota löytyy myös marmorista. Se on erityisen suosittu nappimateriaali, sillä helmiäinen on vahvaa ja taittaa valoa kauniisti väriä vaihtavan spektrin muodossa. Helmiäinen myös muodostaa aitojen koruhelmien ulkopinnan. Materiaali muutetaan napiksi perinteisellä keinolla.

Ensin poistetaan nilviäisten ulompi kuori ja sen jälkeen isketään halutun kokoisia ympyräkuvioita sisäkuoren läpi. Tämän jälkeen palasiin porataan reiät, ne hiotaan haluttuun muotoon ja viimeistellään. Vähemmän laadukkaat kuoret usein värjätään, jolloin valoa taittava ominaisuus säilyy, mutta napin alkuperäinen väri vaihtuu. Perusväriltään helmiäinen vaihtelee liki mustasta vitivalkoiseen ja on riittävän tiheää murtaakseen ompelukoneen neulan. Valkoiset vaatenapit ovat yleisempiä takeissa ja paidoissa, kun taas miltei pikimustat voivat sopia myös pukukäyttöön.

Amerikan luonnonhistoriallinen museo kertoo Sumerin kuninkaallisista haudoista löydetyistä soittimista ja koriste-esineistä, jotka on koristeltu helmiäisupotuksin. Erityisesti maailmankuulut Urin hopealyyrat, joiden syntymäajaksi radiohiiliajoitus arvioi 2600-2400 eaa., ovat mainioita esimerkkejä materiaalin ajattomuudesta. Roomalaisille helmiäinen oli vallan ja vaurauden symboli, kreikkalaiset uskoivat sen tuovan rakkautta. Helmiäinen on siis yksi vanhimmista ihmisen suosimista koristemateriaaleista, jonka syvä hehku kiehtoo ja yhdistää kansoja.

Koriste-esineiden ja soitinten ohella korut sekä napit ovat olleet helmiäisen omin kohde vuosituhansia. Helmiäisnapit olivat perin suosittuja jo 1700-luvun Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa. Niihin kaiverrettiin korukuvioita sekä kuva-aiheita, ja ylhäisön käytössä myös jalokiviä yhdistettiin hohtaviin nappeihin. Vasta 1940-luvulta alkaen helmiäisnapit ovat jääneet harvemmalle käytölle, sillä uusi muoviteollisuus tarjosi huokeita, vahvoja nappeja samalla kun kätevät metalliset vetoketjut syrjäyttivät hitaasti napitettavan sepaluksen.

Valtaosa 2000-luvun helmiäisestä on peräisin turbaanisimpukasta, helmisimpukasta, Tectus niloticus -etanasta ja viljellystä makeanvedensimpukasta. Niiden kauppaa valvotaan sekä säädellään maailmanlaajuisen CITES-sopimuksen avulla, jotta hyödylliset nilviäiset eivät katoaisi napinhimon vuoksi. Helpoin tapa selvittää epämääräisen napin alkuperä on pieni puraisu tai sormeilu: helmiäinen tuntuu hyvin kovalta sekä kylmältä, ja se myös kolisee hammasta vasten. Sattumoisin helmiäisen kimmoisuus on suurempi kuin keinotekoisissa komposiittimateriaaleissa.
Siis suomeksi se on erittäin vahvaa.

Mikä parasta: laadukkaasta helmiäisestä saa parhaimmillaan vuosikymmeniä kestävä nappeja, jotka edustavat ajatonta, kierrätettävää ja kaunista tyyliä. Ohuet napit murtuvat herkästi pesukoneessa, mutta paksut kestävät. Samoin heikkolaatuiset helmiäisnapit kestävät huonommin ja taittavat valoa heikommin. Kauluspaitojen ohella helmiäisnapit ovat yleisesti käytössä neuletakeissa, housuissa ja irtotakkien napeissa. Erilaista ilmettä vanhalle takilleen saakin pelkkien nappien vaihdolla. Erityisesti kevään ja kesän kevyet irtotakit ovat erinomainen pari helmiäiselle, joka heijastaa koko spektrin kauniimmin kuin muut.

White bucks -jalkineet ovat amerikkainen kesäajan kenkätyyppi, joka valmistetaan perinteisesti derby-rakenteella. Tyyppi suljetaan muutaman nauhareiän avulla, sen ulkopohja on perinteisesti tiilenpunaista kumiseosta, kärki pyöreä, rakenne miltei saumaton. Tärkeimpänä sen päällismateriaali on valkoista naudanmokkaa tai buckskin- eli hirvieläimen nahkaa, joista jalkineen nimi on peräisin. Buckseja valmistetaan myös beigessä ja hitusen harmaassa värissä nimikkeellä dirty bucks, sillä niiden väritys muistuttaa jo kauemmin käytettyä, jalassa likaantunutta valkoista mallia. Punainen kumipohja on urheilussa ja liikkeessä pehmustavampi kuin täysnahkainen versio, mutta sen läpi lämpö ei haihdu yhtä hyvin. Tämän vuoksi buckseissa vuoriton rakenne tai ohut pellavavuori ovat yleisempiä, viileämpiä ratkaisuja.

Perinteinen saumaton, kumipohjainen malli

Valkoiset bucksit syntyivät USA:ssa 1870-luvulla urheilukengäksi erityisesti tenniksen pelaajille. Omintakeinen punainen antura eli ulkopohja ilmestyi vasta 60 vuotta myöhemmin, mutta tämän jälkeen jalkine on pitänyt muotonsa. Miltei koomisesti Windsorin herttua on jälleen kerran syyllinen yhden klassikkovaatteen suosioon. Hänet nähtiin 1920-luvulla valtiovierailullaan valkoiset bucksit jalassa itäisen USA:n rannikolla – ja kuninkaallinen hyväksyntä takasi kengän suosion. Urheiluvaatteesta tuli pian siisti, hienompi valinta kesäiseen menoon.

Valkoinen päällinen heijastaa auringon säteitä tehokkaammin kuin muut värit, joten se on ihanteellinen kesäkengän pari. Se myös sopii melko lailla kaikkien muiden vaatevärien kanssa yhteen. Valkoisuuden voi suojata mokkasuihkeella, joka estää öljy- ja rasvatahrojen otetta sekä sateen oikkuja, mutta se ei ole välttämättä tarpeen. Teki nimittäin mitä tahansa, bucksit tulevat kyllä likaantumaan sekä tummumaan – ja tämä on aina ollut osa kenkätyypin viehätystä. Toki tarkimmat pukeutujat voivat valkaista omiaan kalkilla, joka usein palauttaa alkuperäistä väriä tehokkaasti.

Erikoinen brogue-versio nahkapohjalla ja rei’ityksellä

White bucks -kenkä oli hyvin suosittu 1950-luvulla erityisesti teini-ikäisten sekä yliopisto-oppilaiden jalassa, sillä se on kevyt, mukava, ilmava ja epävirallinen jalkine. Erityisesti Pat Boone, yksi vuosikymmenen suosituimmista amerikkalaisista laulajista, suosi valkoisia buckseja miltei kaikkialla ja levitti niiden mainetta. Naisten jalassa tämä kenkä oli harvinainen näky, nuorilla miehillä yleinen ja vanhemmilla taas satunnainen. Kun vuosisadan alussa nuoret halusivat pukeutua mahdollisimman tarkasti kuten aikuiset, vuosisadan puoliväliin mennessä teinin käsite oli syntynyt ja he halusivat erottautua.

Toisaalta puhtaat valkoiset jalkineet olivat merkki siisteydestä ja huolellisuudesta, kun taas mahdollisimman liattu malli oli hienovaraista kapinaa porvarillista ihannetta vastaan. White bucks ovat aina olleet osa periamerikkalaista Ivy League -tyyliä ja opiskelijoiden jalkineiden väreistä on kirjoitettu jopa tulkintoja koulujen sosiaalisesta rakenteesta. Ne ovat myös kulkeutuneet itärannikon hienoista yliopistoista työelämään asti. Nykyisin vitivalkoinen mokkakenkä ei ole yhtä suosittu kuin vielä 50-luvun kunnian päivinä, mutta Amerikassa se on yhä osa kesäajan pukeutumista. Harva toinen kenkätyyppi on ollut yhtä kepeä, viileä, mukava ja silti edustava kevään ja kesän korkeassa kirkkaudessa. Klassikkojen asemalle on aina hyvät syynsä.

Jersey on hyvin taipuisa, pehmeä ja ohut materiaali, jota käytetään miltei kaikkien T-paitojen materiaalina. Jersey valmistetaan neulomalla ja se on nopein sekä helpoin neulekangas valmistaa. Kankaan päällispuoli muodostuu kudeneuloksella sileäksi lukemattomien silmukoiden yhdistelmäksi, ja ihonvastainen puoli on useimmiten hieman nukkainen. Puoliskojen lankojen välinen jännite on eriävä, joten jersey-vaatteilla on tapana purkautua turhan helposti. Jersey valmistetaan yleensä puuvillasta, myös villa, keinokuidut ja näiden kaikkien yhdistelmät ovat vakiotavaraa. Kangas on syntynyt ja saanut nimensä Kanaalisaariin kuuluvalla Jerseyllä, jonka kalastajat käyttivät jo 1800-luvulla hyväksi havaittuja, paksuja neuleita villaisesta jersey-kankaasta neulottuna. Samaiset neuleet saivat myös nimen jersey.

Alun perin jersey oli työneuleiden, sukkien ja alusvaatteiden kangas, jolle aikansa tyyli-ikoni Lillie Langtry toi suurempaa suosiota 1800-luvun lopulla. Hän nimittäin käytti ohuita jersey-neuleita osana edustavaa kaupunkiasua, kun aiemmin materiaaliin suhtauduttiin vähätellen. Mukavuuden ja kätevyyden asiaa ajanut Coco Chanel otti jerseyn omakseen 1920-luvulla, valmistaen siitä jakkupukuja sekä leninkejä Pariisin hienojen rouvien ylle. Sittemmin myös vuodevaatteet sekä -päälliset ovat saaneet kankaasta kaverin. Miesten vaatetuksessa uusien materiaalien haku ja yhä suositummiksi käyneet kevyet takit ovat tehneet eron. Myös irtotakkeja valmistetaan nyt jerseystä, mutta niiden suuri keveys saa nämä näyttämään enemmän erikoisilta neuletakeilta kuin edustusvaatteilta.

Farkuista T-paitojen kera on tullut maailmanlaajuinen asu, joten jersey on yksi laajimmin levinneistä ja suosituimmista materiaaleista. Samoin urheiluvaatteet arkikäytössä ovat aikamme kuva, vaikka niitä näkee verraten paljon vähemmän urheilullisten vartaloiden verhona. Siispä jersey löytääkin paikkansa miltei kaikkien college-housujen sekä huppareiden materiaalina. Sen verraton pehmeys ja venyvyys joka suuntaan takaavat mukavuuden, mutta kangas ei kestä kulumaa eikä laskeudu yhtä mallikkaasti kuin kudotut kankaat. Jersey kuitenkin myötäilee kehoa mallikkaasti ja se kestää konepesua mainiosti. Se on saapunut yllemme jäädäkseen.