Keikari.com

Skip to navigation
Skip to main content
Skip to secondary content
Skip to footer

Fred Astaire

April 19, 2009 by Ville Raivio

Vuonna 1899 Frederick Austerlitz syntyi Johanna ja Frederic Austerlitzin toiseksi lapseksi Nebraskan osavaltiossa. Hänen kotiäitinsä oli saksalaista syntyperää, panimossa työskentelevä isänsä juutalaista. Sittemmin mies vaihtoi nimensä filmitähdelle munakkaampaan muotoon Fred Astaire, ja pääsi yhdeksi Hollywoodin kirkkaimmista tähdistä. Hän oli lahjakas tanssija, filmitähti, Broadway-näyttelijä, laulaja sekä dandy. Tämä 175-senttinen ja noin 65-kiloinen herrasmies hävisi koossa monille, mutta kukaan ei liikkunut kuin Freddie.

Koska Fredin sisar Adele oli jo lapsena lahjakas tanssija sekä laulaja, heidän äitinsä kaavaili lapsistaan sykähdyttävää vaudeville-kaksikkoa. Jos he menestyisivät, perhe pääsisi Nebraskan vilusta ja kurjuudesta paremman elämän pariin, kenties aina amerikkalaisen unelman luo. Vaikka Fred kieltäytyi aluksi tanssitunneista, ajan myötä hän kopioi vaivatta sisarensa askeleet, ja aloitti myös pianon, klarinetin sekä harmonikan harjoittelun. Kun isä Frederic jäi työttömäksi, perhe päätti muuttaa aina New Yorkiin asti, sillä kaupungissa oli kysyntää vaudevilleviihteelle. Sisarukset ryhtyivät käyttämään sukunimeä Astaire ennen esityksensä valmistumista, ja perheen tarinan mukaan vaihdos oli peräisin sedältä, jonka sukunimi oli “L’Astaire”. Valmis näytös sai nimekseen “Juvenile Artists Presenting an Electric Musical Toe-Dancing Novelty”. Jo tällöin nuori Fred käytti silinterihattua ja frakkia ilmeisen menestyksekkäästi. New Jerseyssä ensiesityksensä saanut näytös pääsi paikalliseen lehteen, joka totesi: “Astairet ovat vaudevillen paras lapsiesitys.”

Pian myös isän myyjäntaidot osoittautuivat menestyksekkäiksi, ja teini-ikäiset Fred sekä Adele allekirjoittivat tärkeän sopimuksen kiertävän Orpheum-teatterin kanssa. Valitettavasti Adele kasvoi nopsasti miltei kymmenen senttiä veljeään pidemmäksi, ja pari päätyi näyttämään epäsuhdalta. Perhe päätti pitää kahden vuoden tauon show-maailmasta. Myös ajan lapsityövoimasäädökset auttoivat kovasti päätöksenteossa. Ajan myötä he palasivat lavoille vaihtelevalla menestyksellä. Heidän taidokkuutensa oli nyt aivan toisella tasolla, ja esityksessä oli mukana myös steppausta. Vaudeville-tanssija Aurelio Coccia opetti sisaruksille myös tangoa, valssia ja muita juhlasaleihin sopivia tansseja. Vuotta myöhemmin Astairen sisarukset olivat jo Broadwayllä.

Pituusero ei ollut enää parin ainoa ongelma. Fredin tanssitaito oli Adeleen verrattuna täysin omassa luokassaan, mutta he jatkoivat silti yhdessä sillä sisko sai määrätä tahdin. Seuraavina vuosina he esiintyivät lukuisissa Broadway-näytöksissä suurella menestyksellä. Vuonna 1930 kriitikko Robert Benchley kirjoitti “Tuskinpa sysään kansakunnan sotimaan keskenään toteamalla Fred Astairen olevan maailman paras steppaaja”. Kun näytös “Funny Face” oli lopettanut esityksensä, Astairet lähtivät Hollywoodiin koekuvauksiin. Heitä ei pidetty filmille sopivina. Tällöin Fredin ulkonäköä pidettiin keskinkertaisena, lauluääntä vain tyydyttävänä ja tanssitaitoa melko hyvänä. Astairet lähtivät eri teille vuonna 1932, kun Adele meni naimisiin Lordi Charles Arthur Francis Cavendishin kanssa. Vaikka Fred oli murtunut, hän ei jäänyt pyörittelemään hoikkia peukaloitaan vaan suuntasi takaisin Broadwaylle ja myös Lontoon puolelle. Menestystä tuli myös elokuvapuolella elokuvassa “The Gay Divorce”, joka sysäsi filmatun tanssin uuteen kukoistukseen.

Hollywoodin legendojen mukaan RKO Pictures -yhtiön koekuvauksissa Fredistä todettiin lakonisesti “Ei osaa laulaa. Ei osaa näytellä. Kaljuuntuu. Osaa tanssia vähän.” Sessio oli suuri pettymys, mutta hänet paikalle pyytänyt tuottaja David O. Selznick kirjoitti Fredistä “Olen epävarma miehestä, mutta valtavista korvistaan ja huonosta leuan muodostaan huolimatta hänen charminsa on niin valtaisaa, että se näkyy myös tässä kelvottomassa koe-esiintymisessä.” RKO lainasi näyttelijäänsä MGM:n puolelle, ja Fred pääsi ensimmäiseen Hollywood-filmiinsä musikaalissa “Dancing Lady”. Toisessa elokuvassa “Flying Down to Rino” Fred sai parikseen Ginger Rogersin. Filmi oli suuri yleisömenestys, ja studio halusi muodostaa heistä vakituisen parivaljakon. Fres vastusteli, sillä hän ei halunnut olla osa tiimiä vaan toteuttaa omia mieltymyksiään vapaasti. Yhdessä RKO sekä Fredin agentti onnistuivat taivuttelemaan tähden esiintymään yhdessä Rogersin kanssa. He esiintyivät yhdessä kymmenessä eri musiikalissa, ja näistä kuusi toi studiolle valtaisimmat tuottonsa. Katharine Hepburn totesi parista: “Fred antaa Gingerille tasokkuutta, ja Ginger antaa Fredille seksikkyyttä”.

Vuonna 1933 Astaire meni naimisiin 25-vuotiaan New Yorkin seurapiireissä liikkuneen Phyllis Potterin kanssa. Fred oli piirittänyt kaunotarta innokkaasti jo kahden vuoden ajan ennen kuin neito soi kätensä toiseen avioliittoon. Fred oli harvinaisen onnellisessa asemassa myös työnsä puolesta. Hän sai jokaisen filminsä tuotoista tietyn prosenttiosuuden, sekä täysin vapaat kädet tanssien koreografioissa. Hän toi filmatun tanssin genreen kaksi mullistavaa uutuutta. Ensiksi: jokainen tanssi kuvattiin yhdellä otolla ja siten, että tanssijat pysyivät esillä hyvin kaiken aikaa. Muut teokset olivat täynnä häntä hermostuttavia zoomauksia, erikoisefektejä ja kikkoja. Toiseksi: Fred vaati kaikkien tanssien ja kappaleiden kuljettavan elokuvien juonta eteenpäin. Aikaisemmin tanssit olivat useimmiten täysin irrallisia numeroita. Vuonna 1939 Fred päätti lähteä RKO-studiosta. Freelancena ja tunnettuna hahmona hän saattoi seurata intohimojaan vapaasti. Seuraavina vuosina Astaire päätyi tanssimaan lukuisissa hyvin menestyneissä elokuvissa ja tuotannoissa lukuisten parien kera, sekä myös soolona. Esimerkiksi yhteistyö Rita Hayworthin kanssa auttoi nostamaan nuoren neidin kuuluisuuteen. Vuonna 1946 lysti loppui. Astaire ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vain 47-vuotiaana, ja nimesi “Puttin’ on the Ritz”-numeron jäähyväistanssikseen.

Samana vuonna Astaire keskittyi hevoskilpailuissa liikkuvaan bisnekseen ja perusti myös vuotta myöhemmin Fred Astaire Dance Studios -firman, jonka päätyi myymään vuonna 1966. Päätöksestään huolimatta Astaire ei kyennyt sammuttamaan tanssinhimoaan, ja hän palasi valkokankaalle vuonna 1948. Seurasi lukuisia filmejä, jotka menestyivät vaihtelevasti, kunnes Astairen maailma murskaantui. Onnellinen avioliitto Phyllis potterin kanssa päättyi vaimon kuolemaan. Keuhkösyöpään kuihtunut Potter jätti jälkeensä täysin murskaantuneen Fredin, sekä kaksi lasta: Fred Juniorin ja Avan. Aiemmasta avioliitostaan Phyllisillä oli poika Eliphalet IV, jota kutsuttiin Peteriksi. Astaire olisi halunnut jättäytyä pois elokuvasta “Daddy Long Legs”, mutta Phyllis oli vaatinut miestään jatkamaan tuotannon parissa. Tästä eteenpäin Fred uppoutui työntekoon. Vuoteen 1952 mennessä hän oli esiintynyt 30 musikaalissa, sekä lukemattomia kertoja lavalla joko vaudevillen tai Broadwayn parissa.

Vuonna 1959 Astaire ilmoitti jäävänsä eläkkeelle – tällä kertaa lopullisesti. Tämäkään päätös ei pitänyt. Miltei kuusikymppinen Astaire esiintyi vuosina 1958, 1959, 1960 ja 1968 neljässä arvostelijoiden ylistämässä televisiomusikaalissa. Tämän jälkeen hän esiintyi lukuisissa televisiosarjoissa sekä elokuvissa suuremmissa ja pienemmissä rooleissa. Hän myös lauloi useilla albumeilla ja pysyi fyysisesti aktiivisena seniorina: 78-vuotiaana hän mursi vasemman ranteensa kaaduttuaan lapsenlapsensa skeittilaudalla! Hän ehti myös mennä naimisiin vuonna 1978 muuan Robyn Smithin kanssa. Morsian oli miestään noin 45 vuota nuorempi. Heinäkuun 22. päivä 1987 Fred Astaire kuoli keuhkokuumeen uuvuttamana. 88-vuotias legenda haudattiin Californiaan, ja viimeisinä toivomuksinaan hän halusi kiittää fanejaan vuosikymmenten tuesta. Astairen elämäntarinaa ei ole koskaan kuvattu. Yksi hänen testamenttinsa toivomuksista oli, ettei moista tekelettä koskaan luodakaan. Kuten hän totesi: “Minulla ei ole mitään halukkuutta elämäni väärintulkitsemisiin, sillä niin kävisi väistämättä”.

Huiman lahjakkuutensa lisäksi Fred Astaire oli myös pesunkestävä dandy ja aikansa tyyli-ikoni. Kulki Fred missä tahansa, aina saattoi luottaa siihen että hänellä oli yllään joko täydellisesti istuva puku tai irtotakki. Vaatteita rakastava herrasmies suosi hintavia räätäleitä sekä Amerikassa että Savile Row’lla. Lontoossa hän myös teetti itselleen kopion Prinssi Edvardin frakkiliiveistä, joihin oli ihastunut kohdatessaan aatelisen oman näytöksensä jälkeen. Työnsä puolesta Astaire käytti silintereitä sekä tanssifrakkeja, mutta ei mielellään. Vapaa-ajallaan hän suosi irtotakkeja, värikkäitä kauluspaitoja (erityisesti pin collar -kauluksella) sekä ascoteja. Vöiden tilalla hän käytti useimmiten vanhoja solmioita. Uudet vaatteensa hän viskoi vasten seiniä, jotta ne näyttäisivät jo kulutetuilta. Uudet Lontoon-pukunsa hän koeajoi kävelemällä niissä pitkin Bond Streetiä.

Astaire asui Manhattanilla kattohuoneistossa, vietti aikaa New Yorkin eliitin seurassa, oli palkannut itselleen miespalvelijan ja saapui muodollisiin ensi-iltoihin mielellään epämuodollisissa vaatteissa. Hän antoi haastatteluja hyvin harvoin, kävi herrainklubeille pelaamassa biljardia tai korttia, ja löi vetoa hevosurheilun puolella. Koska hänellä ei ollut hienoa koulutusta tai kasvatusta, Astaire pysytteli mieluiten hiljaa kun ei tuntenut puheenaiheita. Mieluitan hän keskusteli urheilusta hitusen englantilaisella aksentilla, jonka oli omaksunut vieraillessaan saarivaltion puolella. Toisinaan Astaire järkytti ystäviään kiroilemalla kuin paraskin merien mies. Kaiken tämän yläluokkaisen loiston alla kulki kuitenkin itävaltalaisen maahantuottajan ujo poika, joka nousi hierarkian ylimpään kastiin täysin omilla lahjoillaan – kuten dandylle on suotavaa. Ystävänsä David Nivenin mukaan Fred oli “kuin keijukainen; arka, aina lämminhenkinen ja koulupoikamaista huumoria suosiva”. Dandyismin historiassa Fred Astaire on 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia hahmoja niin pukeutumisen kuin yleisen eleganssinkin saralla. Todellinen self made man, joka ei halunnut ainoassa elämässään tyytyä keskinkertaisuuksiin.

Category Arbiter elegantiarum, Dandyismi

Van Laack -paidan anatomia

April 18, 2009 by Ville Raivio

Käsiini päätyi muutama viikko sitten useampi Van Laack -paita. Pienen kääntelyn, hiplailun ja silmäilyn jälkeen ensivaikutelma oli hyvin huoliteltu sekä laadukas, ja päätin valmistajan olevan esittelyn arvoinen. On aika sukeltaa saksalaiseen osaamiseen.

Vaikka tuotanto on ripoteltua pitkin palloa, Van Laack pitää kiinni yksityiskohdista sekä korkeasta laadusta ainakin Royal-mallistossaan. Kaikki napit ovat helmiäistä ja kolmireikäiset. Napinlävet on ommeltu erittäin tiuhalla tikkauksella, samoin kuin rintatasku jota komistaa tarkka VL-logo. Kaulusmalleja on useita, myös harvinainen tab collar -malli löytyy. Vaikka kaulukset ovat melko pehmeät, ne ovat riittävän jämäkät laatupaidalle. Suurimmat kehut valmistaja ansaitsee kalvosimistaan, joiden keskellä kulkee upea pehmeänpyöreä halkio. Toisin kuin muut napit, piilossa olevat varanapit on ommeltu kiinni punaisella langalla. Jaettua selkäkaarroketta ei ole, mutta niskasta helmaan asti kulkee melko turha suikale jonka funktio on pelkästään koristeellinen.

Category Kauluspaidat

Keikari Radio Suomessa

April 17, 2009 by Ville Raivio

Kuten aiemmin kirjoitin, käväisin parisen viikkoa sitten YLE:n isossa pajassa Okaruusunkuja-ohjelman vieraana. Tänään sain kuulla haastattelun lähtevän radioaalloille lauantaina 18.4. kello 12:15 Radio Suomessa. Mikäli lukijalla on vartillinen aikaa eikä tähdellisempää tekemistä, hän voi kuunnella klassisen tyylin ilosanomaa ohjelmassa, joka on otsikoitu “Hyvin pukeutuva mies ei ole neiti”. Jauhan hyvin samoista aiheista ja samoin sanoin kuin blogissa, mutta tällä kerralla tiedonlevitystä säestää yskän jäljiltä möreä mumina.

Päivitys:

Ohjelman nauhoite löytyy YLE:n Areenalta tämän linkin takaa. Ääneen yskästä toipuva kitapurjeeni pääsee noin 11 minuutin kohdalla.

Category Sivustoinfoa

Ylikuvioituna

April 13, 2009 by Ville Raivio

Kuvan herrasmies todistaa, kuinka vähemmän on useimmiten enemmän. Hän on päättänyt suosia enempää, joka on johtanut hyvin levottomaan kokoonpanoon. Koska puvun glen plaid -kuviointi on jo itsessään melko levoton, se olisi vaatinut seurakseen paljon rauhallisempia vaatteita.

tyylivirheita-liikaa-kuviota

Category Tyylivirheitä

Charles Baudelaire

April 13, 2009 by Ville Raivio

Charles Pierre Baudelaire syntyi vuonna 1821 Pariisissa. Hänen isänsä Bertrand oli entinen pappi, vanhempi virkamies ja amatööritaiteilija, äitinsä Caroline taas 34 vuotta puolisoaan nuorempi kotiäiti. Isä kuoli Baudelairen ollessa kuusivuotias, ja äiti päätyi naimisiin everstiluutnantti Jacques Aupickin kanssa. Vaikutusvaltaisesta isäpuolesta tuli aikanaan Ranskan suurlähettiläs, joka vieraili useissa hoveissa ympäri Euroopan. Koko elämänsä ajan Baudelairen suhde äitiinsä oli hyvin läheinen ja kompleksinen. Lapsena hän rakasti Carolinea kiihkeästi, mutta inhosi jyrkkää ja ankaraa isäpuoltaan. Lapsuudessa ei ollut ilmeistä, että Baudelairesta tulisi yksi 1800-luvun merkittävimmistä ranskalaisista runoilijoista, kääntäjistä ja kriitikoista, sekä dandyistä.

Baudelaire kävi koulunsa sisäoppilaitoksessa Lyonissa, josta hän ei päässyt äitinsä luokse edes lomien ajaksi. Mikäli arvosanat olivat kehnonpuoleisia, isäpuoli kielsi Baudelairen käynnit myös silloin kun oppilaitos olisi ne suvainnut. Kivulias lapsuus ja yhä kivuliaampi teini-ikä jättivät jälkensä kyyniseksi kasvavaan nuoreen runoilijaan. Koulutoveri luonnehti 14-kesäistä Baudelairea seuraavasti: “Hän oli paljon hienostuneempi ja ansiokkaampi kuin kukaan muista oppilaista, ja meitä kahta yhdisti rakkaus kirjallisuuden merkkiteoksiin”. Myöhemmin Baudelaire pääsi maineikkaaseen Lycée-Louis-le-Grandin lukioon, jossa hänen opiskeluintonsa vaihteli ääriuutteruudesta täyteen laiskotteluun. 18-vuotiasta Baudelairea kuvailtiin “yleväksi hahmoksi, joka oli välistä hyvin mystinen, välistä täysin moraaliton ja kyyninen (joskin vain verbaalisesti)”. Runoilija valmistui vuonna 1839, mutta ei tiennyt mitä elämällään tekisi. Hän ei kokenut mitään aluetta kutsumuksekseen, ja änkyrä isäpuoli kaavaili pojalle uraa lain tai diplomatian parissa. Tämä ei tietenkään käynyt taiteellisen Baudelairen pirtaan. Hän päätti lopulta suunnata kirjallisuuden pariin, ja vietti seuraavat kaksi vuotta epämääräisen elon sekä boheemien nuorten seurassa Pariisin Quartier Latinissa.

Baudelairen tyyli oli suuresti Beaun inspiroima. Vaikka runoilija inhosikin englantilaisia seurapiirikukkoja, dandyismi kiehtoi häntä suunnattomasti. Lukemansa ja kuulemansa perusteella hän päätyi kirjoittamaan dandyismin ensimmäiset kattavat luonnehdinnat yhdessä Barbey d’Aurevillyn kanssa. Dandyn määritelmä ja ominaisuudet ovat suuresti peräisin Baudelairen kynästä, vaikka hän ei koskaan ehtinyt kirjoittaa pitkiä tekstejä. Hänen kattavin tekstinsä dandyismista on löydettävissä Keikarin artikkelista Merkkiteksti dandyismistä. Baudelaire itse esiintyi mielellään kapeassa, mustassa kokonaisuudessa. Kontrastia toivat usein nähty punainen solmuke sekä vaaleanpunaiset hansikkaat. Hän muutti tyyliään useasti, kuten nykyajan Pop-tähdet. Aikalaiset kuvasivat Baudelairen tyyliä naismaiseksi, harkituksi, jopa teeskenteleväiseksi. Parta oli ajeltu, hiukset sukaistu korvien taa, paidankaulus hohti valkoisena ja kengät olivat usein kiiltonahkaa.

Baudelairen mukaan dandy pyrki ylevöittämään itsensä ja saattamaan toteen käsityksensä kauneuden ideasta. Ilman vapaa-aikaa ja rahaa viettiensä noudattamiseen, dandystä tulisi vain yksi monotoninen velvollisuuksien suorittaja lisää. Raha ei ollut päämäärä, vaan väline halujensa täyttämiseen. Huolellinen pukeutuminen ei ollut tarkoitus itsessään, vaan merkki dandyn persoonan ja mielenlaadun ylivertaisuudesta. Dandyismi oli itsensä palvomista, eräänlainen minälle omistettu kultti. Dandy vastusti kaikkea tavanomaista, piti tunteensa ja intohimonsa kurissa ja kasvonsa peruslukemilla oli tilanne mikä tahansa. 1800-luvun loppupuolella aatelisten aikakausi läheni loppuaan ja tasa-arvoisuuden vaatimus oli yhä julkeammin kansan syvien rivien huulilla. Baudelairen mielestä dandyismi oli viimeinen valon ja loiston pilkahdus sammuvassa maailmassa, puhtaasti henkiselle ylemmyydelle perustuva aristokratian muoto. Merkkinä ylivertaisuudestaan dandy saattoi jättää taakseen salongit ja siniveristen kutsut. Hän saattoi siirtyä kaduille tavallisen kansa pariin, sillä hän ei tarvinnut puuteriväen hyväksyntää.

Runoilijan persoona oli hyvin kiistanalainen. Toisaalta hän pyrki aina olemaan täysin ilmeetön ja viileä, kuten itse kirjoitti “dandy on aina blasé, tai teeskentelee olevansa”. Hän oli aina kovin kohtelias, mutta hänen lukuisilta kohteliaisuuksiltaan puuttui inhimillinen lämpö täysin. Jopa ystävilleen Baudelaire pysyi etäisenä. Byronin tavoin runoilija nautti suunnattomasti toisten shokeeraamisesta. Hän saattoi aloittaa lauseensa “Sen jälkeen, kun olin tappanut isäparkani…”. Yhteen näytelmäänsä hän suunnitteli kohtausta, jossa murhaaja raiskaa kuolleen vaimonsa. Kun näyttelijätär vastusti ideaa, Baudelaire laukoi takaisin “Armollinen rouva, jokainen tekisi juuri näin, ja joka ei tee, on originaali”. Paheiden ja perversioiden ihannointi liittyi 1800-luvun loppupuolen dekadenssiin taiteessa ja kirjallisuudessa. Baudelairen nimi yhdistetään yhä dekadenssiin kuin sametti barokkiin.

Tänä sekavana aikana Baudelaire ryhtyi käymään tiuhaan prostituoitujen luona. Veljensä Alphonse suosituksesta runoilija päätyi lopulta käymään lääkärin luona sukupuolitartunnon pelossa. Kun nuorukaisen rahat olivat vähissä, hän asui Alphonsen vieraana rakastajattarensa Saran kera. Isäpuoli ei suonut Baudelairelle suurta kuukausirahaa, ja vähät saamisensa boheemi poika hassasi poikkeuksetta nopeasti. Hän päätyi velkoihin, joista suurin osa oli peräisin räätäleiden palveluksista. Vanha everstiluutnantti huolestui suojattinsa elämästä. Hän päätti lähettää Baudelairen matkalla Calcuttaan vuonna 1841. Reissun tarkoituksena oli saada villikko aikuistumaan ja ottamaan vastuuta elämästään. Mukaan lähti entinen merikapteeni, joka vahti ja valvoi pojan edesottamuksia. Kun äiti Caroline kuuli molempien edesottamuksista, hän huolestui sekä poikansa käytöksestä että puolisonsa suunnitelmista. Reissu osoittautui fiaskoksi.

Baudelaire ei suinkaan hylännyt kirjallisia intohimojaan eikä huoletonta elämänasennettaan, joten kapteeni suostui päästämään hänet matkalle kotia kohti. Intia ei osoittautunut kuitenkaan täysin turhaksi vaivaksi, sillä Baudelairen runouteen vaikuttivat myöhemmin meri, purjehtiminen, Intian ihmiset sekä eksoottiset satamat. Noin vuoden poissaolon jälkeen Baudelaire palasti Pariisiin, yhä varmempana kirjallisesta kohtalostaan. Runoilija suuntasi kapakoihin filosofoimaan, kontemploimaan, juomaan ja runojaan lausumaan. Hän sai osakseen vertaistensa hyväksynnän, joka ruokki runosuonta entisestään. 21-vuotiaana Baudelaire sai osakseen yli 100 000 frangin perinnön sekä maaomistuksia. Valtaosa rahoista katosi leppoisaan elämään parissa vuodessa, velat kasaantuivat ja vanhempien täytyi taas tunkea sormensa soppaan. He hankkivat valtakirjan, jonka avulla Baudelairen vähä omaisuus asetettiin heidän hallintaansa. Tänä mekastuksen aikana runoilija kohtasi prostituoitu Jeanne Duvalin, josta tuli hänen elämänsä pisin romanttinen suhteensa. Äiti-Caroline piti mustaihoista Jeannea synkkänä Venuksena, joka kidutti poikaa kaikin tavoin ja lypsi tältä rahaa joka käänteessä.

Baudelaire tuli taidepiireissä tunnetuksi dandynä ja tuhlarina, joka hassasi kirjoihin, taiteeseen ja antiikkiin. Vuoteen 1844 mennessä hän eli luotolla ja puolet suuresta perinnöstä oli kadonnut. Hän vetosi äitiinsä useasti saadakseen lisää rahaa ja yritti samalla edistää uraansa. Tänä aikana Baudelaire kirjoitti valtaosan niistä runoista, jotka päätyivät maineikkaseen Les Fleurs du mal -teokseen. Ensimmäinen Baudelairen julkaistu teksti oli taidekritiikki “Salon de 1845”, joka herätti huomiota rohkeudellaan. Runoilija osoitti olevansa sivistynyt, intohimoinen kriitikko, ja sai osakseen taidepiirien huomion. Samaisena kesänä Baudelaire päätti tehdä itsemurhan. Hän oli väsynyt köyhyyteen, velkoihin, yksinäisyyteen ja epävarmaan tulevaisuuteen. “Nukahtamisen uupumus ja heräämisen uupumus ovat mahdottomat kestää”, ahdistunut ja masentunut nuorukainen kirjoitti. Päätös oli kuitenkin kovin hatara, eikä pitänyt. Baudelaire satutti itseään veitsellä vain pintapuolisesti, ja toipuessaan kirjoitti äidilleen sydäntäsärkevän kirjeen. Caroline ei kuitenkaan saapunut vierailemaan, kenties puolisonsa käskystä. Baudelaire oli hetken aikaa koditon ja täysin etääntynyt vanhemmistaan. Lopulta vanhemmat säälivät poikaa, joka oli vajonnut kurjuuteen, ja välit palasivat.

Vuonna 1846 seurasi seuraava Salon-arvostelu, joka vahvisti Baudelairen asemaa romantisismin kriitikkona ja edistäjänä. Seuraavana vuonna seurasi romaani “La Fanfarlo”, jonka jälkeen uusi romahdus oli ovella. 1850-luvun alkupuoli kului sairastaen, jatkuvasti asuntoa vaihtaen, velkaantuen ja epävarmojen tulojen alaisena. Hän sai lukuisia toimeksiantoja, joita ei kyennyt saattamaan päätökseen. Alituinen rahanruinaaminen kiristi äidin ja pojan välejä. Vuonna 1857 isäpuoli menehtyi, eikä Baudelaire jäänyt suremaan suuremmin. Hän oli yhä 36-vuotiaana vahvasti sidoksissa äitiinsä, ja yhdessä kirjeessään vakuutti tälle seuraavasti: “…uskothan, että kuulun sinulle täysin, että kuulun ainoastaan sinulle”. Pian elämä hymyili runoilijalle pitkästä aikaa. Hitaus ja perusteellisuus olivat viivyttäneet runoteosta “Les Fleurs du Mal (Pahan Kukkia)”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1857. Teos ei menestynyt kaupallisesti, mutta sen aikaansaama taiteellinen reaktio oli mahtava. Théodore de Banville totesi runojen olevan “suunnattomia, edistyksellisiä, odottamattomia, täynnä ihailua ja ahdistunutta pelkoa”. Gustave Flaubert puolestaan kirjoitti Baudelairelle “Olet löytänyt keinon romantisismin uudelleenherättämiseksi…olet peräänantamaton kuin marmori, ja läpäisevä kuin Englannin sumu”. Pahan Kukkia käsitteli muun muassa seksiä, kuolemaa, lesboutta sekä pyhää ja profaania rakkautta. Teemat olivat aikanaan skandaalinomaisia, ja teoksen maine kiiri laajalle.

Lopulta Baudelairea, kustantajaa sekä painajaa vastaan nostettiin syytteet julkisen moraalin loukkaamisesta. Kaikkia sakotettiin ja kuusi runoa sensuroitiin täysin. Lukuisat nimekkäät taiteilijat sekä kirjailijat vastustivat tuomioita rankasti, mutta Baudelaire ei vastustellut lainvalvojia. Vuoteen 1859 mennessä lukuisat sairaudet, pitkään jatkunut oopiumvalmiste laudanumin käyttö, masennus- ja ahdistuskaudet sekä köyhyys olivat saaneet Baudelairen ikääntymään silmissä. Caroline sääli poloa poikaa, ja suostui ottamaan tämän vieraakseen Honfleurin kotiinsa. Rakkaan äitinsä luona Baudelaire koki vihdoin rauhaa, ja kykeni kirjoittamaan uutterasti. Valitettavasti taloudelliset murheet saavuttivat runoilijan myös Honfleurissa, ja vuonna 1864 hän lähti Pariisin kautta Belgiaan. Perillä hän toivoi saavansa kaupaksi teostensa julkaisuoikeuksia ja pääsevänsä luennoimaan. Maa osoittautui suureksi pettymykseksi. Baudelaire poltti oopiumia syfiliksen aiheuttamiin kipuihin sekä murheisiinsa, ja Belgiassa hän myös ryhtyi juopottelemaan ahkerasti. Vakava sydänkohtaus seurasi vuonna 1866, jolloin hän lyyhistyi katedraalin lattialle. Runoilija jäi henkiin, mutta halvaantui. Elämänsä kaksi viimeistä vuotta hän vietti puoliksi halvaantuneessa tilassa kahdessa eri mieliparantolassa, ja kuoli Pariisissa elokuun 31. vuonna 1867.

Moni Baudelairen teoksista julkaistiin vasta runoilijan kuoltua. Caroline-äiti maksoi poikansa huomattavat velat, mutta ei vaipunut epätoivoon. Hän sai suurta lohtua Charlesin jatkuvasti kasvavasta maineesta. Myöhemmin hän kirjoitti: “Huomaan, että pojallani, monista vioistaan huolimatta, on paikkansa kirjallisuudessa”. Vasta toukokuussa 1949 Baudelairen maine puhdistettiin, Pahan Kukkien saama tuomio purettiin ja kuusi sensuroitua runoa palautettiin painokseen.

Dandyismin saralla Baudelaire on Beaun jälkeen merkittävin yksittäinen hahmo ja kirjallisen dandyismin tärkein edustaja. Hänen panoksensa ei ollut aikansa pukeutumiseen vaikuttavaa, mutta hän oli ensimmäisiä dandyismista kirjoittaneita havainnoijia. Dandyismi syntyi Englannissa, mutta tarkat määritelmänsä se sai Ranskan puolella. Baudelaire oli avainasemassa päästessään katselemaan dandyja Pariisin kaduilla ja lukiessaan kuvauksia englantilaisista dandyistä. Vaikka hänen tekstinsä ilmiöstä ovat lyhyitä – ikään kuin luonnoksia jostain suuremmasta -, ne tavoittavat ismin hengen erinomaisesti. Elämäntarinansa perusteella runoilija on kuin arkkityyppi jokaisesta herkästä ja taiteellisesta nuoresta miehestä, jonka tuntemukset vaihtelevat syvyyksien tuijottamisesta aina taivaallisiin ilmestyksiin. Baudelaire oli herkkä, epävarma ja ennen kaikkea vimmainen flanööri, jonka perintö on väkevä. Hänen kynänsä oli ladattu vuoroin väkevällä ivalla, vuoroin herkällä haaveilulla. Kuten moni hänen kaltaisensa, Charles oli liian herkkä elämään ajassaan ja liian edellä aikakauttaan.